Kesäkuun retket: "Tämä se on elämää", sanoi bongari, kun Lapin kesän päivässä koki

Iberiantiltaltti esiintyi Uudessakaupungissa kesäkuun ensimmäiseen saakka ja katosi sitten. 1.6.2026.

Kesäkuu alkoi ikävimmällä mahdollisella tavalla eli hylsyllä. Olimme edellisiltana löytäneet mielitietyn kanssa vahingossa turkinkyyhkyn Rauman keskustasta, mutta aamulla se oli vaiti ja piilossa. Suomi oli jääkiekon maailmanmestari ja bongari edelleen vähän väsynyt.

Hotelliaamupala nautittiin leppoisan kiireettömästi.

Iberiantiltaltti olisi taatusti äänessä myöhemminkin aamupäivällä.

Niin se olikin. 

Tutut hahmot Jösse, Tarmo, Risto, Peter, Terhi ja Osku lompsivat vastaan Liesluodon Loukkeenletolta menestyksekkään kuukauspinnabongauksen jälkeen. Meillekin lintu lauloi heti, kun hikoillen pääsimme hyttystiheikön läpi paikalle. Sain nyt kuviakin tästä Iberian ihmeestä. 

Lintu lauloi koko päivän, mutta katosi heti sen jälkeen! Tiukille meni.

Heitin läheiseen salmeen talviturkkini. Olin kyllä uinut jo Espanjassa huhtikuussa hotellin uima-altaassa, mutta se ei kuulemma riittänyt tähän meriittiin.

Jatkoimme hyväntuulisina Poriin sukuloimaan. Iltapäivällä pääsin retkelle ja reilun tunnin tapituksella löysin kuningaskalastajan Luotsinmäeltä kuukausiässäksi.

Ässä on aina ässä.

Illalla kultani kotipihassa lauloi turkinkyyhky! Jessss. Aamun hylsy oli paikattu mukavalla spondella ja Porinpinnalla.

Kesäkuun toisena nukuin ohi turkkarin aamulaulujen. Lähdimme aamuretkelle Yyteriin, jossa oli onneksi pilvistä ja siten ei kovin kovaa väreilyä. Moni oli siellä avosetin perässä. 

Olisihan se ollut kiva nähdä, mutta eipä näkynyt. 55 lajin joukossa oli muun muassa 8 pulleaa isosirriä, 3 tundrakurmitsaa, 2 heinätavia ja iloisesti soidintanut schinzii etelänsuosirri. Miellyttävää ja mukavaa sponderetkeilyä. Hyttysiäkin alkoi olla metsäosuudella jo riesaksi asti.

Pikkusieppo on aina ihana. Merikarvia 3.6.2026.

Luvassa oli lisää auvoisaa elämää mökkeilyn muodossa. Siitä minä kyllä nautin, vaikka kiihkeä bongari olenkin, ja kukapa ei nauttisi.

Kuun kolmantena retkeilimme mökin läheiseen niemennokkaan vanhaan suojelumetsään. Ei siellä mitään mielenkiintoisia lintuja ollut, mutta hiki tuli ja hyttyset inisivät. Oli kaunista ja kesäistä.

Lounaan jälkeen ehdotin, että lähdetään kahville Merikarvian Lankoskelle virtavästäräkkiä etsimään. Sillan alapuolella korviin tarttui pikkusiepon iloinen sävel. Entiseen malliin virtavästäräkit löytyivät sillan yläpuolen padolta. Koiras ruokki kivellä kököttänyttä pienokaista. Ihanaa.

Kävimme vielä sääskien syötävänä etsimässä pikkusiepon, joka oli vanha koiras.

Lettukahvit maistuivat makoisilta.

Virtavästäräkkein suku jatkui Merikarvianjoella. 3.6.2026.

Päivän kovin täräys tuli Porvoon Söderskäriltä, jossa maestro Pekka Komi adjutantteineen kepitti siperianpilkkasiiven, jota me tavalliset kuolevaiset olimme aiempina päivinä Rauman Kylmäpihlajalla niin kovin jahdanneet. Vitutti. Olisikohan pinnakateus oikea termi?

Lemlandin Lågskärillä oli nummikirvinen, joka on kiertänyt minua näihin päiviin asti. Olkoot.

Olin Porissa hyvissä kyttäysasemissa.

Kävimme vielä yölaulajaretkellä, jonka aikana oli kovin hiljaista. Muutamia kehrääjiä löytyi vuodariksi. Paras löytö oli kuitenkin peltosirkku, jonka laulun taustalla rääkyi etäällä ilves. Jo toinen ilves muutamaan viikkoon, tällä kertaa tosin vain ääni.

Muutaman päivän Porin retkeily tuotti muutamia mukavia Porinpinnoja kuten viita- ja luhtakerttusen ja pensassirkkalinnun. Perjantaina oli aika poistua kohti PK-seutua ja loma läheni loppuaan. Koukkasimme Hämeenlinnan kautta, jossa Aulangolla lauleskeli jo pidempään erittäin suosittu pikkuhuitti. Se oli matkatoverille elis ja sopivasti matkan varrella Kärkölään, jossa odotti helppo kuukausiässä. Pikku-uikku torkkui pienessä metsälammessa, jossa uiskenteli myös pari mustakurkku-uikkua, nokikanoja ja telkkiä pienine poikineen.

Lauantaina olikin sitten luvassa lisää rehellistä bongausta. Suuntana oli Kotka, josta Peter oli edellispäivänä kepittänyt harjalintuetsintöjen ohessa tiibetinhanhen. Laji ei ole tietenkään juuri mitenkään kiinnostava, mutta pinna on pinna. Puuttui kesäkuulta. Oskulle oli tarjolla jopa tuplajättipotti, sillä häneltä puuttui harjalintukin. Terhi lähti mukaan.

Sain taas kunnian olla kuskina uusine autoineni. Voitaneen paljastaa, että olin hankkinut vuosimallin 2023 Toyota Corolla bensahybridin. Sillä oli ainakin aluksi ollut erittäin mukava taittaa matkaa. Porin-reissukin otti toista tuhatta kilometriä.

Tähtäsimme Kotkaan noin kahdeksaksi. Harjalintu oli edellisaamuna puputellut noihin aikoihin ja tiibetinhanhi pölähtänyt paikalle samoilla seutuvilla. Lisäksi aamulla idässäkin satoi. Koko länsirannikko puolestaan nautti rankoista sateista pitkin päivää.

Lyhyen ihmettelyn jälkeen harjalinnun puputus kuuluikin etäältä muutaman kerran. Odottelimme tunnin verran hanhea, kunnes Ari Vuorio piippasi sen viereiseltä niemeltä Katariinan Meripuistosta. Sinne puolijuoksua!

Hanhi ruokaili rauhallisesti vapojen seurassa. Helppoa ja kivaa. Vähän pääsi kuitenkin myös bongaustunnelmaan, kun lintu löytyi toisaalta ja piti tehdä pikainen siirtymä.

"Ei vapaata vangita voi." Kotka 6.6.2026.

Lähdimme etsimään Oskulta puuttuvia arvotikkoja Kyminlinnan suunnasta. Matkalla meinasi aiheutua liikennehaittaa, kun näin silmäkulmasta metsän päällä lokkien mobbaaman haarahaukan näköisen linnun.

Se osoittautui vuoden ties monenneksiko haarahaukaksi.

Kymijoen rantamilla oli komeaa ja laululintuja paljon äänessä, mutta tikat loistivat poissaolollaan. Ei niitä voi kesällä bongata.

Kotimatkalla pistäydyimme Loviisan Haravankylän lintutornilla vain todetaksemme lätäkön melko kuivaksi. Alkoi tuntua siltä, että kevään aktiivisin lintumeno oli hyytynyt ja edessä oli kuiva kesä.

Haarahaukka taas vaihteeksi. Kotka 6.6.2026.

Loman viimeisenä päivänä Oulussa ihmeteltiin etelänsatakieltä. En saanut aikaiseksi lähteä yksin sunnuntaina, kun kavereitakaan ei ollut.

Sen sijaan lähdin lämpöiselle pyörälenkille lännen suuntaan Vantaanjoen vartta pitkin. Luhtakerttunen lauleskeli, mustakurkku-uikut uiskentelivat Palettilammessa.

Olin melkein Kannelmäessä, kun rannekelloon kilahti tieto: Pikkukiljukotka tulee Saltfjärdeniltä itään.

Piti tehdä nopeita päätöksiä. Maarille ei ehkä ehtisi. Malminkartanon mäelle ehtisi, mutta nousu on kuulemma raju.

Mielitietty liittyi kaveriksi, ja poljimme niin nopeasti huipun tyvelle kuin mahdollista.

426 askelmaa. Sen verran askelmia on Helsingin korkeimmalle huipulle johtavissa portaissa.

Hiki virtasi ja puuskututti. Yritin kävellä varovasti niin, että en hengästyisi yhtään liikaa. Se oli melko mahdotonta.

Olin ihan puhki, kun pääsimme huipulle. Siinä piti sitten tärisevin käsin alkaa haroa taivasta. Lintu olisi todennäköisesti jo melko lähellä.

Hetken kuluttua sainkin Maarista odotetun soiton: Lintu näkyy.

Epätoivoisesti haroimme taivasta löytäen yhden mehiläishaukan.

Ei löytynyt.

Korpesi, sillä kyseessä olisi ollut ekoelis ja Helsinginpinna. Kannelmäestä tuli tieto, että lintu meni sielläkin kolmessa plussassa. Ihmetytti. Sen on täytynyt tulla melko läheltä Malminkartanonhuippua, ehkä jopa suoraan päältä tai vähän pohjoisen puolelta ohitse.

Aina nämä ovat vaikeita ja varsinkin kahdestaan amatöörin kanssa tuollaisessa paikassa, jossa näkymä on valtavan laaja joka suuntaan. Mutta olisi se silti pitänyt pelkällä kiikarillakin löytää.

Jatkoimme leppoisasti pyöräillen matkaa Elfvikiin, jossa sitruunavästäräkki näyttäytyi kohtuullisen odotuksen jälkeen. Nautimme kakkukahvit ja lähdimme kotimatkalle. Neljän tunnin ja 35 kilometrin pyörälenkin jälkeen olin taas melko väsynyt.

8. kesäkuuta ei tapahtunut mitään järkevää. Istuimme Oskun kanssa yöllä 12 tuntia autossa kuullaksemme etelänsatakielikandin. Pöllöjä oli Pohjois-Pohjanmaan reissulla liikkeillä pilvin pimein: 10 suopöllöä, yksi sarvipöllö ja viirupöllö, joka meinasi tulla tuulilasista sisään. Vuodariksi pytpytteli viiriäinen. Hullu reissu.

Kuun yhdeksäntenä oli sadepäivä. Illalla sateen hiivuttua lähdimme ajelemaan Kehä III:a länteen. Kohteena ollut kattohaikara siivoilikin itseään lampputolpan päällä komeasti. Kaveri sai eliksen.

Suuntasimme vielä Elfvikiin, jossa sitruunavästäräkki lauleskeli taukoamatta, mutta päivän mittaan nähty vesipääsky ei enää näyttäytynyt. 

Kesäkuun kymmenes oli viileähkö ja kovatuulinen, mutta poutainen sadepäivän jälkeinen päivä. Siitä tuli kotkapäivä. Aamupäivällä pääsin mähertämään toisen pomarinan viikon sisään. Fillaroin heti Maarin hälystä Itä-Pakilan petomuuton solmukohtaan siirtolapuutarhalle pelkän kiikarin varassa. Näinkin lännestä lähestyvän ison kaartelijan, mutta se nousi pilviin ja näytti kääntyvän tulosuuntaansa. Lintua ei nähty sen koommin.

Iltapäivällä perässä tuli clanga. Kiljukotka pysähtyi Maarin jälkeen Viikkiin, jossa istui tovin ruovikossa. Pääsin SP:hen viiveellä. Siellä päivysti jo Arto Ahvenainen, joka oli juuri ehtinyt nähdä linnun ennen saapumistani.

Hemmetti.

Olin lähdössä jo itään kotkan perään, mutta se kääntyikin ja leijui pitkät tovit näkyvissä Viikin päällä ennen poistumistaan pohjoisen-koillisen suuntiin. Vuoden kolmas clanga ilahdutti.

Riekko on Lapin aatelia. 14.6.2026.

Olin ostanut jo aikapäiviä sitten lipun Teurastamo Festivaalille huikean artistikattauksen takia.

Tietenkin kävi niin, että juuri ennen tätä kyseistä viikonloppua alkoi tapahtua.

Olin toki ottanut tietoisen riskin ja sopinut menoja lauantai-illaksi kuumimman rariajan loppupäähän. Siitä sain sitten kärsiä.

Ensin piipattiin arokotka Kuusamossa, puuttuisi kesäkuulta. Sitten tuli odotettu elishäly. Pilkkaniska Enontekiöllä. Perjantai-illan kruunasi tieto töyhtökiurusta Muhoksella. Se olisi kuukausiässää vailla.

Oikea bongari olisi hypännyt heti autoon ja lähtenyt Pohjois-Suomen kiertueelle. Minä valmistauduin festaripäivään kuuntelemalla pyörälenkillä viiriäisen, hylsyämällä Viikin kuhankeittäjän ja nauttimalla Oskun kanssa pizzat ja oluet Coolheadin terassilla. Mikäpä siinä, ihan mukavaa perjantai-illan viettoa.

Päätin kuitenkin, että jotain on aamulla yritettävä. Heräsin kello 3.30 ja lähdin Peterin kanssa retkelle. Ensin oli pysähdyttävä Siuntion metsiin. Tunnin kuulostelimme viileän kesäaamun äänimaisemaa. Jynx kiikitti, kultarinta matki sitä ja veteli väliin muita vinguntojaan, käki kukkui, rastaat laulelivat, muutama varis raakkui, kurjet huusivat.

Mutta ei se pähkinähakki, jota olin tullut hakemaan. Ei niin millään.

Kaiken kaaoksen keskelle tuli mieltäylentävä hylsy.

Leuka rinnassa jatkoimme matkaa Turkuun. Aloitimme katselun Åvikissa, jossa onnistuimme säikäyttämään kaikki rannan isot lokit lentoon kohti Topinojaa. Se meni hienosti.

Tavoitteena oli taas aroharmaalokki, jollaisen löytäminen oli toukokuussa onnistunut helposti, mutta ainahan se ei ihan niin oikeasti mene.

Topinojalla oli kyllä lokkeja, mutta ei edes yhtään sopivaa kandia. Lokkeja tulee paikalle pitkin päivää, mutta kun oli ne festarit.

Luovutimme vähän jälkeen kymmenen. Helsingissä luin Whatsapp-viestin: Larcac 2kv Åvikin lietteellä. Eri lintu kuin eilen. Lokit lähtivät kohti Topinojaa.

Ei saatana. Tämäkin vielä.

Nukuin kotona hetken ja täysin murheen murtamana mietin elämänvalintojani. Kaikki meni pieleen.

Ihme kyllä sain itseni tsempattua hyvälle festarifiilikselle siitäkin huolimatta, että vettä satoi koko illan. Seura oli loistavaa ja keikat hyviä.

Pilkkaniskaseuranta oli kuitenkin koko ajan päällä. Alkuillan myönteisen päivityksen myötä teimme päätöksen lähteä ja varasimme liput Finnairin aamun koneeseen. Pitkää yöunta ei taaskaan suotaisi, sillä viimeinen Paperi T:n keikka loppui puoliltaöin ja lento lähtisi 6.30 aamulla.

Teo Ylätalo haki viiden aikaan kyytiin kotiovelta. Päätä kivisti ja väsytti julmetusti. Kentällä tapasimme Jarmo Koistisen. Tunnelma oli odottavan jännittynyt. Sää oli Enontekiöllä parantunut ja ollut illan ja yön hyvä, aamulla tosin luoteistuulinen. Se tuskin tukisi sorsien muuton jatkoa, mutta eipä noista tiedä. Mitä virkaa tuollaisilla koirassorsilla oikeastaan kesällä on Lapissa muuta kuin hengailla ja ruokailla?

Inarin lintu oli 2022 ollut paikalla ainakin 30.5.-5.6. Siitä myöhästyin, kun en silloinkaan päässyt paikalle ajoissa. Kuopion taannoinen toukokuun alun lintu oli paikalla vain päivän. Olisimme ehtineet jatkamalla perille asti, mutta käännyimme pois saatuamme tiedon, että lintu on kateissa.

Paineet elikseen olivat siis kohtuullisen kovat koko porukalla.

Lennolla nukahdin hetken, ja pian edessä aukesikin Lapin kesä.

Kone oli ajoissa, joten vuokra-autoputiikin poikaa piti odotella pieni tovi. Hermostunutta edestakaisin kävelyä ja pyörintää. Onkohan se vielä? Mitään ei kuulunut.

Saimme allemme mukavan pikku Hyundain. Teo ajoi ja totesi alkumatkasta, että "tämä se on elämää."

Sitähän se on. Bongarin elämää parhaimmillaan. Edessä maantie ja sen päässä toivon mukaan hieno ja harvinainen lintu, jota ei ole koskaan aiemmin päässyt näkemään.

Levillä pysähdyimme kaupassa. Naisasiakkaan mukaan vaikutimme kiireisiltä. Ei kai?

Matkalla kohteeseen nauratti ja hymyilytti vielä kovasti. Ajomatka oli lentokentältä puolitoista tuntia. Ei siis mitään verrattuna siihen, että olisi lähtenyt autolla Helsingistä 12-13 tunnin matkalle.

Perille päästiin. Keli oli ok, tuulikin inhimillinen ja sääskiä paljon. Tilhiä helisi rannassa. Punakylkirastaat lauloivat, järripeippo ryysti.

Eikä näkyvissä ollut yhtäkään sorsaa.

Aiempina päivinä pilkkaniska oli ollut aivan rannan lähellä sorsaparvessa.

Väsy painoi ja huoli hiipi puseroon.

"Tuolla on sorsia", Jarmo sanoi ja laittoi matkakaukoputkensa kasaan.

Telkkiä, tukkasotkia. Ei edes yhtä Melanittaa.

Kauempaa aivan järven vastarannalta Teo löysi kiikarilla myös mahdollisia Melanittoja. Jarmo selasi niitä putkella. Ei näkynyt pilkkaniskaa.

Oli Teon vuoro yrittää. Tarkka nuorimies etsi ja etsi, mutta ei löytänyt.

Alkoi näyttää jo pahalta. Lintu taitaa olla häipynyt. Tästä tuli kaikkien aikojen hylsy.

Oli minun vuoroni yrittää ainoalla putkellamme. Linnut eivät näkyneet hyvin, mutta on niitä huonomminkin katsottu. Kovin monta minuuttia en ehtinyt selata, kunnes näin isopäisen Melanitan, jonka otsan ja nokan valkomerkit näkyivät selvästi ja oli sillä valkoinen niskakin.

"Huh, on se tuolla, ui vasemmalle siinä", taisin sanoa ja päästin seuraavat putkelle. Jarmo näki ensin, lopulta Teokin. Lintu oli ihan hyvin näkyvillä ensin löydyttyään, ja tunnelma vapautui tietysti. Käteltiin.

Edessä oli vielä pitkä retkipäivä Lapissa ilman sen kummempia pinnapaineita. Mikäpä sen mukavampaa. Lapin-retkeä ei ollut tälle vuodelle erityisemmin suunnitteilla, joten tämähän vain passasi.

Suuntasimme ensiksi hieman pohjoiseen katsellen esimerkiksi vanhoja lapinuunilintunuotteja. 

Ei löytynyt, mutta päivänpinnoja tuli sieltä täältä: piekana, valkoviklo, rantasipi, tuulihaukka, isolepinkäinen, kulorastas, sinirinta... Lapin linnusto on hienoa.

Jossain vaiheessa päätimme kääntyä takaisin ja yrittää saamillamme ja löytämillämme nuoteilla pikkusirkkuja, kuukkeleita ja lapintiaista ainakin. Pistäydyimme vielä pilkkaniskapaikalla Peltojärvellä. Paikalle oli nyt tullut myös pohjalaisryhmä lintua hakemaan. Merikotka tuli järvelle, nostatti sorsat ilmaan ja nyt Melanitat pilkkaniskoineen lensivät paljon lähemmäksi mukavasti katsottavaksi. Teo löysi kuukkelipoikueen vierestä naukumasta. Ihanaa.

Matka jatkui takaisin etelään kohti Kittilää. Läheltä löysimme Tiiran nuoteilla 2-3 kovasti aktiivista pikkusirkkua, myös sinirinta lauloi innolla. Pikkusirkkujen kuvaaminen osoittautui vaikeaksi.

Rinkisen Jukan toimittamilla lapintinttinuoteilla lintu hoitui vaivattomasti pesäpöntön läheltä.

Ihailimme Pallaksen maisemia ja päätimme pistäytyä tunturien juurella. Sieltä löytyivät vaivoitta paikalla aiemmin havaitut koskikara ja virtavästäräkki. Kipusimme Vattukurua ylös vähän matkaa, mutta laiskoina bongareina emme tällä aikataululla lähteneet tuntureita huiputtelemaan. Yritimme putkella kiirunaa rinteiltä, mutta eipä näkynyt. Sen sijaan kovinkin tuttavallinen riekko singahti jostain paikalle päkättelemään. Sen kuvaaminen oli hauskaa.

Muutaman tunnin retkellä olin onnistunut hoitamaan viisi vuodaria näistä Lapin lajeista, jotka aiemman kokemuksen perusteella osaavat joskus olla hyvinkin vaikeita ja työläitä.

Loppumatkalla Kittilään alkoi sataa ja väsyttää julmetusti.

Arokotka ja töyhtökiuru olivat ed p toisaalla. Ne jäisivät nyt väliin, mutta elikset ovat tärkeimmät. Parin hylsyn jälkeen pilkkaniskan hoitaminen tällä tavalla tuntui todella hienolta.

Nautimme Levillä Jampan tarjoamat pizzat ja virvokkeet, ja elämä maistui taas makealta.

Joku oli nähnyt laskettelutunturin huipulla keräkurmitsoja, joten päätimme vielä yrittää niitä. Keli oli muuttunut aivan hirveäksi, mutta sinnikäs Teo usutti muunkin ryhmän vielä ulos. Kekuja ei näkynyt tuulessa ja sateessa, mutta tyllipari ja ilahduttava pulmunen huipulla olivat kuitenkin. Jälkimmäinen täydensi laadukkaiden päpien listaa, joka reissulta oli kertynyt. Päivän retkeily Kittilässä, Muoniossa ja Enontekiöllä tuotti kaikkiaan 32 kalenteripäivälle uutta lajia, mikä on todella hyvin.

Aikaa tappaaksemme pistäydyimme vielä Kittilän kylällä sijaitsevalla lintutornilla ihan hienolla paikalla, mutta paleli jo kovasti. Nukuin koko lentomatkan, ja Helsingissä olimme keskiyöllä.

Alkuviikon seurailin päivityksiä arokotkasta tulisilla hiilillä. Mikä ratkaisuksi? Juhannuksena ei pääsisi, olin sopinut muuta. Kuusamossa olisi sateista. Lintu voisi pysyä.

Pankissa oli pari rästivapaata. Tein reippaasti töitä keskiviikkoon asti ja pyysin torstaita vapaapäiväksi. Keskiviikkona tuli vielä positiivista tietoa. Lintu ed p iltapäivällä.

Pääsin töistä neljältä ja olin aika väsynyt. Mitä tästä tulisi?

Ei auttanut kuin lähteä suorittamaan. Laitoin Brucen Born to Runin soimaan ja lähdin reteästi tien päälle.

Vain päästäkseni istumaan Kehä I:lle.

Oli hirvittävä juhannuksenalusruuhka. Maallepako oli alkanut. Liikenne oli Mikkeliin asti aivan jumissa. Voi vain kuvitella, millaiset ruuhkat olivat torstaina ja perjantaina.

Ensimmäinen jakso oli Joroisten Jari-Pekkaan. Otin ruokaa ja jatkoin Sukevalle. Jalat olivat aivan tönkköinä edellispäivän porrastreenistä Malminkartanossa.

Synkkä ja sateinen oli osuus Kainuun korpimaiden läpi Kuusamoon, jossa olin perillä 1.20. Valkoviklot ja punakylkirastas huutelivat kaatopaikan öisellä ja hiljaisella portilla. Vettä ripisi hiljakseen. Katsoin kiikarilla portin takaa jätealueelle. Jonkinlaisen lautakasan päällä näkyi tumma möykky. Sellaisesta väsynyt ja paineinen mielikuvitus vääntää herkästi kotkaa.

Ei tästä oikein uljasta saa tekemälläkään. Arokotka. Kuusamo 18.6.2026.

Otin kaukoputken ja kipusin hiekkakasan päälle. Möykky oli arokotka. Nipa nukkui läpimärkänä Kuusamon hämärässä sadeyössä täysin avoimesti näkösällä. Mielen valtasi helpotuksen ja onnen tunne.

Kaatopaikan portti ei ollutkaan lukossa, joten hiippailin lähemmäksi katsomaan kotkaa. Se heräsi, mulkaisi minua, mutta jatkoi heti uniaan. Erikoista. Mieleen tuli, olikohan se ihan terve. Nuori lintu tosin ei välttämättä ollut ihmisiä oppinut pelkäämään. Mistä lie kaukaa kaakkoisvirtausten mukana Kuusamoon eksynyt.

Märkänä ja kylmissäni aloin asetella leposijaa Corollan takaluukkuun. Fiksumpi olisi tehnyt pedin valmiiksi jo kotona lämpimässä Helsingissä. Pääsipähän testaamaan uuden auton nukkumaominaisuudet. Hyvinhän tuo majoitteenakin pelitti! Hieman ahdasta oli, mutta paremmalla suunnittelulla tai paremmalla säällä nukkumisesta olisi saanut mukavampaakin.

Unta riitti pariksi tunniksi. Heräsin toinen käsi puutuneena neljän aikoihin. Ei malttanut nukkua enempää. Suoritusta oli vielä suoritettavana.

Kävin vielä uudelleen katsomassa edelleen sijoillaan torkkuvaa arokotkaa ja jatkoin matkaa.

Vuotungissa oli lauleskellut lapinuunilintu jo muutamia päiviä. Samasta paikasta olin taannoin saanut eliksen. Ajelin tyhjiä teitä. Vuotungintietä olin ajellut monina kesäöinä Kuusingille kalalle silloin ennen. Kuusamossa mieleen tulvii aina muistoja, pääosin mukavia.

Lapuli lauloi heti, kun avasin auton oven. Ei tullut mieleenkään jäädä etsimään sitä näkösälle. Jatkoin heti matkaa ja pistin Motorcycle Emptinessin jytäämään. Oivangin kosteikolla oli kuulemma ollut pohjansirkkuja ja pikkusirkku helppona. Posi puuttui vuodareista, joten ajattelin pistäytyä. Hirmuinen tiksutus paljasti poikueen helposti. Pikkusirkkukin näkyi ja kuului.

Kuusamon-visiitti jäi lyhyeksi. Päivä valkeni ja pinnat odottivat muualla. Ennen vanhaan Kuusamo-Oulu-väli tuntui jotenkin pitkältä. Nykyperspektiivissä se ei ole matka eikä mikään. Soittelin matkalta kavereille aikaa tappaakseni. Oli rattoisaa.

Puoli kymmenen aikaan olin tuulisilla Muhoksen Matokorven pelloilla. Aikoinaan siellä oli Suviseurat. Kävin juttukeikalla.

Nyt mielessä ei ollut jumalan sana vaan töyhtökiuru. Suomen ensipesinnän oli löytänyt hyvä ystäväni Otso Valkeeniemi bongauksen yhteydessä. Poikasia oli ilmeisesti neljäkin. Paikalle tuli Siiran Jorma. Hetken päästä paikalle tuli myös kaksi aikuista töyhtökiurua. Toinen keräsi nokkaan pesämateriaalia, toinen hyöri paikalla muuten vain. Pian ne lennähtivät peltoon, josta hetken kuluttua nousi ilmaan myös poikasia. Teossa oli ilmeinen kakkospesye. Historiallinen tapahtuma.

Aito muhoslainen töyhtökiuru. 18.6.2026.

Ouluun, jossa tiesin rantakurvin olevan aivan yhtä mahdoton kuin aiemminkin. Puolisen tuntia jaksoin Oritkarissa pyöriä ja hyöriä. Ei kurvia. Ärsyttävä kesäkuun puute, joka hoituu joskus.

Letolla Oulunsalossa pesintää yrittää niittysuohaukka, yksi Suomen kolmesta parista tänä kesänä. Mukava Oulunpinna oli tarjolla, joten sinne seuraavaksi. Siiran Jorma ehti juuri nähdä koiraan lennossa ennen saapumistani. Tovin odottelun jälkeen se lenteli kaukana jaagaamassa merikotkaa, mutta jäi vähän epävarmaksi. Vaati pienen odottelun, kunnes lintu näkyi paremmin.

Nälkä kurni, joten pistäydyin Vihiluodon Kalassa syömässä talon kalalautasen. Suosittelen lämpimästi kalaruokien ystäville. Käyn siellä aina, kun ehdin näillä Oulun-reissuilla.

Raahessa elää pähkinähakkeja, joten pistäydyin matkalla yrittämässä. Turhaksihan sen tiesi taas. Ei havaintoa. Unohdin yrittää etelänsatakieltä Lumijoella päivänpinnaksi. Väsy painoi.

Parin tunnin kyntämisen jälkeen pääsin Luodon idyllisiin rannikkomaisemiin. Herman Mård oli löytänyt paria päivää aiemmin punakottaraisen. Pastori olisi pelkkä vuodari, mutta ainahan sellaista katsoo, jos matkan varrelle osuu. Paikalta löytyi Pertti Uusivuori, jolla oli huonoja uutisia: Ei kottaraisia. PU oli jo tovin etsiskellyt.

No, etsitään lisää. Pian kuului staran ääntä. Löysin pienen parven kottaraisia koivusta. Ne näyttivät laskeutuvan tiettyyn suuntaan peltoon katveisiin. Pienen etsiskelyn jälkeen löytyi sopiva katsomispaikka, josta parvi näkyi hyvin. Joukosta löytyi myös aivan upea punakottarainen, joka oli niin pinkki, että sen täytyi olla ad k.

Olin perillä Porissa hieman ennen yhdeksää illalla. Melkoinen rundi. Pääsin saunaan.

Harmaapäätikasta tuli juhannuslistalle täytettä. Pori 19.6.2026.

Juhannus koostui levähtelystä, koirien rapsuttelusta, herkuttelusta, saunomisesta, uimisesta, pelailusta, soutelusta ja sen sellaisesta. Ja lintujen katselusta.

Kävin mökiltä tietysti muutamalla retkellä juhannuspinnoja etsimässä. Yksi tavoitelajeista oli kuningaskalastaja, jota etsin Porin tutuilta paikoilta pari kertaa. Eipä löytynyt. Mustavaris oli juhannuslistalle uusi, samoin törmäpääsky. Enäjärvellä vanha tuttu nokisorsan tapainen oli edelleen. Mökkitiellä näkyi pyy. Juhannukselle uusia olivat myös mökin pihasta nähdyt räyskä, kanahaukka ja harmaapäätikka.

Juhannuspäivänä oli tullut tieto harjalinnusta Ahlaisten kirkolla aivan lähellä. Se oli ykköskohteeni varhaisen aamun retkellä. Ei vilaustakaan tai ääntäkään aamuviideltä alkaneessa tarkkailussa. Jatkoin Yyteriin väsyneenä. Jalohaikarasta sai juhannuspinnan. Lietteillä oli vesi aika korkealla. Suosirriä ei aluksi näkynyt. Sitä etsiskellessä löysin toisen, vaaleavatsaisen, mustajalkaisen sirrin. Paikalla oli nähty pikkusirri, johon ajatukset heti tietysti siirtyivät – virheellisesti. Onneksi aloin heti kuvata lintua. Se olikin pulmussirri, ihan kiva tähän aikaan kesästä ja mukava sponde juhannuspinna ja vuodari.

Yyterin jälkeen yritin taas harjalintua turhaan. Myöskään illan kolmas yritys ei tuonut tulosta.

Juhannussunnuntaina lähdin ottamaan neljättä kertaa harjalinnusta mittaa. Taas tämä pahamaineisen kähmy laji otti minusta selkävoiton. Aina välillä joku oli kuullut sen puputtelevan lyhyesti. Tiettävästi yksikään bongari ei juhannuksen aikana lintua nähnyt. Kai se siellä oli.

Hortoilu Ahlaisten metsässä tuotti kuitenkin mukavan sivuosuman, kun liikkeellä olleiden käpylintuparvien joukosta kuului kirjoloxian ääntä. Juhannuspinna ja vuodari siitäkin.

Lounaan ja kakkukahvien jälkeen hyvästelin mökkiläiset ja lähdin ajelemaan ruuhkaista Porintietä. Mustavaris jäi näkemättä päivänpinnaksi, mikä ärsytti jälkikäteen.

Ruskosuohaukka saalisteli helteessä. Siuntio 21.6.2026.

Ajattelin pähkinähakin olevan täysin mahdoton rasti iltapäivän tunteina, mutta Siuntio oli jokseenkin "matkan varrella", joten päätin kuitenkin yrittää. Matkalla Dansbackantielle hieno ruskosuohaukkakoiras saalisteli aivan tien vieressä. Kuvasin sitä hetkisen.

Perillä odotti helteinen metsä. Lompsin siellä aikani ja olin jo luovuttamassa, kun aivan läheltä alkoi kuulua hakin rääkymistä. Jessss!!! Kuukausiässä oli tosiasia.

Tästä iloisena päätin yrittää vielä Siuntion Myransin viimeisiä Tringan alueen peltosirkkuja. Eipä kuulunut helteessä mitään, mutta pensastaskun sain sentään ruksia juhannuslistalle. Oikein hieno juhannus kaikin puolin harjalinnun piileskelystä huolimatta.

Juhannussunnuntaina Esko Lavikka lavikoi Soukan kasavuorelta itäisiin arohiirihaukan, jota kukaan ei saanut kiinni. Siinä meni sitten alkuviikko pilalle.

Maanantaina kymmenen jäljestä Komi ilmoitti arohiirihaukan olevan edelleen Kirkkonummella ja käyneen lennossa jossain Tanskarlan päällä. Tunnin päästä olimme Oskun kanssa pelipaikalla. Tapittajia tuli paikalle muitakin. Laji ei ollut koskaan ollut oikein bongattavissa kesäkuussa. Meille kyseessä olisi elis.

Ei tullut mitään.

Seuraavana päivänä aloiteltiin uudestaan kahdeksan aikaan. Petoja lenteli Kirkkonummen puolella siellä täällä. Väkeä oli paljon edellispäivää enemmän.

Kello 9:40 Lavikka nuotitti merikotkaa mobbaavan linnun. Se on varmaan se.

Pitkän tuntuisten sekuntien jälkeen pääsin tilanteeseen mukaan. Näin merikotkan, hiivatin kaukana, ja sen selkään syöksyvän pienemmän pedon. Pian pienempi loittoni kauas liukuen udun sekaan.

Siinä se.

Lavikka kertoi nähneensä linnun voimakkaan kontrastikkaan yläpuolen, valkoisen pyrstön ja kotkamaisen jäykän lentotavan. Myös toinen kova staijari, Pekka Toiminen, näki linnusta tuntomerkkejä.

Minä näin vain oikean, muiden määrittämän linnun.

Iltapäivään asti katseltiin, mitään ei enää tapahtunut.

Kävin syömässä ja ehdin kotiin. Tuli häly. Arohiirihaukka Kirkkonummella. Nousi juuri sieltä, mihin näimme sen laskevankin ja katosi jälleen jossain Bondarbyn suunnilla. Ei muuta kuin uudestaan Kirkkonummelle pelloilta etsimään.

Iltaan asti katseltiin, ei mitään.

Jäljelle jäi moraalinen kysymys: Ottaako pinnaa vai ei?

Pinna jäi ottamatta. Keskiviikko oli sadepäivä, joka poutaantui illaksi. Ehkä sen mukana lähti arohiirihaukka. Torstaina oli taas edessä tuijottelua Soukassa. Porukkaa oli mukavasti osin vaihtuneena, ja läppä lensi. Jaksoin tuijotella puolillepäivin.

Illalla sain vahvan kehotuksen käydä bongaamassa käenpiika ekokuukausipinnaksi, joten tein työtä käskettyä. Mukava iltalenkki.

Varis on vielä yleisempi kuin haarahaukka. Espoo 27.6.2026.

Kesäkuun viimeinen lauantai koitti. Olimme Terhin ja Peterin kanssa saaneet ruinattua pääsyn Ämmässuon ekoteollisuuskeskukseen. Edessä oli epätoivoinen aroharmaalokin etsintä. Melko pian nousi ilmaan haarahaukka, joka leijaili lähes koko tarkkailun ajan ihan lähellä. Viimeksi niitä oli kaksi.

Kului tunti, toinen ja melkein kolmaskin. Paikalle saapui asiantuntija. Petteri Hytönen.

Eipä aikaakaan, kun Sami ja Petteri yhdessä juonivat homman selväksi: "Tossa on cace."

Ihana naarastyyppinen aroharmaalokki koikkelehti muiden Larusten seassa. Olihan tuota jo ihan tosissaan yritetty, Terhi ja Peter useampanakin kesäkuuna. Tuntui mukavalta.

Lokkimaailman tunteita ja tuoksuja ihmetellessä Porvoossa katseltiin yllättävää arokotkaa. Puntaroimme asiaa tovin, ja kun lintu jäi pyörimään paikallisen kotieläintilan päälle, päätimme lähteä matkaan. Peter ja Sami olivat jättäneet Kuusamossa käymättä. Minulla ei ollut paineita, mutta olisihan tuo ollut kiva nähdä. Pian löysimmekin itsemme katselemasta poneja ja hevosia Porvoossa.

Lintu ehti kadota pisteenä taivaalle yli puoli tuntia ennen kuin pääsimme paikalle. Mukava kahvihetki idyllisessä maalaismiljöössä.

Iltapäivällä valmistauduin pitkään matkaan, ja kävimme vielä pienellä helteisellä päivänpinnakatselmuksella. Loma alkoi mainiosti 30 päivänpinnalla ja yhdellä kuukausipinnalla.

Kuun viimeisistä päivistä ei jäänyt havaintojen puolesta ihmeempää kerrottavaa. Sunnuntaina kävimme katsomassa Maunulan piippupöllöjä. Samassa paikassa lauloi iduli. Päivän varsinainen lomaretki suuntautui Tuusulaan, jossa söimme lounasta Lottamuseolla ja katselimme taidetta Pekka Halosen talossa Halosenniemessä.

Maanantaina 29.6 starttasimme Savon kautta kohti pohjoista. Lahdessa pysähdyimme Jokimaan kuningaskalastajapaikalla. Kunkkua ei näkynyt, mutta pyrstötiaiset ilahduttivat. Mielitietty sai taas yhden eliksen. Mäntyharjulla katselimme lisää taidetta Taidekeskus Salmelassa. Sitä oli jopa uuvuttavan paljon. Kirjasin toki Mäntyharjunpinnat. Joroisissa niittysuohaukkaa ei taaskaan näkynyt, mutta oli muuten mukavaa. Ruisrääkkä huuteli aivan vieressä.

Ilta Kuopiossa oli rentouttava.

Aamu sen sijaan oli täynnä draamaa. BALKANINUUNILINTU. Kauhistuttavan kova rariteetti piipattiin. Helsingistä. Voi v...

Ei olisi yhtään huvittanut lähteä takaisin etelään. Mutta pakkohan se oli. Asiasta käytiin pienimuotoinen keskustelu, ja sitten mentiin. Ehdimme Leppävirralle, kun tuli peruutus. Huh. Lintu olikin vain "tavallinen" lapinuunilintu. Kova Helsinginpinnahan se olisi ollut, mutta eipä harmittanut. Balkaninuunilinnun olisin kyllä nähnyt mielelläni.

Päivänpinnat olivat Iisalmessa nähdyt harmaalokki ja pikkutikka. Kävimme pari kertaa uimassa, söimme Olvin tehtaalla ja ajelimme illaksi Rokuan kylpylään nauttimaan elämästä.

Leppoisaa!

Kesäkuun tilastot:

Kesäkuu: 298 (+10)

Kesäkuu 2026: 197

Kesäkuun päivänpinnat: 3155 (+312)

Suomi 2026: 265 (+17)

Toukokuun retket: Pari pientä vihreää ja iso kissa

MEGA! Kaukasianuunilintu täräytettiin Lågskäriltä, ja mehän bongattiin. Lemland 15.5.2026.

Me mennään
Me mennään
Me mennään rantaan uudestaan
Me mennään
Me mennään
Me mennään yöllä kahdestaan
Eikä tarvi mennä nukkumaan
Kesällä ei mennä nukkumaan

Aknestikin kesäinen laulu soi päässä toukokuun alun päivinä. Olin herännyt jo huhtikuun viimeisenä päivänä kolmen aikaan aamuyöllä, ja vähäisiä yöunia oli luvassa myös vappuviikonlopulle. Vappupäivänä lähdin auringonnousuksi Porkkalan kärkeen, Pampskatanille.

Vapunviettäjiä valui turhuuden kallioille hiljalleen aamun mittaan. Parhaimmillaan merelle tapitti yli 20 silmäparia. Oli leppoisa sää ja kaikin puolin mukavaa. Niinhän siinä taas kävi, että rarit kiersivät meidät.

Mukavaa muuttoa toki nähtiin. Sami Tuomelan löytämät kolme sepelhanhea jäivät paikallisiksi. Hyvä laji jo tähän aikaan toukokuusta. Aikaisin aamulla meni hetken aikaa mustalintuja jatkuvana virtana, ainakin reilut kolmisen tonnia.

Kyyhkyjen joukosta äkättiin turkinkyyhky, jonka olin muutamaa vuotta aiemmin nuijannut samassa paikassa. Porkkalasta sain noin 75 lajia ja 12 uutta vappupinnaa seitsemän tunnin staijin aikana.

Kärjestä päästyä ajelin kotia kohti, mutta koukkasin Espoon Kirkkojärvellä viihtyneen pähkinähakin kautta. Se hoituikin, ja kyseessä oli peräti kuukausipinna. Hakki puuttui nyt kaiketi enää kesäkuulta.

Olimme sopineet vappuillanvietosta telttaretken merkeissä mielitiettyni kanssa. Olin valikoinut paikaksi Emäsalon Fågelboetin. Siellä on mukavat fasiliteetit, paikka on idyllinen ja aamulla olisin heti hyvällä lintupaikalla. Win-win-win.

Matkalla bongasimme Tolkkisten vakipaikalta mustaleppälinnun.

Vappuilta oli kaunis ja lämmin, kun pystytimme telttaa kohteessa. Muitakin kevätillanviettäjiä oli saapunut Emäsalon kärkeen, mutta onneksi pahasti meluavia juhlijoita ei ollut riesoina. Iltaa kohti meno vielä rauhoittui. Metsäpalovaroituksista ei tuolla piitattu, vaan nuotiot paloivat tulipaikoilla. Hämärtyvässä illassa oli mukava tapittaa merelle. Vihapiirakoita ja kasvisnakkeja paistellessa staijasin vielä kolme lapasotkaa vappupinnaksi.

Aamuyöllä heräsin teltasta kylmyyteen, mutta muutoin nukutti kyllä erittäin hyvin. Ei olisi tehnyt silti ollenkaan mieli herätä kalliolle seisomaan ja palelemaan. Mutta kyllä se taas kannatti. Oli erittäin kaunis ja heikkotuulinen kevätaamu. Kalliolle seuraan liittyivät paikalliset lintumiehet Perttu Uotila ja Olle Räty. Se oli kivaa. Yhdessä näkee aina enemmän kuin yksin.

Staijailimme kuutisen tuntia. Tällä kertaa listalle 67 lajia. Kalenteripäivälle tuli peräti yli 30 uutta. Mainittakoon muuttajista nyt vaikka kaksi ristisorsaa, 95 meriharakkaa, 79 pikkukuovia, 275 punakuiria, paikallinen ruokki ja keväälle uusina saapujina pajulintu ja räystäspääsky. Oli hienoa nauttia aamupuurot ja lounas meren äärellä.

Staijin jälkeen olin aika poikki. Teki mieli jäätelökahveja. Seuralaiseni osasi valita täydellisen paikan Porvoosta. Söin valtavan banana split -annoksen ja olin onnellinen.

Ajelimme rauhallisesti Helsinkiin, kun puhelimeen kilahti viesti: Mahdollinen iberiantiltaltti laulaa Uudessakaupungissa. On lähdettävä heti, totesin. En olisi yksin jaksanut ajaa, mutta arvelin Osku Saarensillan rientävän mielellään hätiin. Osku vastasi lähtevänsä heti, kunhan saa parinkymmenen minuutin jälkeen pyykit koneesta. Se passasi minullekin. Ehdin katsoa kamppeet valmiiksi mahdollista pidempääkin retkeä varten. Armaani pakkasi minulle eväät, kun säädin perinteistä puhelinrallia. Terhi Ahde-Uusitalo napattiin kyytiin Espoosta ja sitten matkaan.

Olin yllättävän rauhallinen, vaikka kyseessä oli vihdoin kauan kaivattu elisbongaus. Linnusta tuli mukavaa päivitystä pitkin matkaa. Kyllä se hoituisi.

Uudessakaupungissa metsien keskellä syrjäisellä saarella oli jo paljon autoja ja tuttua porukkaa paikalla kiireisen näköisinä lompsimassa metsään. Kyseessä olikin melko ryteikköinen vanha metsä. Myrskyt olivat kaataneet ristiin rastiin kulkeville poluille puita sinne tänne. Aika harvoin sitä on tullut ryömittyä bongausreissuilla, mutta nyt tuli sekin koettua.

Iberiantiltalttikandi lauloi heti, kun paikalle pääsimme. Helpotus.

Lintu kuulosti kuitenkin laulavan välillä myös tavallisen kuuloista tiltalttia, mikä hieman latisti fiilistä. Kutsuääni tosin oli ok iberialaiselle.

Hyvillä mielin päästiin kotimatkalle. Kävin Prismassa hakemassa eväitä seuraavan päivän retkelle ja vihdoin 23 jälkeen illalla olin kotona. Tein punkkisyynin, joka tuotti kaksi mikroskooppisen pientä nymfiä molempiin kylkiin kiinnittyneinä. Tämä on harrastuksen ikävä ja yhä viheliäisempi varjopuoli.

Nukkumisaikaa jäi kolmisen tuntia. Päpejä tuli peräti 38.

Oli hirvittävää tuskaa herätä seuraavana aamuyönä. Laiva kuitenkin lähtisi neljältä kohti jo perinteeksi muodostunutta Isosaaren retkeä. Laiva lastattiin täyteen bongareita ja romua. Paljon tuttuja oli mukana tietystikin. Huhtikuussa riivannut loputon pohjoisvirtaus oli lopulta kääntynyt lounaan puolelle, joten odotuksia oli ladattuina. Eivätpä ne taaskaan täyttyneet. Koko vappuviikonlopun teema oli oikeastaan se, että pikkurarit menivät juuri siellä, mihin olin seuraavana päivänä menossa tai missä olin juuri aiemmin ollut. Jääkuikkaa, riuttatiiraa, kyhmyhaahkaa ja allihaahkaa nähtiin aina siellä, missä minä en ollut.

Mutta kivaa oli silti taas olla kevättä vastaanottamassa. Seitsemän tunnin retki tuotti 70 lajia. Kivoja olivat Teivosen Mikan äkkäämä heinätavi, pari etelänkiislaa, karikukko, ampuhaukka, käenpiika, tilhi, leppälintu, luotokirviset ja niin edelleen. Hieno tieto tuli kesken staijin, kun iberiantiltaltti oli saatu verkotettua, rengastettua ja DNA-näyte otettua.

Retken jälkeen painelin kotiin nukkumaan. Viikonlopun kruunasi palauttava kävely kaksistaan pusikoiden laulajia kuunnellen. 22 kalenteripäivälle uutta toukokuun kolmantena.

Uusi viikko käynnistyi hyvin, hyvin väsyneenä. Polkaisin töihin ajatellen, että tästä tulee varma nollapäivä. Pohjilla oli jo 141 lajia. Löysin kuin löysinkin työmatkan varrelta nokkavarpusen. Se oli uusi. Vuoden ensimmäinen sirittäjä lauloi, samoin mustapääkerttu. Kirjosiepot olivat rynnistäneet Suomeen yöllä. Oli ihanan keväistä.

Työpäivän aikana ei onneksi piipattu mitään kovaa.

Päivällä satoi vettä, joten ajattelin, että illalla täytyy lähteä retkelle etsimään sateen pudottamia siivekkäitä. Sain ylipuhuttua Ahvenaisen Arton Viikin retkelle. Oli hauskaa ja laadukasta. Vuodareiksi kirjasin jalohaikaran, pensastaskun, suosirrin ja ruokosirkkalinnun. Lajeja parin tunnin kierroksella löytyi jo 74, ja alkuvuoden lintuapatia alkoi olla taaksejäänyttä elämää.

Viides toukokuuta on hieno Eppu Normaalin kappale, yksi suosikeistani. Jätän Eppujen jäähyväiskiertueen väliin, olen nähnyt kai neljästi livenä. Lappi Areenassa, Oulun pesisstadionilla, Pudasjärvellä ja Provinssissa. Voi olla joku muukin.

Kappale soi taas päässä kyseisenä päivänä. Aamulla ennen töitä voimailin Linnunlaulun ulkokuntosalilla. Mustapääkerttu lauloi. Oli taas erittäin kaunis keväinen aamu ja lintuja muutenkin jo mukavasti äänessä.

Töiden jälkeen iltaretkelle. Maarilla oli melko tyhjää, mutta ihan peruslajejakin puuttui päivänpinnoista. Kävimme sen jälkeen vielä Rulluddenilla, jossa härkälinnut mylvivät ja parittelivatkin. Mielitietty äkkäsi lennosta jalohaikaran, ja juhlimme sadan pinnan katkaisua. Minulla päivänpinnan, hänellä elisten. Kaikilla toukokuun päivillä oli nyt vihdoin kirjattuna yli sata lajia.

Kuudentena läksin etätyöpäivän aamukävelylle nokkavarpunen mielessäni. No eipä kuulunut saati näkynyt nokkiksia, mutta samassa metsikössä kuului etäistä kääkätystä. Sehän on Jynxi! Yhden käenpiian olen tainnut itse aiemmin spondesti löytää, joten olin tästä ekospondesta hyvin iloinen.

Iltaretki oli päivänpinnoja Rulluddenilta ja Finnoosta. Niiden jälkeen kutsui Lauttasaari, jonka lounaiskärjestä näki allihaahkoja. Viikin ruokosirkkalinnun myötä päivä muodostui ympäripyöreäksi, mutta sellaista se keväällä on.

Seitsemäntenä painetta aiheutti ed p mustajalkatylli Raahessa ja jatkuvasti soiva piippari. Arokyyhkynkin tasoisia lajeja oli Suomenniemellä jo nähty.

Suomessa hyvin nähty kiljukotka on tällainen. Viitasaari 8.5.2026.

Pikkukotka. Siinä on sellainen laji, jonka Suomessa näkisi mielellään. Sellainen piipiteltiin Viitasaaren kuuluisalta lintupaikalta Heinä-Suvannolta. Mustajalkatyllille se olisi matkan varrella, joten olisi toinenkin syy lähteä retkelle. Saihan sillä uskoteltua itselleen, että olisi taas jotain järkeä jyrsiä Nelostietä ylös alas.

Oskun kanssa lähdimme neljän aikaan aamulla. Sain vähän torkuttua toverin ajaessa. Vaajakoskella nappasin pulun päivänpinnaksi. Jesss!! Perillä oltiin kahdeksan jälkeen. Armoitettu sisiksen staijari Henri Jussila tähyili jo suomaiseman ylle. Kuovit huutelivat, pikkulokit piukuttivat, valkoviklot, metsähanhet ja muut suon eläjät myös äänessä. Kuulemma tuokin kohde on vain varjo entisestään: kosteikko on kasvanut kovin umpeen. Kadonneet ovat monet lajit, kuten muualtakin eteläisemmän Suomen suomaisemista. Kehitys on synkkää.

Jotain petojakin oli jo ilmassa. Odotukset pikkukotkalle olivat melkoisen matalat jo alusta lähtien. Staijariporukkaa tuli kuitenkin lisää. Kotvan ihmeteltyämme huomasin mielenkiintoisen näköisen pedon lipuvan matalalla metsän takaa esiin. Totesin ääneen, että kantsii katsoa. Haarahaukkahan se oli. Vuoden kolmas, toinen sponde ja eka tosisponde tälle suvelle.

Katseltiin lisää ja heitettiin huulta sisisten kanssa. Etelän juipit saivat kuulla kunniansa, ihan aiheesta. Petoja liikkui jonkin verran. Tunnelma sähköistyi, kun Keijo Vesanen ilmoitti katselevansa parempaa kotkaa. Saimme kaikki sen nopeasti putkiin. Kiljukotka lipui kaukana luoteessa kohti pohjoista. Kaukaakin nuoren linnun yläpuolen helminauha ja valkoinen yläperä näkyivät hienosti. Iloksemme lintu päätti vielä kääntyä, pudotti suon päällä korkeutta ja kävi kääntymässä miltei tornin päällä jatkaakseen sitten matkaa pohjoisen-koillisen suuntiin. Kyllähän rarikotka aina maistuu, vaikkei pennatus ollutkaan!

Kompromissina meidän piti Oskun kanssa jatkaa matkaa jo yhdentoista jälkeen. 46 lajia ja monta uutta Viitasaarenpinnaa. Kahteen osaan jaettuna matka Raaheen ei tuntunut niin tuskaiselta. Oli komeaa ajella pitkin keväistä Suomea. Piipparistakin huomasi, että oli lintupäivä.

Haarahaukkoja tuntui näkevän nyt vähän joka retkellä. Raahe 8.5.2026.

Raahen Olkijoella katselimme hiekkarantaa, mutta onneksi ei aivan autiota. Olin aiemmin saanut paikalta eliksen lyhytvarvaskiurusta. Pari valkovikloa, punajalkaviklo, pari ristisorsaa, västäräkkejä. Väreily iltapäivällä oli kauhea. Sen seasta löysin Olkijoen eteläpuolelta kipittelemästä tyllin. Jokin siinä sai ajattelemaan, että kyseessä voisi olla jopa kandin tapainen. No, olihan se ainut tyllikin koko rannalla. Lintu kipitteli melko vauhdikkaasti ruokaillen vieläpä oikeaan suuntaan.

"Milkkariko tuolla, jos en aivan väärin katso", toverini tähyili pohjoiseen. Oli. Päivän toinen haarahaukka lipui rantaa pitkin ihan erkille.

Tylli kipitteli yhä lähemmäs. Paria kaukopetoa tihrustaessa se ehti livahtaa jo tosi lähelle. Ne osoittautuivat merikotkiksi. Sain tyllin putkeen, mutta saman tien se kääntyi ja katosi hiekkavallin taakse. Se se oli.

Tylliä ei alkanut heti löytyä uudestaan, mutta metsänreunassa ruskosuohaukka hätisti naaraspukuista arosuohaukkaa, josta mukava retkipinna.

Seuloin vielä rannan myötävalon puolta. Jotenkin mustajalkatylli oli päässyt livahtamaan sinne ja näkyi nyt varsin hienosti kipitellen koko ajan lähemmäksi. Jes!

Pohjois-Pohjanmaan rannoille näytti ehtineen taas niin mukavasti lintuja, että päätimme pysähtyä vielä yhdessä mielestäni parhaista lintukohteista eli Pattijokisuulla Mikonkarinrivillä. Paikalla on hieno lintutorni, joka kannattaa tsekata aina, jos tuolla päin pyörii. Puolen tunnin pikastaiji ei ihmeitä tuottanut, mutta oli kiva nähdä pikkutiirojen palanneen kotivesilleen.

Kiire oli takaisin Helsinkiin, sillä edessä oli jo perinteeksi muodostunut Tornien taisto Vanhankaupunginlahden Kivinokalla. Neljäs vuosi jo. Hyvinhän sitä olisi voinut jäädä Pohjois-Pohjanmaallekin taistelemaan, kun siellä kerran jo oltiin. Ja niinhän siinä kävi, että PPLY pyyhki muilla pöytää lauantaiaamun kisassa, vaikka kampoihin pantiin minkä pystyttiin. Kotiseutu nappasi kolmoisvoiton, ja nimenomainen Raahen Pattijokisuun torni voitti koko skaban 113 lajillaan.

Mutta oli meillä Helsingissäkin mukavaa. Muutaman tunnin yöunien jälkeen olin toki kuolemanväsynyt. Minuutti ennen taiston alkua punakylkirastas alkoi laulaa tornin vieressä. Se otettiin aloituslajiksi ja kello 5:01 lintu katosi. Aiemmissa taistoissa ili on jäänyt meillä näkemättä!

Muutamia Gavioita ja yksittäisiä lintuja tai pikkuparvia lukuunottamatta muutto oli olematonta, mutta paikallisia oli kohtuullisesti, hysyjäkin jo saapunut ja havainnointiolosuhteet lievästä väreilystä huolimatta hyvät, joten lajilista karttui ripeää tahtia. Riemua aiheuttivat esimerkiksi viime vuonna näkemättä jäänyt hieno koiras heinätavi, kaksi Ben Nylanderin plokkaamaa muuttavaa tukkakoskeloa, Purolahden mustapyrstökuiri, Alex Nylanderin keksimät viiksitimali ja pensaskerttu, minun löytämäni keltasirkku ja leppälintu, Justus Kivimäen lopulta löytämä pensastasku sekä ihan rallin loppuhetkille odotuttanut kuusitiainen.

Hiljaiset kitutunnitkin sujuivat jännittyneissä ja odottavissa tunnelmissa, kun seurasimme Lintutiedotuksesta Kirkkonummelta lähetetyn kiljukotkan etenemistä. Lopulta lintu lipui näkökenttiin upeasti Lammassaaren takaa. Oskun aivan oikein aavistamana lintu jäi Viikin päälle ottamaan korkeutta ja jatkoi sitten matkaa itään, jossa se nähtiin vielä Vuosaaressa ja Porvoossa asti. Jos Pohjois-Pohjanmaalla on etenkin keväisin hienot lintupaikat, niin näiden arvokotkien koppaamiseen PK-seutu on ylivertainen asuinseutu. Kiljukotkan jälkeen työhanskat tippuivat ja nuijasimme lahden yli viime minuuteilla liihotelleen peren. 102 lajia jäi pari lajia torniennätyksestä, mutta oli vallan kelpo perussuoritus ja taisi olla pääkaupunkiseudun jaettu paras. Hieno päivä Kivinokan aliarvostetussa lintuparatiisissa.

Äitienpäivä on keruupäivä. Kun ei ole omaa äitiä eikä jälkikasvua, saa retkeillä kaikessa rauhassa. Ei tuo mikään korkean prioriteetin lista minulle ole, mutta olenpa listannut kuitenkin. Paljon ihan helppojakin vielä puuttui. Nukuin pitkään eli heräsin vasta 4:20. Aurinko oli jo noussut, kun marssin kohti Viikin Pornaistenniemeä. Ruokosirkkalintu pirisi listalle heti, kun patotielle pääsin. Seuraava rasti oli viiksitimali, joka kuului niin ikään melkein heti piilokojusta.

Koukkasin liejukanan kautta kohti Majavakalliota. Yritin tähystellä edellispäivän mustapyrstökuiria alhaalta lahdelta, mutta eipä löytynyt. Seuraavaksi suunta oli Lauttasaareen. Tai piti olla, mutta puhelimen näytölle ilmestyi kuva linnusta. Lyhytvarvaskiuru. Missä? Kallvikissä. Tein mahdollisimman nopean uukkarin ja suuntasin itään.

Kallvikin uimarannalla tilanne ei ollut hallinnassa. Kuva oli otettu jo viiden aikaan, eikä linnusta sen jälkeen ollut uutta varmaa havaintoa. Pikkuporukassa komppasin muiden kanssa uimarannan eteläpuolta. Porukkaa valui lisää paikalle. Muut lähtivät vielä komppaamaan pohjoista kohti. Minä ajattelin katsoa rantaa putkella, josko lintu vaikka näkyisi sillä tai palaisi alkuperäiselle paikalle tilanteen rauhoituttua.

Kohta komppausporukasta alkoi kuulua jotakin. Katsoin juuri väärään suuntaan sillä hetkellä. No niin, se oli siinä sitten. Siellä tuuleteltiin iloisina.

Voi vitun vittu.

Tein aivan amatöörimäisen virheen – taas kerran – ja nuijasin linnun. Se oli noussut komppausporukan mentyä lähelle ja kaartanut jonnekin metsän päällä hukkaan. Helsinginpinna ja äitienpäivänpinna oli menetetty.

Tilannetta ei helpottanut se, että samaan aikaan piipattiin Raumalta Kylmäpihlajan saaresta siperianpilkkasiipi. Megatason elis ja tietenkin mahdollisimman vaikeassa paikassa. Pitäisi olla lähdössä Raumalle ja samalla etsiä vielä kadonnutta lyvakia. Seuraavat pari tuntia kuluivat Kallvikin rantoja uudestaan kompaten, mutta eipä sitä enää löytynyt, tietenkään.

Raumalle jäi lähtemättä. Lintu katosi.

Köröttelin masentuneena ja maani myyneenä kohti Ämmässuon jätekeskusta. Ajattelin sijoittaa itseni ongelmajätteen sekaan ikuisiksi ajoiksi maatumaan.

Portit olivat kiinni, joten tyydyin putkittelemaan jätevuoren takaa haarahaukan äitienpäiväpinnaksi.

Hylsyily jatkui seuraavaksi Vantaalla. Peräjänkulman pelloilla oli ollut vielä aamulla lyhytnokkahanhia, enää ei ollut hanheakaan.

Alkoi puuduttaa, joten päätin lähteä kotiin. Kävin hakemassa Alepasta lohtujäätelön ja suuntasin Itä-Pakilan siirtolapuutarhaan sitä nauttimaan. Jos vaikka Maarista tulisi vielä joku parempi peto, olisi pieni mahdollisuus yrittää. Ilokseni Arto liittyi seuraan, ja siinä sitten tuijoteltiin miehissä tyhjää taivasta ja jauhettiin paskaa.

Kello 13:13 tuli positiivinen tieto, kun Petteri Hytönen lähetti Saltfjärdenin tornilta Kirkkonummelta kattohaikaran itään. Salttiksen tarjoilu oli toiminut edellispäivänä, joten miksei tänäänkin. Jäimme Ahvenaisen kanssa malttamattomina odottelemaan lisätietoja. Niitä tulikin mukavasti Soukasta, Matinkylästä ja Tapiolan Golfilta. Maari ei viitsinyt suuntimia antaa Helsingin reppanoille. Jouhkin Vesan viestistä Lauttasaaresta tiesi alkaa tosissaan haromaan taivaanrantaa. Lintu olisi menossa kovasti etelän puolelta, mutta ei toivotonta linjaa.

Paniikinpoikanen hiipi puseroon, kun kattohaikara lähestyi Viikkiä ja oli liukunut matalalle. Onneksi se käyttäytyi suurin piirtein samalla tavalla kuin edellispäivän kiljukotka ja alkoi kaarrella korkeutta ottaen Vanhankaupunginlahden ohittaessaan.

Siinä! Iso hahmo nousi esiin kuusirivin takaa sieltä mistä pitikin. Lintu koukkasi vielä suuntaansa pohjoisemmaksi niin, että se näkyi lopulta meille aika hienosti. Hihkuimme innosta vuoden ensimmäisen nähdessämme. Ciconia pelasti muuten aika synkeissä sävelissä sujuneen äitienpäivän.

Kuun toisella kokonaisella viikolla bongasin muun muassa Vantaan Peräjänkulmalle jämähtäneitä myöhäisiä lyhytnokkahanhia varmaankin päivänpinnoiksi.

Seuraava pidempi retki oli luvassa helatorstaina. Retkiporukalta puuttui laajalti cace toukokuunpinnoista, eikä mitään parempaa ollut tarjolla. Mikäpä parempi pyhänviettopaikka kuin Topinojan kaatopaikka. Sielläkin on tullut jo yllättävän paljon aikaa vietettyä. Terhin lisäksi retkelle lähtivät Osku, Saarelan Late ja Peter Buchert. Vakiojengiä näissä touhuissa.

Minä ja Osku aloitimme aamun Henttaalla, jossa kattohaikara ruokaili pelloilla ja ruisrääkkä räksytteli vuodariksi. Jatkoimme Lauttasaareen ja Late liittyi remmiin. Alun toista tuntia staijasimme hyytävässä viimassa. Harmitti jättää staiji kesken, sillä meneillään oli valtavan kova kuikka- ja hanhimuutto. Reissu oli kuitenkin jo sovittu ja treffit lyöty lukkoon.

Ennen Topia pointsasimme Paimion Munkkilasta pikkujoutsenen. Satoi ja oli ynseää.

Topinojalle tullessa ennuste näytti, että tulisi tunnin vesisade. Meillä oli viisi minuuttia aikaa hoitaa aroharmaalokki. Sillä tavallahan niitä aina hoidetaan. Ja niin se nytkin hoitui. Lintu oli vastapäisellä sorapenkalla siellä, missä sen kuvien perusteella pitikin olla. Helppoa ja kivaa.

Samaan aikaan kävi ilmi, että tänään oli lepypäivä. Tuhnu keli ja lounaistuuli olivat saaneet leveäpyrstökihut liikkeelle. Niitä piipiteltiin sieltä sun täältä pitkin rannikkoa. Autokunnasta peräti kahdella puuttui lepy yhä eliksistä ja minullakin toukokuulta, joten tuota herkkua olisi ollut mukava päästä todistamaan. Sen sijaan pyörimme tuulisilla Varsinais-Suomen pelloilla. Kaikkea ei voi saada.

3 kv aroharmaalokki. Turku 14.5.2026.

Mietimme, minne jatkaisimme ja päätimme suunnata Lietoon yrittämään alati hupenevaa peltosirkkua, josko sellaisen vielä tänä vuonna havaitsisi. Nautelankoskella oli hyytävä tuuli ja peltsi oli vaiennut. Tovin kylmässä hytisemisen jälkeen vaihdoimme paikkaa. Toisesta paikasta läheltä tärppäsikin lopulta. Peltosirkkua odotellessa Osku nyppäisi myös kevään ensimmäisen mehiläishaukan.

Samaan syssyyn hälyteltiin Kemiönsaarelta etelään menneestä isohaarahaukasta. Puuttui sekin yhä toukokuulta, joten päätimme epätoivoisesti lähteä perään. Eipä paljoa muutakaan ollut. Kemiönsaaren Björkbodan staiji ei kummallisia tuottanut, pari Pernistä lisää. Olin järkeillyt, että ihaha tuskin lähtisi merelle kovaan vastatuuleen ja voisi jäädä alueelle pyörimään, mutta eipä tietenkään näkynyt.

Väsytti ja nälätti kovin ja oli kotimatkan aika. Kemiöstä sai onneksi ossuuskaupasta evästä, jota oli mukava mussuttaa Hylsy-Volvon takapenkillä. Niiden voimalla jaksoi vielä tovin tuijotella perinteiseen tapaan Omenojärven rantamia. Meni varmaan alun toista tuntia, kunnes neljännen tuotantokauden ruskosotka vihdoin näkyi ja mukavasti näkyikin. Paikalla oli myös muun muassa hieno koiras heinätavi. Mukavia helatorstain pinnoja tuli iso nippu.

Perjantaina 15. toukokuuta odottelin loman alkua kotona etätöissä pahaa-aavistamattomana. Kello 12:40 tärähti. KAUKASIANUUNILINTU, Lemland, Lågskär.

No niin.

Tiesin, että on lähdettävä heti. Matka Lågskärille olisi pitkä, eikä aikaa olisi hukattavana. Alkoi se perinteinen megararin valtava puhelinralli. Puhelimeni soi tauotta epätoivoisten bongareiden haaliessa venekyytejä samalla, kun olin vielä itsekin sellaista vailla. Santamaan Markulta sain puhuttua paikan veneeseen. Kuulemma Tuomela ja Mika Ohtonen olisivat tulossa samaan. Pääsisin Ohtosen kyytiin. Matkalla Espooseen venekyyti oli sovittu. Hyppäsin takapenkille ja matka alkoi.

Olo oli kohtuullisen luottavainen. Lintu oli pysynyt koko ajan hyvin hallinnassa ja liikkunut pienellä alueella.

Nauvon lautalla olimme kello 15:15. Täytyy muistaa jatkossa, että kotoa ehtii Nauvoon kahdessa ja puolessa tunnissa, jos ei vatuloi ollenkaan.

Taksivenepaikan saivat lopulta minä, Santamaa, Tuomela, Ohtonen, Ahde-Uusitalo, Ulla-Maija Vainikka, Mikko Järvinen ja Jukka Sillanpää. Hyvä porukka. Isomman porukan kanssa säätäminen olisi mennyt hermoja raastavaksi. Nytkin puhelinshow oli melkoinen.

Paineita, paineita...

Matka tarunhohtoiselle Looksille oli uskomattoman leppoisa. Aurinko porotti, merellä ei aallokkoa juurikaan. Venematka otti kolme tuntia. Lopulta majakka alkoi häämöttää, lintu edelleen hallinnassa ja pinnan maku maistui jo huulilla.

Perillä oli B-miehille ja -naisille järjestetty mahtava palvelu. Henrik Lindholm otti veneen vastaan. Muut miehittäjät olivat maastossa ketjuna opastamassa paineista bongarijengiä. Marssin keulilla kohti etelälepikkoa, jossa odotti Ville-Veikko Salonen. Hän oli ystävällisesti pitänyt nitidusta hallussa meitä odotellen.

Pienen odottelun jälkeen pieni kellanvihreä fyllari siipijuovineen ja voimakkaine silmäkulmajuovineen pomppikin esiin. SIINÄ ON!

Looksin ensimmäinen vuonna 2012 ei äitynyt bongattavaksi, joten kärkimiehillekin oli tarjolla makoisaa elämänpinnaa. Sillanpää katkaisi 450. toisena suomalaisena. Itselleni rasti oli 364. ja harvinaisen maukas tuolta legendaariselta saarelta haettuna.

Kaukasianuunilintu, Phylloscopus nitidus, poseerasi hienosti tarujen Lågskärillä. Lemland 15.5.2026.

Bongauksen onnistuttua palailin hiljalleen kohti asemaa, jonka ympäristössä oli nähty sepeltaskukin samana päivänä. Se kiinnosti. Nuijasin tulipäähippiäisen ja merisirrit, jotka Sami ilmoitti.

Saari oli maineensa veroinen. Lintuja oli tuona päivänä ihan kaikkialla. Joka puskassa ja katajassa pomppi hernekerttuja, leppälintuja, uunilintuja, sieppoja ja muita hysyjä, joilla oli kiire pesimäseuduilleen.

Juttelin Sendarin patsaalle mukavia ja toivoin hellävaraista kohtelua rarien suhteen.

Olimme tuoneet aseman väelle tuliaisiksi laatikon Sandelsia. Otin itsekin lootasta pinnaoluen ja nautin alkaneesta lomasta lämpimässä saariston illassa. Eipä olisi paljon paremmin loma voinut alkaa. Ennen lähtöä vielä hieno koiras muleli sekä viime vuonna näkemättä jäänyt koiras sepelsieppo ilahduttivat aseman ympäristössä.

Meillä oli ollut onnea. Kolmannen bongariveneen viidestä bongarista enää yksi onnistui näkemään linnun. Seuraavana aamuna kaukasianuunilintu oli kadonnut.

Meri oli pläkätyyni paluumatkalla.

Sepelsieppo oli komea sivuosuma. Lemland 15.5.2026.

Mutta veri veti jo toisaalle. Tohmajärveltä – ihan siitä Lågskärin vierestä – oli kerrottu keisarikotkasta, joka oli jäänyt mäntyyn yöpymään. Sinne piti päästä aamuksi. Terhiltä puuttui elis, ja hän oli onneksi ylipuhuttavissa. Yksin en olisi tuota jaksanut suorittaa.

Hyppäsin Terhin kyytiin ja nukuin matkan Paraisilta Lohjalle, jossa hyppäsin rattiin. Espoossa vaihdoimme minun autooni. Kävin nopeasti mutkan kotona ja matka jatkui. Aikaa ei ollut liikaa hukattavaksi, sillä aurinko olisi väkisin jo noussut, kun ehtisimme Tohmajärvelle.

Ajoin suurimman osan matkasta ja nukahdin heti, kun oli Terhin vuoro ajaa. Toukokuu alkoi vaatia verojaan. Niin antoisaa, niin raakaa.

Mutta siellä se oli. Märkä nuori heliaca heräili hiljalleen männyssä tohmajärveläisen turvepellon laitamilla. Valkoposkihanhet laidunsivat, kuovi ja pikkukuovi huutelivat, kapustarinta vihelsi. Sataa tihuutti.

Jesssss!!! Toinen suurharvinaisuus alle puoleen vuorokauteen oli tosiasia.

Hankimme aamukahvit Kiteellä ja mietimme sotasuunnitelmaa. Rautjärveltä oli löytynyt pikkuhuitti. Sellainenhan aina kiinnostaa. Ennen Rautjärveä oli Parikkala. Siellä lomailisi Valosen Arttu, jolle soitimme. Arttu lähtikin paikallisoppaaksi mielellään ja odotteli meitä pian ABC:n pihassa. Hän näytti iloksemme pari hyvää lajia meille pesiltään.

Yritimme Whatsappissa tiedotettuja idänuunilintua ja lyhytnokkahanhea huonolla menestyksellä ja jatkoimme sitten kohti pikkuhuittipaikkaa. Onneksemme lintu hoituikin hienosti.

Kiittelimme paikallisopasta ja jatkoimme Terhin kanssa kohti etelää. Hangosta oli piipitelty nummikirvinen, joka minulla puuttui yhä eliksistä. No, se ei jäänyt bongattavaksi. Luonteva retkikohde seuraavaksi oli Lappeenrannan Joutsenon upea turvesuokosteikko Kotasaari. Siellä oli saalistellut edellispäivänä naarasvespari, jonka haluaisin kovasti kuukausilistalleni. Oli hiton kylmä ja tuulista. Eipä näkynyt punajalkahaukkaa tai muitakaan petolintuja.

Olin silti kovin iloinen aivan katselupaikan vieressä kipitelleestä lampiviklosta. Olin pitkään haaveillut lajin kuvaamisesta, ja nyt se onnistui hienosti.

Lampiviklo tuli vihdoinkin lähelle. Lappeenranta 16.5.2026.

Näimme vielä koiras sittiksen ja lähdimme kotia kohti. Lounas maistui Lappeenrannan ABC:lla. Pian sen jälkeen Kirkkonummen Saltfjärdeniltä ilmoitettiin itään muuttava käärmekotka. Tuntui mahdolliselta ehtiä linnun reitille E18-motarin varteen. Näyttikin hyvältä, kun lintu jatkoi Lauttasaaresta sopivan tuntoista linjaa.

Mutta siihenpä se riemu loppuikin. Kivikossa lintu meni jo kovaa koilliseen ja katosi sen sileän tien. Yritimme toki, mutta mitään ei tullut. Haarahaukka sentään näkyi.

Olipa melkoinen vuorokausi. Bongarielämää parhaimmillaan ja pahimmillaan. Vein mielitietylle kellanvihreitä nitiduksen värisiä kukkia, ja minut huolittiin vielä takaisin reissulta.

No enhän minä kauaa viihtynyt, sillä aamu valkeni taas aikaisin. Olimme helatorstain lepyinvaasion myötä alkaneet hinkua päästä meristaijille saareen Oskun kanssa. Onneksi Inkeroisen Eerolla oli reissu tulossa Kummelskärille Pellingin saaristoon. Mukana olivat Inkeroisen Jari ja äärimmäisen kova staijimies Mauri Leivo. 

Muutto oli monipuolista ja mukavaa siihen asti, kunnes sumuseinä läsähti puolen päivän jälkeen eteen ja lopetti staijin siihen. Valkoposkihanhia meni yhä massoittan ja seassa yhä enemmän sepelhanhia. Huudahduksia aiheutti Maurin plokkaama, Huippuvuorilla pesivän hrota-alalajin sepelhanhi. Sellaista en ollut aiemmin nähnytkään.

Vuodareiksi tuli ihanaa kahlaajaosastoa: vesipääsky, juhlapukuinen isosirri ja neljän tundrakurmitsan parvi. Hieno oli myös peräti 55 tyllin muuttoporukka.

Mitään erityisen kovaa ei nähty, mutta mukavaa oli hyvässä seurassa.

Toukokuun kahdeksantenatoista olikin luvassa pitkään ja hartaasti odotettu Koistisen Kevätmatka, osa II tänä keväänä. Oli taas oikein kaunis kevätaamu. Mukaan lähtivät Koistinen ja Teivonen, Janda Käyhkö ja Teijo Nykvist. Aloitimme hoitamalla Viikin lyhytnokkahanhen. Suunta oli itään.

Ensimmäisen pysähdyksen otimme Kotkan Katariinan lehdossa. Alueella pidempään puputellut harjalintu oli vaiti. Punavarpunen naukui ja lehtokerttu luritteli vuodariksi.

Päätimme hetkisen staijailla Rantahaan tornilla. Aurinko porotti jo lämpimästi. Tornin ympäristössä oli pari päivää pyörinyt kiljukotka, mutta se näytti jatkaneen matkaa tai pysytteli piilossa. Reilun tunnin staiji ei ihmeempiä antanut, mutta yhtä korkealla ja kovaa itään mennyttä sirosuohaukkanaarasta pääsimme ihmettelemään. Vaikeaa.

Savonlinnasta Puruveden Eevansaaresta tuli yllättävä tieto: Viitatiainen oli yhä paikalla saaressa, ensimmäinen toukokuinen. Tein jo mielessäni pelisuunnitelmaa linnun hoitamiseksi.

Suuntasimme Haminaan sushibuffettiin, josta hoitui ähky kaikille. Kauppareissun jälkeen pistäydyimme Lupinlahdella. Oli kuuma! Jamo äkkäsi pikkulepinkäisnaaraan rantapajusta. Hetkisen odottelun jälkeen toivottu rastaskerttunen raksutteli vuodarilistoille, pian toinenkin.

Tovin paahduttuamme lähdimme ajelemaan Virolahdelle. Perillä odotti herrojen jo aiemmin käyttämä kiva, mutta pienehkö mökki. Piti valita katsotaanko Suomi-USA vaiko lintuja. Päätimme katsoa lintuja ja valinta oli väärä. Leerviikissä ilta-arktika oli hyvin rauhallista. Muut lähtivät vielä yöllä pöllöretkelle ja hoitivatkin Jampalle viirupöllön Virolahdenpinnaksi. Mies on niistä tohkeissaan. Minä nukuin. 18 uutta päivänpinnaa.

Vielä ei peltosirkkuin laulu ole tyystin vaiennut. Virolahti 19.5.2026.

Seuraavan aikaisen aamun staijilla homma oli edelleen seis. Lähdimme katselemaan paikallisia. Löytyi vuodareita: valkoselkätikka ja idänuunilintu. Aamupäiväunien aikana rannassa muutti punakaulahanhi. Vielä suurempi järkytys aiheutui lounasaikaan, kun Virolahden keskustasta ilmoitettiin luoteeseen muuttanut pikkukotka. Suuntakin oli hankala. Olimme menossa joka tapauksessa petoja staijaamaan, joten toivoimme linnun kääntyvän takaisin kohti itää. No, lopultahan paljastui, että määritys oli väärä ja kyseessä ruskosuohaukka. Sydämentykytyksiä se ehti aiheuttaa.

Staijasimme hetken rapistuvalla Eastgatella, josta siirryimme Kurkelaan. Oli kauhea kaakkoinen raripaahde. Staijata sai shortsit jalassa. Juuri tällaista keliä toukokuun lopulle aina toivotaan. Meille kaakkohelle tarjosi tukun petolajeja ja useamman haarahaukan. Illalla vuodareiksi vielä viitasirkkalintu ja viitakerttunen. Mökillä saunoimme ja nautimme elämästä.

Staiji jatkui taas varttia vailla viisi seuraavana aamuna. Ja yhä edelleen ja aina vaan oli hiljaista. Noin 46 lajia aamun aikana, mereltä muun muassa viisi mehiläishaukkaa. Petostaijipaikaksi valikoituivat tällä kertaa tyhjän kauppakeskus Zsarin vieressä sijaitsevat kallioleikkaukset. Siitä näki mukavasti etelään. Petoja alkoikin heti pyöriä taivaalla useampaa lajia. Kello 10:50 Mika ilmoitti, että nyt tulee kotka. Lintu lipui suoraan yllemme läheisen radiomaston vierestä. Vilkaisin sitä kiikarilla ja näin merikotkaa pienemmän kotkan, jonka käsisiivet roikkuivat. Nappasin heti maasta kameran. Poma! Damskin Timo huusi lajin ensimmäisenä, vaikka olin sen jo itsekin oikeaksi arvannut. Kevätmatkalaiset hihkuivat riemusta ja toistaiseksi havainnoiltaan vaatimaton reissu oli pelastettu.

Iltamuutolla oli railakas tunnelma. Sentään sepelhanhia meni nyt pari tonnia ensimmäisiä. Merikihuja muutti puolentusinaa, mutta ei vieläkään lepyä.

Pikkukiljukotka ohitti nätisti. Virolahti 20.5.2026.

Valosen Arttu oli liittynyt porukkaan, kun lähdimme torstaina 21. päivä luonnollisesti varhain aamulla kohti Suuri-Pisin saarta. Kuikan mallia nähtiin noin kahdeksansataa yksilöä. Saariretken huippuhetki koettiin, kun Jamppa huusi: "Mikäs tossa menee? Specta!" Kyhmyhaahkakoiras oli jo vuosia viettänyt keväitä alueella, ja nyt mekin pääsimme onneksemme sen näkemään. Oli hieno paikka ja hieno aamu. Poistuimme ennen sateen uhkaa yhdentoista maissa.

Jamppa oli pitkään haaveillut Virolahdella pohjantikan näkemisestä ja lähtikin bongaamaan sellaista. Me katsoimme peltosirkkua ja muita päivänpinnoja. Lopulta Koistiselta tuli viesti: pohjantikka!!! Mika oli siitä paineissa, sillä kerää myöskin Virolahtilistaa tosissaan. Minuakin vuodari kiinnosti. Ajelimme 40 minuuttia syvälle metsään, ja pohjantikka löytyi kuin löytyikin. Riemukasta!

Kyhmyhaahka oli viettänyt jo useita kesiä paikallisten haahkojen kanssa. Virolahti 21.5.2026.

Ilta kului lätkää katsellen ja saunoen.

Koitti perjantai ja omalta osaltani Koistisen Kevätmatka oli ohi. Massa-arktikan hurmiosta en ollut päässyt nauttimaan, mutta kivoja havaintoja ja laadukasta loma-aikaa kaikki tyynni.

Satoi.

Olin sopinut Kesälahdelle treffit Jouko Olkion ja Jari Mäntysalon kanssa ja varannut meille moottoriveneen viitatiaisretkeä varten. Matkalla yritin turhaan helmipöllöä päivälle ja kuhankeittäjää vuosilistalle. Luhtakerttusen sain.

Tuli ikävyyksiä, kun pojilla puhkesi rengas. Onneksi tuosta aiheutui vain noin kolmen vartin viivästys. Siinä ajassa ehdin perehdyttää itseni A-luokan veneenkuljettajaksi. En ollut koskaan ajanut mitään venettä. Nyt alla oli ihan mukava 50-heppainen moottorivene, jolla pääsi kohtuullisen kovaakin. Onneksi oli melkein tyyni keli. Menomatkalla vettä ripisteli vain vähän.

Saareen päästiin yllättävänkin helposti. Matka kesti vain reilun vartin Puruveden laajoja selkiä pitkin karikot kaukaa kiertäen. Rantauduimme hiekkasärkälle.

Lyhyellä kävelyllä sadekamppeet päällä reppu selässä tuli hiki. Alkoi sataa kovemmin, eikä tintti heti ollut äänessä. Pienellä kutsuäänen soitolla se kuitenkin alkoi vastailla ja tuli päidemme ylle pyörimään toviksi. Jesssss!!! Kova toukokuunpinna tuli plakkariin ja hienolla tavalla.

Joroisissa pysähdyin vesisateessa yrittämään paikalla nähtyä niittysuohaukkaparia. En nähnyt mitään ja jatkoin Ouluun, jossa saunoimme ja suunnitelimme viikonlopun rallia Otso Valkeeniemen ja Wille-Pekka Lepon kanssa.

Oli kevään odotetuimman kohokohdan aika.

W-P teki kovan työn ja kaivoi meille viirupöllön. Pohjois-Pohjanmaa 23.5.2026.

Rallijoukkueemme kokoonpano oli kutistunut trioksi aikatauluhaasteiden takia, mutta emme antaneet sen häiritä. Oli aurinkoinen ja lämminkin päivä, kun lähdimme ralliin. Matkalla suunnitellulle aloituspaikalle Siikajoelle tuli tieto kahdesta avosetista Limingan Virkkulassa. Päätimme mennä katsomaan niitä ja lennosta muuttaa suunnitelmaa, jos avosetit häipyisivät ennen rallin alkua kello 11. Niitä katsellessa löytyi muitakin arvokkaita lajeja: taigametsähanhi, punasotka, heinätavi.

Avosetit torkkuivat sannalla vielä tasan yhdeltätoista, joten otimme ne ralliin ja siitä se vuorokauden mittainen taistelu sitten taas käynnistyi. Löysimme kaukaa rannalta vielä lampiviklonkin, joten aloitus sujui hienosti.

Oikeastaan siitä lähtien olikin sitten tahmeampaa. Petostaiji Siikajoella ei tuottanut kanahaukkaa ja nuolihaukkaa ihmeellisempää. Yhtäkään petoa ei muuttanut. Monelle joukkueelle vaikeaksi osoittautunut kangaskiuru sentään saatiin.

Muutaman stopin kautta suuntasimme Tyrnävälle. Pelloilta plakkariin tuli tuttuun tapaan peltosirkku ja ainakin kapustarinta.

Oulussa hortoilimme pitkään Hietasaaressa ja onnistuimmekin listaamaan nokkavarpusen kahden yksilön voimin. Vaikea ja hyvä laji rallissa.

Oritkarissa rantakurvista ei tullut mitään havaintoa.

Ilta kului kierrellessä Oulun eteläpuolella eri paikoissa. Listalle saatiin muun muassa arosuohaukka, töyhtötiainen, pikkukäpylintu ja muutama laji pöllöjäkin. Iltastaiji tuotti lapasotkan, härkälinnun ja pikkutiiran, vaikka juuri mitään muuttoa ei mennyt.

Illalla palailimme vielä Ouluun, jossa valkotäpläsinirinta nyt lauloi.

Kellon lähestyessä jo puolta yötä ajelimme etsien ruisrääkkää. Yhtäkkiä näin sen auton vasemmalla puolella melko lähellä. ILVES!

Kissapeto säikähti hieman ja jolkotteli pienen matkaa poispäin, mutta kääntyi sitten tuijottelemaan meitä ja pesi turkkiaan.

Huh huh. Pitkään olin haaveillut ilveksen kohtaamisesta luonnossa ja nyt tämä haave tuli toteen kotiseuduilla sydänyöllä linturallin tuoksinassa!

Dokumenttikuva ilveksestä syntyi vihdoin. Pohjois-Pohjanmaa 23.5.2026.

Rallin toinen vuorokausi alkoi pettymyksellä, kun lapinpöllönuotti ei pitänytkään. Suuntasimme seuraavaksi metsiin, josta hoituivat pyy, teeri ja pikkukuovi. Olin tässä kohtaa aivan katki ja nukuin matkan Raaheen. Koko viikon (tai kuukauden tai vuosien) rankka retkeily oli tehnyt tehtävänsä ja imenyt mehut.

Raahessa bongasimme onnistuneesti Tiiraan merkityn viitasirkkalinnun, joten uusi aamu alkoi mukavalla lajilla. Alkoi sataa vettä. Sitä sitten tulisikin koko loppurallin ajan, mikä vähän masensi taistelutahtoa.

Riskilä hoitui tietopaikalta, samoin mustakurkku-uikku. Otson pohjustamasta metsästä saatiin kuusitiainen ja puukiipijä, mutta ei peukkua.

Loppuaika taisteltiin sateessa pitkin Raahen rantoja ja siitä ylöspäin. Nihkeää oli, eikä lajilista enää paljoa karttunut. Ilahduttava yllätys olivat Otson löytämät kaksi peltopyytä Siikajoella.

Rallin loppuhetkillä jouduimme muun muassa bongaamaan fasaanin epätoivoisina. Paikka muistui kuin taivaan lahjana mieleeni aiemmalta huhtikuiselta Pohjois-Pohjanmaan hylsymatkalta.

Pistäydyimme vielä Virkkulassa, mutta näkyvyys oli olematon ja keli kauhea. Päätimme suunnata lähimpään metsään esimerkiksi jonkin tikan tai peukaloisen toivossa. Sinne päästyämme kuulimmekin palokärjen rummuttelua ja huutelua. Se oli viimeinen rallilaji numero 151. Menimme pizzalle ja torkuin sitten autossa purkua odotellen.

Rallin purusta muodostui taas uskomaton trilleri. Pitkään homma oli kolmen kauppa. Olimme välillä kärjessäkin. Lopulta kuitenkin rutinoituneet paikalliset veivät taas kirkkaimmat sijat. Olimme pronssilla häviten voittajille kolmella lajilla.

Oli kuitenkin mukavaa nähdä, että pystyimme taas roikkumaan mukana ja että muillakin oli ollut yhtä vaikeaa.

Rallin jälkeen nukuin 11 tuntia putkeen. Heräilin raukeana Oulussa Hotelli Lasaretista. Aamupalan jälkeen pakkailin kimpsut ja kampsut ja hyppäsin rattiin. Keli oli taas sateinen ja tuuli luoteesta. Ei siis mikään lintusää. Mitään äärimmäisen tärkeää bongattavaa ei ollut missään. Siperianpilkkasiipi Rauman Kylmäpihlajalla tuntui tavoittamattomalta haasteelta. Muutama onnekas oli onnistunut bongaamaan megararin, joka vain kerran oli ollut Suomessa aiemmin bongattavissa.

Yritin ensiksi rantakurvia yhtä laihoin tuloksin kuin rallissa. Pikkutikka kiikitti päivänpinnaksi. Eipä saatu rallissa sitäkään.

Lähdin ajelemaan kohti Kainuuta mielessäni niittysuohaukka, joka oli asettunut Otanmäen lintualtaille pesimään. Otanmäessä olisi varmasti muutenkin nähtävää, ajattelin.

Matkaa altaille oli puolisen tuntia, kun auton moottorin ylikuumenemisvalo syttyi. Flekti pyöri ja jäähdytysnestettä näytti olevan, joten sormi meni suuhun. Päätin tilata hinausauton. Vakuutusyhtiön kautta homma pelitti taas sujuvasti. Vaikka olin melko korvessa, alle parissa tunnissa auto oli matkalla korjaamolle ja alla mainio uudenkarhea Toyota Corolla. Onneksi sitä on maksanut kalliita vakuutuksia.

En jaksanut harmitella asiaa kovinkaan. Hätäkö tässä lomaillessa.

Ajelin vuokrakärryllä Otanmäkeen tuijottelemaan tuulista harmautta. Huvin vuoksi listailin kuntapinnoja. Kajaanista niitä oli alla vain muutama. Eipä ollut tullut koskaan merkittyä ylös. Parempaa päätä edustivat vihermehiläissyöjä ja idänrusokerttu, perinteistä kainuulaista lajistoa.

Lampiviklo kahlaili lietteillä. Niittysuohaukkaa piti odotella melko pitkä tovi, kunnes koiras kävi hetken lennossa härnäämässä samalla alueella pesivää ruskosuohaukkaa. Kahlaajista ilahduttivat myös vesipääsky ja jänkäsirriäiset, vesilintupuolelta punasotka ja mustakurkku-uikku. Iltapäivällä sade yltyi ja lähdin Kajaaniin kohti hotellia.

Vanha sinipyrstö ei taaskaan tärpännyt, mutta suloisia nämä nuoretkin ovat. Sotkamo 26.5.2026.

Olin melko väsynyt iltasalin, saunan ja iltaoluen jälkeisten yöunien jäljiltä. Aamupalan jälkeen olisi tehnyt mieli jäädä lojumaan hotellin sänkyyn, mutta niin en tietenkään tehnyt vaan lähdin suorittamaan. Suuntasin ensiksi Sotkamon Losonvaaralle, jossa olin käynyt kerran aiemmin. Toiveissa oli tavoittaa sinipyrstö. Rämmin alueella tunnin ja löysinkin neljä laulavaa ja pari idulia. Kaksi nähtyä tarskaa olivat molemmat nuoria koiraita. Vielä sellainen kunnollinen vanha sininen antaa odotuttaa itseään.

Hikisenä sukat märkinä lähdin ajelemaan kohti Otanmäkeä. Matkalla sain jo soiton: Autoni oli korjattu! Jippii. Vika oli vain pieni. Joku letku oli irronnut ja siitä johtui keittäminen.

Otanmäessä oli aurinkoista, mutta tuulista. Keli oli kuitenkin kauniimpi kuin edellispäivänä. Suopöllö lenteli soidintaen keskellä päivää. Nuolihaukka saalisti lähellä. Lampiviklo oli ollut ed p, mutta en nähnyt sitä enkä lapinsirrejä. Jänkäsirriäisiä oli yhä muutama. Pyggejä piti odottaa jonkinlainen tovi, mutta lopulta pariskunnan molemmat osapuolet kävivät ilmassa, koiras hienostikin. En saanut kuvia, kaukana olivat.

Nuolihaukka on komea otus. Varkaus 26.5.2026.

Oulustakin oli löytynyt pesivä niittysuohaukkapari. Olisihan tuo kelvannut kotikunnan pinnaksikin, mutta lähdin kuitenkin etelään. Kotimatka oli pitkä. Kuuntelin Kia Vengan natisevaa kojelautaa ja pitkään kypsynyt ajatus alkoi vahvistua: Nyt auto menee vaihtoon.

Iisalmessa muistin liian myöhään, että haarahaukkaa voisi yrittää päivänpinnaksi kaatopaikalla. Jatkoin matkaa. Edessä oli Varkaus, jossa laji kaiketi pesisi myös. Kurvasin Ruokojärven lintutornille. En ollut aiemmin käynyt. Kiva pieni ruovikkojärvi metsän siimeksessä. Tornille kävellessä kuulin sirahtelua, jonka prosessoinnissa kesti hetki. Pyrstötiaisia! Ihmeen kaupalla laji oli vältellyt koko alkuvuoden. Pariskunnalla näytti olevan täysi tohina poikasten ruokkimisessa.

Kaulushaikarat puhaltelivat, pikkulokit pitivät mekkalaa ja ruskosuohaukkapari lenteli, mutta haarahaukkaa ei tovin katselulla näkynyt. Ajelin kotiin.

En ollut aiemmin nähnyt pesivää pyrstötiaista. Varkaus 26.5.2026.

Keskiviikkona 27. toukokuuta tein ratkaisuja. Löysin netistä sopivan oloisen auton ja otin yhteyttä myyjäliikeeseen. Varmaan viisi vuotta olin tätä pohtinut, mutta nyt asiat etenivät nopeasti. Sain tingattua jonkinlaisen hyvityksen vanhasta autostani ja iltapäivällä pääsisin jo koeajamaan uutta. Tyhjentelin autosta muistojen kerrostumaa ja lähdin sillä vielä syömään ja viimeiselle retkelle lähimetsiin. Päivänpinnoista puuttui metsien laulajia ja sain listalle idänuunilinnun, pikkusiepon ja tulipäähippiäisen.

Päivä toi tullessaan hurjan tiedon. Pohjois-Karjalan Polvijärveltä oli löytynyt todennäköinen kyläpöllönen. Se oli ollut Suomessa hyvinkin bongattavissa takavuosina, mutta ennen minun bongausaikojani. Haave-elis oli kyseessä.

Iltapäivä meni autokauppatohinoissa ja kaupat tulikin. Olin yhtä aikaa innostunut ja kauhuissani. Nyt alla oli toivottavasti vuosiksi moderni menopeli.

Olisin voinut vaikka lähteäkin suorilta Polvijärvelle, mutta en saanut kavereita lähtemään. Sinne lupasi illaksi sadetta. Tietysti pöllö oli ollut illalla äänessä ja huomasin asian yöllä herätessäni. Se kalvoi ja pahasti. Aina pitäisi lähteä heti. Se on sääntö numero #1.

No, asioita on vaakakupissa yleensä monia. Mutta ei niitä pitäisi miettiä, kun eliksestä on kysymys. Aina niitä silti miettii.

Siinä käy niin, että kun jotain siirtää myöhemmin bongattavaksi, löytyy jostain muualta jotain uutta ja alkaa kertyä "bongausvelkaa". Sitten kaikki menee lopulta pieleen.

Toukokuunpinnojakin oli ehtinyt jäädä hoitamatta jo vaikka kuinka paljon. Lappeenrannan punajalkahaukka oli ollut päiväkausia, samoin mehiläissyöjiä Utössä. Siperianpilkkasiipi näkyi juuri linturallin aikana ollen joten kuten bongattavissakin Rauman Kylmäpihlajalla. Mutta kaikkea ei vaan voi nähdä. Olen yrittänyt opetella tyytymään siihen mitä on ja olemaan stressaamatta liikaa, mutta vaikeaa se on.

Ruostepääsky yllätti Viikissä. Prosu ja kuvaelis. 28.5.2026.

Torstaina 28. toukokuuta levähtelin ja odottelin iltaa. Tarkoitus oli lähteä uuden autoni neitsytmatkalle Polvijärvelle viideltä, kun kaverit olisivat päässeet töistä. Loikoilin sängyssä iltapäivällä ja huomasin Viikin Whatsapp-viestin neljän minuutin viiveellä. Ruostepääsky!

Se olisi toukokuunpinna, Helsinginpinna, tupla ja vaikka mitä. Herra paratkoon.

En ehtisi ennen scopsille lähtöä välttämättä käydä enää kotona, joten piti heittää nopeasti kaikki kamppeet niskaan ja autoon. Se tuntui kestävän ikuisuuden. Iltapäiväruuhkassa madellessa tuskanhiki valui, kun pyrin pääsemään pelipaikalle. Auto parkkiin pellonlaitaan ja kipitys kohti Viikinojaa, jossa porukka jo seisoikin maisemaa haroen.

Salosen Mikko näki linnun lentelevän matalalla, joten ainakin se vielä paikalla oli. Tuijotin paineisena maisemaa. Sitten linnun huudettiin lentäneen metsän taakse katveeseen. En vieläkään nähnyt. Sekunnit tuntuivat pitkiltä.

Ahvenaisen Arto päästi piinasta ja löysi taas linnun lentelemästä kallion päältä ratsastuskeskuksen suunnasta. Nyt minäkin pääsin mukaan ja aloin nuotittaa lintua alati kasvavalle porukalle.

Kuuma bongaustilanne pitkästä aikaa Helsingissä! Lopulta pääsky lensi aivan päidemme ylitse hienosti. Sain kuvia ja aasianruostepääsky jouduttiin ikävä kyllä sulkemaan pois.

Uuden auton bongaushistoria alkoi hyvin. Pian pakkasimmekin sen täyteen ja suuntasimme hyvissä tunnelmissa kohti Pohjois-Karjalaa. Illasta tuli kaunis ja viileä. Lämpötila laski auringon mukana alle kymmenen asteen. Tuulikin näytti onneksi tyyntyvän. Siitä oli ollut etukäteen pientä huolta. Pohjois-Karjalaan tultaessa ripsautti muutaman pisaran vettä, mikä oli ei-toivottua pöllön kuuntelun suhteen. Saderintaman reunakin onneksi väistyi.

Ennen kääpiösarvipöllöpaikkaa näimme kolme sellaista isosarvipöllöä mukavasti. Pöllöspaikalla parikymmentä henkeä odotteli jo malttamattomina illan show'n pääesiintyjää. Lintuja oli kivasti äänessä koleasta säästä huolimatta ja taivas värjäytyi hiljalleen upean punertavaksi.

Monta minuuttia emme ehtineet odotellakaan, kun kuulin scopsin ensimmäiset piippaukset etäältä. Jesss!!!! Hieno ja himoittu paikkolaji tuli taas plakkariin. Puoli yhdentoista jälkeen pöllö aloitti aktiivisemman laulun. Se riittikin meille, ja lähdimme pitkälle ja puuduttavalle kotimatkalle. Joroisten Pasalan pelloilla yritimme heinäkurppia tutulta soidinpaikalta, mutta oli ikävän hiljaista, tuulista ja kylmää. Kotiin päästiin turvallisesti, ja uuden auton neitsytmatka oli menestys.

Maisema, josta kyläpöllönen huusi. Polvijärvi 28.5.2026.

Raskas pöllöreissu vaati seuraavana päivänä lepoa. Kävin lounasreissulla kuuntelemassa tulipäähippiäistä ja innostuin iltapäivällä tuntikausien viivyttelyn jälkeen Oskun kanssa Viikkiin yrittämään rantakurvin bongausta. No siellähän se kurvi vielä kurvaili. Harvinainen kahlaaja heitteli ruo'onkorsia hauskasti tieltään ruokaillessaan etsien kai niiden alta makupaloja. Sain Viikinpinnan ja vuodarin. Viikissä oli yhä myös kaksi myöhäistä lyhytnokkahanhea.

Illalla hurvittelimme Teini-Pään keikalla, mutta herätys oli lauantaina varhain. Suuntana oli Rauma ja Kylmäpihlajan saari, jossa Laaksosen Samuli näki vielä edellisiltana siperianpilkkasiiven. Harvinainen kyhmypilkkasiivestä splitattu merisorsa oli ollut Suomessa bongattavissa kerran aikaisemmin täsmälleen samalla päivämäärällä Hangossa vuosia aiemmin yhden ohilennon verran. Helppo ei ollut tämäkään yksilö. Mikko Järvinen oli löytänyt linnun saaresta kahdesti, mutta bongareista vain kourallinen oli onnistunut lajin hoitamaan.

Odotukset olivat realistisen matalat, mutta toki Samulin havis oli niitä nostanut. Samulikaan ei ollut löytänyt lintua enää aamulla. Köröttelimme leppoisan kesäisissä tunnelmissa aurinkoisessa aamussa kohti länsirannikkoa. Auringon porottaessa vesibussiin asteli lisäksemme puolenkymmentä bongaria. Yllättävän vähän lajin kovuutta ajatellen. Toki monet eivät jaksa noin vaikeaan paikkaan vaikeaa lintua yrittämään. Ymmärtäähän sen, jos eivät hylsyt maistu.

Harvoin on tullut pilkkasiipiä näin tarkkaan tuijoteltua. Raskas tapittaminen tuotti päivänpinnoja ja Raumanpinnoja tavallisista merilajeista, mutta stejnegeri loisti poissaolollaan. Vielä aivan auringonlaskun aikaan pilkkasiipiä saapui saaren edustalle lepäämään, mutta ei sitä. Jopa Suomen MM-välierästä tuli hylsy, kun telkkari ei toiminut hotellihuoneessa.

Monta tuntia ei ehtinyt nukkua, kun raahauduimme auringon seuraksi ylös neljän aikaan aamuyöllä. Vastassa oli hieman masentava näky, kun suurin osa pilkkasiivistä oli poistunut ja merellä tuiki hiljaista. Jossain vaiheessa luovutin ja kävin takaisin nukkumassa. Söimme herkullisen muikkubuffetin ennen paluuta mantereelle. Kylmäpihlaja oli nätti paikka ja menihän tuo "rentouttavasta" kesälomamatkasta, vaikka elishylsy kovasta lajista olikin kotiintuomisina ruostepyrstösaarelta. Saapa nähdä, saanko sitäkään koskaan eliksiin.

Toukokuu päättyi hotellihuoneessa Raumalla MM-finaalia katsellen. Olipahan kuukausi.

Toukokuun tilastot:
Toukokuu: 299 (+9)
Toukokuu 2026: 218
Toukokuun päivänpinnat: 4395 (+436)
Suomi 2026: 248 (+83)