Heinäkuun retket: Yhden miehen kesäinen kuudarisota

Heinäkuu: Paljon kasvillisuutta ja mitättömän näköisiä piileskeleviä lintuja, jotka taksuttavat. Luhtakerttunen. Lauttasaari 25.7.2026.

Jäkäläisistä mäntykankaista ja harjumaisemistaan tunnettu Rokua oli aina ollut aika lähellä, mutta eipä ollut juuri tullut käytyä. Kerran muistan käyneeni. Silloin oli hiihtokisat, joissa isäukko oli soittamassa. Vuosi oli epäilemättä 1999 ja Mika Myllylä elämänsä kunnossa SM-kisoissa.

Nyt vuonna 2026 kesällä olin paikalla taas, isäukko ja Myllylä jo vainaita.

Oli tullut heinäkuu.

Hy-hy-hy, punatulkku kutsui kylpylän pihalla päivänpinnaksi, kun hipsimme matkatoverini kanssa aamu-uinnille kirkasvetiseen Ahveroiseen. Virkisti mukavasti.

Hömötiainen äänteli myös. Niitä on nykyään aina hienoa havaita.

Aamiaisen jälkeen matka jatkui. Autoa pakkaillessa parvi isokäpylintuja kipsutteli auringon jo lämmittäessä.

Kävimme katsomassa Suomen suurinta suppaa. Rokuan nähtävyys on siis syvä kuoppa. Kuopalla käki kukkui ja järrit ryystivät. Lisää hömötiaisia.

Aika maltillinen on lintulajien kirjo tuollaisilla mäntykankailla.

Aamun mittaan piipiteltiin ed p pilkkaniskaa Enontekiön Peltojärveltä. Sen aika olisi myöhemmin.

Päivälle oli yksi ykköstargetti. Sille tosin aurinkoinen aamupäivä olisi aivan väärä vuorokaudenaika yrittää. Etelänsatakieli Lumijoen Varjakassa tietysti. Matkalla sinne elelivät Muhoksen Matokorven töyhtökiurut. Yksi sellainen ihmettelikin maailmaa hiekkakasan päällä heti, kun paikalle pääsimme. Hyvä päpi ja kuudari.

Varjakassa lehtokerttu luritteli vaisusti auringossa. Soittelin megarille atrappia. Ei kai sellaista muuten saisi keskellä päivää bongattua. Atrapin siivittämänä pikkulintu lennähtikin edessä korkealle latvustoon. Ei siitä mitään ehtinyt nähdä.

Hiljaista oli.

Pieni tovi kului, kunnes aivan yhtäkkiä: Tsuk-tsuk-tsuk-tsuk.

Kuulitko?! Kysyin matkatoverilta.

"Joo."

Etelänsatakieli laulahti vielä toisen lyhyen säkeen, ja siinä se. Jessss! Hieno kuukausipinna tuli plakkariin olettaen, että RK suo.

Sepeltasku Letolla näytti kadonneen tai oli piilossa. Pensastaskuja oli julmetusti.

Oli aikaa esitellä mielitietylle Virkkula. Huomasi lintusesongin olevan ohitse. Tuulisessa tornissa ei ollut ristin sielua. Lintuja oli, suurin osa kaukana. Lähellä uiskenteli kiva jouhisorsapoikue. Eipä tuollaisia etelässä näe.

Kumppanin seuraava elis oli tunnuslaji mustapyrstökuiri. Toinenkin löytyi, kun hoksasin kahlaajien joukosta mainion vesipääskyn. Syysmuuttava kai jo.

Maittavan ja varsin riittoisan lounaan nautimme taas suosikkipaikassani Vihiluodon Kalassa. Siitä otimme suunnaksi Hailuodon. Kiinteä yhteys, tuo vuosien kiistakapula, oli avattu. Olihan se hieno ja väkeä paljon.

Tunnelma oli ristiriitainen. Saaren luonto on saanut olla vuosikaudet verraten rauhassa. Nyt edessä olisi ainakin väliaikainen iso stressi. Mitähän siitä mahtaa tuumailla esimerkiksi Marjaniemen karikukko, joka tällä kertaa löytyi yllättävän helposti. Toinen lintu ihmetteli menoa ja melskettä aivan vieressä rannan kivellä. Kamera oli autossa, joka piti jättää kauas, joten jouduin tyytymään skouppaamiseen.

Pääsimme vierailemaan Meskien hienolla mökillä, jossa muistelimme siperianlepinkäistä ja juttelimme hetken niitä näitä. Nopean luovon pistäytymisen jälkeen siirryimme Ouluun viettämään mukavaa kesäiltaa.

Karikukko näkyi hienosti Hailuodossa. Vielä. 1.7.2026.

Heinäkuun toisena aamuna käyskentelimme Hupisaarilla Oulujoen suistoalueella ennen hotelliaamiaista. Tuli kaunis ja kesäinen päivä. Kello oli jo yli kymmenen, kun pääsimme jonkinlaiselle linturetkelle. Halusin mennä katsomaan, onko niittysuohaukan pesintä vielä käynnissä Letolla. Tajusin vasta matkalla, että lajista ei saisi edes päivänpinnaa. No, eipä sen väliä. Kävimme matkalla Oulunsalossa kuulemassa turkinkyyhkyn huhuilua.

Pygge löytyi tällä kertaa lyhyen odottelun jälkeen. Koiras nousi pellosta, kävi viemässä saaliin naaraalle ja lensi takaisin jatkamaan saalistelua. Pikkukäpylintuja oli yhä liikkeellä, hömötiainen äänteli taas jossain.

Kaveri sai taas eliksen niittysuohaukasta.

Menimme uimaan Kempeleen montulle. Se olikin hyvä uintipaikka. Paikalla on nykyään jopa saunat. Varpushaukka tuli uintipinnaksi.

Iltapäivällä kävimme vanhempieni haudoilla ja katsomassa siskoa lapsineen. Takaraivossa kyti jo halu päästä pohjoiseen. Oli pitkään odotetun tunturireissun aika vuoden tauon jälkeen.

Heinäkuun toisen viikon vietimme ystäväni kanssa ylhäällä Lintutiedotuksen tavoittamattomissa. Niistä tunnelmista lisää täällä. Sitä ennen ehdin hakea pilkkaniskan ja pikkusirkun heinäkuunpinnoiksi.

Paluu ihmisten ilmoille tapahtui 11. heinäkuuta. En ollut viikon kalareissun aikana onneksi menettänyt juuri mitään. Lågskärillä näytti olleen hieno amerikankurmitsa.

Harmaalla Kilpisjärvellä yritimme tovin sepelrastasta Saanan rinteiltä. Se olisi puuttunut heinäkuulta. Eipä löytynyt.

Muoniossa pidimme perinteisen välipysähdyksen ennen kuin jatkoimme etelään tahoillemme. Kävin aamukävelyllä ja löysin lapintiaisen kuukkeleita etsiessäni.

Sunnuntaipäivä olikin sitten suoraa suoritusta Muoniosta kohti etelää. Illaksi ehdin Poriin. Maarilla ihmettelivät kiljukotkaa, joka paljastui onneksi isokiljuksi. Pikkukiljukotka olisi harmittanut. Kävin matkalla katsomassa virtavästäräkkiä Lankoskella ohikulkeissa. 

Oli aika helvetin pitkä matka.

Maanantai 13. heinäkuuta sujui rauhassa mökkeillessä. Mökin pihassa ilahduttivat töyhtötiaispoikue ja mustikoita syövä kalalokki.

Sitten alkoikin tapahtua. Heräsin 14.7. pitkien yöunien jälkeen hälyyn kahdesta pääskykahlaajasta. No, ne olivat sitten jotain aivan muuta, mutta huomasin samalla viestin Yyterin palsasirristä. Perkeleen perkele. Olin miettinyt aamuretkeä Yyteriin, mutta uni oli taas kerran vienyt voiton.

Sinne sitten täyttä vauhtia heinäkuunpinnan perässä. Tyhjin vatsoin aamuauringon paahtaessa muiden kanssa totesin palsasirrin joko painuneen piiloon tai lentäneen tiehensä. Kahlaajia ja lintuja Yyterissä kyllä muuten oli mukavasti, muun muassa sitruunavästäräkkipoikue ja kuovisirri vuodariksi. Samaan aikaan PK-seudun ylitti käärmekotka, joka on pirun kova heinäkuussa. Onnittelut löytäjälle ja näkijöille. Harmitti ja masensi.

Kävimme mökötyksen lomassa iltapäivällä vohvelikahveilla ja bongaamassa virtavästäräkin päivälle. Makoisaa.

Illalla oli Espanja-Ranska. Jaksoin katsoa ensimmäisen puoliskon. Ranska oli aneeminen ja ansaitsi hävitä.

Olin päättäväinen ja päättänyt nousta aikaisin palsasirrin vuoksi. Kello soi 3:45. Tähän aikaan kesästä motivaatio ei oikein enää tahdo riittää aikaisiin heräämisiin, kun niitä on saanut tehdä koko toukokuun ja kesäkuun alkupuolen.

Keskikesän rauhaisa aamu Yyterissä. 15.7.2026.

Aamu oli tyyni ja kaunis, mutta jotenkin ilmoilla oli ensimmäistä kertaa syksyistä virettä. Kosteus ja viileys tuntuivat ilmassa. Vaelluslintuja liikkui jo.

Olin päättänyt kompata lietteet ja laittanut saappaat jalkaan. En tiedä, oliko se hyvä idea. Ruovikko oli aivan kasteinen, joten housut kastuivat heti läpimäriksi. Luhtahuitit huittailivat äänekkäästi heti ruovikkoon päästyä. Arvioin paikalta neljä eri huutelijaa.

Liroja ja punajalkavikloja nousi ilmoille jaloista. Lintuja oli lietteillä edelleen paljon.

Kahlailin eteenpäin ja tuumailin, että ainakin toinen saapas taitaa vuotaa vähän. Taitaa syksyllä olla saapaskaupoille meno.

Lopulta alkoi näkyä muitakin kahlaajia. Suokukot ruokailivat upeassa aamun valossa. Tästä niitä pystyi katsomaan kohtuullisen läheltäkin.

Eipä aikaakaan, kun suokukkoparveen lennähti pieni parvi sirrejä. Parvessa neljä tai viisi suosirriä ja inasen kookkaampi erilajinen sirri, jolla oli kauniin teräväreunainen, juovainen rinta. Siinä on!

Ihailin palsasirriä hetken ja juuri kun aloin kaivaa vehkeitä esiin skouppaamista varten, parvi lennähti rannan katveeseen. Äh.

Pian kahlaajat löytyivät uudestaan, joukosta nopeasti myös palsasirri. Taas ennen kuin ehdin virittää puhelimen skouppausta varten, koko parvi nousi taivaalle ja hajosi eri suuntiin. Se siitä sitten. Sen koommin en palsasirriä löytänyt.

Katselin rauhassa muita rannan lintuja. Jänkäsirriäisiä ainakin 6, kuovisirrejä 2 aiemman yhden sijaan, pulmussirri uutena. Pari mustapyrstökuiria ja punakuiri.

Takaisin tornille pääseminen oli hieman hankalaa. Vettä ja liejua oli melkein saappaan varren verran tornin edessä. Huohotin kivutessani pitkoksille märkänä, mutta tyytyväisenä hoituneeseen kuukausipinnaan.

Kaksi nuorta sitruunavästäräkkiä oli yhä paikalla niityllä touhukkaina. Viiksitimalit pingahtelivat ruovikossa. Hieno aamu tuotti yli 20 kalenteripäivälle uutta lajia.

Päivällä kävimme bongaamassa kunkun, nauttimassa maailman isoimmat pehmikset ja suuntasimme illaksi Pori Jazzien Saimaan ilmaiskonserttiin.

Seuraavana aamuna puhelin kilahti kahdeksan maissa. Heräsin ja nousin katsomaan. Kurppelolaji Mynämäen Mietoisissa Vasikkahaan tornilla. Hyvä. Se on kotimatkan varrella.

Pakkasin ja hieman hermostuneena istuin vielä kiltisti aamupalapöydässä hetken.

Reippahasti ajelin kohti Mietoistenlahtea. Lintu koko ajan kiltisti ed p, mutta laji vain ei määrittynyt. Tundrakurppelohan se tietysti olisi. Rämekurppeloa ei ole Suomessa nähty, ja se on Euroopassa huomattavasti kovempi laji. Mutta tällainen kerrankin helppo kuukausipinna kelpaisi kyllä. Edellisestä heinäkuisesta bongattavasta, ensimmäisestä, oli 19 vuotta.

Paikalle ehättivät edeltäni jo ystävät Terhi Ahde-Uusitalo ja Sami Tuomela. Lintu oli mukavasti putkissa, kun huohotin paikalle. Oli miellyttävää bongailla shortseissa, t-paidassa ja hellehatussa. Kesken kurppelon ja muiden lahden lintujen ihastelun puhelimet tornissa alkoivat kilahdella.

Kurppelo kaukaa jostakin. Kaverina valkoviklo. Skouppi. Mynämäki 16.7.2026.

Vaaleakultarinta... Tuomela mutisi.

Mitä?

Kalle Hiekkanen oli taas päässyt valloilleen Siikajoen Tauvon Kullinkarin sisämaan seurantapyyntipaikallaan. Kolmeen vuoteen hän oli repinyt verkoistaan jo neljännen suurharvinaisuuden. Ensin tuli kääpiökerttu, jonka minäkin bongasin, sitten samana aamuna pikkupajusirkku ja kultakulmasirkku. Ensin mainitun onnistuimme bongaamaan. Hullun kova paikka ja mies.

Mitä nyt sitten?

Eihän tuollaista pikkulintua voisi enää kuuden-seitsemän tunnin päästä sieltä pusikoista ja lepikoista löytää. Mutta kyseessä olisi elis, kova heinäkuunpinna ja tietysti PPLY-pinnakin.

Asioita olisi hoidettavana Helsingissä. Viikonloppuna olisi häät Oulussa ja puku kokonaan katsomatta ja paita silittämättä. Kaikki kahden viikon reissun kamat ja pyykit autossa levällään kuin ankan paska.

Kokonaisharkinnan jälkeen päätin jättää lähtemättä. Oululaiset pohtivat yhteisatrapointia illaksi, ja sellainen järjestettiin. Se sai muitakin liikkeelle Siikajoelle.

Me jatkoimme Samin ja Terhin kanssa Topinojalle haarahaukan tai kattohaikaroiden toivossa. Ei näkynyt kumpiakaan, ja eliksen mahdollinen menettäminen ahdisti.

Kattohaikarat löytyivät kaatopaikan läheltä traktorin vierestä pellolta ruokailemasta edellispäivän paikalta. Tänä vuonna ne eivät pesineet Topinojalla, mutta hengailivat kesän Turussa muuten vain.

Yritin vielä huuhkajia Salon Halikosta, mutta en onnistunut löytämään poikasia laajalta jyrkänteeltä. Puusilmä tai sitten olivat jo siirtyneet.

Ajelin kotiin odottelemaan ahdistuneena iltaa. Kello tuli seitsemän, eikä viestiä Siikajoelta alkanut kuulua. Pyytämättä ja yllättäen ovelleni pelmahti Arto Ahvenainen parit kaljat mukanaan. Pääsimme opiskelemaan siikajokelaisten Phylloscopusten määrittämistä kuvista, joita minulle lähetettiin. Vaaleakultarintaa ei koskaan löytynyt.

Olin väistänyt luodin. Sekin tuntuu tässä harrastuksessa usein yllättävän hyvältä.

Arvoimme tälle lajiksi viitakerttusen. Riihimäki 17.7.2026.

Päätimme lähteä Arton kanssa seuraavana aamuna retkelle. Lomalainen keräsi taas innolla heinäkuun kuudareita viime vuoden menestyksen jatkona. Minullakin niitä oli mukavasti pohjalla Lapin-reissun ja parin raribongauksen jäljiltä. Suunnaksi Riihimäki, jossa tarjolla oli minulle peräti kuukausipinnaa tundrametsähanhen muodossa. Se löytyikin helposti Sammalistonsuon lintulavalta. Siipirikko reppana. Pääsimme ihmettelemään myös kerttuja ja kerttusia. Paikalla olivat ainakin ruoko-, ryti-, ja viitakerttunen. Jälkimmäiseen liittyy tuolta alueelta ikäviä marraskuisia muistoja.

Oli leppoisaa.

Yritimme vielä pyrstötiaisia läheisessä Juppalassa, mutta turhaan. Jotain helppoja kuukausipinnapuutteita minulla yhä riittää.

Koukkasimme Valkjärven uimarannan kautta. Sieltä näkyi molemmat perus-Gaviat, ja jatkoimme Maarille. Siellä kuuli viimeisimmät juorut, mutta ihmeempiä lintuja ei juuri ollut näkösällä. Sittis äänteli kerran päivänpinnaksi, ja sain muutaman helpon kuudarin. Päivänpinnaksi ja kuudariksi kelpasivat vielä Otsolahden sepel- ja valkoposkihanhet.

Retken päätteeksi kävin viemässä Swarovskini huoltoon. Kiikari on ollut muutaman vuoden aika kovalla ajolla, ja nyt päällystekuori oli päässyt hajoamaan ja pari muutakin vikaa oli käytössä tullut. Se on niin, että kaikki mihin minä kosken, menee paskaksi.

Illalla pyöräilin vielä lenkin lähimaastoissa. Havaitsin kuluvalle kuulle uusiksi uuttukyyhkyn, tulipäähippiäisen ja mustakurkku-uikun.

Aamulla piti herätä aikaisin junaan. Mukavahan se on, että häihin vielä kutsutaan. Oulussa paras lapsuudenkaverini menisi naimisiin. Vanhoja kavereita ja ystäviä on aina kiva nähdä. Pitäisi useamminkin, mutta kun elämän tahti on mitä on.

Junapinnat on kiva lista. On syy tuijotella ulos pitkän ja puuduttavan matkan aikana. Alkumatka tarjoili myös pari päivänpinnaa. Tuulihaukka Lempäälässä ja silkkiuikku Ylöjärvellä.

Vasta Kruunupyy alkoi kunnolla toimitella. Suopöllö saalisteli pellolla. Junapinna!

Ylivieskan asemalla pienehkö varislintu lennähti sembraan. Tapitin tarkasti. Sitten se tuli esiin ja lennähti pian maahan. On se hakki! Kova junapinna plakkariin.

Ensimmäinen Oulussa vastaan tullut ihminen oli vanha ja hyvä ystävä. Hauskaa.

Hääjuhla tarjosi lisää mukavia kohtaamisia ja muisteloita, hyvää ruokaa, sopivasti juomaa ja lystinpitoa. Ja ennen kaikkea punakylkirastaan, meriharakan ja haapanan päivänpinnoiksi. Illan kruunasi komea sateenkaari, joka ilmestyi taivaalle rakkaudellista iltaa juhlistamaan.

Paluumatka alkoi mukavalla mustavariksella Raksilassa. Näin sen junasta eli sain junapinnan. Punakylkirastas oli Oulaisissa junan hidastaessa. Pähkinähakista Ylivieskassa tuli hylsy, koska olin ykkösvaunussa. Listaaminen ei ole helppoa.

Seinäjoen jälkeen vihdoinkin: puluparvi! Toki olin nähnyt niitä junasta aiemminkin, mutta en sen jälkeen, kun olin seonnut listaamiseen. Nyt tämä helpoin puute oli vihdoin kuitattu. Jossain lakeuksilla näin myös naarassuohaukan, mutta Ö-mappiinhan sellaiset menevät vauhdissa.

Parkanon Vähäjärvellä tärähti taas. Harmaahaikara lensi järven soisella rannalla. Kyllä matkailu avartaa.

Heinäkuun toiseksi viimeinen viikko alkoi ankeana. Paluu töihin koitti. Ensimmäisenä maanantaina sain päivänpinnaksi pulun. Illalla voimailimme ulkona. Siinäpä se ympäripyöreä päivä menikin. Palsasirri olisi ollut kaiken kansan ihasteltavissa Mietoistenlahdella koko päivän. Sieltä se on tullut elokuunpinnaksi haettua.

Tiistai 21.7. oli kylmä ja kalsea. Syksy tuntui alkaneen. Pitkät vaatteet olivat jo tarpeen työmatkapyöräilyllä. Keskuspuistossa oli miltei täysin hiljaista, vaikka kaiken järjen mukaan lintuja pitäisi olla maastossa enemmän kuin muulloin. Sain kalasteltua päivänpinnaksi atrapilla puujyrän. Tarkastin Töölönlahden yllätysten varalta. Kyhmyjoutsen ja haapana puuttuivat. Ei yllätyksiä.

Illalla menimme ihan retkelle. Villa Rulluddenilla satoi vettä kovempaa. Jalohaikara lenteli taivaalla. Härkälinnut olivat tipotiessään.

Yritin saada kasaan päivänpinnojen lisäksi kuudareita kostaakseni jäsentenvälisessämme Ahvenaiselle. Minulla oli taskussa muutama ässä tunturista. Finnoon paska-altailta kuudareita alkoi napsua. Rastaskerttunen raksautti, satakieli piippasi, lapasorsa vihdoinkin, punasotka. Mustakurkku-uikut olivat saaneet maailmalle ainakin yhden pirteän poikasen. Oli hauskaa seurata, kun emo välillä tipautti sen selästään ja pikkuinen yritti kovasti kivuta takaisin kyytiin.

Otsolahden sepelhanhi petti, ikävä kyllä. Se oli kai jossain Itärantaa kauempana, mutta en jaksanut enää kävellä sitä etsimään. Se saisi jäädä elokuunpinnaksi maisemiin.

Keskiviikko 22.7. oli valkoperäsirrin muistopäivä. Olisin kaivannut jo kovempaa bongattavaa, mutta eipä sitä koskaan silloin tule, kun olisi sopivaa. Heinäkuun loppu on ollut rariherkkää aikaa ennenkin.

Sendari on oikukas olento. Se heittelee yllätyksiä tiskiin useimmiten silloin, kun kaikkein huonoiten sopisi. Kun on pakollista työtehtävää tai sopinut olevansa jossain muualla kuin retkellä.

Kävin paremman puutteessa lounastauolla happihyppelyllä Haltialan metsässä. Pikkusieppokoiras sirahteli äreästi. Tilanne kuudareissa oli äitynyt kutkuttavan jännittäväksi Ari Vuorio 168, Ahvenainen 168, Pikkarainen 168. Alati retkeilevä Kim Söderling vaani iskuetäisyydellä. Minulta puuttui vielä aivan tavallisia lajeja, kuten hernekerttu ja sääksi.

Illalla pyrähdimme Osku Saarensillan kanssa Viikistä ilmoitetun rarikotkan perään Porvooseen. Taisimme olla liian myöhässä tai kotkaa ei koskaan tullut, mutta ruisrääkkä ilmoitteli heinäkuun kuudariksi.

Sitten alkoi taas tapahtua. Torstaina 23. päivä SININÄRHI piipattiin Kouvolasta. Postinkantaja oli löytänyt linnun jo paria tuntia aikaisemmin. Olisipa tieto tullut ajoissa.

Meille bongareille tarjolla oli nimittäin vain tyhjän pellon tuijottelua illankähmässä. Suosittu yleisötapahtuma.

Hiekkasen Kalle jatkoi sisämaan seurantapyyntejään Tauvossa ja alkoi näyttää siltä, että vaaleakultarinta kuuluu Kullinkarilla ihan peruslajistoon. Jo toinen pallida verkoista pariin viikkoon. Käsittämätöntä.

En lähtenyt tähänkään tietoon.

Kuukauden viimeisen lauantain ollessa käsillä motivoivat kuudarit minua retkelle. Olin pari pinnaa kärkeä jäljessä, ja helppoja puuttui kosolti. Lisäksi kyseessä oli kuun huonoin päivänpinnapäivä. Vain 55 lajia oli pohjalla.

Heräsin neljältä. Suuntasin Skatanniemelle, jossa ensimmäinen lintu, jonka käytännössä näin, oli ison näköinen tiira. En kuitenkaan toiminut riittävän nopeasti. Jos olisin vain heti laskenut kaukoputken maahan ja yrittänyt roiskia siitä kuvia, olisi laji ehkä määrittynyt. Olisi pitänyt olla ajoissa paikalla. Lintu paineli määrätietoisesti ulkomerelle. Kauhean pitkän näköinen ohut nokka näkyi välillä. Siinä meni ehkä riuttatiira.

Ei siis hyvä alku retkelle. Haahkoja sentään näkyi. Tovin tuijottelun jälkeen merellä lensi pilkkasiipikoiras. Hyvä. Toinen kuudari.

Oli epämiellyttävän kova etelätuuli. Riskilän etsimisessä meni vähän sormi suuhun. Oli minulle kyllä aikanaan neuvottu se luoto, jolla ne elelevät, mutta kun harvoin tuolla käy, niin eihän sitä muista. Kotvasen ihmettelyn jälkeen uskoin löytäneeni oikean luodon. Parin tunnin tapituksen jälkeen hieno keppuli lennähtikin luodon takaa merelle, ja paketoin aamustaijini. Kolme pinnaa lämmitti, vaikka se tiira jäikin hieman kaivelemaan. Ei pahasti kuitenkaan.

Uutelassa oli viihtynyt näihin päiviin asti tulipäähippiäinen, joten päätin ropsaista sen päpiksi. Se löytyikin, ja sitä ihmetellessä viereiseen puuhun kapsahti närhi. Jes! Kuukauden ensimmäinen.

Sitten sen helpoimman puutteen kimppuun. Hernekerttu löytyisi aivan varmasti Vuosaaren täyttömäeltä. Käppäilin autiolle mäelle. Tyhjä viinipullo lojui parkkipaikan vierellä. Olikohan viime kesältä tuttu reiviporukka ollut taas asialla.

Pusikkoisen polun varrelta löytyi heti yksi taksauttelija. Se paljastui mustapääkertuksi. Kävelin eteenpäin. Oli miltei kuolemanhiljaista. Sellaista se tähän aikaan on. Soittelin hernekertun kutsuääntä. Sitten yllättäen metsänlaidasta kuului vastaus. Lintu tuli näkyviin. Siinä! Pari muutakin taksautteli lähistöllä. Poikue kaiketi. Hyvä. Viisi pinnaa jo kasassa.

Tullisaaressa oli havaittu vielä viime päiviin asti laulava punavarpunen. Se oli seuraavaksi reitin varrella. Aurinko jo lämmitti. Soittelin punavarpusen ääniä ja hortoilin puistossa. Ei mitään. Pajulintu päivänpinnaksi, tiklejä. Luovutin jo ja kävelin kohti autoa. Sitten polun yli lennähti aivan punavarpusen näköinen lintu. Soitin vielä eri ääniä. Rähinä-ääneen singahtikin läheiselle oksalle upea naaraspukuinen punavarpunen. Jessss!

Seuraavaksi köröttelin kaupungin läpi Lauttasaareen. Siellä ruderaattia tutkivat jo Jouhkin Vesa, Liisa, Tuula ja Lindströmin Jussi. Jouhki alkoi heti soittaa suutaan. Epäili minun maanneen morsiamen vieressä, kun ei pinnoja oikein ollut kertynyt. Oikeassahan hän oli. Toki osansa oli myös sillä, että olin yhä työelämässä ihme kyllä.

Olivat samalla asialla kuin minäkin, eli etsimässä luhtakerttusta. Kaikki muut olivat jo nähneet, paitsi Jussi. Kiersimme kaksin alueen toiselle puolelle, josta luhtakerttunen löytyikin taksuttamasta ja rähisemästä. Jussi suhisteli, minä kuvasin kasvustossa kähmyilevää lintua. Saimme näkyviin jopa valkokärkiset käsisulat ja olimme tyytyväisiä. Hyvä kuudari. 

Päätin suunnata Maariin, mutta ennen sitä koukkaus sepelhanhelle. Nyt se löytyi Liisalta saatujen tuoreehkojen nuottien ansiosta hetken etsinnällä. 

Maarissa sää oli ehtinyt muuttua koleaksi. Sitruunavästäräkki sirahti, mutta pysyi piilossa. Vesi oli korkealla, eikä lietteitä näkynyt juurikaan. Muutama suosirri ja lapinsirri paikalla oli. Kuovisirrien katoa päiviteltiin tornissa. Vain muutama havainto koko Tringan alueelta.

Minulla oli mielessä erityisesti yksi laji: pandari. Sellainen istuikin niityn aidantolpalla, josta se minulle ystävällisesti näytettiin. Toinen sääksi saapui myös lahdelle kalastelemaan.

En viipynyt kovin kauaa. Piti hoitaa yksi asia ja samalla muutama päivänpinna Finnoon suunnalla. Retki venähti 12 tuntiin. Hain kotimatkalla vielä lehtopöllön 51. uudeksi päivänpinnaksi.

Lounaan, päiväunien ja illallisen jälkeen oli vielä virtaa lähteä hyvässä seurassa iltakävelylle. Suuntasimme Espoon metsiin. Jos sieltä yhdenkin kuudarin saisi ilta-aikaan, niin hyvä. Samalla keräsimme mustikoita iltapalaksi. Melko pian löytyi aktiivisesti huuteleva pyy ja perään rautiainen. Kaksi pinnaa!

Jatkoimme polkua kaakkurien pesälammelle. Emo ja poikanen tekivät suloisen lentoharjoituksen aivan edessämme. Onneksi olin jättänyt kameran autoon.

Lammelta pois kävellessä kuulin vaimeaa naputusta. Ihan polun viereisessä koivussa oli kaksi pohjantikkaa! Ei ole tosi. Koirasemo siinä ruokki vielä isoa maastopoikasta ja opetti tätä pohjantikan tavoille. Yksi olisi ollut hyvä, mutta sain peräti kolme kuluvalle kuulle uutta lajia. Koko päivän saldo siis yksitoista. Ei se toki ilmaiseksi tullut. Askelia kertyi 22 000. Olin illalla aika poikki. On tämä harrastus muutakin kuin vain autossa istumista.

Kalsea heinäkuun sää jatkui kuun viimeisenä sunnuntaina. Edellispäivän puurtamisen jälkeen en ollut kovin motivoitunut retkeilemään tuulessa ja sateessa. Kävin kuitenkin katsomassa sepelhanhea aamulla ja hetken Maarilla seisoskelemassa. Vesi oli laskenut hieman, mutta kahlaajaosastolla ei ollut muuta uutta kuin yksi kaunis kapustarinta. Sitruunavästäräkki kävi pari kertaa näkösälläkin. Illalla kävimme vielä kuuntelemassa Haltialan pikkusiepon sirahtelua ja tekemässä viikon kolmannen voimailutreenin.

Koko viikonloppu olisi ollut aikaa, mutta mitään harvinaista ei löytynyt.

Sää jatkui epävakaisena, ja heti maanantaina tuli bongareihin taas säpinää. Maarilaiset löysivät Laajalahden Madeluodoilta nuoren tiiran, jonka taitavasti mustatiiraksi määrittivät. Sen seurassa pyöri niin ikään nuori pikkulokki.

Poltteli, sillä mustatiira olisi vuodari ja täten tietenkin myös kuudari. Viikonloppuna hankkimani johto uhkasi haihtua savuna ilmaan muiden jatkaessa normaaliin tapaan arkiretkeilyä. Iltapäivällä lähdin polkemaan kohti Munkkiniemeä. Osku tuli ystävällisesti paikalle kaukoputkineen. Pian hän löysikin tiiran lentelemästä Otaniemen puolelta. Hoidimme lajin myös terassipinnaksi Café Torpanrannan hienolta terassilta. Siitä löysin myös pikkulokin. Veikeitä ilmestyksiä.

Iltapäiväretki sai vielä jatkoa, sillä Villa Elfvikin eteen oli parkkeerannut neljä ristisorsaa. Nuoria lintuja nekin. Kyseessä oli peräti Espoonpinna. Harvoin näitä merisorsia sisälahdille pitkäksi aikaa eksyy.

Tilanne kuudarien suhteen säilyi äärimmäisen kireänä kuukauden hiipiessä hiljaa kohti loppuaan. Olin kuullut, että Maunulassa oli laulanut iduli. Lähdin tiistaiaamuna töihin normaalia aikaisemmin. Yritin ensin lähikulmilta fasaania. Itä-Pakilan rannoilla ja Tuomarinkartanossa elää vielä pieni fasaanipopulaatio. Laji on lähestulkoon kadonnut koko pääkaupunkiseudulta kiitos todennäköisesti vauraiden kettu- ja kanahaukkakantojen. Ei löytynyt.

Maunulassa kuulostelin mahdollistä idänuunilintua, kun paikalle marssi linnun edellispäivänä löytänyt Mäntysalon Jari. "Se oli eilen tossa", Jartsa vinkkasi.

No siitähän se löytyi. Pian alkoi kuulua idulin kutsuääntä, ja sitten kuului laulunpätkäkin. Lintuja näkyi paikalla kolme. Arvioimme, että kyseessä olisi poikue. Mukava ja arvokas kuudari tuli. Nyt piti vain toivoa, että linnut pysyisivät maisemissa lauantaihin eli elokuun alkuun asti.

Törmäpääsky ilahdutti kotimatkalla Töölönlahdella. 

Illalla jatkoin yhden miehen sotaani kuudareissa. Sepelhanhella pyörähdin kirjaimellisesti liikenneympyrässä, josta jatkoin Viikkiin. Katsoin päivänpinnaksi aiemmin löytyneen pilkkasiiven ja tallustelin Pornaistenniemeen. Siellä pirisi melkein heti ainakin kaksi hamuamaani ruokosirkkalintua. Hyvä. Ihmeen myöhään nuo jaksavat laulaa.

Suuntasin illan hämärtyessä itään. Vakiopaikoilla Vikkullassa kehrääjä sanoi kruit-kruit ja alkoi tuota pikaa surista. Jokohan 184 lajia alkaisi riittää.

Ei siltä vaikuttanut. Kimi oli taas hilannut itsensä kolmen lajin päähän, kun heinäkuun kiihkein trilleri läheni loppuhuipentumaansa. Kuukautta oli jäljellä kaksi päivää. Vuoden ensimmäinen viirusirkkalintukin oli ilmoitettu Tohmajärveltä. Haaveet elokuunpinnoista nousivat jo pinnalle, mutta vielä piti jaksaa kuun loppuun.

Lähdin viileään torstaiseen aamuun. Siinä se jöllötti, hiekkaisen parkkipaikan reunalla korokkeella kuin patsas. Fasaani.

Jatkoin mairea ilme kasvoillani kohti Maunulaa. Siellä hymy hyytyi, kun idänuunilintua ei alkanutkaan kuulua. Sepä siitä elokuunrastista. Pikkulintuja oli kyllä paljon liikenteessä avoimen paikan korkeiden lehtipuiden latvuksissa hyönteisiä napsimassa. Paikka on sellainen, että sitä täytyy pitää silmällä myös syksyn kuluessa.

Heinäkuun viimeisenä ero oli kaventunut yhteen pisteeseen. Kimi tykitti Hangossa leppälintua ja luotokirvistä. Mitä kaikkea sieltä lintuparatiisista vielä löytyisi.

Aloitin aamun sepelhanhelta. Olin tehnyt illaksi sotasuunnitelman, joka oli aukoton. Aukoton siinä mielessä, että kaikki menisi varmaankin päin helvettiä.

Sain retkikaveriksi Peter Buchertin. Lähdimme iltapäivällä kohti itää.

Ensimmäinen rasti oli Kotkassa. Mustaleppälinnut olivat poikineet Korelassa oikein mustaleppälinnun näköisessä paikassa vanhan tehtaan takapihalla. Naarasemo ja poikanen löytyivät heti paikalle päästyä. Hienoa.

Kimi vaani kahden lajin päässä. Mutta hätä ei ollut tämän näköinen. 

Ajoimme Kuusiseen Juha Vainion katua. Peterin aiemmin kesällä löytämän ja miljoonien bongaaman tiibetinhanhen piti olla ihan helppo. Se oli aamulla käppäillyt tiellä avoimesti töllisteltävänä. No eipä löytynyt. Etsimme eri puolilta saarta luotoja tuijotellen, mutta ei. Väreilyä oli riittävästi ja tuuli turhan kova.

Hangossa urakoinut Kim hoiti urpiaisen. Olin enää yhden edellä. Hemmetti. Mistä lajeja? Tiirasta löytyi. Härkälintu Luumäellä olisi pomminvarma. Ajoimme sinne keskeyttämään lapsiperheen uimatouhut. Härkälintuja ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Muutama kuikka ja naarastukkakoskelo.

Jatkoimme Lappeenrantaan, josta oli tiedotettu pikkukultarinnasta. Se olisi puuttunut minulta heinä- ja elokuulta, mutta tuntui vaikealta. Sitä ennen yritimme härkälintua Heponiemestä. Ei löytynyt. 13 mullia kellui selällä.

Pikkukultarintapaikalla oli tuulista ja täysin kuollutta. Pari tikliä nousi pusikoista.

Kim oli saanut isokäpylinnun ja tasoittanut pelin. Nyt illan sirkkalintujen olisi pakko jo hoitua.

Ajoimme Parikkalan hautuumaalle epätoivoisesti yrittämään kuhankeittäjää. Hiljaista oli kuin huopakenkätehtaalla.

Edes yhtä sinisuohaukkaa ei lentänyt missään, vaikka peltoja oli silmänkantamattomiin. Jännäksi tämä menisi.

Puoli kymmenen aikaan heinäkuun viimeisenä saavuimme Tohmajärven Saarion pelloille. Paikalla oli lisäksemme yksi orni. Viirusirkkalintu ei taida olla kovin kiinnostava laji. Mies kertoi kuulleensa pari vaisua sarjaa aiemmin, mutta siinä se. Kovin kauaa ei onneksi tarvinnut odotella, kun lanceri aktivoitui. Pian lähistöllä lauloi myös naevia eli pensassirkkalintu. Näin sen pitikin mennä. Nyt olin taas turvallisesti pinnan keulilla.

Lehtokurppa eli scolo eli väyrynen. Kännykkäkuva. Tohmajärvi 31.7.2026.

Mutta aikaahan oli vielä. Seutu on kelvollista lapinpöllölle, joten lähdimme etsimään sitä vanhoilta havaintopaikoilta. Mahtava yllätys oli, kun metsästä alkoi lapinpöllön sijaan piippailla varpuspöllö! Sain sponden vuodarin ja odottamattoman kuudarin aivan kalkkiviivoilla. Vielä pikkuteitä ajellessa parikin lehtokurppaa nousi jostain auton liepeiltä nostaen heinäkuun 2026 lajimäärän tasan 190:een. Heinäkuu meni ohi siivillä, mutta parasta kaikessa oli se, että nyt se oli ohi.

Mutta miten kävi viirusirkkalinnulla elokuussa? Siitä lisää seuraavassa jaksossa.

Heinäkuun tilastot:

Heinäkuu: 280 (+6)

Heinäkuu 2026: 190

Heinäkuun päivänpinnat: 3199 (+371)

Suomi 2026: 273 (+8)