Heinäkuun retket: Yhden miehen kesäinen kuudarisota

Heinäkuu: Paljon kasvillisuutta ja mitättömän näköisiä piileskeleviä lintuja, jotka taksuttavat. Luhtakerttunen. Lauttasaari 25.7.2026.

Jäkäläisistä mäntykankaista ja harjumaisemistaan tunnettu Rokua oli aina ollut aika lähellä, mutta eipä ollut juuri tullut käytyä. Kerran muistan käyneeni. Silloin oli hiihtokisat, joissa isäukko oli soittamassa. Vuosi oli epäilemättä 1999 ja Mika Myllylä elämänsä kunnossa SM-kisoissa.

Nyt vuonna 2026 kesällä olin paikalla taas, isäukko ja Myllylä jo vainaita.

Oli tullut heinäkuu.

Hy-hy-hy, punatulkku kutsui kylpylän pihalla päivänpinnaksi, kun hipsimme matkatoverini kanssa aamu-uinnille kirkasvetiseen Ahveroiseen. Virkisti mukavasti.

Hömötiainen äänteli myös. Niitä on nykyään aina hienoa havaita.

Aamiaisen jälkeen matka jatkui. Autoa pakkaillessa parvi isokäpylintuja kipsutteli auringon jo lämmittäessä.

Kävimme katsomassa Suomen suurinta suppaa. Rokuan nähtävyys on siis syvä kuoppa. Kuopalla käki kukkui ja järrit ryystivät. Lisää hömötiaisia.

Aika maltillinen on lintulajien kirjo tuollaisilla mäntykankailla.

Aamun mittaan piipiteltiin ed p pilkkaniskaa Enontekiön Peltojärveltä. Sen aika olisi myöhemmin.

Päivälle oli yksi ykköstargetti. Sille tosin aurinkoinen aamupäivä olisi aivan väärä vuorokaudenaika yrittää. Etelänsatakieli Lumijoen Varjakassa tietysti. Matkalla sinne elelivät Muhoksen Matokorven töyhtökiurut. Yksi sellainen ihmettelikin maailmaa hiekkakasan päällä heti, kun paikalle pääsimme. Hyvä päpi ja kuudari.

Varjakassa lehtokerttu luritteli vaisusti auringossa. Soittelin megarille atrappia. Ei kai sellaista muuten saisi keskellä päivää bongattua. Atrapin siivittämänä pikkulintu lennähtikin edessä korkealle latvustoon. Ei siitä mitään ehtinyt nähdä.

Hiljaista oli.

Pieni tovi kului, kunnes aivan yhtäkkiä: Tsuk-tsuk-tsuk-tsuk.

Kuulitko?! Kysyin matkatoverilta.

"Joo."

Etelänsatakieli laulahti vielä toisen lyhyen säkeen, ja siinä se. Jessss! Hieno kuukausipinna tuli plakkariin olettaen, että RK suo.

Sepeltasku Letolla näytti kadonneen tai oli piilossa. Pensastaskuja oli julmetusti.

Oli aikaa esitellä mielitietylle Virkkula. Huomasi lintusesongin olevan ohitse. Tuulisessa tornissa ei ollut ristin sielua. Lintuja oli, suurin osa kaukana. Lähellä uiskenteli kiva jouhisorsapoikue. Eipä tuollaisia etelässä näe.

Kumppanin seuraava elis oli tunnuslaji mustapyrstökuiri. Toinenkin löytyi, kun hoksasin kahlaajien joukosta mainion vesipääskyn. Syysmuuttava kai jo.

Maittavan ja varsin riittoisan lounaan nautimme taas suosikkipaikassani Vihiluodon Kalassa. Siitä otimme suunnaksi Hailuodon. Kiinteä yhteys, tuo vuosien kiistakapula, oli avattu. Olihan se hieno ja väkeä paljon.

Tunnelma oli ristiriitainen. Saaren luonto on saanut olla vuosikaudet verraten rauhassa. Nyt edessä olisi ainakin väliaikainen iso stressi. Mitähän siitä mahtaa tuumailla esimerkiksi Marjaniemen karikukko, joka tällä kertaa löytyi yllättävän helposti. Toinen lintu ihmetteli menoa ja melskettä aivan vieressä rannan kivellä. Kamera oli autossa, joka piti jättää kauas, joten jouduin tyytymään skouppaamiseen.

Pääsimme vierailemaan Meskien hienolla mökillä, jossa muistelimme siperianlepinkäistä ja juttelimme hetken niitä näitä. Nopean luovon pistäytymisen jälkeen siirryimme Ouluun viettämään mukavaa kesäiltaa.

Karikukko näkyi hienosti Hailuodossa. Vielä. 1.7.2026.

Heinäkuun toisena aamuna käyskentelimme Hupisaarilla Oulujoen suistoalueella ennen hotelliaamiaista. Tuli kaunis ja kesäinen päivä. Kello oli jo yli kymmenen, kun pääsimme jonkinlaiselle linturetkelle. Halusin mennä katsomaan, onko niittysuohaukan pesintä vielä käynnissä Letolla. Tajusin vasta matkalla, että lajista ei saisi edes päivänpinnaa. No, eipä sen väliä. Kävimme matkalla Oulunsalossa kuulemassa turkinkyyhkyn huhuilua.

Pygge löytyi tällä kertaa lyhyen odottelun jälkeen. Koiras nousi pellosta, kävi viemässä saaliin naaraalle ja lensi takaisin jatkamaan saalistelua. Pikkukäpylintuja oli yhä liikkeellä, hömötiainen äänteli taas jossain.

Kaveri sai taas eliksen niittysuohaukasta.

Menimme uimaan Kempeleen montulle. Se olikin hyvä uintipaikka. Paikalla on nykyään jopa saunat. Varpushaukka tuli uintipinnaksi.

Iltapäivällä kävimme vanhempieni haudoilla ja katsomassa siskoa lapsineen. Takaraivossa kyti jo halu päästä pohjoiseen. Oli pitkään odotetun tunturireissun aika vuoden tauon jälkeen.

Heinäkuun toisen viikon vietimme ystäväni kanssa ylhäällä Lintutiedotuksen tavoittamattomissa. Niistä tunnelmista lisää täällä. Sitä ennen ehdin hakea pilkkaniskan ja pikkusirkun heinäkuunpinnoiksi.

Paluu ihmisten ilmoille tapahtui 11. heinäkuuta. En ollut viikon kalareissun aikana onneksi menettänyt juuri mitään. Lågskärillä näytti olleen hieno amerikankurmitsa.

Harmaalla Kilpisjärvellä yritimme tovin sepelrastasta Saanan rinteiltä. Se olisi puuttunut heinäkuulta. Eipä löytynyt.

Muoniossa pidimme perinteisen välipysähdyksen ennen kuin jatkoimme etelään tahoillemme. Kävin aamukävelyllä ja löysin lapintiaisen kuukkeleita etsiessäni.

Sunnuntaipäivä olikin sitten suoraa suoritusta Muoniosta kohti etelää. Illaksi ehdin Poriin. Maarilla ihmettelivät kiljukotkaa, joka paljastui onneksi isokiljuksi. Pikkukiljukotka olisi harmittanut. Kävin matkalla katsomassa virtavästäräkkiä Lankoskella ohikulkeissa. 

Oli aika helvetin pitkä matka.

Maanantai 13. heinäkuuta sujui rauhassa mökkeillessä. Mökin pihassa ilahduttivat töyhtötiaispoikue ja mustikoita syövä kalalokki.

Sitten alkoikin tapahtua. Heräsin 14.7. pitkien yöunien jälkeen hälyyn kahdesta pääskykahlaajasta. No, ne olivat sitten jotain aivan muuta, mutta huomasin samalla viestin Yyterin palsasirristä. Perkeleen perkele. Olin miettinyt aamuretkeä Yyteriin, mutta uni oli taas kerran vienyt voiton.

Sinne sitten täyttä vauhtia heinäkuunpinnan perässä. Tyhjin vatsoin aamuauringon paahtaessa muiden kanssa totesin palsasirrin joko painuneen piiloon tai lentäneen tiehensä. Kahlaajia ja lintuja Yyterissä kyllä muuten oli mukavasti, muun muassa sitruunavästäräkkipoikue ja kuovisirri vuodariksi. Samaan aikaan PK-seudun ylitti käärmekotka, joka on pirun kova heinäkuussa. Onnittelut löytäjälle ja näkijöille. Harmitti ja masensi.

Kävimme mökötyksen lomassa iltapäivällä vohvelikahveilla ja bongaamassa virtavästäräkin päivälle. Makoisaa.

Illalla oli Espanja-Ranska. Jaksoin katsoa ensimmäisen puoliskon. Ranska oli aneeminen ja ansaitsi hävitä.

Olin päättäväinen ja päättänyt nousta aikaisin palsasirrin vuoksi. Kello soi 3:45. Tähän aikaan kesästä motivaatio ei oikein enää tahdo riittää aikaisiin heräämisiin, kun niitä on saanut tehdä koko toukokuun ja kesäkuun alkupuolen.

Keskikesän rauhaisa aamu Yyterissä. 15.7.2026.

Aamu oli tyyni ja kaunis, mutta jotenkin ilmoilla oli ensimmäistä kertaa syksyistä virettä. Kosteus ja viileys tuntuivat ilmassa. Vaelluslintuja liikkui jo.

Olin päättänyt kompata lietteet ja laittanut saappaat jalkaan. En tiedä, oliko se hyvä idea. Ruovikko oli aivan kasteinen, joten housut kastuivat heti läpimäriksi. Luhtahuitit huittailivat äänekkäästi heti ruovikkoon päästyä. Arvioin paikalta neljä eri huutelijaa.

Liroja ja punajalkavikloja nousi ilmoille jaloista. Lintuja oli lietteillä edelleen paljon.

Kahlailin eteenpäin ja tuumailin, että ainakin toinen saapas taitaa vuotaa vähän. Taitaa syksyllä olla saapaskaupoille meno.

Lopulta alkoi näkyä muitakin kahlaajia. Suokukot ruokailivat upeassa aamun valossa. Tästä niitä pystyi katsomaan kohtuullisen läheltäkin.

Eipä aikaakaan, kun suokukkoparveen lennähti pieni parvi sirrejä. Parvessa neljä tai viisi suosirriä ja inasen kookkaampi erilajinen sirri, jolla oli kauniin teräväreunainen, juovainen rinta. Siinä on!

Ihailin palsasirriä hetken ja juuri kun aloin kaivaa vehkeitä esiin skouppaamista varten, parvi lennähti rannan katveeseen. Äh.

Pian kahlaajat löytyivät uudestaan, joukosta nopeasti myös palsasirri. Taas ennen kuin ehdin virittää puhelimen skouppausta varten, koko parvi nousi taivaalle ja hajosi eri suuntiin. Se siitä sitten. Sen koommin en palsasirriä löytänyt.

Katselin rauhassa muita rannan lintuja. Jänkäsirriäisiä ainakin 6, kuovisirrejä 2 aiemman yhden sijaan, pulmussirri uutena. Pari mustapyrstökuiria ja punakuiri.

Takaisin tornille pääseminen oli hieman hankalaa. Vettä ja liejua oli melkein saappaan varren verran tornin edessä. Huohotin kivutessani pitkoksille märkänä, mutta tyytyväisenä hoituneeseen kuukausipinnaan.

Kaksi nuorta sitruunavästäräkkiä oli yhä paikalla niityllä touhukkaina. Viiksitimalit pingahtelivat ruovikossa. Hieno aamu tuotti yli 20 kalenteripäivälle uutta lajia.

Päivällä kävimme bongaamassa kunkun, nauttimassa maailman isoimmat pehmikset ja suuntasimme illaksi Pori Jazzien Saimaan ilmaiskonserttiin.

Seuraavana aamuna puhelin kilahti kahdeksan maissa. Heräsin ja nousin katsomaan. Kurppelolaji Mynämäen Mietoisissa Vasikkahaan tornilla. Hyvä. Se on kotimatkan varrella.

Pakkasin ja hieman hermostuneena istuin vielä kiltisti aamupalapöydässä hetken.

Reippahasti ajelin kohti Mietoistenlahtea. Lintu koko ajan kiltisti ed p, mutta laji vain ei määrittynyt. Tundrakurppelohan se tietysti olisi. Rämekurppeloa ei ole Suomessa nähty, ja se on Euroopassa huomattavasti kovempi laji. Mutta tällainen kerrankin helppo kuukausipinna kelpaisi kyllä. Edellisestä heinäkuisesta bongattavasta, ensimmäisestä, oli 19 vuotta.

Paikalle ehättivät edeltäni jo ystävät Terhi Ahde-Uusitalo ja Sami Tuomela. Lintu oli mukavasti putkissa, kun huohotin paikalle. Oli miellyttävää bongailla shortseissa, t-paidassa ja hellehatussa. Kesken kurppelon ja muiden lahden lintujen ihastelun puhelimet tornissa alkoivat kilahdella.

Kurppelo kaukaa jostakin. Kaverina valkoviklo. Skouppi. Mynämäki 16.7.2026.

Vaaleakultarinta... Tuomela mutisi.

Mitä?

Kalle Hiekkanen oli taas päässyt valloilleen Siikajoen Tauvon Kullinkarin sisämaan seurantapyyntipaikallaan. Kolmeen vuoteen hän oli repinyt verkoistaan jo neljännen suurharvinaisuuden. Ensin tuli kääpiökerttu, jonka minäkin bongasin, sitten samana aamuna pikkupajusirkku ja kultakulmasirkku. Ensin mainitun onnistuimme bongaamaan. Hullun kova paikka ja mies.

Mitä nyt sitten?

Eihän tuollaista pikkulintua voisi enää kuuden-seitsemän tunnin päästä sieltä pusikoista ja lepikoista löytää. Mutta kyseessä olisi elis, kova heinäkuunpinna ja tietysti PPLY-pinnakin.

Asioita olisi hoidettavana Helsingissä. Viikonloppuna olisi häät Oulussa ja puku kokonaan katsomatta ja paita silittämättä. Kaikki kahden viikon reissun kamat ja pyykit autossa levällään kuin ankan paska.

Kokonaisharkinnan jälkeen päätin jättää lähtemättä. Oululaiset pohtivat yhteisatrapointia illaksi, ja sellainen järjestettiin. Se sai muitakin liikkeelle Siikajoelle.

Me jatkoimme Samin ja Terhin kanssa Topinojalle haarahaukan tai kattohaikaroiden toivossa. Ei näkynyt kumpiakaan, ja eliksen mahdollinen menettäminen ahdisti.

Kattohaikarat löytyivät kaatopaikan läheltä traktorin vierestä pellolta ruokailemasta edellispäivän paikalta. Tänä vuonna ne eivät pesineet Topinojalla, mutta hengailivat kesän Turussa muuten vain.

Yritin vielä huuhkajia Salon Halikosta, mutta en onnistunut löytämään poikasia laajalta jyrkänteeltä. Puusilmä tai sitten olivat jo siirtyneet.

Ajelin kotiin odottelemaan ahdistuneena iltaa. Kello tuli seitsemän, eikä viestiä Siikajoelta alkanut kuulua. Pyytämättä ja yllättäen ovelleni pelmahti Arto Ahvenainen parit kaljat mukanaan. Pääsimme opiskelemaan siikajokelaisten Phylloscopusten määrittämistä kuvista, joita minulle lähetettiin. Vaaleakultarintaa ei koskaan löytynyt.

Olin väistänyt luodin. Sekin tuntuu tässä harrastuksessa usein yllättävän hyvältä.

Arvoimme tälle lajiksi viitakerttusen. Riihimäki 17.7.2026.

Päätimme lähteä Arton kanssa seuraavana aamuna retkelle. Lomalainen keräsi taas innolla heinäkuun kuudareita viime vuoden menestyksen jatkona. Minullakin niitä oli mukavasti pohjalla Lapin-reissun ja parin raribongauksen jäljiltä. Suunnaksi Riihimäki, jossa tarjolla oli minulle peräti kuukausipinnaa tundrametsähanhen muodossa. Se löytyikin helposti Sammalistonsuon lintulavalta. Siipirikko reppana. Pääsimme ihmettelemään myös kerttuja ja kerttusia. Paikalla olivat ainakin ruoko-, ryti-, ja viitakerttunen. Jälkimmäiseen liittyy tuolta alueelta ikäviä marraskuisia muistoja.

Oli leppoisaa.

Yritimme vielä pyrstötiaisia läheisessä Juppalassa, mutta turhaan. Jotain helppoja kuukausipinnapuutteita minulla yhä riittää.

Koukkasimme Valkjärven uimarannan kautta. Sieltä näkyi molemmat perus-Gaviat, ja jatkoimme Maarille. Siellä kuuli viimeisimmät juorut, mutta ihmeempiä lintuja ei juuri ollut näkösällä. Sittis äänteli kerran päivänpinnaksi, ja sain muutaman helpon kuudarin. Päivänpinnaksi ja kuudariksi kelpasivat vielä Otsolahden sepel- ja valkoposkihanhet.

Retken päätteeksi kävin viemässä Swarovskini huoltoon. Kiikari on ollut muutaman vuoden aika kovalla ajolla, ja nyt päällystekuori oli päässyt hajoamaan ja pari muutakin vikaa oli käytössä tullut. Se on niin, että kaikki mihin minä kosken, menee paskaksi.

Illalla pyöräilin vielä lenkin lähimaastoissa. Havaitsin kuluvalle kuulle uusiksi uuttukyyhkyn, tulipäähippiäisen ja mustakurkku-uikun.

Aamulla piti herätä aikaisin junaan. Mukavahan se on, että häihin vielä kutsutaan. Oulussa paras lapsuudenkaverini menisi naimisiin. Vanhoja kavereita ja ystäviä on aina kiva nähdä. Pitäisi useamminkin, mutta kun elämän tahti on mitä on.

Junapinnat on kiva lista. On syy tuijotella ulos pitkän ja puuduttavan matkan aikana. Alkumatka tarjoili myös pari päivänpinnaa. Tuulihaukka Lempäälässä ja silkkiuikku Ylöjärvellä.

Vasta Kruunupyy alkoi kunnolla toimitella. Suopöllö saalisteli pellolla. Junapinna!

Ylivieskan asemalla pienehkö varislintu lennähti sembraan. Tapitin tarkasti. Sitten se tuli esiin ja lennähti pian maahan. On se hakki! Kova junapinna plakkariin.

Ensimmäinen Oulussa vastaan tullut ihminen oli vanha ja hyvä ystävä. Hauskaa.

Hääjuhla tarjosi lisää mukavia kohtaamisia ja muisteloita, hyvää ruokaa, sopivasti juomaa ja lystinpitoa. Ja ennen kaikkea punakylkirastaan, meriharakan ja haapanan päivänpinnoiksi. Illan kruunasi komea sateenkaari, joka ilmestyi taivaalle rakkaudellista iltaa juhlistamaan.

Paluumatka alkoi mukavalla mustavariksella Raksilassa. Näin sen junasta eli sain junapinnan. Punakylkirastas oli Oulaisissa junan hidastaessa. Pähkinähakista Ylivieskassa tuli hylsy, koska olin ykkösvaunussa. Listaaminen ei ole helppoa.

Seinäjoen jälkeen vihdoinkin: puluparvi! Toki olin nähnyt niitä junasta aiemminkin, mutta en sen jälkeen, kun olin seonnut listaamiseen. Nyt tämä helpoin puute oli vihdoin kuitattu. Jossain lakeuksilla näin myös naarassuohaukan, mutta Ö-mappiinhan sellaiset menevät vauhdissa.

Parkanon Vähäjärvellä tärähti taas. Harmaahaikara lensi järven soisella rannalla. Kyllä matkailu avartaa.

Heinäkuun toiseksi viimeinen viikko alkoi ankeana. Paluu töihin koitti. Ensimmäisenä maanantaina sain päivänpinnaksi pulun. Illalla voimailimme ulkona. Siinäpä se ympäripyöreä päivä menikin. Palsasirri olisi ollut kaiken kansan ihasteltavissa Mietoistenlahdella koko päivän. Sieltä se on tullut elokuunpinnaksi haettua.

Tiistai 21.7. oli kylmä ja kalsea. Syksy tuntui alkaneen. Pitkät vaatteet olivat jo tarpeen työmatkapyöräilyllä. Keskuspuistossa oli miltei täysin hiljaista, vaikka kaiken järjen mukaan lintuja pitäisi olla maastossa enemmän kuin muulloin. Sain kalasteltua päivänpinnaksi atrapilla puujyrän. Tarkastin Töölönlahden yllätysten varalta. Kyhmyjoutsen ja haapana puuttuivat. Ei yllätyksiä.

Illalla menimme ihan retkelle. Villa Rulluddenilla satoi vettä kovempaa. Jalohaikara lenteli taivaalla. Härkälinnut olivat tipotiessään.

Yritin saada kasaan päivänpinnojen lisäksi kuudareita kostaakseni jäsentenvälisessämme Ahvenaiselle. Minulla oli taskussa muutama ässä tunturista. Finnoon paska-altailta kuudareita alkoi napsua. Rastaskerttunen raksautti, satakieli piippasi, lapasorsa vihdoinkin, punasotka. Mustakurkku-uikut olivat saaneet maailmalle ainakin yhden pirteän poikasen. Oli hauskaa seurata, kun emo välillä tipautti sen selästään ja pikkuinen yritti kovasti kivuta takaisin kyytiin.

Otsolahden sepelhanhi petti, ikävä kyllä. Se oli kai jossain Itärantaa kauempana, mutta en jaksanut enää kävellä sitä etsimään. Se saisi jäädä elokuunpinnaksi maisemiin.

Keskiviikko 22.7. oli valkoperäsirrin muistopäivä. Olisin kaivannut jo kovempaa bongattavaa, mutta eipä sitä koskaan silloin tule, kun olisi sopivaa. Heinäkuun loppu on ollut rariherkkää aikaa ennenkin.

Sendari on oikukas olento. Se heittelee yllätyksiä tiskiin useimmiten silloin, kun kaikkein huonoiten sopisi. Kun on pakollista työtehtävää tai sopinut olevansa jossain muualla kuin retkellä.

Kävin paremman puutteessa lounastauolla happihyppelyllä Haltialan metsässä. Pikkusieppokoiras sirahteli äreästi. Tilanne kuudareissa oli äitynyt kutkuttavan jännittäväksi Ari Vuorio 168, Ahvenainen 168, Pikkarainen 168. Alati retkeilevä Kim Söderling vaani iskuetäisyydellä. Minulta puuttui vielä aivan tavallisia lajeja, kuten hernekerttu ja sääksi.

Illalla pyrähdimme Osku Saarensillan kanssa Viikistä ilmoitetun rarikotkan perään Porvooseen. Taisimme olla liian myöhässä tai kotkaa ei koskaan tullut, mutta ruisrääkkä ilmoitteli heinäkuun kuudariksi.

Sitten alkoi taas tapahtua. Torstaina 23. päivä SININÄRHI piipattiin Kouvolasta. Postinkantaja oli löytänyt linnun jo paria tuntia aikaisemmin. Olisipa tieto tullut ajoissa.

Meille bongareille tarjolla oli nimittäin vain tyhjän pellon tuijottelua illankähmässä. Suosittu yleisötapahtuma.

Hiekkasen Kalle jatkoi sisämaan seurantapyyntejään Tauvossa ja alkoi näyttää siltä, että vaaleakultarinta kuuluu Kullinkarilla ihan peruslajistoon. Jo toinen pallida verkoista pariin viikkoon. Käsittämätöntä.

En lähtenyt tähänkään tietoon.

Kuukauden viimeisen lauantain ollessa käsillä motivoivat kuudarit minua retkelle. Olin pari pinnaa kärkeä jäljessä, ja helppoja puuttui kosolti. Lisäksi kyseessä oli kuun huonoin päivänpinnapäivä. Vain 55 lajia oli pohjalla.

Heräsin neljältä. Suuntasin Skatanniemelle, jossa ensimmäinen lintu, jonka käytännössä näin, oli ison näköinen tiira. En kuitenkaan toiminut riittävän nopeasti. Jos olisin vain heti laskenut kaukoputken maahan ja yrittänyt roiskia siitä kuvia, olisi laji ehkä määrittynyt. Olisi pitänyt olla ajoissa paikalla. Lintu paineli määrätietoisesti ulkomerelle. Kauhean pitkän näköinen ohut nokka näkyi välillä. Siinä meni ehkä riuttatiira.

Ei siis hyvä alku retkelle. Haahkoja sentään näkyi. Tovin tuijottelun jälkeen merellä lensi pilkkasiipikoiras. Hyvä. Toinen kuudari.

Oli epämiellyttävän kova etelätuuli. Riskilän etsimisessä meni vähän sormi suuhun. Oli minulle kyllä aikanaan neuvottu se luoto, jolla ne elelevät, mutta kun harvoin tuolla käy, niin eihän sitä muista. Kotvasen ihmettelyn jälkeen uskoin löytäneeni oikean luodon. Parin tunnin tapituksen jälkeen hieno keppuli lennähtikin luodon takaa merelle, ja paketoin aamustaijini. Kolme pinnaa lämmitti, vaikka se tiira jäikin hieman kaivelemaan. Ei pahasti kuitenkaan.

Uutelassa oli viihtynyt näihin päiviin asti tulipäähippiäinen, joten päätin ropsaista sen päpiksi. Se löytyikin, ja sitä ihmetellessä viereiseen puuhun kapsahti närhi. Jes! Kuukauden ensimmäinen.

Sitten sen helpoimman puutteen kimppuun. Hernekerttu löytyisi aivan varmasti Vuosaaren täyttömäeltä. Käppäilin autiolle mäelle. Tyhjä viinipullo lojui parkkipaikan vierellä. Olikohan viime kesältä tuttu reiviporukka ollut taas asialla.

Pusikkoisen polun varrelta löytyi heti yksi taksauttelija. Se paljastui mustapääkertuksi. Kävelin eteenpäin. Oli miltei kuolemanhiljaista. Sellaista se tähän aikaan on. Soittelin hernekertun kutsuääntä. Sitten yllättäen metsänlaidasta kuului vastaus. Lintu tuli näkyviin. Siinä! Pari muutakin taksautteli lähistöllä. Poikue kaiketi. Hyvä. Viisi pinnaa jo kasassa.

Tullisaaressa oli havaittu vielä viime päiviin asti laulava punavarpunen. Se oli seuraavaksi reitin varrella. Aurinko jo lämmitti. Soittelin punavarpusen ääniä ja hortoilin puistossa. Ei mitään. Pajulintu päivänpinnaksi, tiklejä. Luovutin jo ja kävelin kohti autoa. Sitten polun yli lennähti aivan punavarpusen näköinen lintu. Soitin vielä eri ääniä. Rähinä-ääneen singahtikin läheiselle oksalle upea naaraspukuinen punavarpunen. Jessss!

Seuraavaksi köröttelin kaupungin läpi Lauttasaareen. Siellä ruderaattia tutkivat jo Jouhkin Vesa, Liisa, Tuula ja Lindströmin Jussi. Jouhki alkoi heti soittaa suutaan. Epäili minun maanneen morsiamen vieressä, kun ei pinnoja oikein ollut kertynyt. Oikeassahan hän oli. Toki osansa oli myös sillä, että olin yhä työelämässä ihme kyllä.

Olivat samalla asialla kuin minäkin, eli etsimässä luhtakerttusta. Kaikki muut olivat jo nähneet, paitsi Jussi. Kiersimme kaksin alueen toiselle puolelle, josta luhtakerttunen löytyikin taksuttamasta ja rähisemästä. Jussi suhisteli, minä kuvasin kasvustossa kähmyilevää lintua. Saimme näkyviin jopa valkokärkiset käsisulat ja olimme tyytyväisiä. Hyvä kuudari. 

Päätin suunnata Maariin, mutta ennen sitä koukkaus sepelhanhelle. Nyt se löytyi Liisalta saatujen tuoreehkojen nuottien ansiosta hetken etsinnällä. 

Maarissa sää oli ehtinyt muuttua koleaksi. Sitruunavästäräkki sirahti, mutta pysyi piilossa. Vesi oli korkealla, eikä lietteitä näkynyt juurikaan. Muutama suosirri ja lapinsirri paikalla oli. Kuovisirrien katoa päiviteltiin tornissa. Vain muutama havainto koko Tringan alueelta.

Minulla oli mielessä erityisesti yksi laji: pandari. Sellainen istuikin niityn aidantolpalla, josta se minulle ystävällisesti näytettiin. Toinen sääksi saapui myös lahdelle kalastelemaan.

En viipynyt kovin kauaa. Piti hoitaa yksi asia ja samalla muutama päivänpinna Finnoon suunnalla. Retki venähti 12 tuntiin. Hain kotimatkalla vielä lehtopöllön 51. uudeksi päivänpinnaksi.

Lounaan, päiväunien ja illallisen jälkeen oli vielä virtaa lähteä hyvässä seurassa iltakävelylle. Suuntasimme Espoon metsiin. Jos sieltä yhdenkin kuudarin saisi ilta-aikaan, niin hyvä. Samalla keräsimme mustikoita iltapalaksi. Melko pian löytyi aktiivisesti huuteleva pyy ja perään rautiainen. Kaksi pinnaa!

Jatkoimme polkua kaakkurien pesälammelle. Emo ja poikanen tekivät suloisen lentoharjoituksen aivan edessämme. Onneksi olin jättänyt kameran autoon.

Lammelta pois kävellessä kuulin vaimeaa naputusta. Ihan polun viereisessä koivussa oli kaksi pohjantikkaa! Ei ole tosi. Koirasemo siinä ruokki vielä isoa maastopoikasta ja opetti tätä pohjantikan tavoille. Yksi olisi ollut hyvä, mutta sain peräti kolme kuluvalle kuulle uutta lajia. Koko päivän saldo siis yksitoista. Ei se toki ilmaiseksi tullut. Askelia kertyi 22 000. Olin illalla aika poikki. On tämä harrastus muutakin kuin vain autossa istumista.

Kalsea heinäkuun sää jatkui kuun viimeisenä sunnuntaina. Edellispäivän puurtamisen jälkeen en ollut kovin motivoitunut retkeilemään tuulessa ja sateessa. Kävin kuitenkin katsomassa sepelhanhea aamulla ja hetken Maarilla seisoskelemassa. Vesi oli laskenut hieman, mutta kahlaajaosastolla ei ollut muuta uutta kuin yksi kaunis kapustarinta. Sitruunavästäräkki kävi pari kertaa näkösälläkin. Illalla kävimme vielä kuuntelemassa Haltialan pikkusiepon sirahtelua ja tekemässä viikon kolmannen voimailutreenin.

Koko viikonloppu olisi ollut aikaa, mutta mitään harvinaista ei löytynyt.

Sää jatkui epävakaisena, ja heti maanantaina tuli bongareihin taas säpinää. Maarilaiset löysivät Laajalahden Madeluodoilta nuoren tiiran, jonka taitavasti mustatiiraksi määrittivät. Sen seurassa pyöri niin ikään nuori pikkulokki.

Poltteli, sillä mustatiira olisi vuodari ja täten tietenkin myös kuudari. Viikonloppuna hankkimani johto uhkasi haihtua savuna ilmaan muiden jatkaessa normaaliin tapaan arkiretkeilyä. Iltapäivällä lähdin polkemaan kohti Munkkiniemeä. Osku tuli ystävällisesti paikalle kaukoputkineen. Pian hän löysikin tiiran lentelemästä Otaniemen puolelta. Hoidimme lajin myös terassipinnaksi Café Torpanrannan hienolta terassilta. Siitä löysin myös pikkulokin. Veikeitä ilmestyksiä.

Iltapäiväretki sai vielä jatkoa, sillä Villa Elfvikin eteen oli parkkeerannut neljä ristisorsaa. Nuoria lintuja nekin. Kyseessä oli peräti Espoonpinna. Harvoin näitä merisorsia sisälahdille pitkäksi aikaa eksyy.

Tilanne kuudarien suhteen säilyi äärimmäisen kireänä kuukauden hiipiessä hiljaa kohti loppuaan. Olin kuullut, että Maunulassa oli laulanut iduli. Lähdin tiistaiaamuna töihin normaalia aikaisemmin. Yritin ensin lähikulmilta fasaania. Itä-Pakilan rannoilla ja Tuomarinkartanossa elää vielä pieni fasaanipopulaatio. Laji on lähestulkoon kadonnut koko pääkaupunkiseudulta kiitos todennäköisesti vauraiden kettu- ja kanahaukkakantojen. Ei löytynyt.

Maunulassa kuulostelin mahdollistä idänuunilintua, kun paikalle marssi linnun edellispäivänä löytänyt Mäntysalon Jari. "Se oli eilen tossa", Jartsa vinkkasi.

No siitähän se löytyi. Pian alkoi kuulua idulin kutsuääntä, ja sitten kuului laulunpätkäkin. Lintuja näkyi paikalla kolme. Arvioimme, että kyseessä olisi poikue. Mukava ja arvokas kuudari tuli. Nyt piti vain toivoa, että linnut pysyisivät maisemissa lauantaihin eli elokuun alkuun asti.

Törmäpääsky ilahdutti kotimatkalla Töölönlahdella. 

Illalla jatkoin yhden miehen sotaani kuudareissa. Sepelhanhella pyörähdin kirjaimellisesti liikenneympyrässä, josta jatkoin Viikkiin. Katsoin päivänpinnaksi aiemmin löytyneen pilkkasiiven ja tallustelin Pornaistenniemeen. Siellä pirisi melkein heti ainakin kaksi hamuamaani ruokosirkkalintua. Hyvä. Ihmeen myöhään nuo jaksavat laulaa.

Suuntasin illan hämärtyessä itään. Vakiopaikoilla Vikkullassa kehrääjä sanoi kruit-kruit ja alkoi tuota pikaa surista. Jokohan 184 lajia alkaisi riittää.

Ei siltä vaikuttanut. Kimi oli taas hilannut itsensä kolmen lajin päähän, kun heinäkuun kiihkein trilleri läheni loppuhuipentumaansa. Kuukautta oli jäljellä kaksi päivää. Vuoden ensimmäinen viirusirkkalintukin oli ilmoitettu Tohmajärveltä. Haaveet elokuunpinnoista nousivat jo pinnalle, mutta vielä piti jaksaa kuun loppuun.

Lähdin viileään torstaiseen aamuun. Siinä se jöllötti, hiekkaisen parkkipaikan reunalla korokkeella kuin patsas. Fasaani.

Jatkoin mairea ilme kasvoillani kohti Maunulaa. Siellä hymy hyytyi, kun idänuunilintua ei alkanutkaan kuulua. Sepä siitä elokuunrastista. Pikkulintuja oli kyllä paljon liikenteessä avoimen paikan korkeiden lehtipuiden latvuksissa hyönteisiä napsimassa. Paikka on sellainen, että sitä täytyy pitää silmällä myös syksyn kuluessa.

Heinäkuun viimeisenä ero oli kaventunut yhteen pisteeseen. Kimi tykitti Hangossa leppälintua ja luotokirvistä. Mitä kaikkea sieltä lintuparatiisista vielä löytyisi.

Aloitin aamun sepelhanhelta. Olin tehnyt illaksi sotasuunnitelman, joka oli aukoton. Aukoton siinä mielessä, että kaikki menisi varmaankin päin helvettiä.

Sain retkikaveriksi Peter Buchertin. Lähdimme iltapäivällä kohti itää.

Ensimmäinen rasti oli Kotkassa. Mustaleppälinnut olivat poikineet Korelassa oikein mustaleppälinnun näköisessä paikassa vanhan tehtaan takapihalla. Naarasemo ja poikanen löytyivät heti paikalle päästyä. Hienoa.

Kimi vaani kahden lajin päässä. Mutta hätä ei ollut tämän näköinen. 

Ajoimme Kuusiseen Juha Vainion katua. Peterin aiemmin kesällä löytämän ja miljoonien bongaaman tiibetinhanhen piti olla ihan helppo. Se oli aamulla käppäillyt tiellä avoimesti töllisteltävänä. No eipä löytynyt. Etsimme eri puolilta saarta luotoja tuijotellen, mutta ei. Väreilyä oli riittävästi ja tuuli turhan kova.

Hangossa urakoinut Kim hoiti urpiaisen. Olin enää yhden edellä. Hemmetti. Mistä lajeja? Tiirasta löytyi. Härkälintu Luumäellä olisi pomminvarma. Ajoimme sinne keskeyttämään lapsiperheen uimatouhut. Härkälintuja ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Muutama kuikka ja naarastukkakoskelo.

Jatkoimme Lappeenrantaan, josta oli tiedotettu pikkukultarinnasta. Se olisi puuttunut minulta heinä- ja elokuulta, mutta tuntui vaikealta. Sitä ennen yritimme härkälintua Heponiemestä. Ei löytynyt. 13 mullia kellui selällä.

Pikkukultarintapaikalla oli tuulista ja täysin kuollutta. Pari tikliä nousi pusikoista.

Kim oli saanut isokäpylinnun ja tasoittanut pelin. Nyt illan sirkkalintujen olisi pakko jo hoitua.

Ajoimme Parikkalan hautuumaalle epätoivoisesti yrittämään kuhankeittäjää. Hiljaista oli kuin huopakenkätehtaalla.

Edes yhtä sinisuohaukkaa ei lentänyt missään, vaikka peltoja oli silmänkantamattomiin. Jännäksi tämä menisi.

Puoli kymmenen aikaan heinäkuun viimeisenä saavuimme Tohmajärven Saarion pelloille. Paikalla oli lisäksemme yksi orni. Viirusirkkalintu ei taida olla kovin kiinnostava laji. Mies kertoi kuulleensa pari vaisua sarjaa aiemmin, mutta siinä se. Kovin kauaa ei onneksi tarvinnut odotella, kun lanceri aktivoitui. Pian lähistöllä lauloi myös naevia eli pensassirkkalintu. Näin sen pitikin mennä. Nyt olin taas turvallisesti pinnan keulilla.

Lehtokurppa eli scolo eli väyrynen. Kännykkäkuva. Tohmajärvi 31.7.2026.

Mutta aikaahan oli vielä. Seutu on kelvollista lapinpöllölle, joten lähdimme etsimään sitä vanhoilta havaintopaikoilta. Mahtava yllätys oli, kun metsästä alkoi lapinpöllön sijaan piippailla varpuspöllö! Sain sponden vuodarin ja odottamattoman kuudarin aivan kalkkiviivoilla. Vielä pikkuteitä ajellessa parikin lehtokurppaa nousi jostain auton liepeiltä nostaen heinäkuun 2026 lajimäärän tasan 190:een. Heinäkuu meni ohi siivillä, mutta parasta kaikessa oli se, että nyt se oli ohi.

Mutta miten kävi viirusirkkalinnulla elokuussa? Siitä lisää seuraavassa jaksossa.

Heinäkuun tilastot:

Heinäkuu: 280 (+6)

Heinäkuu 2026: 190

Heinäkuun päivänpinnat: 3199 (+371)

Suomi 2026: 273 (+8)

Tunturisiat XII: Paluu unelmien rautujärvelle

Tarinamme päähenkilöt mielipuuhissaan rautuvesien äärellä.

Rautu, Salvelinus alpinus. Siitä olimme kalakavereideni kanssa haaveilleet jo kauan. Kaukaa pohjoisesta löytyi jo vuosia sitten kartoilta pieni tunturijärvi, josta legendojen mukaan näitä kauniita kaloja voisi tavoittaa, niitä isojakin. Kolme vuotta sitten pääsimme järvelle, eikä se pettänyt. Unelmien rautujärvi oli vihdoinkin löytynyt. Nyt edessä olisi paluu. Jo kaksitoista vuotta oli kulunut siitä, kun aloitimme nämä kalareissut pohjoiseen eli tunturisikailun. Edelliskesän matka jäi allekirjoittaneelta väliin. Sitä ennen juhlimme kymmenvuotista taivalta riemumarssilla Pohjois-Norjassa. Nyt tunturiin lähtisivät minä sekä Antti "matkanjohtaja" Myllylä. 

Siis matkaan.

Päivä 1: Tunturiin

Oli neljäs heinäkuuta. Olin ottanut Antin edellisaamuna Oulussa kyytiin jo aamutuimaan. Matkanjohtaja oli hieman flunssainen, mikä huoletti itseänikin. Ei olisi mukava sairastua tunturissa. Kaiken lisäksi sääennuste näytti lähinnä masentavalta. Pohjoisenpuoleisia tuulia, vesisadetta ja noin kymmenen asteen lämpötiloja oli luvassa. Lähtötunnelmat olisivat voineet olla siis paremmatkin. Mutta se on nähty kyllä monta kertaa, että tuolla ennusteet ovat vain ennusteita ja sää voi vaihtua nopeastikin, moneen suuntaan. Kauppareissun olimme hoitaneet Tornion Prismassa. Viinakaupassa Muoniossa matkanjohtaja valvoi tarkkaan päiväkäskyn toteutumista: Jaloviinaa piti olla yksi pullo jokaiselle tunturipäivälle. Taas kerran pitkin hampain toteutin päiväkäskyä.

Ennen tunturia olimme käyneet vielä bongaamassa Enontekiöllä minulle pilkkaniskan ja pikkusirkun kuukausipinnoiksi. Reissu alkoi siis hyvin.

Autossa kuuntelimme muun muassa Matti Pitkäsen suosittelemaa Lasse Hoikan Rautukoplaa, josta tulikin reissun tunnuskappale. Uudet ja vanhatkin jutut naurattivat, ja tunnelma nousi pikkuhiljaa, mitä pohjoisemmaksi pääsimme.

Rajabaarissa Karesuvannossa nautimme buffetlounaan. Sekin on tullut jo aikalailla perinteeksi näillä reissuilla.

"Thunthuur sik air lines, Kilpisjärvi", matkanjohtaja totesi Toyotan ääniohjaukselle, joka löysi kuin löysikin oikean osoitteen tällä komennolla. Nauratti.

Oli mukava havaita, että Käsivarrentie oli saatu vihdoinkin parempaan kuntoon. Jollakin reissulla tie oli revittynä puoliksi auki, ja matka todella hidas ja tuskainen ylös. 

Kilpisjärven jo kovin tutuiksi käyneet maisemat avautuivat harmaina. Juuri ennen yhtä, kun lennon oli määrä lähteä, alkoi sataakin.

Perillä unelmien rautujärvellä taivas roikkui niskassa, kun nostelimme vesitasosta kamppeet jängälle vapautuneissa tunnelmissa. Jallu oli korkattu ja lentosatamassa.

Rautu kävi pinnassa aivan koneen vieressä. Lupaavaa...

Iloisina aloimme pystyttää leiriä tutulle paikalle kauniiseen niemenkärkeen. Melkein heti paikalle tulivat ensimmäiset tunturikihut. Viuuu-viuuu, kripkripkrip. Niiden huutelua oli mukava kuunnella pitkästä aikaa.

Matkanjohtaja nauttii hömpsyn leirin pystytyksen kunniaksi.

Leirimäellä pesi niittykirvispari, jonka tsip-tsip -yhteysääntä kuului lähes taukoamatta niiden kerätessä ruokaa poikasilleen. Nimesimme siis leirinyppylän Nitkumäeksi. Nimi juontui myös siitä, että matkanjohtaja pyrki eroon nikotiinista ja oli jättänyt nikotiinituotteet kokonaan matkasta. Tunturi tarjosi katkaisuhoitoa. Oli hienoa olla taas rikkumattomassa erämaan rauhassa, avaruuden ympärillä, tuntureiden kainalossa ilman yhteyksiä ulkomaailmaan.

Niittykirvisten lisäksi ensimmäisen illan tunturilinnustoon kuuluivat järvellä pesineet kalalokit ja lapintiirat, tylli, tunturin perusääni kapustarinta sekä kaksi raudunpyynnissä ollutta kuikkaa. Leirissä lensi isoja ja sakeita parvia pieniä surviaisia. Kävi ilmi, että tällä reissulla ötököitä olisi ja niitä olisi paljon.

Kolmen aikaan pääsimme kalaan. Aloitimme leirirannasta. Monta heittoa emme ehtineet heittää, kun matkanjohtajalla oli kala kiinni. Pian kaunis rautu oli haavissa! Onpa helppoa. Tunturisiat nauroivat kesälle.

Pää auki.

Sepä jäikin sitten illan ainoaksi kalaksi ja kaiketi myös ainoaksi kalatapahtumaksi.

Omalta osaltani reissu alkoi aivan järkyttävällä sähläämisellä. Ensimmäinen uistin lensi pieleen menneiden perukesiimaviritysten takia järvenpohjaan.

Lähdimme kiertämään järveä myötäpäivään. Löytyi lunta, johon kalan sai vielä kylmään. Seuraavana päivänä lumikinos oli jo tiessään.

Tunturin viimeinen lumilaikku hävisi äkkiä.

Olin hommannut reissulle uuden Patriot-merkkisen virvelin ja siihen Okuman kelan saatuani tarpeeksi vanhoista virveleistäni. Järven pohjoisreunassa uistin jäi kiinni johonkin. Nykäisin pari kertaa tosi kevyesti, ja vapa meni kärjestä poikki! Aivan luokattoman paska onki oli käyttökelvoton ensimmäisenä reissupäivänä ennen puolta viittä illalla.

Loppuillan kohelluksesta ei jäänyt paljoa kerrottavaa koko perheen retkiblogiin. Tunturisiat päihtyivät reilummanpuoleisesti.

Taivaallinen rautukeitto.

Seitsemän aikaan illalla keittelimme leirissä reissun ensimmäisestä kalasta kalakeiton, josta tuli valehtelematta ehkä parasta ikinä. Aivan uskomattoman hyvältä se maistui joka tapauksessa.

Tihkusateisen illan päätteeksi aurinko pilkahteli pilvien lomasta leirinuotiolla.

Kymmenen aikaan siat olivat valmiita yöpuulle. 

Askelia 16 618.

Tällä reissulla hönninkäisiä riitti.

Päivä 2: Pettymyksiä

Pilvipoutainen päivä valkeni. Lojuimme teltassa kohtuullisen myöhään. Parhaat aamuhetket oli menetetty.

Paistelin aamiaiseksi kananmunia ja chilimaustettuja papuja. Oli herkullista. Niillä ja ananaslonkerolla matkanjohtajankin sai ulos teltasta. Piekana nousi kaartelemaan Nitkumäen ylle.

Pakettimatkamme päiväohjelmaan kuului kuulemma kävely ylemmälle järvelle, jota siat olivat käyneet edellisellä reissulla kopaisemassa hirvittävässä sumussa. Itselläni tuo oli jäänyt kokematta, koska olin tuolloin telonut ensimmäisenä iltana jalkani unelmien rautujärven koillispään tappokivikossa.

Niin sitä sika on oppivainen eläin. Nyt meni poikki vain vapa, ei jalka.

Hieno järvi, ei kalatapahtumia.

Matkaa järvelle oli pari kilometriä ylämäkeen. Kävelemäänhän tänne oli tultu. Taipaleen varrelta löytyivät reissun ensimmäiset lapinsirkut sekä mukavasti lauleskelleet pulmuset.

Yläpuolen järvi oli kyllä kaunis, mutta eipä sieltäkään kaloja alkanut kuulua. Matkanjohtaja juotti alemmalle sialle Varikkopanimolta hakemiaan artesaani-ipoja, jotka aiheuttivat nenän nyrpistelyä, liikahappoisuutta ja pahantuulista jupinaa.

Pakkohan tässä järvessä oli kalaa olla. Joko se oli kovasti rantullaan, tai sitten ei osattu.

Tovin uistimia viskottuamme luovutimme ja lähdimme takaisin kohti leirijärveä. Päädyimme kiertämään järveä eri suuntiin. Matkanjohtaja ilmoitti menevänsä laittamaan ruokaa. Minä halusin vielä kalastaa. Kävelin, heittelin, heittelin ja kävelin. Ei nykyäkään.

Mies ja maisema kilpailevat komeudessaan.

Pääsin viimein aivan järven eteläisimpään kulmaan ja tiirailin, missä matkanjohtaja mahtaa marssia. Heittäisin vielä muutaman heiton ja painelisin sitten syömään.

Tärppi!

Ensimmäinen kala oli hyvänkokoinen rautu. Se tuli melko lähelle rantaa. Nämä ovat voimakkaita kaloja, jotka eivät yleensä antaudu ensimmäisellä rantautuksella.

Kala sujahti kivenkoloon.

Siima poikki.

Voi v...

Masentuneena ja maani myyneenä marssin kohti leiriin ilmoittamaan tosiasiat. Ei tästä tule mitään.

Naama punoitti auringon ja itikanpistojen takia. Nautimme kaksi kattilallista pussiruokia eli jonkun padan ja päälle juustopastaa ja painuimme telttaan välikuolemalle. Oli tarkoitus herätä yöksi kalaan.

Tunturin yö oli kaunis.

Näin tapahtui. Kymmenen jälkeen illalla kahden miehen sikarykmentti oli taas jalkeilla. Rautukopla soi ja matkanjohtaja yritti juottaa jallua sen, minkä sai toiseen sikaan uppoamaan. Huonosti se upposi.

Kalaa ei kuulunut. Ei vieläkään.

Järven eteläpäässä istuin mättäällä marisemassa. Pitikö tänne taas tulla ryyppäämään ja turhautumaan? Eihän tässä ole mitään järkeä.

Aurinko hiipi esiin tunturin takaa ja sääsket ilakoivat.

Tunturin yö oli kaunis. Aurinko kiersi matalaa kierrosta tunturin laen takaa. Sääskiä oli aivan helvetisti.

Itikoita oli siis aivan saatanasti.

Tuskin voitte edes kuvitella, kuinka jumalattoman paljon hyttysiä oli.

Jopa matkanjohtaja valitti niistä, vaikka ei normaalisti valita. Niitä oli aivan älyttömästi.

Kalaa ei kuulunut. Järvikierros vastapäivään jatkui. Sitten molemmilla tuli pari tärppiä. Kala sentään jonkin verran liikkui. Mutta kaikki irtosivat.

Olin väsynyt ja turhautunut, kun lompsin edellä kierrosta loppuun. Takaa kuului tunturisian mylvintää.

"En ma iloitse, en sure huokaa, mutta kilon rautu mulle tuokaa."

"Rautukopla taas matkalla Lappiin, juomaan jallua kauneimpaan pohjoiseen..."

Matkanjohtaja rymysi kivikossa, mutta jäi henkiin. Lopulta tämä päätti lompsia leiriin, mutta minä halusin kalastaa vielä parhaan paikan.

Järven luoteispäähän laski pieni puro, joka oli viimeksi kalaisa kohta. Hiippailin vaivihkaa sopivalle etäisyydelle ja heitin Loton keskelle virtaa.

Tärppi! Kala! Sain kalan!

Väsyttelin pienehkön kalan ja helpottuneena lähdin kohti leiriä.

"Saako nyt pottua?" Kysyin matkanjohtajalta.

Sai.

Nautimme yölliset kalapotut leiritulilla ja turrutimme itikanpistoja Jaloviinalla.

Askelia 17 242.

Päivä 3: Pohjoistuuli

Raskaan yön jälkeen heräsimme tuuliseen aamupäivään. Matkanjohtaja vaati ananaslonkerotarjoilua telttaan.

Laitoin hänelle kuppiin munaa ja papuja sekä ruisleipää. Olisipa ollut graavirautuleipää, mutta eipä ollut mistä graavata.

Aamutoimien aikana nyppylöiden takaa ilmestyi yllättävä näky. Tunturisika!

Pian toinen, kolmas ja neljäskin. Toinen porukka oli tullut virpomaan tuuliselle unelmien rautujärvelle.

Eivätpä näyttäneet saavan mitään. Hyvä niin.

Päivän kalastus oli väsynyttä yritystä leirijärven pohjoispäässä. Ei mitään. Ei niin mitään.

Tunturi antaa ja tunturi ottaa.

Tuuli kääntyi pohjoiseen. Se ei oikein ikinä tiedä hyvää. Sieltä tulee aina kylmä ja sadetta. Nämä tiedetään.

Painuin illallisen jälkeen hyvissä ajoin telttaan. Matkanjohtaja aikoi kävellä vielä Lironkoskelle, legendaarisen hienolle paikalle, jolta olimme aiemmilla reissuilla saaneet upeita rautuja.

Pohjoistuuli yltyi ja pian tuli odotettu sade. Lopulta telttaan ryömi myös humalainen matkanjohtaja. Reissun saldo oli neljä heittoa ja uistin pohjaan.

Askelia 17 888, joista iso osa aiemman yön puolelta.

Päivä 4: Näinkö niitä reissuja pelastetaan

Olin maannut teltassa yli puoli vuorokautta. Nihkeän pohjoistuulen ja sateen keskellä olimme piristäneet mieltä suklaalla. Sitä on aina hyvä olla mukana reissussa vaikeita hetkiä varten.

Nousimme ylös yhdentoista aikaan ja vetäydyimme "pupanahkoihin" eli kahluuvaatteisiin pysyäksemme kuivina ja lämpiminä. Oli yhä harmaata ja sateista, mutta pahin tuuli oli asettunut.

Oli ihan potentiaalisen oloinen kalakeli, joten päätimme heitellä leirirantaa. Siitä oli tullut hyviä kaloja edelliselläkin matkalla. Miten sitä ruukataan sanoa? "Ei kannata lähteä merta edemmäs kalaan."

Astelin edellisreissulta tutulle ottimättäälle, jolta ei ollut heitetty vielä heittoakaan. Oli etiäinen.

Lapinsirri hätäili lähellä. Huomioni kiinnittyi siihen, enkä edes katsonut uistimen suuntaan, kun tätä reissua varten ostettu iso punainen Bete Lotto vajosi pinnan alle.

Tunsin tärpin ja tein vastaiskun.

"Nyt taisi jytkähtää", totesin matkanjohtajalle.

"Näinkö niitä reissuja pelastetaan", kuului vastaus.

Rautu pyörähti pinnassa kaukana. Sitten se sukelsi syvyyksiin ja lähti vetämään kuin juna.

Haavimies riensi apuun. Nyt et irtoa, nyt et irtoa.

Tovin väsyttelyn jälkeen kala tuli lähelle rantaan. Voi juma, se on iso.

Nyt alkoivat kädet täristä. Uittelin kalaa lähelle haavia. Ei osunut. Siima osui sen sijaan melkein matkanjohtajan päähän, ja katastrofi oli lähellä. Jallukuurilla notkistetuilla kissan reflekseillä tämä väisti osuman.

Kala otti vielä yhden syöksyn, mutta antautui seuraavalla yrityksellä.

Jessssss!!!!! Tunturisikojen mylvintä raikui unelmien rautujärvellä. Nyt saisimme ruokaa.

Reissu pelastettu.

Matkanjohtaja fileoi kalan ja tyri sen totuttuun tapaan, mutta ei se haitannut. Hän totesi hankkimamme leikkuulaudan jälleen kerran liian pieneksi. Seuraavalle reissulle tarvittaisiin isompi.

Ensimmäisestä fileestä tehtaisiin raututortillat eli ranerillat. Tämä Antti Niskalan lanseeraama resepti on toiminut jo vuosia tunturikeittiön kulmakivenä.

Ottipeli.

Toinen file laitettiin suolautumaan aamuksi, ja lopuista osista tehtäisiin keitto. 

Ja voi jestas, että ne tortillat maistuivat hyviltä kaiken tuon koheltamisen jälkeen. Tunturi oli jo ottanut paljon. Nyt oli antamisen vuoro. Onko hienompaa?

Tuuli kääntyi luoteeseen. Kylläisinä sujahdimme makuupusseihin jo iltapäivällä.

Askelia 1492!

Matkanjohtaja ruokailee...

... ja päälle nauraa kesälle.

Päivä 5: Vieraita sikoja

Seuraavana aamuna pääsimme vihdoinkin nauttimaan aamiaiseksi graavirautuleipää. Ananaslonkero sopi hyvin kyytipojaksi.

Ai että, kun oli hyvää ja tunnelma muutenkin leppoisa ja vapautunut alkureissun vaikeuksien jälkeen.

Päätimme lähteä katsomaan jokea, joka saa alkunsa unelmien rautujärvestä ja laskee kohti alempia vesiä paikoin jyrkkänä kuruna. Aurinko paahtoi jälleen lämpimästi. Niittykirvisiä, lapinsirkkuja, kivitaskuja, sinirintoja ja lapinsirrejä oli maastossa ilahduttavan paljon. Tämän tästä jaloista pyrähteli myös pieniä poikasia. Näimme jopa aivan pienen, ehkä vain päivän tai parin ikäisen lapinsirrin untuvikon. Uskomattoman suloinen höyhenpallo.

Kaunis joki syvässä kurussa.

Pikkujoen niskalla pintoi kala. Vaihteeksi pääsi heittelemään perhoakin. Kävi ilmi, että joenpahasta asuttivat pienet taimenet. Mukavahan niitäkin oli perholla pitkästä aikaa kiusata.

Joki oli pian koluttu, ja lähdimme vaeltamaan takaisin leiriin. Läheisen tunturin tai "vuoren" yli marssi vieras sika! Näytti samalta kuin paria päivää aiemmin. Nuoreksi tunturisiaksi osoittautunut yksilö tuli jutulle. Tarjosimme jallua.

Kaitaluisella nuorukaisella oli jalassa pienet lenkkarit ja tuulihousut sekä ohut vaalea paita. Perhokalastusvälineet olivat viimeisen päälle. Simmsiä, Patagoniaa, Hardyn vapa.

Hän oli tunturissa ensimmäistä kertaa.

Oli kuulemma kotoisin "keskustasta". Niin että mistä? Espoosta.

Mukava sälli kertoi porukan leiriytyneen kaukana alemmalla joella ja saaneen sieltä runsaasti harjuksia.

Tunturipunatäplä, Zygaena exulans.

Kerroimme, että meitä ei juuri harrinpyynti kiinnosta, kun näillä reissuilla on raudun makuun päästy. Toivotimme nuoret sianporsaat tervetulleiksi unelmien rautujärvelle ja varoittelimme, että täältä voi tulla kovakin tälli.

Ylitimme matkanjohtajan kanssa pienen puron, jossa edeltämme niittykirvisen poikanen lensi veden varaan. Pelastimme pikkuisen kivelle kuivumaan.

Veden varaan jouduin minäkin, kun rymysin liukkailla kivillä turvalleni. Kalustotappioilta vältyttiin.

Kalanpääsoppaa. Herkullista.

Leirissä oli mukava paistatella päivää, joskin tuuli yltyi jälleen. Keittelimme maukkaan rautukeiton ja katsoimme, miten nuoria sikoja marssi lisää järven rantaan onkimaan. Siinäpähän onkikoot. Yhden kalan näyttivät saavan etelänurkasta. Laskivat takaisin. Outoa käytöstä.

Pian vieraiden sikojen retkue oli päässyt aivan leirimme tuntumaan. Päätimme lähteä katsomaan, mitä on tekeillä. Koko nelikko oli kerääntynyt rantaan ihmettelemään. Kävi ilmi, että mättäällä retkotti aivan valtavan komea rautu!

Marssimme onnittelemaan ja tarjoamaan kaatoryypyt sekä elämänohjeita. Saamamiehelle kyseessä oli elämän ensimmäinen rautu. Pojilla ei ollut edes puntaria, joten tarjosin omaani. 1,6 kiloa! Huh huh. Siinä oli aloittelijalla tuuria. Hänkin oli tunturissa ensimmäistä kertaa, ja kuulemma tähän asti ei ollut kalaonni ollut myötä. Nyt unelmien rautujärvi antoi pojille parastaan.

Olimme hyvillämme heidän puolestaan. Tuollaiset kokemukset muistaa lopun ikänsä.

Poika alkoi perata kalaa kalliin näköiset Simmsin kalastushanskat käsissään. "Nyt menee kalliit hanskat pilalle", virkoin.

Nöyränä poika riisui hansikkaat. Minua huvitti.

Ei perkaamisesta oikein mitään meinannut tulla, mutta onneksi yksi kavereista auttoi.

Pojat olivat jättäneet kahluukamppeensa "vuoren" toiselle puolelle ja tulleet kaikki paikalle nappaskengissä. Kerroimme, että täällä kannattaisi aina pitää kahluuvehkeet päällä. Sää voi muuttua äkkiä vetiseksi, ja maa on joka tapauksessa monin paikoin märkää.

Ottaisitko elämänohjeita vastaan näiltä miehiltä?

Sitä en muista kerroimmeko, mutta tunturissa on myös oltava mukana pullo jallua per päivä per sika. Jos lukevat tämän, niin oppivat sitten senkin. 

Me kokeneemmat siat marssimme leiriin nauramaan kesälle. Oli suurenmoista hupia seurata sällien kalastusta kiikarilla, kun nämä kiersivät leirijärven ympäri. Tuuli yltyi, eikä kaloja näyttänyt enää tulevan. Ei se ollut helppoa heilläkään. Jossain vaiheessa huomasi ihan selvästi, että nyt alkoi kypsyttää. Pojat olivat kävelleet aivan valtavan pitkän matkan. Pakko sen oli nuoressakin siassa tuntua. Terveisiä vaan herroille. Toivottavasti loppureissukin meni hyvin.

Askelia 10 831.

Päivä 6: Yli äyräiden

Torstaina 9. heinäkuuta heräsimme tunturin uuteen aamuun jo kohtuullisissa ajoin kahdeksan aikaan. Oli niin kylmä, että pipot sai painaa päähän. Aamupalaleipien ja puuron jälkeen kalalle taas lähirantaan.

Monta heittoa emme ehtineet, kun minulla tärppäsi. Ei tarttunut. Heittelin pari kertaa muualle ja sitten uudelleen samaan kohtaan.

Annoin upota, kelasin hitaasti, pysäytin ja aloin sitten kelata nopeammin. Nyt tarrasi kiinni. Pian oli nätti rautu haavissa.

Vain hetki meni, ja matkanjohtajan vapa taipui. Nyt olikin vauraampi kala kiinni. Sain suorittaa haavituksen ja heti kalaa nostaessa tunsin, että kilo meni rikki. Puntarikin sen todisti: Matkanjohtajan ensimmäinen kiloylitys raudussa oli totta. Sekös miestä hymyilytti.

Antti ja toistakiloinen rautu.

Antti sai vielä toisenkin kalan, ja nyt meillä oli yhtäkkiä rautua yli äyräiden.

Laitoimme kalat valmiiksi fileiksi iltaa varten ja päätimme lähteä kohti unelmien rautujokea ja taianomaista Lironkoskea. Matka olisi pitkä, mutta kun päivän kalat oli jo turvattu, niin mitäpä sitä muuta kuin kävelemään.

Unelmien rautujärvi antoi parastaan.

Nättiä filettä tulee.

Nousimme ylös tunturiin, ja leirijärvi loittoni kadotakseen pian nyppylöiden taakse. Kivitaskuja, pulmusia, piekana, lapinsirkkuja, urpiaisia. Tästä tuli tunturiviikon runsaslintuisin päivä. Etsin sepelrastasta vanhoilla nuoteilla, mutta turhaan.

Sitten jostain vierestämme lähti siipirikkoa esittävä pieni, harmaahko kahlaaja. Keräkurmitsa! Sain tunturista kihun lisäksi toisenkin vuodarin. Tämä laji on aina hieno löytää.

Pääsimme tunturin laelle ja joki vuolaine koskineen ja pitkine suvantoineen alkoi näkyä. Jokea reunustavalla harjanteella näkyi myös kaksi tunturisikaa. He päättivät ylittää joen kohdassa, jonka tiesimme syväksi ja vaikeaksi. Nauroimme partaamme, kun siat joutuivatkin puolimatkassa kahlaamaan takaisin todettuaan ylityskohdan liian syväksi.

Lironkoskella.

Lopulta edessä siinsi vanha tuttu ja aina yhtä upea Lironkoski. Eipä siitä tällä kertaa mitään kalaa tullut, mutta sääskiä oli taas senkin edestä. Niitä oli aivan jumalattomasti.

Jatkoimme jokea eteenpäin välillä pusikoita ja jänkiä ylittäen. Pääsimme Kananivan niskalle, jossa on pieni lampi. Lammella uiskenteli pieni kahlaaja. Vesipääsky!

Niitä oli ollut täällä aiemminkin. Paikalla oli peräti pariskunta. Oli hauskaa katsoa, kun niillä oli jonkinlainen reviiritaisto menossa tavin kanssa. Melko huvittava otattelu.

Mehevät rautupotut maistuivat pitkän kävelyn päälle.

Joki ei antanut meille tällä kertaa saalista, mutta hieno se oli ja herätti muistoja mieleen aiemmilta reissuilta. Pitkän marssin jälkeen pääsimme leiriin ja laitoimme rautupotut hollandaisekastikkeella. Joku on sanonut, ettei rautua saisi sotkea mihinkään, mutta se ei varmaankaan osaa laittaa ruokaa. Herkullista ja täyttävää.

Askelia 21 097. Reissun eniten.

Päivä 7: Tuskien taival

Perjantaipäivä valkeni tunturissa kauniina ja heikkotuulisena, kuten reissun loppua kohti sopiikin odottaa. Oli aika hyvästellä unelmien rautujärvi.

Nautimme aamiaiseksi taas graavirautuleipää. Sitä oli runsaasti.

Ennen leirin purkamista päätimme vielä kalastella hetken. Mikään kiire ei ollut pois.

Unelmien rautujärvi kylpi auringossa lähtöpäivän kunniaksi.

Etelästä tuulahteli, joten etelän puoli oli lähes peilityyni. Hetken aikaa kala tuntuikin olevan taas syönnillään. Antti käytti näytillä mukavan taimenen, joka vapautettiin alamittaisena.

Sitten kiinni oli myös hyvä rautu, ehkä kiloluokan kala sekin. Kala tuli aivan rantaan, mutta pyristeli lopulta irti tunturisian pyydyksestä. Ehkä hyvä niin, jäipähän nälkää tulevillekin reissuille.

Rinkat pakattiin ja oli aika nostaa ne selkään. Suuren ja mahtavan matkanjohtajan rinkka oli taas kerran suurensuuri, mutta oli siinä painoa minullakin. Avuksi olin matkalle ottanut kävelysauvat. Niiden avulla hartioihin saa vähän liikettä ja tasapaino pysyy paremmin vaihtelevissa maastoissa.

Nuo piti taas kantaa hakupaikalle.

Ensimmäisen nyppylän nousu sujui yllättävän mukavasti, ja niin unelmien rautujärvi jäi taakse. Emmeköhän me tänne vielä joskus palaisi.

Tunturikihut nauroivat ähiseville sioille mennessään.

Nyppylän huipulta alhaalla aukesi jokimaisema. Reissun ensimmäinen porotokka oli kokoontunut harjun päälle töllistelemään. Niitä oli hyvinkin kolmisensataa.

Matkalla piti ylittää joki.

Pääsimme jokirantaan ja muistelimme, että viimeksi ylityksen sai tehdä helpolla nilkkavedellä. Löysimmekin hetken hortoilun jälkeen sopivan ylityspaikan, jonne piti rämpiä sankan pusikon läpi. Pysyimme pystyssä, mutta ylityksen jälkeen kyllä puuskututti.

Rannalta löytyi tunturisian kauluspaita ja bokserit. Matkanjohtaja keräsi roskat mukaan. Olisihan tuolla kaikenlaista muutakin ryönää, jota muinaiset siat eivät ole jaksaneet tunturista pois kantaa.

Jallun voimalla eteenpäin.

Viime kerralla koekävelty reitti oli onneksi jotenkuten muistissa. Seuraavaksi pitäisi ylittää pitkähkö jänkä ja sen jälkeen pieni nyppylä, josta aukeaisikin sitten järvi, jolta vesitaso tulisi meidät hakemaan.

Hiki siinä tuli.

Pidimme lisää pysähdyksiä ja välillä pudotimme taakat selästämme maahan huilin ajaksi.

Nyppylälle päästiin, ja sen päällä maasto olikin enimmäkseen mukavaa kuljettavaa. Määränpää alkoi häämöttää, mikä toi uskoa tekemiseen.

Otimme suuntimaksi erään puron, jolla pidimme juoma- ja virkistäytymistauon. Ihanan raikas tunturipuro pelasti uupuvat siat. Myös jallu antoi voimaa jatkaa.

Juuri kun alkoi näyttää hyvältä, tunturi heitti vielä viimeiset vitsaukset yllemme. Tuuli tyyntyi, aurinko paahtoi ja maan muuttuessa alavemmaksi, pusikkoisemmaksi ja kosteammaksi kimppuumme hyökkäsivät vihaiset sääskiarmadat. Jos veti henkeä liian syvään, sai pian yskiä hyttysiä ulos henkitorvesta.

Löysimme hyvän reitin, mutta silti aivan lopussa joutui ylittämään pitkän hillajängän, jossa nyt ei näkynyt juuri edes kukkia tai raakileita. Viimeksi keräsimme siitä hillaakin.

Lopulta, vajaan neljän tunnin puuskutuksen ja ähinän jälkeen, laskimme rinkkamme alas tunturisian hakusataman kukkulalle ja otimme suorituksen kunniaksi Jaloviinaa.

Askeleita 15 783.

Päivä 8: Kotiinpaluu

Viimeinen yö tunturissa oli satumaisen kaunis ja aivan rasvatyyni. Toki se tarkoitti sitä, että ulkona oli hyttysiä niin paljon, että siellä ei tehnyt mieli ollakaan. Heräilimme aamuvarhaisella, kun tuuli jälleen nousi, pilviä kerääntyi ja vähän ropsi vettäkin. Oli viimeisten aamupuurojen aika.

Lentokone pörräsi taivaalla pariinkin otteeseen, ja siat odottivat malttamattomina paluukyytiä.

Sen piti olla yhdeltä, mutta eipä näkynyt. Toinenkin sikaretkue saapui satamaan ja alkoi happamina köllöttää kukkulalla.

Tuuli yltyi ja tuli kylmä. Lento myöhästyi ensin tunnin, sitten toisen. Istuin hiljaa järvelle tuijotellen. Edes ihmeempiä lintuja ei näkynyt. Urpiaisia oli liikenteessä, tuulihaukka saalisteli, muutama lapintiira ja tunturikihu.

Lopulta kone saapui, ja helpottuneina nostelimme tavarat kyytiin.

Oli outoa saapua taas sivistyksen pariin viikon irtautumisen jälkeen. Oli ollut vapauttavaa olla viikko ilman puhelimessa roikkumista.

Reissu oli ollut jälleen kerran raskas, mutta samalla antoisa. Paljon olin pyöritellyt mielessä ajatusta siitä, että jatkossa voisi olla enemmän läsnä hetkessä ja vähemmän kiinni netissä.

Nautimme Kilpisjärvellä kebabannokset, etsimme hetken sepelrastasta Saanan rinteiltä ja lähdimme etelään.

Reissun paskat pestiin jälleen pois Muonion mökillä saunan löylyissä jokivedellä. Vaikka yksi matka oli juuri päättymässä, tutkivat tunturisiat jo karttoja seuraavia juonia punoen...

Tunturisiat selvisivät matkasta jälleen voittajina.

Kesäkuun retket: "Tämä se on elämää", sanoi bongari, kun Lapin kesän päivässä koki

Iberiantiltaltti esiintyi Uudessakaupungissa kesäkuun ensimmäiseen saakka ja katosi sitten. 1.6.2026.

Kesäkuu alkoi ikävimmällä mahdollisella tavalla eli hylsyllä. Olimme edellisiltana löytäneet mielitietyn kanssa vahingossa turkinkyyhkyn Rauman keskustasta, mutta aamulla se oli vaiti ja piilossa. Suomi oli jääkiekon maailmanmestari ja bongari edelleen vähän väsynyt.

Hotelliaamupala nautittiin leppoisan kiireettömästi.

Iberiantiltaltti olisi taatusti äänessä myöhemminkin aamupäivällä.

Niin se olikin. 

Tutut hahmot Jösse, Tarmo, Risto, Peter, Terhi ja Osku lompsivat vastaan Liesluodon Loukkeenletolta menestyksekkään kuukauspinnabongauksen jälkeen. Meillekin lintu lauloi heti, kun hikoillen pääsimme hyttystiheikön läpi paikalle. Sain nyt kuviakin tästä Iberian ihmeestä. 

Lintu lauloi koko päivän, mutta katosi heti sen jälkeen! Tiukille meni.

Heitin läheiseen salmeen talviturkkini. Olin kyllä uinut jo Espanjassa huhtikuussa hotellin uima-altaassa, mutta se ei kuulemma riittänyt tähän meriittiin.

Jatkoimme hyväntuulisina Poriin sukuloimaan. Iltapäivällä pääsin retkelle ja reilun tunnin tapituksella löysin kuningaskalastajan Luotsinmäeltä kuukausiässäksi.

Ässä on aina ässä.

Illalla kultani kotipihassa lauloi turkinkyyhky! Jessss. Aamun hylsy oli paikattu mukavalla spondella ja Porinpinnalla.

Kesäkuun toisena nukuin ohi turkkarin aamulaulujen. Lähdimme aamuretkelle Yyteriin, jossa oli onneksi pilvistä ja siten ei kovin kovaa väreilyä. Moni oli siellä avosetin perässä. 

Olisihan se ollut kiva nähdä, mutta eipä näkynyt. 55 lajin joukossa oli muun muassa 8 pulleaa isosirriä, 3 tundrakurmitsaa, 2 heinätavia ja iloisesti soidintanut schinzii etelänsuosirri. Miellyttävää ja mukavaa sponderetkeilyä. Hyttysiäkin alkoi olla metsäosuudella jo riesaksi asti.

Pikkusieppo on aina ihana. Merikarvia 3.6.2026.

Luvassa oli lisää auvoisaa elämää mökkeilyn muodossa. Siitä minä kyllä nautin, vaikka kiihkeä bongari olenkin, ja kukapa ei nauttisi.

Kuun kolmantena retkeilimme mökin läheiseen niemennokkaan vanhaan suojelumetsään. Ei siellä mitään mielenkiintoisia lintuja ollut, mutta hiki tuli ja hyttyset inisivät. Oli kaunista ja kesäistä.

Lounaan jälkeen ehdotin, että lähdetään kahville Merikarvian Lankoskelle virtavästäräkkiä etsimään. Sillan alapuolella korviin tarttui pikkusiepon iloinen sävel. Entiseen malliin virtavästäräkit löytyivät sillan yläpuolen padolta. Koiras ruokki kivellä kököttänyttä pienokaista. Ihanaa.

Kävimme vielä sääskien syötävänä etsimässä pikkusiepon, joka oli vanha koiras.

Lettukahvit maistuivat makoisilta.

Virtavästäräkkein suku jatkui Merikarvianjoella. 3.6.2026.

Päivän kovin täräys tuli Porvoon Söderskäriltä, jossa maestro Pekka Komi adjutantteineen kepitti siperianpilkkasiiven, jota me tavalliset kuolevaiset olimme aiempina päivinä Rauman Kylmäpihlajalla niin kovin jahdanneet. Vitutti. Olisikohan pinnakateus oikea termi?

Lemlandin Lågskärillä oli nummikirvinen, joka on kiertänyt minua näihin päiviin asti. Olkoot.

Olin Porissa hyvissä kyttäysasemissa.

Kävimme vielä yölaulajaretkellä, jonka aikana oli kovin hiljaista. Muutamia kehrääjiä löytyi vuodariksi. Paras löytö oli kuitenkin peltosirkku, jonka laulun taustalla rääkyi etäällä ilves. Jo toinen ilves muutamaan viikkoon, tällä kertaa tosin vain ääni.

Muutaman päivän Porin retkeily tuotti muutamia mukavia Porinpinnoja kuten viita- ja luhtakerttusen ja pensassirkkalinnun. Perjantaina oli aika poistua kohti PK-seutua ja loma läheni loppuaan. Koukkasimme Hämeenlinnan kautta, jossa Aulangolla lauleskeli jo pidempään erittäin suosittu pikkuhuitti. Se oli matkatoverille elis ja sopivasti matkan varrella Kärkölään, jossa odotti helppo kuukausiässä. Pikku-uikku torkkui pienessä metsälammessa, jossa uiskenteli myös pari mustakurkku-uikkua, nokikanoja ja telkkiä pienine poikineen.

Lauantaina olikin sitten luvassa lisää rehellistä bongausta. Suuntana oli Kotka, josta Peter oli edellispäivänä kepittänyt harjalintuetsintöjen ohessa tiibetinhanhen. Laji ei ole tietenkään juuri mitenkään kiinnostava, mutta pinna on pinna. Puuttui kesäkuulta. Oskulle oli tarjolla jopa tuplajättipotti, sillä häneltä puuttui harjalintukin. Terhi lähti mukaan.

Sain taas kunnian olla kuskina uusine autoineni. Voitaneen paljastaa, että olin hankkinut vuosimallin 2023 Toyota Corolla bensahybridin. Sillä oli ainakin aluksi ollut erittäin mukava taittaa matkaa. Porin-reissukin otti toista tuhatta kilometriä.

Tähtäsimme Kotkaan noin kahdeksaksi. Harjalintu oli edellisaamuna puputellut noihin aikoihin ja tiibetinhanhi pölähtänyt paikalle samoilla seutuvilla. Lisäksi aamulla idässäkin satoi. Koko länsirannikko puolestaan nautti rankoista sateista pitkin päivää.

Lyhyen ihmettelyn jälkeen harjalinnun puputus kuuluikin etäältä muutaman kerran. Odottelimme tunnin verran hanhea, kunnes Ari Vuorio piippasi sen viereiseltä niemeltä Katariinan Meripuistosta. Sinne puolijuoksua!

Hanhi ruokaili rauhallisesti vapojen seurassa. Helppoa ja kivaa. Vähän pääsi kuitenkin myös bongaustunnelmaan, kun lintu löytyi toisaalta ja piti tehdä pikainen siirtymä.

"Ei vapaata vangita voi." Kotka 6.6.2026.

Lähdimme etsimään Oskulta puuttuvia arvotikkoja Kyminlinnan suunnasta. Matkalla meinasi aiheutua liikennehaittaa, kun näin silmäkulmasta metsän päällä lokkien mobbaaman haarahaukan näköisen linnun.

Se osoittautui vuoden ties monenneksiko haarahaukaksi.

Kymijoen rantamilla oli komeaa ja laululintuja paljon äänessä, mutta tikat loistivat poissaolollaan. Ei niitä voi kesällä bongata.

Kotimatkalla pistäydyimme Loviisan Haravankylän lintutornilla vain todetaksemme lätäkön melko kuivaksi. Alkoi tuntua siltä, että kevään aktiivisin lintumeno oli hyytynyt ja edessä oli kuiva kesä.

Haarahaukka taas vaihteeksi. Kotka 6.6.2026.

Loman viimeisenä päivänä Oulussa ihmeteltiin etelänsatakieltä. En saanut aikaiseksi lähteä yksin sunnuntaina, kun kavereitakaan ei ollut.

Sen sijaan lähdin lämpöiselle pyörälenkille lännen suuntaan Vantaanjoen vartta pitkin. Luhtakerttunen lauleskeli, mustakurkku-uikut uiskentelivat Palettilammessa.

Olin melkein Kannelmäessä, kun rannekelloon kilahti tieto: Pikkukiljukotka tulee Saltfjärdeniltä itään.

Piti tehdä nopeita päätöksiä. Maarille ei ehkä ehtisi. Malminkartanon mäelle ehtisi, mutta nousu on kuulemma raju.

Mielitietty liittyi kaveriksi, ja poljimme niin nopeasti huipun tyvelle kuin mahdollista.

426 askelmaa. Sen verran askelmia on Helsingin korkeimmalle huipulle johtavissa portaissa.

Hiki virtasi ja puuskututti. Yritin kävellä varovasti niin, että en hengästyisi yhtään liikaa. Se oli melko mahdotonta.

Olin ihan puhki, kun pääsimme huipulle. Siinä piti sitten tärisevin käsin alkaa haroa taivasta. Lintu olisi todennäköisesti jo melko lähellä.

Hetken kuluttua sainkin Maarista odotetun soiton: Lintu näkyy.

Epätoivoisesti haroimme taivasta löytäen yhden mehiläishaukan.

Ei löytynyt.

Korpesi, sillä kyseessä olisi ollut ekoelis ja Helsinginpinna. Kannelmäestä tuli tieto, että lintu meni sielläkin kolmessa plussassa. Ihmetytti. Sen on täytynyt tulla melko läheltä Malminkartanonhuippua, ehkä jopa suoraan päältä tai vähän pohjoisen puolelta ohitse.

Aina nämä ovat vaikeita ja varsinkin kahdestaan amatöörin kanssa tuollaisessa paikassa, jossa näkymä on valtavan laaja joka suuntaan. Mutta olisi se silti pitänyt pelkällä kiikarillakin löytää.

Jatkoimme leppoisasti pyöräillen matkaa Elfvikiin, jossa sitruunavästäräkki näyttäytyi kohtuullisen odotuksen jälkeen. Nautimme kakkukahvit ja lähdimme kotimatkalle. Neljän tunnin ja 35 kilometrin pyörälenkin jälkeen olin taas melko väsynyt.

8. kesäkuuta ei tapahtunut mitään järkevää. Istuimme Oskun kanssa yöllä 12 tuntia autossa kuullaksemme etelänsatakielikandin. Pöllöjä oli Pohjois-Pohjanmaan reissulla liikkeillä pilvin pimein: 10 suopöllöä, yksi sarvipöllö ja viirupöllö, joka meinasi tulla tuulilasista sisään. Vuodariksi pytpytteli viiriäinen. Hullu reissu.

Kuun yhdeksäntenä oli sadepäivä. Illalla sateen hiivuttua lähdimme ajelemaan Kehä III:a länteen. Kohteena ollut kattohaikara siivoilikin itseään lampputolpan päällä komeasti. Kaveri sai eliksen.

Suuntasimme vielä Elfvikiin, jossa sitruunavästäräkki lauleskeli taukoamatta, mutta päivän mittaan nähty vesipääsky ei enää näyttäytynyt. 

Kesäkuun kymmenes oli viileähkö ja kovatuulinen, mutta poutainen sadepäivän jälkeinen päivä. Siitä tuli kotkapäivä. Aamupäivällä pääsin mähertämään toisen pomarinan viikon sisään. Fillaroin heti Maarin hälystä Itä-Pakilan petomuuton solmukohtaan siirtolapuutarhalle pelkän kiikarin varassa. Näinkin lännestä lähestyvän ison kaartelijan, mutta se nousi pilviin ja näytti kääntyvän tulosuuntaansa. Lintua ei nähty sen koommin.

Iltapäivällä perässä tuli clanga. Kiljukotka pysähtyi Maarin jälkeen Viikkiin, jossa istui tovin ruovikossa. Pääsin SP:hen viiveellä. Siellä päivysti jo Arto Ahvenainen, joka oli juuri ehtinyt nähdä linnun ennen saapumistani.

Hemmetti.

Olin lähdössä jo itään kotkan perään, mutta se kääntyikin ja leijui pitkät tovit näkyvissä Viikin päällä ennen poistumistaan pohjoisen-koillisen suuntiin. Vuoden kolmas clanga ilahdutti.

Riekko on Lapin aatelia. 14.6.2026.

Olin ostanut jo aikapäiviä sitten lipun Teurastamo Festivaalille huikean artistikattauksen takia.

Tietenkin kävi niin, että juuri ennen tätä kyseistä viikonloppua alkoi tapahtua.

Olin toki ottanut tietoisen riskin ja sopinut menoja lauantai-illaksi kuumimman rariajan loppupäähän. Siitä sain sitten kärsiä.

Ensin piipattiin arokotka Kuusamossa, puuttuisi kesäkuulta. Sitten tuli odotettu elishäly. Pilkkaniska Enontekiöllä. Perjantai-illan kruunasi tieto töyhtökiurusta Muhoksella. Se olisi kuukausiässää vailla.

Oikea bongari olisi hypännyt heti autoon ja lähtenyt Pohjois-Suomen kiertueelle. Minä valmistauduin festaripäivään kuuntelemalla pyörälenkillä viiriäisen, hylsyämällä Viikin kuhankeittäjän ja nauttimalla Oskun kanssa pizzat ja oluet Coolheadin terassilla. Mikäpä siinä, ihan mukavaa perjantai-illan viettoa.

Päätin kuitenkin, että jotain on aamulla yritettävä. Heräsin kello 3.30 ja lähdin Peterin kanssa retkelle. Ensin oli pysähdyttävä Siuntion metsiin. Tunnin kuulostelimme viileän kesäaamun äänimaisemaa. Jynx kiikitti, kultarinta matki sitä ja veteli väliin muita vinguntojaan, käki kukkui, rastaat laulelivat, muutama varis raakkui, kurjet huusivat.

Mutta ei se pähkinähakki, jota olin tullut hakemaan. Ei niin millään.

Kaiken kaaoksen keskelle tuli mieltäylentävä hylsy.

Leuka rinnassa jatkoimme matkaa Turkuun. Aloitimme katselun Åvikissa, jossa onnistuimme säikäyttämään kaikki rannan isot lokit lentoon kohti Topinojaa. Se meni hienosti.

Tavoitteena oli taas aroharmaalokki, jollaisen löytäminen oli toukokuussa onnistunut helposti, mutta ainahan se ei ihan niin oikeasti mene.

Topinojalla oli kyllä lokkeja, mutta ei edes yhtään sopivaa kandia. Lokkeja tulee paikalle pitkin päivää, mutta kun oli ne festarit.

Luovutimme vähän jälkeen kymmenen. Helsingissä luin Whatsapp-viestin: Larcac 2kv Åvikin lietteellä. Eri lintu kuin eilen. Lokit lähtivät kohti Topinojaa.

Ei saatana. Tämäkin vielä.

Nukuin kotona hetken ja täysin murheen murtamana mietin elämänvalintojani. Kaikki meni pieleen.

Ihme kyllä sain itseni tsempattua hyvälle festarifiilikselle siitäkin huolimatta, että vettä satoi koko illan. Seura oli loistavaa ja keikat hyviä.

Pilkkaniskaseuranta oli kuitenkin koko ajan päällä. Alkuillan myönteisen päivityksen myötä teimme päätöksen lähteä ja varasimme liput Finnairin aamun koneeseen. Pitkää yöunta ei taaskaan suotaisi, sillä viimeinen Paperi T:n keikka loppui puoliltaöin ja lento lähtisi 6.30 aamulla.

Teo Ylätalo haki viiden aikaan kyytiin kotiovelta. Päätä kivisti ja väsytti julmetusti. Kentällä tapasimme Jarmo Koistisen. Tunnelma oli odottavan jännittynyt. Sää oli Enontekiöllä parantunut ja ollut illan ja yön hyvä, aamulla tosin luoteistuulinen. Se tuskin tukisi sorsien muuton jatkoa, mutta eipä noista tiedä. Mitä virkaa tuollaisilla koirassorsilla oikeastaan kesällä on Lapissa muuta kuin hengailla ja ruokailla?

Inarin lintu oli 2022 ollut paikalla ainakin 30.5.-5.6. Siitä myöhästyin, kun en silloinkaan päässyt paikalle ajoissa. Kuopion taannoinen toukokuun alun lintu oli paikalla vain päivän. Olisimme ehtineet jatkamalla perille asti, mutta käännyimme pois saatuamme tiedon, että lintu on kateissa.

Paineet elikseen olivat siis kohtuullisen kovat koko porukalla.

Lennolla nukahdin hetken, ja pian edessä aukesikin Lapin kesä.

Kone oli ajoissa, joten vuokra-autoputiikin poikaa piti odotella pieni tovi. Hermostunutta edestakaisin kävelyä ja pyörintää. Onkohan se vielä? Mitään ei kuulunut.

Saimme allemme mukavan pikku Hyundain. Teo ajoi ja totesi alkumatkasta, että "tämä se on elämää."

Sitähän se on. Bongarin elämää parhaimmillaan. Edessä maantie ja sen päässä toivon mukaan hieno ja harvinainen lintu, jota ei ole koskaan aiemmin päässyt näkemään.

Levillä pysähdyimme kaupassa. Naisasiakkaan mukaan vaikutimme kiireisiltä. Ei kai?

Matkalla kohteeseen nauratti ja hymyilytti vielä kovasti. Ajomatka oli lentokentältä puolitoista tuntia. Ei siis mitään verrattuna siihen, että olisi lähtenyt autolla Helsingistä 12-13 tunnin matkalle.

Perille päästiin. Keli oli ok, tuulikin inhimillinen ja sääskiä paljon. Tilhiä helisi rannassa. Punakylkirastaat lauloivat, järripeippo ryysti.

Eikä näkyvissä ollut yhtäkään sorsaa.

Aiempina päivinä pilkkaniska oli ollut aivan rannan lähellä sorsaparvessa.

Väsy painoi ja huoli hiipi puseroon.

"Tuolla on sorsia", Jarmo sanoi ja laittoi matkakaukoputkensa kasaan.

Telkkiä, tukkasotkia. Ei edes yhtä Melanittaa.

Kauempaa aivan järven vastarannalta Teo löysi kiikarilla myös mahdollisia Melanittoja. Jarmo selasi niitä putkella. Ei näkynyt pilkkaniskaa.

Oli Teon vuoro yrittää. Tarkka nuorimies etsi ja etsi, mutta ei löytänyt.

Alkoi näyttää jo pahalta. Lintu taitaa olla häipynyt. Tästä tuli kaikkien aikojen hylsy.

Oli minun vuoroni yrittää ainoalla putkellamme. Linnut eivät näkyneet hyvin, mutta on niitä huonomminkin katsottu. Kovin monta minuuttia en ehtinyt selata, kunnes näin isopäisen Melanitan, jonka otsan ja nokan valkomerkit näkyivät selvästi ja oli sillä valkoinen niskakin.

"Huh, on se tuolla, ui vasemmalle siinä", taisin sanoa ja päästin seuraavat putkelle. Jarmo näki ensin, lopulta Teokin. Lintu oli ihan hyvin näkyvillä ensin löydyttyään, ja tunnelma vapautui tietysti. Käteltiin.

Edessä oli vielä pitkä retkipäivä Lapissa ilman sen kummempia pinnapaineita. Mikäpä sen mukavampaa. Lapin-retkeä ei ollut tälle vuodelle erityisemmin suunnitteilla, joten tämähän vain passasi.

Suuntasimme ensiksi hieman pohjoiseen katsellen esimerkiksi vanhoja lapinuunilintunuotteja. 

Ei löytynyt, mutta päivänpinnoja tuli sieltä täältä: piekana, valkoviklo, rantasipi, tuulihaukka, isolepinkäinen, kulorastas, sinirinta... Lapin linnusto on hienoa.

Jossain vaiheessa päätimme kääntyä takaisin ja yrittää saamillamme ja löytämillämme nuoteilla pikkusirkkuja, kuukkeleita ja lapintiaista ainakin. Pistäydyimme vielä pilkkaniskapaikalla Peltojärvellä. Paikalle oli nyt tullut myös pohjalaisryhmä lintua hakemaan. Merikotka tuli järvelle, nostatti sorsat ilmaan ja nyt Melanitat pilkkaniskoineen lensivät paljon lähemmäksi mukavasti katsottavaksi. Teo löysi kuukkelipoikueen vierestä naukumasta. Ihanaa.

Matka jatkui takaisin etelään kohti Kittilää. Läheltä löysimme Tiiran nuoteilla 2-3 kovasti aktiivista pikkusirkkua, myös sinirinta lauloi innolla. Pikkusirkkujen kuvaaminen osoittautui vaikeaksi.

Rinkisen Jukan toimittamilla lapintinttinuoteilla lintu hoitui vaivattomasti pesäpöntön läheltä.

Ihailimme Pallaksen maisemia ja päätimme pistäytyä tunturien juurella. Sieltä löytyivät vaivoitta paikalla aiemmin havaitut koskikara ja virtavästäräkki. Kipusimme Vattukurua ylös vähän matkaa, mutta laiskoina bongareina emme tällä aikataululla lähteneet tuntureita huiputtelemaan. Yritimme putkella kiirunaa rinteiltä, mutta eipä näkynyt. Sen sijaan kovinkin tuttavallinen riekko singahti jostain paikalle päkättelemään. Sen kuvaaminen oli hauskaa.

Muutaman tunnin retkellä olin onnistunut hoitamaan viisi vuodaria näistä Lapin lajeista, jotka aiemman kokemuksen perusteella osaavat joskus olla hyvinkin vaikeita ja työläitä.

Loppumatkalla Kittilään alkoi sataa ja väsyttää julmetusti.

Arokotka ja töyhtökiuru olivat ed p toisaalla. Ne jäisivät nyt väliin, mutta elikset ovat tärkeimmät. Parin hylsyn jälkeen pilkkaniskan hoitaminen tällä tavalla tuntui todella hienolta.

Nautimme Levillä Jampan tarjoamat pizzat ja virvokkeet, ja elämä maistui taas makealta.

Joku oli nähnyt laskettelutunturin huipulla keräkurmitsoja, joten päätimme vielä yrittää niitä. Keli oli muuttunut aivan hirveäksi, mutta sinnikäs Teo usutti muunkin ryhmän vielä ulos. Kekuja ei näkynyt tuulessa ja sateessa, mutta tyllipari ja ilahduttava pulmunen huipulla olivat kuitenkin. Jälkimmäinen täydensi laadukkaiden päpien listaa, joka reissulta oli kertynyt. Päivän retkeily Kittilässä, Muoniossa ja Enontekiöllä tuotti kaikkiaan 32 kalenteripäivälle uutta lajia, mikä on todella hyvin.

Aikaa tappaaksemme pistäydyimme vielä Kittilän kylällä sijaitsevalla lintutornilla ihan hienolla paikalla, mutta paleli jo kovasti. Nukuin koko lentomatkan, ja Helsingissä olimme keskiyöllä.

Alkuviikon seurailin päivityksiä arokotkasta tulisilla hiilillä. Mikä ratkaisuksi? Juhannuksena ei pääsisi, olin sopinut muuta. Kuusamossa olisi sateista. Lintu voisi pysyä.

Pankissa oli pari rästivapaata. Tein reippaasti töitä keskiviikkoon asti ja pyysin torstaita vapaapäiväksi. Keskiviikkona tuli vielä positiivista tietoa. Lintu ed p iltapäivällä.

Pääsin töistä neljältä ja olin aika väsynyt. Mitä tästä tulisi?

Ei auttanut kuin lähteä suorittamaan. Laitoin Brucen Born to Runin soimaan ja lähdin reteästi tien päälle.

Vain päästäkseni istumaan Kehä I:lle.

Oli hirvittävä juhannuksenalusruuhka. Maallepako oli alkanut. Liikenne oli Mikkeliin asti aivan jumissa. Voi vain kuvitella, millaiset ruuhkat olivat torstaina ja perjantaina.

Ensimmäinen jakso oli Joroisten Jari-Pekkaan. Otin ruokaa ja jatkoin Sukevalle. Jalat olivat aivan tönkköinä edellispäivän porrastreenistä Malminkartanossa.

Synkkä ja sateinen oli osuus Kainuun korpimaiden läpi Kuusamoon, jossa olin perillä 1.20. Valkoviklot ja punakylkirastas huutelivat kaatopaikan öisellä ja hiljaisella portilla. Vettä ripisi hiljakseen. Katsoin kiikarilla portin takaa jätealueelle. Jonkinlaisen lautakasan päällä näkyi tumma möykky. Sellaisesta väsynyt ja paineinen mielikuvitus vääntää herkästi kotkaa.

Ei tästä oikein uljasta saa tekemälläkään. Arokotka. Kuusamo 18.6.2026.

Otin kaukoputken ja kipusin hiekkakasan päälle. Möykky oli arokotka. Nipa nukkui läpimärkänä Kuusamon hämärässä sadeyössä täysin avoimesti näkösällä. Mielen valtasi helpotuksen ja onnen tunne.

Kaatopaikan portti ei ollutkaan lukossa, joten hiippailin lähemmäksi katsomaan kotkaa. Se heräsi, mulkaisi minua, mutta jatkoi heti uniaan. Erikoista. Mieleen tuli, olikohan se ihan terve. Nuori lintu tosin ei välttämättä ollut ihmisiä oppinut pelkäämään. Mistä lie kaukaa kaakkoisvirtausten mukana Kuusamoon eksynyt.

Märkänä ja kylmissäni aloin asetella leposijaa Corollan takaluukkuun. Fiksumpi olisi tehnyt pedin valmiiksi jo kotona lämpimässä Helsingissä. Pääsipähän testaamaan uuden auton nukkumaominaisuudet. Hyvinhän tuo majoitteenakin pelitti! Hieman ahdasta oli, mutta paremmalla suunnittelulla tai paremmalla säällä nukkumisesta olisi saanut mukavampaakin.

Unta riitti pariksi tunniksi. Heräsin toinen käsi puutuneena neljän aikoihin. Ei malttanut nukkua enempää. Suoritusta oli vielä suoritettavana.

Kävin vielä uudelleen katsomassa edelleen sijoillaan torkkuvaa arokotkaa ja jatkoin matkaa.

Vuotungissa oli lauleskellut lapinuunilintu jo muutamia päiviä. Samasta paikasta olin taannoin saanut eliksen. Ajelin tyhjiä teitä. Vuotungintietä olin ajellut monina kesäöinä Kuusingille kalalle silloin ennen. Kuusamossa mieleen tulvii aina muistoja, pääosin mukavia.

Lapuli lauloi heti, kun avasin auton oven. Ei tullut mieleenkään jäädä etsimään sitä näkösälle. Jatkoin heti matkaa ja pistin Motorcycle Emptinessin jytäämään. Oivangin kosteikolla oli kuulemma ollut pohjansirkkuja ja pikkusirkku helppona. Posi puuttui vuodareista, joten ajattelin pistäytyä. Hirmuinen tiksutus paljasti poikueen helposti. Pikkusirkkukin näkyi ja kuului.

Kuusamon-visiitti jäi lyhyeksi. Päivä valkeni ja pinnat odottivat muualla. Ennen vanhaan Kuusamo-Oulu-väli tuntui jotenkin pitkältä. Nykyperspektiivissä se ei ole matka eikä mikään. Soittelin matkalta kavereille aikaa tappaakseni. Oli rattoisaa.

Puoli kymmenen aikaan olin tuulisilla Muhoksen Matokorven pelloilla. Aikoinaan siellä oli Suviseurat. Kävin juttukeikalla.

Nyt mielessä ei ollut jumalan sana vaan töyhtökiuru. Suomen ensipesinnän oli löytänyt hyvä ystäväni Otso Valkeeniemi bongauksen yhteydessä. Poikasia oli ilmeisesti neljäkin. Paikalle tuli Siiran Jorma. Hetken päästä paikalle tuli myös kaksi aikuista töyhtökiurua. Toinen keräsi nokkaan pesämateriaalia, toinen hyöri paikalla muuten vain. Pian ne lennähtivät peltoon, josta hetken kuluttua nousi ilmaan myös poikasia. Teossa oli ilmeinen kakkospesye. Historiallinen tapahtuma.

Aito muhoslainen töyhtökiuru. 18.6.2026.

Ouluun, jossa tiesin rantakurvin olevan aivan yhtä mahdoton kuin aiemminkin. Puolisen tuntia jaksoin Oritkarissa pyöriä ja hyöriä. Ei kurvia. Ärsyttävä kesäkuun puute, joka hoituu joskus.

Letolla Oulunsalossa pesintää yrittää niittysuohaukka, yksi Suomen kolmesta parista tänä kesänä. Mukava Oulunpinna oli tarjolla, joten sinne seuraavaksi. Siiran Jorma ehti juuri nähdä koiraan lennossa ennen saapumistani. Tovin odottelun jälkeen se lenteli kaukana jaagaamassa merikotkaa, mutta jäi vähän epävarmaksi. Vaati pienen odottelun, kunnes lintu näkyi paremmin.

Nälkä kurni, joten pistäydyin Vihiluodon Kalassa syömässä talon kalalautasen. Suosittelen lämpimästi kalaruokien ystäville. Käyn siellä aina, kun ehdin näillä Oulun-reissuilla.

Raahessa elää pähkinähakkeja, joten pistäydyin matkalla yrittämässä. Turhaksihan sen tiesi taas. Ei havaintoa. Unohdin yrittää etelänsatakieltä Lumijoella päivänpinnaksi. Väsy painoi.

Parin tunnin kyntämisen jälkeen pääsin Luodon idyllisiin rannikkomaisemiin. Herman Mård oli löytänyt paria päivää aiemmin punakottaraisen. Pastori olisi pelkkä vuodari, mutta ainahan sellaista katsoo, jos matkan varrelle osuu. Paikalta löytyi Pertti Uusivuori, jolla oli huonoja uutisia: Ei kottaraisia. PU oli jo tovin etsiskellyt.

No, etsitään lisää. Pian kuului staran ääntä. Löysin pienen parven kottaraisia koivusta. Ne näyttivät laskeutuvan tiettyyn suuntaan peltoon katveisiin. Pienen etsiskelyn jälkeen löytyi sopiva katsomispaikka, josta parvi näkyi hyvin. Joukosta löytyi myös aivan upea punakottarainen, joka oli niin pinkki, että sen täytyi olla ad k.

Olin perillä Porissa hieman ennen yhdeksää illalla. Melkoinen rundi. Pääsin saunaan.

Harmaapäätikasta tuli juhannuslistalle täytettä. Pori 19.6.2026.

Juhannus koostui levähtelystä, koirien rapsuttelusta, herkuttelusta, saunomisesta, uimisesta, pelailusta, soutelusta ja sen sellaisesta. Ja lintujen katselusta.

Kävin mökiltä tietysti muutamalla retkellä juhannuspinnoja etsimässä. Yksi tavoitelajeista oli kuningaskalastaja, jota etsin Porin tutuilta paikoilta pari kertaa. Eipä löytynyt. Mustavaris oli juhannuslistalle uusi, samoin törmäpääsky. Enäjärvellä vanha tuttu nokisorsan tapainen oli edelleen. Mökkitiellä näkyi pyy. Juhannukselle uusia olivat myös mökin pihasta nähdyt räyskä, kanahaukka ja harmaapäätikka.

Juhannuspäivänä oli tullut tieto harjalinnusta Ahlaisten kirkolla aivan lähellä. Se oli ykköskohteeni varhaisen aamun retkellä. Ei vilaustakaan tai ääntäkään aamuviideltä alkaneessa tarkkailussa. Jatkoin Yyteriin väsyneenä. Jalohaikarasta sai juhannuspinnan. Lietteillä oli vesi aika korkealla. Suosirriä ei aluksi näkynyt. Sitä etsiskellessä löysin toisen, vaaleavatsaisen, mustajalkaisen sirrin. Paikalla oli nähty pikkusirri, johon ajatukset heti tietysti siirtyivät – virheellisesti. Onneksi aloin heti kuvata lintua. Se olikin pulmussirri, ihan kiva tähän aikaan kesästä ja mukava sponde juhannuspinna ja vuodari.

Yyterin jälkeen yritin taas harjalintua turhaan. Myöskään illan kolmas yritys ei tuonut tulosta.

Juhannussunnuntaina lähdin ottamaan neljättä kertaa harjalinnusta mittaa. Taas tämä pahamaineisen kähmy laji otti minusta selkävoiton. Aina välillä joku oli kuullut sen puputtelevan lyhyesti. Tiettävästi yksikään bongari ei juhannuksen aikana lintua nähnyt. Kai se siellä oli.

Hortoilu Ahlaisten metsässä tuotti kuitenkin mukavan sivuosuman, kun liikkeellä olleiden käpylintuparvien joukosta kuului kirjoloxian ääntä. Juhannuspinna ja vuodari siitäkin.

Lounaan ja kakkukahvien jälkeen hyvästelin mökkiläiset ja lähdin ajelemaan ruuhkaista Porintietä. Mustavaris jäi näkemättä päivänpinnaksi, mikä ärsytti jälkikäteen.

Ruskosuohaukka saalisteli helteessä. Siuntio 21.6.2026.

Ajattelin pähkinähakin olevan täysin mahdoton rasti iltapäivän tunteina, mutta Siuntio oli jokseenkin "matkan varrella", joten päätin kuitenkin yrittää. Matkalla Dansbackantielle hieno ruskosuohaukkakoiras saalisteli aivan tien vieressä. Kuvasin sitä hetkisen.

Perillä odotti helteinen metsä. Lompsin siellä aikani ja olin jo luovuttamassa, kun aivan läheltä alkoi kuulua hakin rääkymistä. Jessss!!! Kuukausiässä oli tosiasia.

Tästä iloisena päätin yrittää vielä Siuntion Myransin viimeisiä Tringan alueen peltosirkkuja. Eipä kuulunut helteessä mitään, mutta pensastaskun sain sentään ruksia juhannuslistalle. Oikein hieno juhannus kaikin puolin harjalinnun piileskelystä huolimatta.

Juhannussunnuntaina Esko Lavikka lavikoi Soukan kasavuorelta itäisiin arohiirihaukan, jota kukaan ei saanut kiinni. Siinä meni sitten alkuviikko pilalle.

Maanantaina kymmenen jäljestä Komi ilmoitti arohiirihaukan olevan edelleen Kirkkonummella ja käyneen lennossa jossain Tanskarlan päällä. Tunnin päästä olimme Oskun kanssa pelipaikalla. Tapittajia tuli paikalle muitakin. Laji ei ollut koskaan ollut oikein bongattavissa kesäkuussa. Meille kyseessä olisi elis.

Ei tullut mitään.

Seuraavana päivänä aloiteltiin uudestaan kahdeksan aikaan. Petoja lenteli Kirkkonummen puolella siellä täällä. Väkeä oli paljon edellispäivää enemmän.

Kello 9:40 Lavikka nuotitti merikotkaa mobbaavan linnun. Se on varmaan se.

Pitkän tuntuisten sekuntien jälkeen pääsin tilanteeseen mukaan. Näin merikotkan, hiivatin kaukana, ja sen selkään syöksyvän pienemmän pedon. Pian pienempi loittoni kauas liukuen udun sekaan.

Siinä se.

Lavikka kertoi nähneensä linnun voimakkaan kontrastikkaan yläpuolen, valkoisen pyrstön ja kotkamaisen jäykän lentotavan. Myös toinen kova staijari, Pekka Toiminen, näki linnusta tuntomerkkejä.

Minä näin vain oikean, muiden määrittämän linnun.

Iltapäivään asti katseltiin, mitään ei enää tapahtunut.

Kävin syömässä ja ehdin kotiin. Tuli häly. Arohiirihaukka Kirkkonummella. Nousi juuri sieltä, mihin näimme sen laskevankin ja katosi jälleen jossain Bondarbyn suunnilla. Ei muuta kuin uudestaan Kirkkonummelle pelloilta etsimään.

Iltaan asti katseltiin, ei mitään.

Jäljelle jäi moraalinen kysymys: Ottaako pinnaa vai ei?

Pinna jäi ottamatta. Keskiviikko oli sadepäivä, joka poutaantui illaksi. Ehkä sen mukana lähti arohiirihaukka. Torstaina oli taas edessä tuijottelua Soukassa. Porukkaa oli mukavasti osin vaihtuneena, ja läppä lensi. Jaksoin tuijotella puolillepäivin.

Illalla sain vahvan kehotuksen käydä bongaamassa käenpiika ekokuukausipinnaksi, joten tein työtä käskettyä. Mukava iltalenkki.

Varis on vielä yleisempi kuin haarahaukka. Espoo 27.6.2026.

Kesäkuun viimeinen lauantai koitti. Olimme Terhin ja Peterin kanssa saaneet ruinattua pääsyn Ämmässuon ekoteollisuuskeskukseen. Edessä oli epätoivoinen aroharmaalokin etsintä. Melko pian nousi ilmaan haarahaukka, joka leijaili lähes koko tarkkailun ajan ihan lähellä. Viimeksi niitä oli kaksi.

Kului tunti, toinen ja melkein kolmaskin. Paikalle saapui asiantuntija. Petteri Hytönen.

Eipä aikaakaan, kun Sami ja Petteri yhdessä juonivat homman selväksi: "Tossa on cace."

Ihana naarastyyppinen aroharmaalokki koikkelehti muiden Larusten seassa. Olihan tuota jo ihan tosissaan yritetty, Terhi ja Peter useampanakin kesäkuuna. Tuntui mukavalta.

Lokkimaailman tunteita ja tuoksuja ihmetellessä Porvoossa katseltiin yllättävää arokotkaa. Puntaroimme asiaa tovin, ja kun lintu jäi pyörimään paikallisen kotieläintilan päälle, päätimme lähteä matkaan. Peter ja Sami olivat jättäneet Kuusamossa käymättä. Minulla ei ollut paineita, mutta olisihan tuo ollut kiva nähdä. Pian löysimmekin itsemme katselemasta poneja ja hevosia Porvoossa.

Lintu ehti kadota pisteenä taivaalle yli puoli tuntia ennen kuin pääsimme paikalle. Mukava kahvihetki idyllisessä maalaismiljöössä.

Iltapäivällä valmistauduin pitkään matkaan, ja kävimme vielä pienellä helteisellä päivänpinnakatselmuksella. Loma alkoi mainiosti 30 päivänpinnalla ja yhdellä kuukausipinnalla.

Kuun viimeisistä päivistä ei jäänyt havaintojen puolesta ihmeempää kerrottavaa. Sunnuntaina kävimme katsomassa Maunulan piippupöllöjä. Samassa paikassa lauloi iduli. Päivän varsinainen lomaretki suuntautui Tuusulaan, jossa söimme lounasta Lottamuseolla ja katselimme taidetta Pekka Halosen talossa Halosenniemessä.

Maanantaina 29.6 starttasimme Savon kautta kohti pohjoista. Lahdessa pysähdyimme Jokimaan kuningaskalastajapaikalla. Kunkkua ei näkynyt, mutta pyrstötiaiset ilahduttivat. Mielitietty sai taas yhden eliksen. Mäntyharjulla katselimme lisää taidetta Taidekeskus Salmelassa. Sitä oli jopa uuvuttavan paljon. Kirjasin toki Mäntyharjunpinnat. Joroisissa niittysuohaukkaa ei taaskaan näkynyt, mutta oli muuten mukavaa. Ruisrääkkä huuteli aivan vieressä.

Ilta Kuopiossa oli rentouttava.

Aamu sen sijaan oli täynnä draamaa. BALKANINUUNILINTU. Kauhistuttavan kova rariteetti piipattiin. Helsingistä. Voi v...

Ei olisi yhtään huvittanut lähteä takaisin etelään. Mutta pakkohan se oli. Asiasta käytiin pienimuotoinen keskustelu, ja sitten mentiin. Ehdimme Leppävirralle, kun tuli peruutus. Huh. Lintu olikin vain "tavallinen" lapinuunilintu. Kova Helsinginpinnahan se olisi ollut, mutta eipä harmittanut. Balkaninuunilinnun olisin kyllä nähnyt mielelläni.

Päivänpinnat olivat Iisalmessa nähdyt harmaalokki ja pikkutikka. Kävimme pari kertaa uimassa, söimme Olvin tehtaalla ja ajelimme illaksi Rokuan kylpylään nauttimaan elämästä.

Leppoisaa!

Kesäkuun tilastot:

Kesäkuu: 298 (+10)

Kesäkuu 2026: 197

Kesäkuun päivänpinnat: 3155 (+312)

Suomi 2026: 265 (+17)