Tunturisiat XII: Paluu unelmien rautujärvelle

Tarinamme päähenkilöt mielipuuhissaan rautuvesien äärellä.

Rautu, Salvelinus alpinus. Siitä olimme kalakavereideni kanssa haaveilleet jo kauan. Kaukaa pohjoisesta löytyi jo vuosia sitten kartoilta pieni tunturijärvi, josta legendojen mukaan näitä kauniita kaloja voisi tavoittaa, niitä isojakin. Kolme vuotta sitten pääsimme järvelle, eikä se pettänyt. Unelmien rautujärvi oli vihdoinkin löytynyt. Nyt edessä olisi paluu. Jo kaksitoista vuotta oli kulunut siitä, kun aloitimme nämä kalareissut pohjoiseen eli tunturisikailun. Edelliskesän matka jäi allekirjoittaneelta väliin. Sitä ennen juhlimme kymmenvuotista taivalta riemumarssilla Pohjois-Norjassa. Nyt tunturiin lähtisivät minä sekä Antti "matkanjohtaja" Myllylä. 

Siis matkaan.

Päivä 1: Tunturiin

Oli neljäs heinäkuuta. Olin ottanut Antin edellisaamuna Oulussa kyytiin jo aamutuimaan. Matkanjohtaja oli hieman flunssainen, mikä huoletti itseänikin. Ei olisi mukava sairastua tunturissa. Kaiken lisäksi sääennuste näytti lähinnä masentavalta. Pohjoisenpuoleisia tuulia, vesisadetta ja noin kymmenen asteen lämpötiloja oli luvassa. Lähtötunnelmat olisivat voineet olla siis paremmatkin. Mutta se on nähty kyllä monta kertaa, että tuolla ennusteet ovat vain ennusteita ja sää voi vaihtua nopeastikin, moneen suuntaan. Kauppareissun olimme hoitaneet Tornion Prismassa. Viinakaupassa Muoniossa matkanjohtaja valvoi tarkkaan päiväkäskyn toteutumista: Jaloviinaa piti olla yksi pullo jokaiselle tunturipäivälle. Taas kerran pitkin hampain toteutin päiväkäskyä.

Ennen tunturia olimme käyneet vielä bongaamassa Enontekiöllä minulle pilkkaniskan ja pikkusirkun kuukausipinnoiksi. Reissu alkoi siis hyvin.

Autossa kuuntelimme muun muassa Matti Pitkäsen suosittelemaa Lasse Hoikan Rautukoplaa, josta tulikin reissun tunnuskappale. Uudet ja vanhatkin jutut naurattivat, ja tunnelma nousi pikkuhiljaa, mitä pohjoisemmaksi pääsimme.

Rajabaarissa Karesuvannossa nautimme buffetlounaan. Sekin on tullut jo aikalailla perinteeksi näillä reissuilla.

"Thunthuur sik air lines, Kilpisjärvi", matkanjohtaja totesi Toyotan ääniohjaukselle, joka löysi kuin löysikin oikean osoitteen tällä komennolla. Nauratti.

Oli mukava havaita, että Käsivarrentie oli saatu vihdoinkin parempaan kuntoon. Jollakin reissulla tie oli revittynä puoliksi auki, ja matka todella hidas ja tuskainen ylös. 

Kilpisjärven jo kovin tutuiksi käyneet maisemat avautuivat harmaina. Juuri ennen yhtä, kun lennon oli määrä lähteä, alkoi sataakin.

Perillä unelmien rautujärvellä taivas roikkui niskassa, kun nostelimme vesitasosta kamppeet jängälle vapautuneissa tunnelmissa. Jallu oli korkattu ja lentosatamassa.

Rautu kävi pinnassa aivan koneen vieressä. Lupaavaa...

Iloisina aloimme pystyttää leiriä tutulle paikalle kauniiseen niemenkärkeen. Melkein heti paikalle tulivat ensimmäiset tunturikihut. Viuuu-viuuu, kripkripkrip. Niiden huutelua oli mukava kuunnella pitkästä aikaa.

Matkanjohtaja nauttii hömpsyn leirin pystytyksen kunniaksi.

Leirimäellä pesi niittykirvispari, jonka tsip-tsip -yhteysääntä kuului lähes taukoamatta niiden kerätessä ruokaa poikasilleen. Nimesimme siis leirinyppylän Nitkumäeksi. Nimi juontui myös siitä, että matkanjohtaja pyrki eroon nikotiinista ja oli jättänyt nikotiinituotteet kokonaan matkasta. Tunturi tarjosi katkaisuhoitoa. Oli hienoa olla taas rikkumattomassa erämaan rauhassa, avaruuden ympärillä, tuntureiden kainalossa ilman yhteyksiä ulkomaailmaan.

Niittykirvisten lisäksi ensimmäisen illan tunturilinnustoon kuuluivat järvellä pesineet kalalokit ja lapintiirat, tylli, tunturin perusääni kapustarinta sekä kaksi raudunpyynnissä ollutta kuikkaa. Leirissä lensi isoja ja sakeita parvia pieniä surviaisia. Kävi ilmi, että tällä reissulla ötököitä olisi ja niitä olisi paljon.

Kolmen aikaan pääsimme kalaan. Aloitimme leirirannasta. Monta heittoa emme ehtineet heittää, kun matkanjohtajalla oli kala kiinni. Pian kaunis rautu oli haavissa! Onpa helppoa. Tunturisiat nauroivat kesälle.

Pää auki.

Sepä jäikin sitten illan ainoaksi kalaksi ja kaiketi myös ainoaksi kalatapahtumaksi.

Omalta osaltani reissu alkoi aivan järkyttävällä sähläämisellä. Ensimmäinen uistin lensi pieleen menneiden perukesiimaviritysten takia järvenpohjaan.

Lähdimme kiertämään järveä myötäpäivään. Löytyi lunta, johon kalan sai vielä kylmään. Seuraavana päivänä lumikinos oli jo tiessään.

Tunturin viimeinen lumilaikku hävisi äkkiä.

Olin hommannut reissulle uuden Patriot-merkkisen virvelin ja siihen Okuman kelan saatuani tarpeeksi vanhoista virveleistäni. Järven pohjoisreunassa uistin jäi kiinni johonkin. Nykäisin pari kertaa tosi kevyesti, ja vapa meni kärjestä poikki! Aivan luokattoman paska onki oli käyttökelvoton ensimmäisenä reissupäivänä ennen puolta viittä illalla.

Loppuillan kohelluksesta ei jäänyt paljoa kerrottavaa koko perheen retkiblogiin. Tunturisiat päihtyivät reilummanpuoleisesti.

Taivaallinen rautukeitto.

Seitsemän aikaan illalla keittelimme leirissä reissun ensimmäisestä kalasta kalakeiton, josta tuli valehtelematta ehkä parasta ikinä. Aivan uskomattoman hyvältä se maistui joka tapauksessa.

Tihkusateisen illan päätteeksi aurinko pilkahteli pilvien lomasta leirinuotiolla.

Kymmenen aikaan siat olivat valmiita yöpuulle. 

Askelia 16 618.

Tällä reissulla hönninkäisiä riitti.

Päivä 2: Pettymyksiä

Pilvipoutainen päivä valkeni. Lojuimme teltassa kohtuullisen myöhään. Parhaat aamuhetket oli menetetty.

Paistelin aamiaiseksi kananmunia ja chilimaustettuja papuja. Oli herkullista. Niillä ja ananaslonkerolla matkanjohtajankin sai ulos teltasta. Piekana nousi kaartelemaan Nitkumäen ylle.

Pakettimatkamme päiväohjelmaan kuului kuulemma kävely ylemmälle järvelle, jota siat olivat käyneet edellisellä reissulla kopaisemassa hirvittävässä sumussa. Itselläni tuo oli jäänyt kokematta, koska olin tuolloin telonut ensimmäisenä iltana jalkani unelmien rautujärven koillispään tappokivikossa.

Niin sitä sika on oppivainen eläin. Nyt meni poikki vain vapa, ei jalka.

Hieno järvi, ei kalatapahtumia.

Matkaa järvelle oli pari kilometriä ylämäkeen. Kävelemäänhän tänne oli tultu. Taipaleen varrelta löytyivät reissun ensimmäiset lapinsirkut sekä mukavasti lauleskelleet pulmuset.

Yläpuolen järvi oli kyllä kaunis, mutta eipä sieltäkään kaloja alkanut kuulua. Matkanjohtaja juotti alemmalle sialle Varikkopanimolta hakemiaan artesaani-ipoja, jotka aiheuttivat nenän nyrpistelyä, liikahappoisuutta ja pahantuulista jupinaa.

Pakkohan tässä järvessä oli kalaa olla. Joko se oli kovasti rantullaan, tai sitten ei osattu.

Tovin uistimia viskottuamme luovutimme ja lähdimme takaisin kohti leirijärveä. Päädyimme kiertämään järveä eri suuntiin. Matkanjohtaja ilmoitti menevänsä laittamaan ruokaa. Minä halusin vielä kalastaa. Kävelin, heittelin, heittelin ja kävelin. Ei nykyäkään.

Mies ja maisema kilpailevat komeudessaan.

Pääsin viimein aivan järven eteläisimpään kulmaan ja tiirailin, missä matkanjohtaja mahtaa marssia. Heittäisin vielä muutaman heiton ja painelisin sitten syömään.

Tärppi!

Ensimmäinen kala oli hyvänkokoinen rautu. Se tuli melko lähelle rantaa. Nämä ovat voimakkaita kaloja, jotka eivät yleensä antaudu ensimmäisellä rantautuksella.

Kala sujahti kivenkoloon.

Siima poikki.

Voi v...

Masentuneena ja maani myyneenä marssin kohti leiriin ilmoittamaan tosiasiat. Ei tästä tule mitään.

Naama punoitti auringon ja itikanpistojen takia. Nautimme kaksi kattilallista pussiruokia eli jonkun padan ja päälle juustopastaa ja painuimme telttaan välikuolemalle. Oli tarkoitus herätä yöksi kalaan.

Tunturin yö oli kaunis.

Näin tapahtui. Kymmenen jälkeen illalla kahden miehen sikarykmentti oli taas jalkeilla. Rautukopla soi ja matkanjohtaja yritti juottaa jallua sen, minkä sai toiseen sikaan uppoamaan. Huonosti se upposi.

Kalaa ei kuulunut. Ei vieläkään.

Järven eteläpäässä istuin mättäällä marisemassa. Pitikö tänne taas tulla ryyppäämään ja turhautumaan? Eihän tässä ole mitään järkeä.

Aurinko hiipi esiin tunturin takaa ja sääsket ilakoivat.

Tunturin yö oli kaunis. Aurinko kiersi matalaa kierrosta tunturin laen takaa. Sääskiä oli aivan helvetisti.

Itikoita oli siis aivan saatanasti.

Tuskin voitte edes kuvitella, kuinka jumalattoman paljon hyttysiä oli.

Jopa matkanjohtaja valitti niistä, vaikka ei normaalisti valita. Niitä oli aivan älyttömästi.

Kalaa ei kuulunut. Järvikierros vastapäivään jatkui. Sitten molemmilla tuli pari tärppiä. Kala sentään jonkin verran liikkui. Mutta kaikki irtosivat.

Olin väsynyt ja turhautunut, kun lompsin edellä kierrosta loppuun. Takaa kuului tunturisian mylvintää.

"En ma iloitse, en sure huokaa, mutta kilon rautu mulle tuokaa."

"Rautukopla taas matkalla Lappiin, juomaan jallua kauneimpaan pohjoiseen..."

Matkanjohtaja rymysi kivikossa, mutta jäi henkiin. Lopulta tämä päätti lompsia leiriin, mutta minä halusin kalastaa vielä parhaan paikan.

Järven luoteispäähän laski pieni puro, joka oli viimeksi kalaisa kohta. Hiippailin vaivihkaa sopivalle etäisyydelle ja heitin Loton keskelle virtaa.

Tärppi! Kala! Sain kalan!

Väsyttelin pienehkön kalan ja helpottuneena lähdin kohti leiriä.

"Saako nyt pottua?" Kysyin matkanjohtajalta.

Sai.

Nautimme yölliset kalapotut leiritulilla ja turrutimme itikanpistoja Jaloviinalla.

Askelia 17 242.

Päivä 3: Pohjoistuuli

Raskaan yön jälkeen heräsimme tuuliseen aamupäivään. Matkanjohtaja vaati ananaslonkerotarjoilua telttaan.

Laitoin hänelle kuppiin munaa ja papuja sekä ruisleipää. Olisipa ollut graavirautuleipää, mutta eipä ollut mistä graavata.

Aamutoimien aikana nyppylöiden takaa ilmestyi yllättävä näky. Tunturisika!

Pian toinen, kolmas ja neljäskin. Toinen porukka oli tullut virpomaan tuuliselle unelmien rautujärvelle.

Eivätpä näyttäneet saavan mitään. Hyvä niin.

Päivän kalastus oli väsynyttä yritystä leirijärven pohjoispäässä. Ei mitään. Ei niin mitään.

Tunturi antaa ja tunturi ottaa.

Tuuli kääntyi pohjoiseen. Se ei oikein ikinä tiedä hyvää. Sieltä tulee aina kylmä ja sadetta. Nämä tiedetään.

Painuin illallisen jälkeen hyvissä ajoin telttaan. Matkanjohtaja aikoi kävellä vielä Lironkoskelle, legendaarisen hienolle paikalle, jolta olimme aiemmilla reissuilla saaneet upeita rautuja.

Pohjoistuuli yltyi ja pian tuli odotettu sade. Lopulta telttaan ryömi myös humalainen matkanjohtaja. Reissun saldo oli neljä heittoa ja uistin pohjaan.

Askelia 17 888, joista iso osa aiemman yön puolelta.

Päivä 4: Näinkö niitä reissuja pelastetaan

Olin maannut teltassa yli puoli vuorokautta. Nihkeän pohjoistuulen ja sateen keskellä olimme piristäneet mieltä suklaalla. Sitä on aina hyvä olla mukana reissussa vaikeita hetkiä varten.

Nousimme ylös yhdentoista aikaan ja vetäydyimme "pupanahkoihin" eli kahluuvaatteisiin pysyäksemme kuivina ja lämpiminä. Oli yhä harmaata ja sateista, mutta pahin tuuli oli asettunut.

Oli ihan potentiaalisen oloinen kalakeli, joten päätimme heitellä leirirantaa. Siitä oli tullut hyviä kaloja edelliselläkin matkalla. Miten sitä ruukataan sanoa? "Ei kannata lähteä merta edemmäs kalaan."

Astelin edellisreissulta tutulle ottimättäälle, jolta ei ollut heitetty vielä heittoakaan. Oli etiäinen.

Lapinsirri hätäili lähellä. Huomioni kiinnittyi siihen, enkä edes katsonut uistimen suuntaan, kun tätä reissua varten ostettu iso punainen Bete Lotto vajosi pinnan alle.

Tunsin tärpin ja tein vastaiskun.

"Nyt taisi jytkähtää", totesin matkanjohtajalle.

"Näinkö niitä reissuja pelastetaan", kuului vastaus.

Rautu pyörähti pinnassa kaukana. Sitten se sukelsi syvyyksiin ja lähti vetämään kuin juna.

Haavimies riensi apuun. Nyt et irtoa, nyt et irtoa.

Tovin väsyttelyn jälkeen kala tuli lähelle rantaan. Voi juma, se on iso.

Nyt alkoivat kädet täristä. Uittelin kalaa lähelle haavia. Ei osunut. Siima osui sen sijaan melkein matkanjohtajan päähän, ja katastrofi oli lähellä. Jallukuurilla notkistetuilla kissan reflekseillä tämä väisti osuman.

Kala otti vielä yhden syöksyn, mutta antautui seuraavalla yrityksellä.

Jessssss!!!!! Tunturisikojen mylvintä raikui unelmien rautujärvellä. Nyt saisimme ruokaa.

Reissu pelastettu.

Matkanjohtaja fileoi kalan ja tyri sen totuttuun tapaan, mutta ei se haitannut. Hän totesi hankkimamme leikkuulaudan jälleen kerran liian pieneksi. Seuraavalle reissulle tarvittaisiin isompi.

Ensimmäisestä fileestä tehtaisiin raututortillat eli ranerillat. Tämä Antti Niskalan lanseeraama resepti on toiminut jo vuosia tunturikeittiön kulmakivenä.

Ottipeli.

Toinen file laitettiin suolautumaan aamuksi, ja lopuista osista tehtäisiin keitto. 

Ja voi jestas, että ne tortillat maistuivat hyviltä kaiken tuon koheltamisen jälkeen. Tunturi oli jo ottanut paljon. Nyt oli antamisen vuoro. Onko hienompaa?

Tuuli kääntyi luoteeseen. Kylläisinä sujahdimme makuupusseihin jo iltapäivällä.

Askelia 1492!

Matkanjohtaja ruokailee...

... ja päälle nauraa kesälle.

Päivä 5: Vieraita sikoja

Seuraavana aamuna pääsimme vihdoinkin nauttimaan aamiaiseksi graavirautuleipää. Ananaslonkero sopi hyvin kyytipojaksi.

Ai että, kun oli hyvää ja tunnelma muutenkin leppoisa ja vapautunut alkureissun vaikeuksien jälkeen.

Päätimme lähteä katsomaan jokea, joka saa alkunsa unelmien rautujärvestä ja laskee kohti alempia vesiä paikoin jyrkkänä kuruna. Aurinko paahtoi jälleen lämpimästi. Niittykirvisiä, lapinsirkkuja, kivitaskuja, sinirintoja ja lapinsirrejä oli maastossa ilahduttavan paljon. Tämän tästä jaloista pyrähteli myös pieniä poikasia. Näimme jopa aivan pienen, ehkä vain päivän tai parin ikäisen lapinsirrin untuvikon. Uskomattoman suloinen höyhenpallo.

Kaunis joki syvässä kurussa.

Pikkujoen niskalla pintoi kala. Vaihteeksi pääsi heittelemään perhoakin. Kävi ilmi, että joenpahasta asuttivat pienet taimenet. Mukavahan niitäkin oli perholla pitkästä aikaa kiusata.

Joki oli pian koluttu, ja lähdimme vaeltamaan takaisin leiriin. Läheisen tunturin tai "vuoren" yli marssi vieras sika! Näytti samalta kuin paria päivää aiemmin. Nuoreksi tunturisiaksi osoittautunut yksilö tuli jutulle. Tarjosimme jallua.

Kaitaluisella nuorukaisella oli jalassa pienet lenkkarit ja tuulihousut sekä ohut vaalea paita. Perhokalastusvälineet olivat viimeisen päälle. Simmsiä, Patagoniaa, Hardyn vapa.

Hän oli tunturissa ensimmäistä kertaa.

Oli kuulemma kotoisin "keskustasta". Niin että mistä? Espoosta.

Mukava sälli kertoi porukan leiriytyneen kaukana alemmalla joella ja saaneen sieltä runsaasti harjuksia.

Tunturipunatäplä, Zygaena exulans.

Kerroimme, että meitä ei juuri harrinpyynti kiinnosta, kun näillä reissuilla on raudun makuun päästy. Toivotimme nuoret sianporsaat tervetulleiksi unelmien rautujärvelle ja varoittelimme, että täältä voi tulla kovakin tälli.

Ylitimme matkanjohtajan kanssa pienen puron, jossa edeltämme niittykirvisen poikanen lensi veden varaan. Pelastimme pikkuisen kivelle kuivumaan.

Veden varaan jouduin minäkin, kun rymysin liukkailla kivillä turvalleni. Kalustotappioilta vältyttiin.

Kalanpääsoppaa. Herkullista.

Leirissä oli mukava paistatella päivää, joskin tuuli yltyi jälleen. Keittelimme maukkaan rautukeiton ja katsoimme, miten nuoria sikoja marssi lisää järven rantaan onkimaan. Siinäpähän onkikoot. Yhden kalan näyttivät saavan etelänurkasta. Laskivat takaisin. Outoa käytöstä.

Pian vieraiden sikojen retkue oli päässyt aivan leirimme tuntumaan. Päätimme lähteä katsomaan, mitä on tekeillä. Koko nelikko oli kerääntynyt rantaan ihmettelemään. Kävi ilmi, että mättäällä retkotti aivan valtavan komea rautu!

Marssimme onnittelemaan ja tarjoamaan kaatoryypyt sekä elämänohjeita. Saamamiehelle kyseessä oli elämän ensimmäinen rautu. Pojilla ei ollut edes puntaria, joten tarjosin omaani. 1,6 kiloa! Huh huh. Siinä oli aloittelijalla tuuria. Hänkin oli tunturissa ensimmäistä kertaa, ja kuulemma tähän asti ei ollut kalaonni ollut myötä. Nyt unelmien rautujärvi antoi pojille parastaan.

Olimme hyvillämme heidän puolestaan. Tuollaiset kokemukset muistaa lopun ikänsä.

Poika alkoi perata kalaa kalliin näköiset Simmsin kalastushanskat käsissään. "Nyt menee kalliit hanskat pilalle", virkoin.

Nöyränä poika riisui hansikkaat. Minua huvitti.

Ei perkaamisesta oikein mitään meinannut tulla, mutta onneksi yksi kavereista auttoi.

Pojat olivat jättäneet kahluukamppeensa "vuoren" toiselle puolelle ja tulleet kaikki paikalle nappaskengissä. Kerroimme, että täällä kannattaisi aina pitää kahluuvehkeet päällä. Sää voi muuttua äkkiä vetiseksi, ja maa on joka tapauksessa monin paikoin märkää.

Ottaisitko elämänohjeita vastaan näiltä miehiltä?

Sitä en muista kerroimmeko, mutta tunturissa on myös oltava mukana pullo jallua per päivä per sika. Jos lukevat tämän, niin oppivat sitten senkin. 

Me kokeneemmat siat marssimme leiriin nauramaan kesälle. Oli suurenmoista hupia seurata sällien kalastusta kiikarilla, kun nämä kiersivät leirijärven ympäri. Tuuli yltyi, eikä kaloja näyttänyt enää tulevan. Ei se ollut helppoa heilläkään. Jossain vaiheessa huomasi ihan selvästi, että nyt alkoi kypsyttää. Pojat olivat kävelleet aivan valtavan pitkän matkan. Pakko sen oli nuoressakin siassa tuntua. Terveisiä vaan herroille. Toivottavasti loppureissukin meni hyvin.

Askelia 10 831.

Päivä 6: Yli äyräiden

Torstaina 9. heinäkuuta heräsimme tunturin uuteen aamuun jo kohtuullisissa ajoin kahdeksan aikaan. Oli niin kylmä, että pipot sai painaa päähän. Aamupalaleipien ja puuron jälkeen kalalle taas lähirantaan.

Monta heittoa emme ehtineet, kun minulla tärppäsi. Ei tarttunut. Heittelin pari kertaa muualle ja sitten uudelleen samaan kohtaan.

Annoin upota, kelasin hitaasti, pysäytin ja aloin sitten kelata nopeammin. Nyt tarrasi kiinni. Pian oli nätti rautu haavissa.

Vain hetki meni, ja matkanjohtajan vapa taipui. Nyt olikin vauraampi kala kiinni. Sain suorittaa haavituksen ja heti kalaa nostaessa tunsin, että kilo meni rikki. Puntarikin sen todisti: Matkanjohtajan ensimmäinen kiloylitys raudussa oli totta. Sekös miestä hymyilytti.

Antti ja toistakiloinen rautu.

Antti sai vielä toisenkin kalan, ja nyt meillä oli yhtäkkiä rautua yli äyräiden.

Laitoimme kalat valmiiksi fileiksi iltaa varten ja päätimme lähteä kohti unelmien rautujokea ja taianomaista Lironkoskea. Matka olisi pitkä, mutta kun päivän kalat oli jo turvattu, niin mitäpä sitä muuta kuin kävelemään.

Unelmien rautujärvi antoi parastaan.

Nättiä filettä tulee.

Nousimme ylös tunturiin, ja leirijärvi loittoni kadotakseen pian nyppylöiden taakse. Kivitaskuja, pulmusia, piekana, lapinsirkkuja, urpiaisia. Tästä tuli tunturiviikon runsaslintuisin päivä. Etsin sepelrastasta vanhoilla nuoteilla, mutta turhaan.

Sitten jostain vierestämme lähti siipirikkoa esittävä pieni, harmaahko kahlaaja. Keräkurmitsa! Sain tunturista kihun lisäksi toisenkin vuodarin. Tämä laji on aina hieno löytää.

Pääsimme tunturin laelle ja joki vuolaine koskineen ja pitkine suvantoineen alkoi näkyä. Jokea reunustavalla harjanteella näkyi myös kaksi tunturisikaa. He päättivät ylittää joen kohdassa, jonka tiesimme syväksi ja vaikeaksi. Nauroimme partaamme, kun siat joutuivatkin puolimatkassa kahlaamaan takaisin todettuaan ylityskohdan liian syväksi.

Lironkoskella.

Lopulta edessä siinsi vanha tuttu ja aina yhtä upea Lironkoski. Eipä siitä tällä kertaa mitään kalaa tullut, mutta sääskiä oli taas senkin edestä. Niitä oli aivan jumalattomasti.

Jatkoimme jokea eteenpäin välillä pusikoita ja jänkiä ylittäen. Pääsimme Kananivan niskalle, jossa on pieni lampi. Lammella uiskenteli pieni kahlaaja. Vesipääsky!

Niitä oli ollut täällä aiemminkin. Paikalla oli peräti pariskunta. Oli hauskaa katsoa, kun niillä oli jonkinlainen reviiritaisto menossa tavin kanssa. Melko huvittava otattelu.

Mehevät rautupotut maistuivat pitkän kävelyn päälle.

Joki ei antanut meille tällä kertaa saalista, mutta hieno se oli ja herätti muistoja mieleen aiemmilta reissuilta. Pitkän marssin jälkeen pääsimme leiriin ja laitoimme rautupotut hollandaisekastikkeella. Joku on sanonut, ettei rautua saisi sotkea mihinkään, mutta se ei varmaankaan osaa laittaa ruokaa. Herkullista ja täyttävää.

Askelia 21 097. Reissun eniten.

Päivä 7: Tuskien taival

Perjantaipäivä valkeni tunturissa kauniina ja heikkotuulisena, kuten reissun loppua kohti sopiikin odottaa. Oli aika hyvästellä unelmien rautujärvi.

Nautimme aamiaiseksi taas graavirautuleipää. Sitä oli runsaasti.

Ennen leirin purkamista päätimme vielä kalastella hetken. Mikään kiire ei ollut pois.

Unelmien rautujärvi kylpi auringossa lähtöpäivän kunniaksi.

Etelästä tuulahteli, joten etelän puoli oli lähes peilityyni. Hetken aikaa kala tuntuikin olevan taas syönnillään. Antti käytti näytillä mukavan taimenen, joka vapautettiin alamittaisena.

Sitten kiinni oli myös hyvä rautu, ehkä kiloluokan kala sekin. Kala tuli aivan rantaan, mutta pyristeli lopulta irti tunturisian pyydyksestä. Ehkä hyvä niin, jäipähän nälkää tulevillekin reissuille.

Rinkat pakattiin ja oli aika nostaa ne selkään. Suuren ja mahtavan matkanjohtajan rinkka oli taas kerran suurensuuri, mutta oli siinä painoa minullakin. Avuksi olin matkalle ottanut kävelysauvat. Niiden avulla hartioihin saa vähän liikettä ja tasapaino pysyy paremmin vaihtelevissa maastoissa.

Nuo piti taas kantaa hakupaikalle.

Ensimmäisen nyppylän nousu sujui yllättävän mukavasti, ja niin unelmien rautujärvi jäi taakse. Emmeköhän me tänne vielä joskus palaisi.

Tunturikihut nauroivat ähiseville sioille mennessään.

Nyppylän huipulta alhaalla aukesi jokimaisema. Reissun ensimmäinen porotokka oli kokoontunut harjun päälle töllistelemään. Niitä oli hyvinkin kolmisensataa.

Matkalla piti ylittää joki.

Pääsimme jokirantaan ja muistelimme, että viimeksi ylityksen sai tehdä helpolla nilkkavedellä. Löysimmekin hetken hortoilun jälkeen sopivan ylityspaikan, jonne piti rämpiä sankan pusikon läpi. Pysyimme pystyssä, mutta ylityksen jälkeen kyllä puuskututti.

Rannalta löytyi tunturisian kauluspaita ja bokserit. Matkanjohtaja keräsi roskat mukaan. Olisihan tuolla kaikenlaista muutakin ryönää, jota muinaiset siat eivät ole jaksaneet tunturista pois kantaa.

Jallun voimalla eteenpäin.

Viime kerralla koekävelty reitti oli onneksi jotenkuten muistissa. Seuraavaksi pitäisi ylittää pitkähkö jänkä ja sen jälkeen pieni nyppylä, josta aukeaisikin sitten järvi, jolta vesitaso tulisi meidät hakemaan.

Hiki siinä tuli.

Pidimme lisää pysähdyksiä ja välillä pudotimme taakat selästämme maahan huilin ajaksi.

Nyppylälle päästiin, ja sen päällä maasto olikin enimmäkseen mukavaa kuljettavaa. Määränpää alkoi häämöttää, mikä toi uskoa tekemiseen.

Otimme suuntimaksi erään puron, jolla pidimme juoma- ja virkistäytymistauon. Ihanan raikas tunturipuro pelasti uupuvat siat. Myös jallu antoi voimaa jatkaa.

Juuri kun alkoi näyttää hyvältä, tunturi heitti vielä viimeiset vitsaukset yllemme. Tuuli tyyntyi, aurinko paahtoi ja maan muuttuessa alavemmaksi, pusikkoisemmaksi ja kosteammaksi kimppuumme hyökkäsivät vihaiset sääskiarmadat. Jos veti henkeä liian syvään, sai pian yskiä hyttysiä ulos henkitorvesta.

Löysimme hyvän reitin, mutta silti aivan lopussa joutui ylittämään pitkän hillajängän, jossa nyt ei näkynyt juuri edes kukkia tai raakileita. Viimeksi keräsimme siitä hillaakin.

Lopulta, vajaan neljän tunnin puuskutuksen ja ähinän jälkeen, laskimme rinkkamme alas tunturisian hakusataman kukkulalle ja otimme suorituksen kunniaksi Jaloviinaa.

Askeleita 15 783.

Päivä 8: Kotiinpaluu

Viimeinen yö tunturissa oli satumaisen kaunis ja aivan rasvatyyni. Toki se tarkoitti sitä, että ulkona oli hyttysiä niin paljon, että siellä ei tehnyt mieli ollakaan. Heräilimme aamuvarhaisella, kun tuuli jälleen nousi, pilviä kerääntyi ja vähän ropsi vettäkin. Oli viimeisten aamupuurojen aika.

Lentokone pörräsi taivaalla pariinkin otteeseen, ja siat odottivat malttamattomina paluukyytiä.

Sen piti olla yhdeltä, mutta eipä näkynyt. Toinenkin sikaretkue saapui satamaan ja alkoi happamina köllöttää kukkulalla.

Tuuli yltyi ja tuli kylmä. Lento myöhästyi ensin tunnin, sitten toisen. Istuin hiljaa järvelle tuijotellen. Edes ihmeempiä lintuja ei näkynyt. Urpiaisia oli liikenteessä, tuulihaukka saalisteli, muutama lapintiira ja tunturikihu.

Lopulta kone saapui, ja helpottuneina nostelimme tavarat kyytiin.

Oli outoa saapua taas sivistyksen pariin viikon irtautumisen jälkeen. Oli ollut vapauttavaa olla viikko ilman puhelimessa roikkumista.

Reissu oli ollut jälleen kerran raskas, mutta samalla antoisa. Paljon olin pyöritellyt mielessä ajatusta siitä, että jatkossa voisi olla enemmän läsnä hetkessä ja vähemmän kiinni netissä.

Nautimme Kilpisjärvellä kebabannokset, etsimme hetken sepelrastasta Saanan rinteiltä ja lähdimme etelään.

Reissun paskat pestiin jälleen pois Muonion mökillä saunan löylyissä jokivedellä. Vaikka yksi matka oli juuri päättymässä, tutkivat tunturisiat jo karttoja seuraavia juonia punoen...

Tunturisiat selvisivät matkasta jälleen voittajina.