Huhtikuun retket: Kuukausista julmin

Havainnot huhtikuussa olivat tätä tasoa. Itä-Pakila 17.4.2026.

Huhtikuu on kuukausista julmin kai. Niin ainakin sanotaan jossain kirjassa. Mitä mä saan irti tästäkin keväästä. Kun kohtalon tuulet mut taas luotas puhaltaa...

Näin lauloi Tehosekoitin T.S. Eliotiin viitaten.

Kuukauden julmuus kävi meille konkreettisella tavalla ilmi Espanjan-matkamme aikana, kun nopeimmat ja onnekkaimmat ihastelivat Suomen toista ja huhtikuun ensimmäistä tammitikkaa.

Sieltä palattua huhtikuu jatkuikin sitten normaalin huhtikuisena. Muutamia tulipäähippiäisiä ja arosuohaukkoja siellä sun täällä. Ainoa järkevä huhtikuunpinna olisi ollut idänturturikyyhky kahden yksilön voimin Taivalkoskella ja Lumijoella.

Varsinainen ensimmäinen linturetki koto-Suomessa oli sunnuntaina huhtikuun 12. päivänä. Kävimme bongaamassa lähialueen mustakurkku-uikun ja ignin Espoon Rastaspuistossa. Lintu lauleskelikin heti kuuluvasti kauniin keväisen päivän kunniaksi.

Suuntasimme seuraavaksi Maarin juoru- ja havaintokeskukseen, joka olikin aivan tupaten täynnä kevätmielellä olleita orneja. Näin Ruukinrannassa lentelevän kalatiiran ja epähuomiossa pimitin sen. Luulin niitä tulleen Suomeen jo pilvin pimein, mutta lintu olikin Laajalahden kevään ensimmäinen. Hupsista. Myös räyskästä tuli vuodari, samoin pikkutyllistä ja punajalkaviklosta. Maarilta suuntasimme vielä Viikkiin hakemaan sarvipöllöstä päivänpinnaa minulle. Lammassaaren pitkoksille kuului ihana kuovin huuto. Paikalle oli laskeutunut myös pikkukuovi, mutta se meni ohariksi. Olisi ollut kova. Vuoden eka punakuiri sen sijaan näkyi, ei ollut edes päpi.

Sarvipöllö viihtyi kuusessaan. 13.4.2026.

Seuraavana maanantaina kävin taas katsomassa mustakurkku-uikkua ja Viikissä. Päivänpinnoja sieltä kolme: sarvipöllö, räyskä ja luhtakana. Selkälokeista sain vuodarin. Tulipahan ulkoiltua: melkein viisi kilometriä kävelyä Säynäslahdelta vanhalta putsarilta Lammassaareen ja takaisin.

Tiistaista tuli nollapäivä.

Keskiviikkona haarahaukka viestittiin WhatsAppissa koilliseen muuttavaksi Maarilta sopivasti lounasaikaan. Singahdin heti Itä-Pakilan petomuuton solmukohtaan siirtolapuutarhan Happy-kukkulalle. Haukka tuli matalalla lännestä ja jatkoi Haltialaan korkeutta ottamaan. Mukava vuodari. Fasaania jahdannut kanahaukka tarjosi jännitystä elämään. Haarahaukan tiedotuksesta tuli hirmuinen poru. Laji alkaa olla melko tavallinen nykyään. Viime vuonna näin spondesti ainakin kolme kertaa, mukavimman niistä Ivalossa. Vähän ihmetytti.

Torstaista meinasi tulla nollapäivä, mutta hain kotimatkalla töistä Mätäjoesta liejukanan, kun satuin sitä kautta kulkemaan. Sitä hakiessa mietin, että täältähän voisi löytää vaikka mandariinisorsan...

Hempot olivat palanneet Pakilaan. 17.4.2026.

Perjantaina olin taas etätöissä ja lähdin ennen töitä leppoisalle, verenpainetta laskevalle kävelylle kotikulmille. Lintuja oli kovasti äänessä. 50 minuutin aamuverryttely tuotti 22 lajia, joista mukavimmat lauleskeleva nokkavarpunen sekä kovasti rummutellut pikkutikka.

Mätäjoesta löydettiin mandariinisorsa.

Ei sitä vaan osaa.

Mandariinisorsan löysivät taitavammat. Upeasti se esillä olikin. Malminkartano 18.4.2026.

Lauantaina huhtikuun kahdeksantenatoista oli heikko olo ja kaunis aamu. Se kului terassia laitellessa. Edellispäivänä olin saanut pihapinnaksi kuovin ja nyt pihan ylitti korkealla upea koiras isokoskelo. Kyllä oli hieno havainto.

Puolenpäivän jälkeen lähdimme retkelle. Päätimme staijata hetken Itä-Pakilan SP:ssä. Minulta puuttui fasaani, joka siellä kiekaisikin. Paikalle tuli yhtäkkiä kiireen vilkkaa Arto Ahvenainen.

Sitä haarahaukkaa! Etkö huomannut?!

Olin juuri istahtanut alas kirjaamaan havaintoja eBirdiin, ja Viikin WhatsApp-viesti oli mennyt ohi. Haarahaukka oli lähtenyt sieltä ja vieläpä periaatteessa ihan oikeaan suuntaan kohti pohjoista. No eipä näkynyt!

Taivaan harominen tuotti yhden hiirihaukan, pari merikotkaa ja sen sellaista. Hyvin hiljaista oli. Hanhia liikkui jonkin verran, valkoposkisia.

Autolle käppäillessä Kirkkonummelta ilmoitettiin tulevaksi itää kohti "rari kotka". Eipä tullut raria eikä kotkaakaan, kun tunnin verran odottelimme sitä Tapiola Golfin hienolla näköalasillalla.

Bongasimme taas mandariinisorsan.

Onhan haapana paljon hienompi kuin joku Kiinasorsa. Malminkartano 18.4.2026.

Sunnuntaina lintumeno tuntui kovasti hiljenneen koko Suomessa. Mistään harvinaisista ei ainakaan aamulla ollut ilmoitettu, kun sängyssä lojuminen venähti pitkälle. Vähän ennen yhdeksää olin maastossa. Mustakurkku-uikut olivat nyt mukavasti pariutuneet lähilammella pitäen tuttua jöötä reviirillään. Siinä on kyllä hieno laji.

Uikkuja ihastellessa ilmoitettiin Santahaminasta niittysuohaukka pohjoiseen. Sehän oli tulossa hyvään suuntaan, joten yritimme Ahvenaisen kanssa koppia Haltialassa. Rihtniemen Jarmokin oli samalla asialla. Mitään pyggeä ei koskaan tullut, ja lajikin vaihtui odotellessa.

Mustakurkku-uikut. Helsinki 19.4.2026.

Suuntasin localilta Iso-Huopalahdelle, jossa käenpiika oli nauttinut suurta suosiota jo monta päivää. Jynxi löytyikin pian. Ensin kuului ääni, sitten löytyi kuvaajalauma ja sitten näkyi lintukin.

Suokukko oli lahden isoilla lietteillä vuodariksi.

Suuntasin toiselle puolelle Laajalahtea Maariin, jossa asiani oli kuulemma käyty jo läpi. Sain haukkuja siitä, että en ollut lähtenyt hoitamaan Taivalkoskelle tai Lumijoelle idänturturikyyhkyä huhtikuunpinnaksi.

Käenpiikaraukka Talissa. 19.4.2026.

Veltoksihan tämä oli kieltämättä homma päässyt. Eipä vain jaksanut moisen takia toista tuhatta kilometriä autossa istua ja kokonaista viikonloppua käyttää.

Maarissa oli väkeä kuin pipoa, kylmä tuuli ja aika rauhallista. Punakuiri oli päivänpinnamielessä kiva.

Hylsysin pois lähtiessä pikkutikan ja suuntasin kohti Rastaspuistoa, jossa tulipäähippiäinen hääri yhä aktiivisena. Olisihan noita päivänpinnoja ollut siellä sun täällä haettavissa, mutta nälkä kurni, joten painelin kotiin.

Tulipäähippiäisiä ei vielä hirveästi ollut löytynyt. Espoo 19.4.2026.

Tuulivirtaukset ja sääkartat näyttivät masentavilta huhtikuun viimeisellä kokonaisella viikolla. Luoteista, yöpakkasia ja lähestyvää takatalvea, joka kietoisi maan lumeen ja unohdukseen.

Talvista ei ollut vielä maanantai-iltapäivänä, kun kiiruhdin töiden jälkeen bongaamaan Kaarelan palstojen liepeiltä omenatarhaan parkkeerannutta sepelrastasta. Villapaidassa ja kevättakissa tuli kuuma. Muutaman minuutin odottelun jälkeen lintu tupsahtikin muiden rastaiden sekaan hetkeksi ruokailemaan. Se oli vuodenpinna numero 145. Vuotta aiemmin olin huhtikuun 20. lukemassa 196. Se kertoo jotain kevään etenemisestä ja retkeilyni intensiivisyydestä.

Maanantai-iltana kello 22.00 kävin hakemassa autosta lenkkareitani. Lähikukkulalta kuului lehtopöllökoiraan huhuilu ja samalla kevään eka soidintava lehtokurppa (jos joulukuista ei lasketa) lensi ylitseni piiskuttaen. Ihanaa!

Alkukevät alkoi tuntua heikoimmalta lintumiesmuistiin. Huhtikuun kääntyessä lopulleen kuukausi ei ollut tarjonnut yhtään mitään kiinnostavaa. Olin saanut fillarin takaisin huollosta, ja aamuisin polkiessa oli yhä tosi kylmä. Laulurastaita oli paljon, mutta eipä juuri muuta. Hangosta piipiteltiin puuttuva karikukko, mutta ei tullut mieleenkään lähteä edes yrittämään. Eipä se tainnut bongattavana pysyäkään.

Keskiviikkoiltana 22. päivä kävin seisoskelemassa Maarilla tunteroisen. Oli kamalaa. Luoteistuuli pyyhki luihin ja ytimiin, lintuja oli vähän ja ne vähätkin olivat hiljaa. Sanoin ääneen kuitenkin, kun vuoden ensimmäinen haarapääsky kävi näytillä tornin edustalla. Tornissa ollut naisväki hihkui kesän nyt alkaneen. Ei siltä tuntunut.

Jatkuva ja sietämätön kylmä pohjoisvirtaus ei ollut onnistunut sammuttamaan poltetta rinnassani viikonlopun koittaessa. Peter Buchertin ja Terhi Ahde-Uusitalon kanssa olimme nyt kuitenkin juonineet retkeä Pohjois-Pohjanmaalle. Motivaattorina toimi pitkäviipyinen idänturturikyyhky Lumijoella, mutta itse halusin ennen kaikkea päästä retkelle. PK-seudun kuivat lintupaikat olivat alkaneet taas kyllästyttää.

Lähdimme matkaan perjantaina 24.4. työpäivän jälkeen melko heikkoon pohjatietoon. Edellispäivältä oli iTurresta huono havainto tuntemattomilta "pohjalaisilta" ja perjantaina lintua ei ollut näkynyt ollenkaan ruokintapihassa. Oma oletukseni oli, että se oli hypännyt luoteistuulessa siivilleen ja lähtenyt etsimään oikeaa kotiaan. Mutta oli PPLY-alueella nähty muutakin: Avosetti olisi minulle aluepinna ja punakaulahanhikin on aina kiva nähdä. Tietysti myös arosuohaukan näkisi mielellään. Ja voisivathan kiljuhanhetkin jo saapua...

Matka eteni mukavasti ilman merkittäviä havaintoja Keski-Suomen paremmalle puolelle. Hirvaskankaalta otimme matkaeväät Hesestä. Autossa oli mukava mussuttaa.

Äänekoskella äkkäsin kelopuusta ukkoteeren päpiksi.

Suopöllöä toivottiin kovasti vuodariksi jo matkalta. Pihtiputaan jälkeen ensimmäinen lentelikin tienposkessa ja hieman myöhemmin toinen. Juuri ennen puoltayötä pääsimme perille Liminkaan ja hoidimme kalenteripäivälle vielä mustavarikset pesäpuustaan. Airbnb:stä oli löytynyt mukava paritalonpuolikas maaseudun rauhasta.

Yöunet jäivät lyhyiksi, sillä olimme jo auringon noustessa liikkeellä. Fasaani huuteli majapaikan pihalla. Avosetin Virkkulassa piti olla helppo nakki. Lompsimme ensin sinne viileään aamuun. Retkiolosuhteet olivat erinomaiset. Ihana ja tuttu mustapyrstökuirien soidinlaulu raikui korvissa. Teeri pulisi jossain etäämpänä. Oli kotoisa olo. Lintuja lahdella kyllä oli ja vesi oli tosi matalalla, mutta eipä näkynyt avosettia. Nytkö se oli häipynyt oltuaan paikalla koko viikon?

Seurue jaksoi tapittaa 26 minuuttia, kunnes pinnapaine pakotti siirtymään Lumijoelle idänturturikyyhkypaikalle. Havaitsimme muun muassa useita aktiivisesti soivia sepelkyyhkyjä, mustapyrstökuirin, fasaanin, taigametsähanhia, punakylkirastaita, tiklejä, järripeippoja ja sellaista, mutta emme tietenkään idänturturikyyhkyä. Kai se oli lähtenyt kevätmuutolle, kuten olettaa saattoi.

Koko päivää ei jaksanut samoja pihapiirejä tuijottaa, joten lähdimme retkelle ja palaisimme illaksi takaisin. Kyyhky oli käynyt iltaisinkin.

Arosuokoiras on kaunis. Kempele 25.4.2026.

Eräältä retkueestamme puuttui maakotka kuukausilistoilta, joten se otettiin projektiksi seuraavaksi. Sitä ennen poikkesimme Teppolan pelloilla, jossa oli ollut arosuohaukkapaljoutta edellisinä päivinä. Melkein heti koirasmacro ilmestyi tyhjästä nokan eteen. Take away -kahvit siinä läikkyivät, kun yritin roiskia siitä kuvia. Sen verran kaukaa se liiteli, ettei kunnollista tullut taaskaan.

Maakotkastaijilla saikin katsella sitten tyhjää taivasta. Huolestuttavaa on se, miten vähiin piekanat ovat pohjoisessa käyneet. Hyvinä aikoina siellä on nähty parinsadan päivämuuttoja, tänä keväänä alle 200 yksilöä! Pohjoistuulella toki oli tässäkin sormensa pelissä. Yhden piekanan onnistuin löytämään kuitenkin.

Seuraavan pedon löysi sitten Peter, se löytyi matalalla lännestä, lienee juuri noussut metsästä muuttoa jatkamaan. Kylläpä roikotti siipiä. Heti kun lintu vähän käännähti, totesin sen haarahaukaksi. Tuo se vaan jatkaa yleistymistään Härmässä.

Tovin staijailun jälkeen Peter löysi kaukaa korkeuksista kaksi lintua. Sain ne hetkisen päästä putkeen. Siinähän ne. Kaksi maakotkaa lensi pohjoispohjalaisessa erämaamaisemassa. Hienoa sitä oli katsella.

Ennen paluuta idänturturikyyhkylle ehdimme katsella hanhia Tyrnävän pelloilla. Tuhansia niitä oli, mutta joukosta ei enää löytynyt aiemmin päivällä nähtyä punakaulaa. Lapinsirkkuja näkyi mukavasti. Tiirasta huomasimme, että avosetti oli kuin olikin edelleen nähty Virkkulassa. Vähän alkoi oma osaaminen taas mietityttää. Tuuli oli yltynyt melkoiseksi puhuriksi ja vesi noussut hurjasti Liminganlahdella aivan yhtäkkiä. Eipä näkynyt avosettia.

Lumijoella oli idänturturikyyhkyn suhteen yhtä epätoivoista kuin aamullakin. Kevät oli vienyt linnun mennessään. Ilta päättyi vielä Virkkulaan, jossa avosetti pysyi edelleen piilossa. Ympäripyöreän päivän retki kesti noin aamuviidestä iltakahdeksaan. Yövyimme taas Airbnb:ssä, jossa löylyt ja uni maittoivat.

Punakaulahanhi makoili Ansereiden joukossa. Tyrnävä 26.4.2026.

Vielä oli sunnuntai aikaa. Hieman pidempien yöunien jälkeen suuntasimme taas kohti Virkkulaa. Yöllä oli ollut ihan kunnolla pakkasta ja Liminganlahti oli jäätynyt vain pientä sulaa väylää lukuunottamatta! Ei avosettia.

Otimme projektiksi punakaulahanhen. Partaalta löytyi aamun kahdesta ensimmäinen arosuohaukka seilaamasta lyhytnokkahanhiparvien keskellä. Pienen pyörimisen jälkeen olimme takaisin paikalla, jossa punakaulahanhi oli edellisaamupäivänä ollut. No siinähän se oli nytkin. Sentään yksi bongaus onnistui.

Kävimme toteamassa idänturturikyyhkyn lopullisesti kadonneeksi ja päätimme suunnata alueille, joilla kiljuhanhet perinteisesti lepäilevät. Siellä saimmekin kuulla uutisen: kiljuhanhet oli samana aamuna löydetty ensimmäisen kerran. Nyt osui pahasti omaan nilkkaan se, että niitä pimitetään, eikä tietoa kerrota tuoreeltaan bongareille. Arvasihan sen, että hanhet ovat jo merellä lepäämässä ja palailevat pelloille ehkä illalla. Hanhi-ihmettelyn lomassa sain soiton tutulta lintuharrastajalta Virkkulasta. "Katselen tässä juuri avosettia."

Ei ole totta. Se oli sittenkin siellä. Vajaassa puolessa tunnissa olimme taas Virkkulassa, ja nyt se näkyi: viidennellä yrityksellä. Kyllähän työvoitto maistui makealta, ja oli kyseessä sentään kotialueen elis.

Alkuiltapäivä sujui vielä väreileville pelloille hukkuvia hanhia katsellessa, kunnes väsy ja koti-ikävä alkoivat painaa. Kiljuhanhi täytyy ottaa jonkun toisen huhtikuun projektiksi. Kyllä PPLY-alueella oli taas hienoa retkeillä, vaikka pääkohde jäikin näkemättä. Kotimatkan aluksi bongasimme vanhalta paikalta turkinkyyhkyn päivänpinnaksi ja jatkoimme kohti lumista Keski-Suomea. Tuuri meillä oli käynyt sikälikin, että pahimmat takatalvisäät väistivät meitä tyylikkäästi. Viitasaaren ABC:lla pääsin kuvaamaan buffetillallisen äärestä löytynyttä mölisevää härkälintupariskuntaa. Upea laji sekin. Loppumatka sujui leppoisasti.

Härkälinnut suunnittelivat pesintää. Viitasaari 27.4.2026.

Kylmä ja ankara huhtikuu kääntyi loppusuoralle. Kuun viimeinen päivä oli taas vapaapäivä. Ainoa tarjolla oleva kuukausipinna oli isosirri Porissa. Kaksi lintua olivat olleet bongattavissa koko viikon. Mutta en pysty suhtautumaan kuukausipinnojen listaamiseen siten, että lähtisin Poriin isosirrin takia työviikon aikana. En mitenkään. Pakko on saada hoidettua muukin elämä. Lisäksi jos Poriin asti menee, on siellä mielellään pystyttävä tekemään laadukas retki. Laatu on muutenkin se, mihin tähtään. Mieluummin laadukkaita retkiä sillä ajalla mitä on, vaikka sitten jonkun pinnan menettäisikin.

Terhille ei ollut tarjolla mitään, joten hän lähti Poriin ookaamaan. Lähdimme Espoosta tasan neljältä. Preiviikin kalarannassa oltiin seitsemän aikaan. Paljon lintuja, kuten Porissa aina. 22 punakuiria, ristisorsia, pikkulokkeja ja muuta mukavaa. Ei isosirrejä. Paikkaa seulottiin koko päivä eri henkilöiden toimesta. Ei isosirrejä. Niinpä justiin.

Jatkoimme Terhin kanssa Kuuminaisiin. Punakuireja oli lisää iso parvi ja merellä mukavaa muuttoa. Pari merikihua härnäsi tiiroja. Vuoden ensimmäiset kuikat, kaakkurit ja metsäviklo. Mutta ei toivottua karikukkoa. Seuraavana päivänä näimme Tiirasta, että Kuuminaisissa oli ollut karikukko.

Loppupäivä meni rattoisasti. Hylsyilimme mustaleppälintua ja heinätaveja. Näimme hienosti nokisorsan tai mikä ikinä se nyt liekään, katsoimme peräti neljää sepelrastasta ja bongasimme kangaskiurun ja kuningaskalastajan. Päivänpinnoja tuli peräti 18.

Retki oli mukava ja laadukas, mutta se tärkein laji jäi saamatta. Se leimasi pitkälti koko huhtikuuta. Laatua oli ja hienoa oli, pinnoja tuli pyöreä nolla.

Mikä sitten on elämässä lopulta tärkeintä?

Huhtikuun tilastot:

Huhtikuu: 236 (+0)

Huhtikuu 2026: 136

Huhtikuun päivänpinnat: 3086 (+111)

Suomi 2026: 165 (+34)

Pikkutylli esitti komeaa soidinta kotialueella. Helsinki 29.4.2026.

Espanjaan huhtikuussa – Ei siinä mitään menetäkään

Punapäälepinkäinen Andalusian aamuauringossa.

Odotus oli taas ohi ja istuimme maaliskuun viimeisen päivän iltana Finnairin koneessa Osku Saarensillan kanssa matkalla Andalusian aurinkoon.

Reissu oli matkakumppanilleni ensimmäinen lintumatka ulkomaille laatuaan. Itse kävin Andalusiassa myös vuotta aiemmin ja tykästyin maisemiin kovasti.

Ajankohta oli nyt paria viikkoa myöhäisempi kuin viimeksi, mikä toivottavasti tarkoittaisi hieman runsaampaa lajikirjoa kohteessa. 

Suomessa huhtikuun alussa on yleensä vielä melko tylsää...

Silloin ei esimerkiksi voi menettää elämänpinnaa, joten ajankohta matkalle oli turvallinen meille pinnakiihkoisille listaajille.

Olimme perillä Malagassa puoliltaöin. Kuljetus autovuokraamolle löytyi vain pienen säätämisen jälkeen ja saimme allemme varsin kelvollisen oloisen automaattivaihteisen Peugeot 3008:n, jossa oli maavaraakin jonkin verran. Hinta oli hieman etäämpänä lentokentästä noin puolet kentän vastaavista.

Osku nappasi etelänsatakielestä ensimmäisen eliksen autovuokraamon parkkipaikalta.

Kirjauduimme hotelliin lähellä Guadalhorcen suistoa ja painuimme nopeasti nukkumaan.

Päivä 1: Guadalhorce ja löhöilyä

Hotellin aamupala oli kohtuullinen ja tuli tarpeeseen. Oli vielä pimeää, kun jo saavuimme tuolle tunnetulle lintupaikalle.

Lajisto oli sitä perinteistä: samettipääkerttuja, keltahemppoja, heinäkerttuja, marmorisorsia, valkopääsorsia, turkinkyyhkyjä, pikku-uikkuja, liejukanoja ja sen sellaisia. Haikaroita oli nyt maastossa mukavasti ja monilajisesti. Kirjasimme heti esimerkiksi yö- ja ruskohaikarat.

Pääaltaalla havaitsimme heti yhden reissun harvinaisimmista lajeista: aivan tutun kotoisan pikkulokin.

Pikkulokki.

Ihailimme kaitanokka- ja mustanmerenlokkeja eri puvuissaan. Mehiläissyöjätkin olivat saapuneet Afrikasta, ja niiden hyrinä alkoi pikkuhiljaa mennä betoniin.

Guadalhorcen rannan pusikoista etsiskelin toiveikkaana rusotaskua, mutta kaikki löytyneet olivat kuitenkin kivitaskuja.

Paikalla pitkään ollut lampiviklo oli tietysti kadonnut juuri ennen saapumistamme.

Ensimmäinen retki tuotti 77 retkipinnaa.

Pitkäjalat tekivät lisää pitkäjalkoja.

Toisen yön majoitus oli otettu läheltä Punta de Calaburraksen staijipaikkaa. 

Ajoimme paikalle ja päätimme jatkaa pinnankeruuta paellan kera paikallisella terassilla. Aurinko porotti jo kuumasti, kun nautimme ruuasta ja juomasta ja katselimme merellä viuhtovia suulia ja riuttatiiroja.

Kävimme Fuengirolassa kaupassa ja nautimme hetken elämästä resortin uima-altaalla. Kävimme jopa uimassa. Minusta se lasketaan talviturkin heitoksi.

Ruostepääsky.

Allaslöhöilyn jälkeen äidyimme vielä kävelemään läheisille rinteille iltaretkihengessä. Komppailu tuotti reissun ensimmäiset mustapäätaskut ja poikasiaan ahkerasti ruokkivan harjalintuparin. Rinteen havumetsikössä töyhtötiainen pirskahteli ja sain Espanjanpinnaksi närhen.

Illalla syötiin vielä herroiksi hotellin ravintolassa. Söin pizzaa ja Osku canneloneja.

Harjalinnun ötökkärallia. Jonkinlainen kotelo nokassa?

Päivä 2: Petoja Gibraltarin rysässä

Kakkospäivä alkoi itsetehdyllä maittavalla aamiaisella. Eväät pakattiin tietysti mukaan. Tälläkään reissulla valoisaa aikaa ei ollut tarkoitus hukata syömiseen tai muuhunkaan turhaan, mikä rajoittaisi linnunkatsontaa.

Punta de Calaburras on pieni uloke Fuengirolan länsipuolella. Teoriassa merilinnut voivat mennä siitä vähän lähempää. Edellisreissulla näimme isokihun.

Tuuli oli luoteesta, joten odotukset koville lajeille eivät olleet suurensuuret.

Päivä ehti jo valostua, kun kävelimme staijikopille hieman kahdeksan jälkeen. Kopissa nukkui koditon ja staijasi jo paikallinen vanhempi herrasmies.

Merellä oli hyvin rauhallista. Muutamia suulia ja riuttatiiroja. Liitäjät ja muut merilinnut välttelivät katseitamme. 

Hinku oli päästä Tarifaan, joten matka jatkui parin tunnin jälkeen länteen. Marbellassa pysähdyimme pienen joen suistolla, josta Oskulla oli jotain nuotteja. Ihmeitä ei näkynyt, mutta pääsin mukavasti kuvaamaan yleensä piileskelevää silkkikerttusta. 

Silkkikerttunen.

Pysähdys Sotogranden laguunilla oli aivan turha. Vuotta aiemmin siinä oli rääkkähaikara.

Iltapäivän pääkohde oli Gibraltar. Aurinko porotti kuumasti, kun jonottelimme yli tunnin päästäksemme typerien rajamuodollisuuksien kautta sisään. Reissun ensimmäinen suuri pettymys koettiin, kun ylänkö, jolla oli nähty hyviä lajeja, olikin suljettu sotilasalue. Oli tyytyminen staijaamiseen Europa pointilla eli Gibiksen eteläkärjessä.

Oli kauhea tuuli, mutta onneksi yksi kärjen betonikoppi antoi vähän suojaa. Kärjen kallioiden edustalla lenteli pari kertaa karimetso, josta saimme odotetun WP-pinnan.

Sitten alkoi yhtäkkiä mennä petoja. Utuiselta mereltä kauhoi haarahaukkoja, pikkukotkia, muutama käärmekotka ja varpus-, sekä ruskosuohaukkoja Eurooppaan tutun näyttävästi. Luulisin Oskun olleen tyytyväinen näkemäänsä.

Merellä ei mitään ihmeellistä näkynyt, ei edes välimerenlokkia.

Kallioilla oli toinenkin toivelaji. Kalliopyy ei missään muualla Euroopan mantereella esiinny. Etsimme itäreunan kallioilta turhaan, kunnes saimme hyvät nuotit paikallisilta harrastajilta.

Kipusimme moskeijan läheisille seinämille ja yksi kalliopyy lennähti kuin lennähtikin edestämme ja katosi nopeasti pitkään kasvustoon. Jes!

Näimme myös muuttohaukan ja niitä kuuluisia apinoita.

Gibraltar on ahdas ja ahdistava turistisumppu, jota ei noin muutoin voi retkikohteeksi erityisesti suositella. Onhan se näyttävä kivennyppylä.

Haarahaukka ylittää.

Espanjan puolelle takaisin päästyä kävimme hoitamassa Algecirasin kyläsirkut pois kuleksimasta.

Majoitus oli Tarifasta pienehköstä yksiöstä, joka ei ollut luksusta, mutta aivan ok.

Oli pitkäperjantai ja Tarifassa aivan helvetisti väkeä. Solahdimme sekaan pääsiäisjuhlintaan ja pääsimmekin todistamaan näyttävää Jeesus-aiheista showta ihmispaljoudessa. Kulttuurimatkailua.

Illastimme burgerit hyväntuulisina juhlahumussa.

Edellisreissun minervanpöllöjä ei vain kirkon seinustalta löytynyt.

Päivä 3: Järkytys Kiteeltä

Aamutoimien jälkeen oli tarkoitus lähteä meristaijille Tarifan eteläisimpään kärkeen. Parkkipaikan etsiminen tukkoon ahdetusta kaupungista oli työn ja tuskan takana. Meidät äkkäsi paikallinen pienellä pyörällä liikkunut hampaaton sutki, joka viittilöi automme peräänsä. Parkkimaisterin pyörän tarakalla liehui pieni Espanjan lippu. Parkkiruutu löytyi kuin löytyikin, ja tästä lystistä hustleri nyhti meiltä kympin.

Käppäilimme hyväntuulisina kohti kärkisaarta, kun taas koitti pettymys: paikka oli suljettu portilla. Kävi ilmi, että Guardia Civil kävisi avaamassa paikan 8:30, mutta sisään tarvitsisi luvan, joka olisi pitänyt tietää hakea kyttikseltä samana aamuna seitsemän aikaan. Sepä siitä sitten. Vitutti kuin pientä oravaa, jolla on käpy jäässä.

Näkihän siitä kannakseltakin jotakin merelle.

Jatkoimme kävellen kohti Tarifan kuuluisaa parkkipaikkaa, jossa on jo vuosikaudet bongattu kyläbulbulia. Eipä näkynyt, ei kuulunut.

Auto oli yhä tallessa, ja suuntasimme kohti La Jandan kuuluisia lintualueita pois Tarifan ruuhkista.

Ehdimme hieman alkaa katsella La Jandaa. Taivaalla lenteli useita pääskykahlaajia, pari niittysuohaukkaa saalisteli ja haikaraparvia lenteli ylitse. Sitten huomasin WhatsAppin Koistisen Jampalta.

"Nyt Kiteelle sieltä."

No mitä siellä muka nyt?

Katsoimme tiedotuksen.

Kiteellä oli Suomen toinen tammitikka.

Täysi järkytys valtasi retkikuntamme.

Tammitikka on kaikilla pidemmän linjan bongareilla eliksissä, mutta ei tietenkään meillä. Kaiken lisäksi kyseessä oli uusi huhtikuunpinna, jonka kaikki muut nyt hoitaisivat.

Päivä, reissu ja ehkä koko elämä olivat pilalla.

Alkoi tietenkin myös hirveä puhelinralli.

"Oletko lähdössä?"

"Tässä Tarifassa ajellaan."

"Aijaha. No se on vähän kaukana."

Bongariveljiltä tuli toki myös sympatiaa. Meillä oli käynyt äärimmäisen huono tuuri. Näin siinä aina käy. Olikin ollut tähän asti aivan liian mukavaa. Sendari osaa nämä kepposet.

No, oli meillä Espanjassakin nähtävää, joten suuntasimme isompia teitä Rio Celemin -nimiselle paikalle. Siellä oli nähty monina päivinä pinnakelpoinen pyhäiibis ja paikka tiedettiin hyväksi liitohaukalle ja iberiankeisarikotkalle. Matkalla katsottiin töyhtöiibikset.

Paikalle päästessä autosta näkyi Oskun ensimmäinen pikkukorppikotka. Alkoi helteinen staiji. Lähistöllä liiteli hieno isohaarahaukka ja petoja oli taivas täynnä, mutta tammitikka-ahdistus kalvoi mieltä rotan lailla. Nyt se oli asettunut ruokinnalle hienosti.

Pyhäiibis.

Pienet toiveet elivät tietysti siitä, että se jäisi odottamaan meitä. Tuskin sentään?

Pitkän tapituksen jälkeen Osku huusi pyhäiibiksen tupsahtaneen jostain paikalle. Mukava muovilaji tuli listoille.

Adalbertia vain ei näkynyt.

Päätimme vaihtaa vähän paikkaa ja etsiskellä liitohaukkaa langoilta, mutta ei löytynyt sitäkään. Yksi käärmekotka pönötti hienosti sähköpylvään nokassa. Pensassirkku löytyi.

Palasimme vielä takaisin alkuperäiselle paikalle, josta oli paras näkymä. Kotvan staijin jälkeen löysinkin putkella hanhikorppikotkien seasta pienemmän pedon, jonka silhuetti toi ensin mieleen jopa ruskosuohaukan. Katsoin sitä kuitenkin tarkemmin, ja linnun kääntyessä kohti siltä näkyivät loistavasti kyynärsiiven etureunan valkoiset alueet.

Nyt pitää katsoa! Huikkasin nopeasti Oskulle.

Tiesimme katsovamme vanhaa iberiankeisarikotkaa, ja fiilis oli loistava. Tämän lajin näkeminen oli ollut yksi suurista haaveistani reissulle, kun sitä ei ensimmäisellä kerralla löydetty.

Ilta jatkui tammitikkaspekuloinnin ja juhlavan illallisen kera Tarifassa Vaca Loca -ravintolassa. Söin pinaattiquichen, joka tarjoiltiin ranskalaisten ja salaatin kera, Osku söi valtavan lihapiirakan.

Iltahumussa sama aamuinen parkkimaisteri hiippaili ihmispaljoudessa hokien hiljaa "kokain, kokain, kokain."

Mitä lie oli tällä kertaa kauppaamassa... Nauratti.

Päivä 4: Tuulen viemää

Seuraavan aamun ykköstargetti oli kyläbulbuli. Nyt olimme paikalla hyvissä ajoin ennen auringonnousua, ja päivän valjetessa bulbuli aloittikin pytpyttelevän, hieman yksitoikkoisen mutta kuuluvan värssynsä.

Tuuli idästä, mikä siunasi staijipaikkamme Peñan kukkuloille. Siellä oli nähty viime aikoina suomukorppikotkaa, ja paikka on muutenkin hyvän itätuulipaikan maineessa petovirtaa ajatellen.

Tammitikka katosi ja haaveet eliksestä murskautuivat Andalusian päivän lämmetessä.

Peñan näteillä kukkuloilla kivikkotöyhtökiurut, mustapäätaskut ja etelänsatakielet laulelivat. Hanhikorppikotkia alkoi hiljalleen lipua esiin vuorilta. Ne katsottiin tarkasti, mutta harvinaista suomukorppikotkaa ei vieläkään löytynyt.

Staijin kohokohta oli, kun Osku äkkäsi rinteelle tippuneen kirvisen. Siinä ruokaili nyt elämäni ensimmäinen nummikirvinen ja hienosti ruokailikin. Tämä laji lukeutuu helpoimpiin puutteisiini Suomessa, mutta on käynyt ikävän vaikeaksi.

Nummikirvinen.

Korppikotkat loittonivat tai nousivat korkeuksiin, ja niin valuivat hiekkaan myös rueppelliihaaveet.

Laji oli esiintynyt myös La Zargan korppikotkakoloniassa, joten päätimme yrittää vielä sieltä. Ei löytynyt sieltäkään, mutta pari pikkukorppikotkaa piristivät. Oskulle ropisi eliksiä iberianvihertikan ja -tiltaltin muodossa. Edempänä vuorilla törmäsimme taas yhteen puomiin, kun yritimme rantareittiä pohjoiseen. Puomilla lauloi vuoriuunilintu.

Seuraavaksi tarkoitus oli tutustua Barbaten kuuluihin lintualtaisiin. Tämäkin oli minulle vielä käymätön alue. Meitä odotti altailla aivan valtaisa kahlaajapaljous. Sirrejä oli ehkä tuhansittain, mutta mitään kovempaa ei osattu. Paikalla oli myös runsaasti karikukkoja ja muita mukavia lajeja.

Toiveissani oli vuorikirvinen, mutta eipä löytynyt sitäkään.

Retkitunnelmaa latisti todella kovaksi yltynyt tuuli, joka iski suojattomalle alavalle paikalle lujasti. Eksyimme myös kala-altaiden puolelle, mistä pari paikallista karpaasia tuli häätämään meidät hiiteen.

Pääskykahlaajat taiteilivat tuulessa Barbaten altailla.

Ennen illan majoituskaupunkia Chipionaa päätimme tsekata vielä Cetinan marismat matkan varrelta. Tienposkesta löytyikin odotettuja pieniä kiuruja. Niiden määrittäminen oli mukavaa. Lukuisien lyhytvarvaskiurujen seasta onnistuimmekin lopulta löytämään yhden hienon pikkukiurun. Pikkukiurukompleksi on monimutkainen, ja Suomeen harhautunee todennäköisemmin jokin itäisistä roduista tai lajeista. Siitäkin on jo elishylsy Suomesta tilillä.

Mutta kiurujen katselu toi kyllä arvokasta oppia. Sitähän nämä matkat mitä suurimmissa määrin ovat: opintomatkoja.

Chipionassa illallisella teki vaihteeksi mieli pizzaa.

Harjalintuja näkyi runsaasti.

Päivä 5: Kohti Doñanaa

Chipionan huoneistohotelli oli muuten oikein viihtyisä ja romanttinen, mutta aamupala tuotti melkoisen pettymyksen ja sieltä palatessa hotellin käytävillä vaelsi kottaraisen kokoinen torakka. Jos se olisi ollut sisällä huoneessa, olisin varmaankin saanut slaagin. Tällaista eksotiikkaa tällä kertaa.

Päivän valjetessa olimme paikalla satamahallilla, joka lienee edelleen Euroopan ainoa varma paikka tavoittaa pikkukiitäjä. Niiden touhukasta lentelyä sitten ihastelimme pienen tovin. Illaksi oli määrä päästä Doñanan kansallispuiston alueelle, jossa retkeilisimme seuraavan päivän. Matkan varrella on paljon hyviä lintukohteita.

Pikkukiitäjä.

Uusi sellainen oli Playa de Montijon ranta, jonka olin merkannut kartoilleni hyväksi kahlaajapaikaksi. Manailin matkatoverilleni, kun ei oikein mitään yllätyksiä ollut vielä matkalle sattunut. Sendari vastasikin rukouksiini kirjaimellisesti sekuntien päästä.

Rusotasku! 

Yhtäkkiä maailman kaunein koiras rusotasku istui tien vieressä aidalla.

Rusotasku oli toivottu elis.

Taskukuvausten jälkeen matka jatkui kohti kahlaajarantaa, ja miten hieno ranta se olikaan.

Kymmeniä pikkukuoveja, karikukkoja, mustajalkatyllejä, tyllejä, pulmussirrejä, suosirrejä ja tundrakurmitsoja piipersi lietteillä. Merellä lenteli riuttatiiroja.

Kauempana näkyi olevan paljon erityisesti lokkilintuja, joten päätimme yrittää ajaa hieman lähemmäs myötävaloon.

Ratkaisu osoittautui hyväksi. Lokkiparvesta löytyi reissun ensimmäinen välimerenlokki, lukuisia kaitanokkalokkeja, yllättävän paljon pikkutiiroja ja peräti yksi kotoisan näköinen kalatiira. Samalta seisomalta tuli suuri määrä Espanjanpinnoja ja Oskulle joku eliskin.

Tuo paikka kannattaa ehdottomasti ottaa ohjelmistoon, jos Andalusiassa pyörii. Rarikahlaajan potentiaalikin on suuri.

Seuraavaksi suuntasimme Bonanzan altaille, joilla oli nähty muun muassa pikkuhaikara. Matkalla sinne näimme Oskun ensimmäiset hietatiirat.

Altailla olikin nyt paljon lintuja: pikku-uikkuja, valkopääsorsia, punapäänarskuja, punasotkia, erilaisia haikaroita, liejukanoja, nokikanoja, pari sulttaanikanaa ja sen sellaista. Osku lähti ihmettelemään erikoista laulajaa, kun minä menin tarpeilleni pusikkoon. Siitä suivaantuneena aivan vierestä pomppasi lentoon pieni ja ihmeellisen näköinen lintu.

Osku tuli paikalle juoksujalkaa, kun huusin lajin ääneen: PIKKUHAIKARA!

Jäin kameroineni rantaan kytikselle ja eipä aikaakaan, kun tämä minihaikara teki näyttävän ohilennon suoraan edestä. Tuntui pienimuotoiselta lottovoitolta lajin kähmyys tietäen. Niitä oli kaksi.

Pikkuhaikara näkyi harvinaisen hienosti.

Pensaan outo laulaja paljastui taiturikultarinnaksi, jota oli jo aiemmin etsitty tuloksetta. Elis maistui hyvältä.

Toiselta altaalta löytyi vielä kolmas pikkuhaikara.

Taas pusikoista kuului outoa luritusta.

Olisikohan kyseessä aiemmin paikalla havaittu iberiankultarinta?

Pienellä työllä lintu saatiin näkyviin, ja olihan se opaca koko komeudessaan.

Iberiankultarinnan kuvittelin saapuvan vasta myöhemmin, mutta näköjään niitä jo oli.

Altaiden jälkeen matka jatkui kohti Doñanaa. Salinas de Bonanzan alueella oli mukavasti lintuja ja kahlaajiakin, mutta ei mitään uutta tai kovin ihmeellistä.

Laguna de Tarelo oli itselleni uusi kohde. Järvellä oli hieno haikarakolonia, runsaasti valkopääsorsia ja retken ensimmäiset mustakaulauikut. Algaidan pinjametsästä hoitui edellisvuoden tapaan etelänpuukiipijä ja reissupinnaksi kirjattiin myös kirjosieppo. Pari vuoriuunilintuakin näkyi. Paikka on näkemisen arvoinen suuren haarahaukka- ja haikarakolonian vuoksi.

Retki jatkui Guadalquivir-joen rantakosteikoille, joissa lintuja on suomalaisittain pilvin pimein. Flamingot olivat pääosin kaukana, mutta läheisimmät yritettiin katsoa tarkoin pikkuflamingojen varalta. Eipä löytynyt.

Tien laidassa pikkukotka söi saalista. Otin dokun muistoksi keskipäivän raa'assa valossa.

Siirtymä oli pitkä ruuhkaisen Sevillan läpi Matalascañaksen rantakaupunkiin Doñanan toiselle puolelle. Ennen kohdetta näkyi jo useita alueelle tyypillisiä siniharakoita, ja taas Osku sai eliksen. Saimme huoneet mukavasta ja hyvinkin rauhallisesta huoneistoresortista. Aurinko oli painumassa mailleen, kun nautimme kalaillallisen rantaravintolassa. Päätimme lähteä vielä pimeän tultua pöllöretkelle. Retken saalis oli yksi huhuileva lehtopöllö. Illan päätteeksi tuli vähän sanaharkkaa Junta de Andalucian miesten kanssa. Juntan miehet olivat unohtaneet sulkea erään portin, josta livahdimme pöllöjä kuuntelemaan. Siitä tuli sitten sanomista, mutta selvisimme pienellä nuhtelulla.

Päivä 6: Doñanan lintupaljoutta

Herätys kuuden jäljestä, aamupala, eväät mukaan ja tien päälle. Sellaisella rytmillä lepoloma jatkui.

Ensimmäinen retkikohde oli läheinen El Acebuchen alue. Harjalintu puputteli viileässä aamussa. Harmaasirkut lauleskelivat, turkinkyyhkyjen huhuilu raikui kuten kaikkialla, mustakottaraiset päästelivät mitä erikoisimpia ääniä, keltahempot kitkuttivat ja varpuset sirkuttivat. Joukossa oli nyt myös eksoottisempi laji pikkuvarpunen!

Acebuchen piilokopeilla korviin tarttui haikeampi, tuttu sävel. Kangaskiuruhan se siellä lullutteli oikein sopivan näköisessä maastossa. Espanjanpinna minulle.

Edellisvuoden tarkalta nuottipaikalta löytyi Oskulle myös kohdelaji: ruskokerttu.

Poistuessa ihmettelimme vielä matalalla lentäneiden mehiläissyöjien hyrinöitä. Mukava aloitus päivälle.

Siniharakoita näkyi tällä kertaa mukavasti.

Päätimme pysähtyä myös La Rocinan Centro de Visitantesin altailla. Retkipinnojen kannalta käynti oli oikeinkin väärti. Altaalta edustan ruovikosta kuului surinaa. Totesin toverilleni, että tuonhan täytyy olla ruokosirkkalintu. Maapinna tuli taas. Myös ruokokerttunen ja rytikerttunen olivat läsnä. Kojusta poistuessa pieni fyllari pomppi pinjassa. Katsoimme sitä ja totesimme linnun ihan itsensä näköiseksi sirittäjäksi. Se on ihan kiva laji Espanjassa. Kevätmuutto eteni.

Siirtymä Doñanan avoimen osan parhaille, tai ainakin parhaille tietämilleni, lintualueille kulkee Rociosta nähtynä pitkähkön kiertotien kautta. Matkan varrella pysähdyimme staijailemaan aukealle, jossa näimme vuotta aiemmin liitohaukan. Nyt sitä ei tietenkään näkynyt, mutta löysimme, tai Merlin löysi meille, pesäänsä rakentelevan pussitiaisparin. Tekoälymorkooni havaitsi linnun vaisun kutsuäänen, joka olisi meillä muuten voinut jäädä kuulematta. Lintu toki myös nähtiin ja kuvattiin. Mehiläissyöjiä lenteli taas ympärillä kiva 25 linnun parvi.

Mehiläissyöjät pitävät vahtia.

Päivä olikin hienoa lintutykitystä. Laajoilla pelloilla ja kosteikoilla näimme kaikkiaan 85 lajia retken aikana. Erikoinen hetki koettiin, kun Osku katsoi auton ikkunasta pitkään pikkulintua läheisellä oksalla. Otin siitä kuvan, ja lintu määritettiin naaraspukuiseksi kultapiispaksi. Enpä ollut tuollaista lajia osannut matkalle edes budjetoida. C-kategoriaa, mutta pinna.

Mahtavia parvia hietatiiroja ja valkoposkitiiroja lenteli useammassa paikassa, seassa kymmenittäin muutolta saapuneita mustatiiroja. Pronssi-iibiksiä oli tuhansia, samoin flamingoja. Lehmähaikaroita arvioimme 500, silkkihaikaroita 300.

Joskus vielä Suomessa se paikon paikko... Tornipöllö.

Tornipöllöt löytyivät edellisvuotiselta paikalta. Tällä kertaa en ollut jättänyt kameraa autoon. Linnut tekivät nopean lentokierroksen ja palasivat torkkumaan leposijaansa.

Kovasti etsimme jouhihietakyyhkyjä, mutta laji jäi tälläkin reissulla haaveeksi. Ehkä sellaisen joskus jossakin vielä pääsen näkemään. Harvinaisemmista lajeista kruununokikana sentään löytyi lopulta ja vielä ihan läheltä. Osku spottasi hienosti myös reissun ainoaksi jääneen rääkkähaikaran lennosta.

Kruununokikana.

Mainion lintupäivän päätteeksi ajelimme kohti Osunan tasankoja. Doñanassa olisi toki voinut viettää useammankin päivän, mutta paljon muutakin nähtävää oli vielä jäljellä. Pysähdyimme ennen Osunaa muutamassa paikassa lähinnä sponderetkehengessä näkemättä sen ihmeempää. Reissun ensimmäisen lännenrusokertun nyt kuitenkin.

Retkipinnat alkoivat olla 170:n paremmalla puolella. Olin veikannut retkilajimääräksi tasan kahtasataa ja päiviä oli jäljellä neljä, joten jonkinlaiseksi henkiseksi tavoitteeksi tuo haamuraja alkoi asettua.

Osunassa ei ravintolatarjonta illalla päätä huimannut, mutta kebabkioski oli onneksi auki. Osku söi kebun ranskalaisilla, minä falafelrullan. Hieno päivä.

Niittysuohaukka lentää viljelysmaiden yllä.

Päivä 7: Tasaiselta ylös

Osunassa olimme taas liikkeellä jo varhain ja onnistuimme ennen auringonnousua löytämään molemmat trapit. Hyvä niin.

Teitä oli taas kiinni, emmekä päässeet Laguna de los Ojuelosiin, jonne olisimme halunneet. Tämän reissun teemana oli vähän "miksi ovet ei aukene meille."

Toistakaan hietakyyhkylajia ei taaskaan alkanut löytyä, ja sääkin oli viileä ja epävakaa. Etsimme lintuja alueen useilta silloilta ja eräillä hiljattaisilla nuoteilla. Nuottipaikalle vei peltotie, joka oli alkuun ihan kelvollinen. Tovin matkaa ajettuamme tie muuttui kuitenkin pahalaatuiseksi traktoriuraksi, jonka rengasurat olivat ehkä puoli metriä syvät. Osku piti taitavasti toisen renkaan penkalla ja toisen keskikaistalla, ja niin vuokra-Pösö pysyi väylällä. Yhtäkkiä aivan tien reunassa töllisteli 17 isotrappia. Huhhuh!

Osunasta kirjasimme retkipinnoihin myös pensastaskun ja löysimme retken ensimmäiset etelänisolepinkäiset.

Isotrappi.

Seuraavasta retkipäivästä keskiviikosta lupasi kunnon sadepäivää, joten piti heittäytyä luovaksi. Olimme ottaneet seuraavan majoituksen Fuente de Piedrasta, mutta päätimme pistäytyä vuorilla ennen valtavan järvialtaan selailua. Tämä osoittautuikin hyväksi ratkaisuksi. Puerto del Viento -nimisellä näköalapaikalla oli nähty monta kiinnostavaa lajia, kuten kerttuja. Heti paikalle päästessä kuuluikin puskasta rätinöitä. Lännenrusokerttu hääti vakiopuskastaan kaksi muuta lintua, jotka osoittautuivat ruskokertuksi ja toivelaji lännenorfeuskertuksi!

Alppivariksia ja hanhikorppikotkia lenteli tuulisella taivaalla.

Komppasimme rinteitä. Löytyivät reissun ensimmäinen tulipäähippiäinen, vuorisirkkupari ja naarassinirastas.

Pikkupensaskerttua ei vain näkynyt, ja aloin kasata itselleni paineita tästä elispuutteesta.

Kerttuja ihmetellessä vuorelta lipui Gypsejä pienempi kotka. Tumma sellainen, pitkäpyrstöinen. Vanha maakotkahan se siinä, mukava reissulaji ja Espanjanpinna.

Myös muuttohaukkapari pesi rinteillä.

Komppailimme toistakin puolta vielä. Löytyi mustaleppälintua, lisää kerttuja mutta ei conspicillataa sekä pari rusotaskuja.

Munkkikorppikotka.

Osku jäi staijailemaan ja minä vielä kyttäsin puskia pienen kertun toivossa. Onneksi olimme ottaneet reissuun radiopuhelimet mukaan. Osku lärpytti alempaa mahdollisen munkkikorppikotkan, ja hipsin paikalle niin nopeasti kuin pystyin. Onneksi kallion taakse kadonnut munkki koukkasi vielä oikealle puolelle hienosti näkyviin. Sehän näytti ihan samalta kuin Limingassakin aikoinaan. Upeaa!

Illalla hylsyilimme tuulisella Bobadillalla liitohaukkaa ja selasimme Fuente de Piedran tuhansia flamingoja. Kymmenittäin mustakaulauikkuja löytyi, mutta ei pikkuflamingoa.

Flamingopitäjässä ei ollut illalla yhtäkään ravintolaa auki, ja ainakin minä olin aivan poikki. Söimme illalliseksi kaupasta ostamiamme patonkeja täytettyinä. Aivan hyvältä sekin siinä tilassa maistui, kuten unikin.

Flamingoja Fuente de Piedralla riittää.

Päivä 8: Jumissa mudassa

Alkoi sataa, kuten ennustettiinkin. Jo illalla olimme masennukseksemme huomanneet, että kolme pikkuflamingoa oli nyt nähty Doñanassa, jonne ne aivan ilmeisesti olivat Fuente de Piedralta siirtyneet. Oli siis lähes varmaa, että järven seulominen on taas täysin turhaa. Sitä sitten harrastimme vesisateessa.

Vierailukeskuksen jälkeen siirryimme järven lounaispäähän, jossa oli sentään katos. Vaatteet olivat jo aivan märkiä. Sade haittasi näkyvyyttäkin niin, ettei osaa kymmenen kilometrin pituisen järven flamingoista mitenkään nähnyt. Erikoinen havainto oli, kun jostain saapui sateiselle järvelle lentelemään 28 mustatiiran muuttoparvi. Aika harvoin pääsee moista näkemään.

Tsekkasimme vielä järven pohjoipuolen lätäkön, jolla edellisiltana näytti olevan runsaasti kahlaajia. Sieltä löytyikin niitä yhä mukavasti ja mukana oli kolme liroa retkipinnaksi! Kylläpä moinen tuttu laji saattoikin ilahduttaa.

Seuraavaksi siirryimme taas Bobadillaan, jossa oli aiemmin nähty liitohaukkoja jopa pariskunta. Laji on kuulemma ilmeisesti vähentynyt kovasti alueella.

Hetkisen selailimme puita ja voimajohtoja sateessa, kunnes Osku äkkäsikin kaukaa jotain puussa kököttämässä. Piti asentaa äkkiä putki. Se oli kuin olikin Elanus! Logiikkamme petolinnun bongaamiseen sateessa toimi aivan oikein: siellä jossain se kököttelisi märkänä odotellen kirkkaampia aikoja. Niin siinä kävi.

Linnun lähelle johti pieni peltotie, joten ehdotin, että ajetaan sitä kuvien toivossa. Pääsimme ehkä 10 metriä, kun Peugeot juuttui mutaan. Minä sitä sitten työntelemään. Auto saatiin kuin saatiinkin irti mudasta, mutta siinä sivussa retkihousuni olivat yltä päältä ravassa ja kuraa oli lentänyt aimo lasti myös auton sisätiloihin. Hups.

Valkopääsorsa.

Meitä motivoivat seuraavaksi retkipinnat, joita voisi löytyä läheisiltä järvialtailta. Laguna Dulcella oli jopa katselukoppi, josta lintuja saattoi seurata mukavasti kastumatta enempää. Ihan kojun ulkopuolella valkopääsorsilla oli kovat soidinmenot käynnissä. Aivan läheltä ui myös pikku-uikkuja.

Pudotuskeli oli tuonut myös tänne musta- ja kalatiiroja. Pääkohteena oli afrikanhanhi, joita pari löytyikin vastarannalta toverille elikseksi ja minulle Espanjanpinnaksi. Saapa nähdä, milloin moinen eksyy Suomen kamaralle. Euroopassa tuo tarhahanhi on jo yleinen monin paikoin.

Seuraava allas oli nimeltään Laguna de Capacete. Vettä tuli kovaa. Vaati jonkinlaisen tovin epämukavaa selailua, kunnes nukkumassa ollut amerikantukkasotkanaaras löytyi okulaariin. Se taisikin olla reissun harvinaisin lintu, ainoa varsinainen rariteetti.

Kapasiteettijärven jälkeen siirryimme härkäjärvelle eli Laguna de Torolle. Hyyppä! Huusi Osku kuin olisi löytänyt kovankin rarin. Töyhtöhyyppä kirjattiin retkipinnaksi. Jesssss.

Etsimäämme ruskosotkaa ei sen sijaan löytynyt, mutta onhan noita nähty Omenojärvellä.

Pösö jatkoi kohti vuoria, joilla ilma näytti jo hieman kirkastuvan. Olin jo melko jäässä, ja seuraavassa kohteessa pitikin vaihtaa kuivempaa kampetta ylle. Paikka oli taas hieno vuorenseinämä nimeltään Peñón de Peñarrubia. Gypsejä nousi hiljalleen ilmaan nyppylältä. Sinirastas löytyi kallioilta matojahdissa. Tovin ihmettelyn jälkeen Osku kysäisi, että onkos tossa vuorikotka? Siinähän se oli. Upea fasciata mobbaili hanhikorppikotkia ja huuteli reviirillään.

Vuorikotka.

Jatkoimme ylös vuorille ja koukkasimme metsäiselle rinteelle paikassa nimeltä Carril de las Víboras. Sieltä alkoikin löytyä tuttuja lajeja ja retkilistalle kirjattiin kuusitiaista, pikkukäpylintua ja kulorastasta. Maastoon olisi tehnyt mieli, mutta vettä tuli niin kovaa taas, että päätimme ottaa autossa nokoset. Komppaus unohdettiin ja suuntasimme kohti Rondaa.

Ronda on rotkostaan tunnettu, hieno, mutta turistien kyllästämä kaupunki vuorilla. Autopaikkakin kahdeksi yöksi maksoi 50 euroa, mutta se oli kyllä joka pennin väärti. Esimerkiksi Tarifassa luvallisen autopaikan etsiminen osoittautui liki mahdottomaksi. Muutkin andalusialaiset kaupungit osaavat olla autoilijalle melkoisia sumppuja.

Osku nappasi iltakävelyllä vielä kaksi elistä eli kalliovarpusen ja alppikiitäjän. Illastimme herroiksi kolmen ruokalajin illallisen majapaikkamme pienessä ja viehättävässä ravintolassa. Pääruuaksi otin kasvispastaa ja Osku lammasta, palanpainikkeena oli talon omaa rondalaista punaviiniä. Jälkiruokina oli omenatorttua ja jäätelöä portugalilaisen jälkiruokaviinin kera.

Päivä 9: Vuorille

Viimeinen kokonainen retkipäivä oli määrä käyttää vuoristossa vielä puuttuvien lajien etsimiseen. Hyisenä aamuna mittari näytti yhdeksää astetta.

Ensimmäisenä kohteena oli mustatasku, joka hoitui hyvillä nuoteilla helposti. Alue tosin oli aitojen takana, joten kovin läheltä lintua ei päästy katsomaan. Putkella se näkyi kuitenkin vallan hyvin.

Pensassirkku.

Jatkoimme syvemmälle Sierra de las Nievesin kansallispuistoon. Tie muuttui huonoksi ja lähti sitten kiemurtelemaan vuorta ylös. Pysähtyminen rinnemetsässä tuotti pyrstötiaisen retkipinnaksi. Löytyi myös pensassirkkupari ynnä muuta mukavaa.

Lopulta päästiin parkkipaikalle, josta tulikin heti tukku hyviä havaintoja. Ohitse lensi pientä puroa seuraten västäräkki. Ääni ja kellerrys paljastivat: virtavästäräkki!

Metsikön reunassa puuhasteli pari pähkinänakkeleita, reissun ensimmäiset nekin.

Pähkinänakkeli.

Päätimme kavuta vuorelle lyhyempää, mutta jyrkempää reittiä metsän läpi, kun tietäkin olisi päässyt. Reitti oli hieno. Kymmenet punarinnat, etelänpuukiipijät, pähkinänakkelit, kuusitiaiset, punarinnat ja muut lauleskelivat. Hiki valui.

Erään rotkon kohdalta kuului outoa maukumista. Ei se miltään linnulta kuulostanut, ainakaan tutulta. Epäilimme, voisiko kyseessä olla peräti iberianilves, mutta tätä kirjoittaessa en ole saanut asiaan varmuutta. Jonkinlainen nauhoite on olemassa.

Lopulta tuuliselle huipulle päästiin. Hieman yllättäen 1700 metrin korkeudessa lauloivat kangaskiurut. Toivottu kivikkorastas ei vielä ollut saapunut tai sitä ei ainakaan löytynyt, mutta Oskun huomio kiinnittyi pusikkoon sujahtaneeseen pikkulintuun.

Lintu teki pitkän lentokierroksen ja näin sen yläpuolelta hyvin: sinertävä pää ja punertava selkämys. Taas se sujahti pieneen pensaaseen.

Sehän passaisi olemaan...

Monen minuutin jallituksen jälkeen lintu näyttäytyi lopulta hyvin ja siinä se vihdoin oli: Elämäni ensimmäinen conspicillata. Pikkupensaskertun etsintä vaati näemmä raskaan vuorikiipeilyn, kunnes laji lopulta minulle antautui.

Pikkupensaskerttu löytyi, kun ensin löysi sopivan pieniä pensaita.

Vuorilla näkyi vielä hieno maakotka ja muuttohaukka. Lompsimme hyväntuulisina alas tyytyväisinä vaellussuoritukseen.

Reissupinnoja oli nyt 199 kappaletta.

Jostakinhan se yksi oli vielä kaivettava.

Pohdimme strategiaa päiväunien jälkeen pizzan äärellä.

Sen voimalla jaksoi lähteä vanhoja pöllönuotteja kuulostelemaan. Heti ensimmäisellä pysähdyksellä piippaili kaksi tai kolme kyläpöllöstä, ja parilla muulla pysäyksellä löytyi vielä 1-2 lisää sekä yksi lehtopöllö. Kyläpöllönen oli haaveilemani elis, mutta minervanpöllöä ei tällä reissulla havaittu ihme kyllä ollenkaan.

Päivä 10: Kotia kohti

Viimeisenä päivänä laskeuduimme vuorilta takaisin Costa del Solille. Staijikopilla oli vakiojengi kasassa: staijari-alkuasukas, nukkuva koditon ja me kaksi suomalaisturistia.

Merikihuilla näytti olevan muutto päällä, neljä yksilöä kaikkiaan näkyi. Siitä tuli reissupinna numero 201. Liitäjiäkin liiteli menemään länttä kohti mukava määrä. Meno loppui kuin seinään saderintaman ulotuttua merellä melko lähelle, joten lopetimme staijin siihen ja lähdimme ajelemaan kohti Malagaa. Viimeiset mehut väsyneistä retkeilijöistä otettiin pois jälleen Guadalhorcessa. Keskityimme tuijottelemaan lokkeja kalalokin toivossa. Eipä löytynyt. Eikä löytynyt myöskään rengasnokkalokkia, jonka koti-Suomeen päästyämme saimme huomata samana iltana havaitun tuolla kyseisellä paikalla. Aamulla siellä oli nähty myös riuttahaikara, mutta emme me nähneet sitäkään.

Kaitanokkalokki.

Matka oli huikea, mutta kaksijakoinen. Lajeja, jopa odottamattomia, nähtiin enemmän kuin sopi oikeastaan uneksiakaan. Silti muutaman kovan lajin näkemättä jääminen jäi tietysti kaihertamaan, mutta hyvähän noita tavoitteita on olla tulevillekin vuosille.

Ja se tammitikka tietenkin...

Tästä sitten retkimotivaatiota keräillen kohti Suomen kevättä.

Maaliskuun retket: "Eihän tää oo harrastus. Tää on elämäntapa. Ei tätä voi lopettaa"

Mandariinisorsa tuli toista kertaa bongattavaksi maaliskuussa.  Kaksin kappalein. Sitten niitä olikin siellä täällä. Kouvola 22.3.2026.

Maaliskuu alkoi sieltä, minne helmikuu loppui: sumuisesta Utöstä. Oli todella säkkisumu ja näkyvyys olematon. Saaren satamalahdella oli edelleen hieno juhlapukuinen koiraslapasotka, yksi vaihtopukuinen koiras ja yksi naaras. Ihan kiva kuudari.

Lompsimme porukalla hiljalleen kohti itäniittyä. Jarmo Koistinen huusi sepelkyyhkyn, joka meni suoraan yli. Itäniityllä oli yhä neljä hyyppää, jotka olivat olleet kevääntuojina jo helmikuun viimeisinä päivinä. 

Lautta mantereelle lähti puoliltapäivin. Utö oli tarjonnut mukavan tauon arkeen ja railakkaan seikkailun, vaikka mitään kuukausipinnoja tai harvinaisuuksia ei reissulle osunutkaan. Kotimatka sujui ongelmitta harmaata merimaisemaa tuijotellen. Kaikkiaan kuun ensimmäinen tuotti 20 kuudaria.

Ilmassa alkoi vihdoin olla talven lopun tuntua. Leudot ja sateiset päivät olivat sulattaneet lumia silmissä Helsingissä. Kävin kuun toisena hoitamassa töyhtökiurun rutiininomaisesti maaliskuunpinnaksi. Se näkyi jo autoon lampun päältä.

Maaliskuulle ei ollut oikein mitään odotuksia. Kyseessä on suhteellisesti vahvin kuukauteni, joten uusien pinnojen saaminen on jo erittäin vaikeaa. Maaliskuu on raaka kuukausi. Kuun viimeiset päivät ratkaisevat kaiken.

Blogin suhteen alkoi näyttää taas kuun viidentenä vaikealta. Päivänpinnoja oli tullut kaikkiaan 11 kappaletta. Kuudareita oli kai 32. Soidinkauden jatkuessa aktiivisena lintujen havainnointi oli jäänyt hyvin vähälle. Aamuisin ja vähän iltaisinkin olin kyllä yrittänyt. Neljä kottaraista Vermossa olivat ainoa mantereella näkemäni merkki lintujen kevätmuutosta Töölönlahden lokkiparven ohella.

Ke-vit, ke-vit, ke-vit. Lehtopöllönaaraan keväinen kutsu kruunasi perjantai-illan, kun palailin hyvissä ajoin Eevil Stöön Iso Vauva Jeesus -juhlakeikalta kotiin armaani viereen 6. maaliskuuta. Seuraavakin päivä oli kaunista keväistä juhlaa. Herkullisen aamiaisen jälkeen lähdimme ulkoilemaan Haltialan aurinkoiseen säähän. 

Kevättä vastaanottamassa olivat Ahvenaiset, Heino, Rokala, Tuisku ja kumppanit. Solahdimme joukkoon tapittamaan taivasta ja nauttimaan lämmöstä. Ihme kyllä olin pukenut päälle liikaa vaatetta. Hiki valui villapaidan ja vaatekerrosten alla tyynessä paisteessa! Pääosassa Haltialan vielä suurimmilta osin lumisilla pelloilla olivat kiurut. Se puuttuikin päivänpinnoista. Uuttukyyhkyjä muutti jonkin verran, joukossa pari sepelkyyhkyä. Tavallistenkin lajien tunnistaminen tuntui taas jotenkin tosi ruosteiselta. Yksi laulujoutsen pyöri ehkä paikallisena, pari hyyppää suuntasi pohjoisiin. Harmaapäätikan äänekäs kuikuttelu tuotti toisen rastin päivälle.

En halunnut piinata aloittelevaa staijikaveriani turhan pitkään seisoskelulla. Suuntasimme bongaamaan töyhtökiurun ja siinä syntyi idea mennä kahville. Hän ehdotti Munkkiniemen Cafe Tarinaa. Syy oli se, että paikassa on terassi. Pitkän talven jälkeen tuntui hienolta nautiskella terassikahveista ja aprikoosi-suklaakakusta auringonpaisteessa ulkona.

Eipä tuota pinnailotulitukseksi voinut väittää, mutta muuten kaikin puolin mukavaa.

Sunnuntaina 8. maaliskuuta jatkui sama, johon lauantaina jäätiin. Kevään odottelua Haltialan pelloilla siis. Olin paikalla ensin yksin. Seuraan liittyi pian Ahvenaisen Arto ja hiljalleen muutamia muita. Arto fiilisteli kevään saapumista.

Oli kylmempää kuin edellispäivänä ja meno siten melko hiljaista. Joitakin uuttukyyhkyjä näkyi muutolla, kiuruistakin iso osa näytti jatkaneen matkaa.

Yhtäkkiä kaukaa Tammiston suunnasta kuului tuttua dzy-dzy,dzy-dzy,dzy-dzy -huutelua.

"Kuuntele", sanoin Artolle.

"Nakkeli!!"

Molemmat kuulimme äänen ja mietimme, voiko olla tosi. Hetken kuunneltuamme selasin putkella lehtikuusia ja sieltähän se toden totta löytyi latvuksista kiipeilemästä. Kohta pähkinänakkeli lennähti alas Tammiston puolelle niin, että siniharmaa värityskin näkyi kaukoputkella. Havainto oli minulle alue-elis ja muutenkin kova jopa vuositasolla alueellamme.

Lisää riemua aamuun toi Arton huutama hemppo, joka oli vuodari. Paikalle saapunut Jon Rikberg äkkäsi Kellarimäentien länsipuolen pellolta vielä neljä pulmusta, jota monet olivat odotelleet ja niiden perään pitkin aamua kyselleet. Pulmuset näki myös paikalle pelmahtanut monikymmenpäinen Tringan retkikunta. Päivänpinnatasolla kiva oli myös yli lentänyt pikkukäpylintu.

Vajaat kolmisen tuntia staijailtuani päätin kipeän selän kanssa lähteä bongailemaan. Yritin kunkkua Itä-Helsingistä turhaan. Töyhtökiuru oli tuttuun tapaan helppona. Mustapääkerttu ei sen sijaan vajaan tunnin seisoskelulla Konalassa näyttäytynyt.

Iltapäivällä suunnittelimme Osku Saarensillan kanssa tulevia kevään suunnitelmia, mutta niistä lisää sitten aikanaan.

Laiska ja väsynyt sunnuntairetkeily tuotti kahdeksan kalenteripäivälle uutta. 

Kiurusta kolme kuuta kesään. Haltiala 9.3.2026.

Maanantai 9. maaliskuuta oli taas perinteistä paskaa. Haltialassa oli aamupäivällä kuultu lapinsirkun kutsuääni. Iltapäivällä yksinäinen etsijä näki linnun lennossa. Sen jälkeen iso porukka etsi lintua näkemättä sitä. Tämän jälkeen taas yksinäinen etsijä näki linnun lennossa. Kun minä pääsin paikalle, lapinsirkkua etsittiin taas isolla porukalla. 80 kiurun parvessa oli kaksi hemppoa. Sen pituinen se.

Sain päivänpinnaksi työmatkalla ilahduttaneen telkän, joka oli saapunut Töölönlahden pieneen taidesulaan, pikkuvarpusen sekä Itä-Pakilaan ennättäneen sepelkyyhkyn. Lapinsirkku jäi yhä puuttumaan maaliskuulta ollen yksi harvoista "helpoista" jäljellä olevista puutteista.

Sumuseinämä oli saartanut pääkaupunkiseudun maaliskuun toisen viikon madellessa verkkaisesti eteenpäin. Se tietäisi, että kevätmuutto ei juuri etenisi. Pistäydyin Tokoinrannassa aamun työmatkalla. Yksi harmaasorsakoiras oli kaiketi selvinnyt talvesta lintuinfluenssoineen ja kovine pakkasineen. Neljä tukkasotkakoirasta oli saapunut odottelemaan keväisempiä aikoja. Tirkkosen Juho hälytteli jalohaikarasta aivan läheltä vieläpä oikeaan suuntaan tulossa, mutta en onnistunut saamaan siitäkään aamupalaveripinnaa.

Oli kaunis kevätpäivä, joten päätin töiden jälkeen olla reipas. Polkaisin Hernesaareen saadakseni kuulla kahdelta kuvaajalta, että vuorihempot olivat häippäisseet varttia aikaisemmin.

Etteivät vaan kuvaajat olisi menneet liian lähelle.

Nälkäkiukuissani etsin parvea kolmisen varttia, kunnes päätin luovuttaa. Oli ollut aikomuksena käydä Viikin kautta, mutta eipä sinne olisi juuri enää ehtinyt ennen hämärää tai jaksanutkaan.

Kotimatka reilut 20 kilometriä eikä yhtään päivänpinnaa. Otti päähän.

Seuraavana päivänä lounastauko tuotti töyhtöhyypän ja alueemme Haltiala-Tuomarinkartanon ensimmäiset kanadanhanhet.

Illalla lähdimme Ahvenaisen kanssa Viikkiin katsomaan siellä päivehtivää sarvipöllöä. No eipä näkynyt. 

Itselleni vuoden ensimmäinen harmaahaikara jöllötti Lammassaaren hoitoniityllä. Seitsemän uuttukyyhkyä, yksi kottarainen. Perin tavanomaista.

Sarvipöllö nökötti kuusessaan. Helsinki 13.3.2026.

Alkuvuosi piti sisällään erikoisuuden: perjantai 13. päivä perättäisinä kuukausina. Tekoälyn mukaan tämä tapahtuu 6-11 vuoden välein. En tarkistanut, pitääkö paikkansa.

Työpäivähän se oli, joten iltapäivään pystyi puristamaan lyhyen retken. Eihän se sellainen oikein mitään ikinä tuota. Hernesaaren vuorihemppopaikalla olin taas puolisen tuntia myöhässä. Neljä hemppoa näin. Siten päivän kovin potentiaalinen epäonnenpinna oli menetetty.

Epäonnekasta.

Olimme sopineet Terhi Ahde-Uusitalon kanssa bongaavamme yhdessä jotakin. Kohteeksi valikoitui Mattbyn pikkujoutsen. Se oli onneksi putkessa Damskin Sakarilla hirmuisessa puhurissa, kun paikalle ehdimme. Oskun hetkeä aiemmin näkemiä pulmusia ei enää näkynyt mailla eikä halmeilla.

Seuraavaksi sitten paineista ruuhka-ajelua pitkin Helsinkiä Viikkiä kohti. Ahvenainen näki juuri mustavariksen, joka meni sekin ohariksi. Sarvipöllö sentään kökötteli tutussa kuusessaan ja sen sai listata teemapäivälle.

Ehdin lopulta mielitiettyni kanssa saunomaan. Hullu nainen lienee, kun lähti suoraan saunasta mukaan bongaamaan Ahvenaisen löytämää seuraavaa mustavarista. Siitä sai vielä mukavan perjantai 13. -rastin localilta.

Koitti kutkuttavan jännittävä Baaripähkinän finaalipäivän aamu. Heräsin varpusten sirkutukseen ennen seitsemää, hörpin aamukahvit ja lähdin kohti Haltialaa. Jyri Heino oli ehtinytkin paikalle jo ensin. Simo-Pekka Tuisku liittyi kasvavaan remmiin pian. Näimme varhaisen niittykirvisen, joka ilahdutti kovin. Pulmusia oli paikalla noin viidenkymmenen linnun parvi. Niitä etsi myöhemmin moni. Ukkorivi ladon seinustalla kasvoi aamun mittaan toiselle kymmenelle, samanmoinen määrä muita harrastajia pyöri pelloilla.

Meno oli taivaallakin jo paljon keväisempää kuin viikkoa aiemmin. Hanhia muutti jonkun verran, hyyppiä kymmenittäin. Tundrahanhesta tuli vuodenpinna niittykirvisen tapaan.

No se Baaripähkinän finaali sitten... Sehän meni miten meni. Käteen jäi kutossija ja ikimuistoinen sekoilu. Oli kyllä mukavaa nähdä paljon tuttuja ja ystäviä vuosien varrelta. Sehän se on arvokasta.

Haapanaparin keväistä lentoa. Haltiala 15.3.2026.

Taantuminen keskinkertaiseksi local-jyräksi eteni radallaan sunnuntaina. Kunhan ensin pääsi sängystä ylös ja ulos karistelemaan pahimpia pettymyksiä raikkaaseen kevätilmaan. Arto oli mukana henkisenä tukena. Tilan parkkipaikan reunassa elättelimme toiveita mustaleppälinnusta. Eipä näkynyt.

Simo-Pekan löytämät kaksi haapanaa olivat edelleen Ruutinkoskella tehden hienon lentokierroksen. Ihailin telkkien keväistä kauneutta. Jatkoimme kohti Niskalaa, kun äkkäsimme hienon punarinnan pomppimassa aurinkoisessa pusikossa joen rannassa.

Niskalaan oli tullut pieni hot dog -koju. Alkoikin hiukoa hieman. Ensin asioimme kuitenkin lintujen ruokintapaikalla, jossa peippo tapaili haparoivaa laulua ja järripeippo ryysti. Olin juuri helpottamassa oloani kuusikossa, kun Arto huusi: "Hei! Kärppä!"

Vikkelä lumenvalkoinen pomppi risukossa ja ehdin napata siitä jonkinlaiset dokumentit. Harvoin niitä pääsee näkemään.

Hodarikiskan nurkilta näkyi tuulihaukka ja töyhtöhyyppiä terassilistalle. Samaan aikaan Ruutinkoskella Hannu Hiisivuori havaitsi lapinsirkun. Lähdimme hiljokseen valumaan sitä etsimään. Oli laadukasta ja leppoisaa retkeilyä, sellaista kuin retkeilyn pitäisikin olla. Muutama pulmunen lensi kohti pohjoista Haltialan kanalalta nähtynä. Niiden etsijöitä oli taas pilvin pimein maastossa, kuten muitakin sunnuntaiulkoilijoita kevätpäivälle sopivasti.

Eipä sitä lapinsirkkua tietenkään löytynyt. Lähiretki tuotti 14 päivänpinnaa ja edellisillan vitutus hälveni kummasti.

Kärppä on aina iloinen kohdata. Haltiala 15.3.2026.

Maaliskuun 19. päivänä olin jälleen kerran väsynyt. Niinpä nukuin autuaasti onneni ohi, kun Pasurin Jari oli löytänyt Janakkalasta kiljuhanhen. Huomasin hälyn parikymmentä minuuttia myöhässä, enkä lähtenyt enää paahtamaan Janakkalaan. Kävi tietysti ilmi, että hanhi olisi hoitunut vielä auringonlaskun jälkeenkin. Täpärälle se varmaan olisi mennyt.

Lähdinpä sitten seuraavana aamuna aamuyöllä kohti Janakkalaa. Osku ehti hieman edelle. Muistin taas, miksi rakastan bongausta, kun ajelin tyhjää moottoritietä musiikki pauhaten jännityksestä soikeana kohti pelipaikkaa. Jännitys tosin ehti lässähtää juuri ennen paikalle pääsyä, kun Osku soitti, ettei paikalla ole linnun lintua. Edes joutsenia ei ollut yöpynyt vielä jäisellä Korventien kosteikolla.

Aamu valkeni silti keväisen hienona. Palokärjet rummuttivat ja huutelivat, samoin harmaapäätikka. Puujyrä lauleskeli lähellä. Yksinäinen joutsen tuli suoraan kohti ja yli. Sen ääni kuulosti omituiselta ja nokkakin oli ihan musta. Pikkujoutsen!

Varhainen rautiainen muutti yli ja hihitti mennessään.

Aamun ensimmäinen hanhiparvi yritti laskeutua edellisillan paikalle toiveita herättäen, mutta nousi kuitenkin ja jatkoi matkaa, kuten loputkin aamun mittaan paikan ohittaneet hanhitokat. Kiljuhanhi lie ollut jo kaukana menossa. Mikä lie on alkuperältäänkin. Ehkä sen joskus saisi vielä.

Mukava aamu tuotti 17 päivänpinnaa.

Lauantaiaamuna heräsin suorittajamielitiettyni kanssa jo seitsemän aikoihin. Nyt oli puhelimessa äänet päällä, joten kaikenlaiset tyhmät piipit häiritsivät. Nautimme rauhassa aamiaisen ja lähdimme sitten ulkoilemaan Vuosaaren Kallvikinniemelle. Siellä oli aiemmin nähty kaksi ristisorsaa, mutta nyt ne olivat jo tapoihinsa kuuluen poistuneet ehkä kauemmas merelle.

Aamu oli upea. Naurulokkien riemukkaat keväthuudot kaikuivat vielä isolta osin jäiseltä lahdelta. Kohta porukasta huudettiin tylli. Pian se ääntelikin ja jatkoi matkaansa suoraan uimarannan yli.

Lähdimme komppaamaan kärkeä kohti. Niittykirvinen ponnahti lentoon niityltä: ist-ist-ist.

Saunarakennuksen kohdalla pulmunen ylitti meidät pirahdellen. Ristisorsia vain ei löytynyt.

Paluumatkalla niityn kohdalla taivaalta kuului iloinen ääni: hiityviityvit. Kangaskiuru! Huudahdin.

Aurinko lämmitti jo mukavasti, kun suuntasimme kohti Bruksvikeniä ja Talosaarta. Bruksviken oli niin ikään vielä isoilta osin jäässä, vain muutama töyhtöhyyppä siinä. Uuttukyyhky puhkui kevätriemuaan, palokärjet huutelivat täälläkin.

Talosaaren puolella ilahdutti keskenään jutellut harmaapäätikkapari sekä niityn metsikössä hetken lauleskellut kulorastas.

Mandariinisorsa ei ole kovin kiinnostava lintu, mutta pinna on pinna. Kouvola 22.3.2026.

Vähällä oli, ettei seuraavakin kuukausipinna olisi mennyt ohi. Heräilin kauheassa darrassa M/S Victorialta Tallinnassa Risteily risteilyn kakkosaamuun, kun Kouvolasta piipiteltiin kaksi mandariinisorsaa. Laji oli ollut kerran 14 vuotta aiemmin hoidettavissa maaliskuussa.

Neljän aikaan laiva osui satamaan. Pikamarssin terminaalin ja ihmismassan läpi, hyppäsin Boltiin ja kotona rattiin. Hoidin linnut kello 18.04, kun aurinko laski puoli seitsemän aikaan. Helppo rasti.

Illalla nautimme vielä helsinkiläisittäin hienoista revontulista lemmittyni kanssa. Paljon ehtii, kun on reipas.

Oli muuten hieno risteily. Modem, Pilven Piirtäjät, Antti Autio, Lyyti, DJ Ibusal, Maustetytöt... Monta suosikkia oli ahdettu vuorokauteen ja hauskaa riitti.

Laulujen lunnaat saikin maksaa sitten tiistaina iskeneen oikein ärhäkän miesflunssan muodossa. Pari vuotta kai siinä menikin, kun viimeksi olin sairas. Heikko olo veti retkivoimat aikalailla nollaan. Niitä olisi tarvittu perjantaina, kun ensimmäinen maaliskuussa bongattavissa ollut tulipäähippiäinen tupsahti Hankoon. Muitakin kuukausipinnoja olisi ollut tarjolla Oulun seudulla idänturturikyyhkyn ja kiljuhanhen tapaisen muodossa, mutta aivan liian kaukana.

Maaliskuu oli jälleen jäämässä hyvin vaatimattomaksi listauskuukaudeksi.

Lauantaina 28.3. tuntui vihdoin siltä, että elämä voisi pikkuhiljaa voittaa. Olimme sopineet porukalla, että lähdetään Hankoon, jos tulipäähippiäistä vielä näkyy. Kaikessa rauhassa nautin aamiaista kultani kanssa ja olimme juuri saaneet aamutoimet valmiiksi, kun aina reipas Sami Tuomela ilmoitti linnun löytyneeksi. Terhin puhelusta 26 minuutissa olin heittänyt kumppanini harjoituksiin ja tapaamispaikalla Tolsan asemalla. Aika hyvä suoritus.

Autossa malttamattomina odottivat myös Lauri Saarela ja Peter Buchert. Köröttelimme kaikessa rauhassa kohti Suomen eteläkärkeä. Sami oli löytänyt Gåsörsbuktenilta luotokirvisen.

Sen bongaaminen osoittautui dramaattiseksi virheeksi.

Käppäilimme kohti kärkeä. Ei tuntunut hyvältä, mutta ei enää kovin kauhealtakaan. Maaliskuun kärki Tittosen Jouni soitteli pian, että mars mars, lintu on jollain tavalla hallinnassa. Kieltämättä askeliin tuli ripeyttä. Myös Koistinen oli ehtinyt paikalle kuukausirastia hakemaan.

Olimme jo luontopolun naisvankiloiden kohdalla, kun aseman väki ilmoitti kahden avosetin laskeutuneen Gåsörsvikenille. Kun saavuimme paikalle, josta ne olisi nähnyt, olivat ne juuri pompanneet lentoon ehkä vain minuuttia aiemmin!

Nuijasimme kaksi avosettia luotokirvisen takia!

Jos en olisi saanut lajia samasta paikasta elikseksi juuri maaliskuussa, olisin ollut maani myynyt. Nyt asia harmitti lähinnä vuodareihin mieltynyttä Latea, joka ei ollut vielä kyllästynyt avosetteihin.

Siinä hötäkässä ignikin ehti livahtaa piiloon, mutta löytyi onneksi lopulta paikalta melko vähällä hermoilulla. Hymyt olivat herkässä.

Vuodareita tuli ropisten: haahka, västäräkki, meriharakka, ristisorsa... Kevät on ihanaa aikaa!

Kävimme bongaamassa Hangon Bulevardilla kiimaisena huudelleen turkinkyyhkyn ja sitten selasimme läpi peruspaikat Långörenin tyven, Kobbenin, Vedagrundetin ja Svanvikin settien toivossa, mutta eipä näkynyt. Ei edes räyskää, kalatiiraa tai riuttatiiraa.

Paluumatkalla Sastamalasta piipiteltiin kiljuhanhi, jollaisia seuduilla oli lopulta kaiketi parikin kappaletta. Olisin taas ehkä ehtinyt sinne illaksi, mutta jätin lähtemättä. Nämä yksittäiset epäajankohdalliset kiljuhanhen tapaiset eivät vaan jaksa niin sytyttää, vaikka niistä saattaakin ruksin vihkoon saada. Oli kuitenkin aikomus lähteä paikalle sunnuntaina hanhia ihmettelemään.

Sen sijaan hain armaani mukaan ja lähdimme bongaamaan Tokoinrantaan sinne nyt tupsahtanutta mandariinisorsaa. Viikonlopun Kouvolan reissu näytti tässä valossa hieman hassulta, mutta tätähän tämä on. Ei voinut tietää. Erikoissorsa olikin kerännyt hirvittävän väenpaljouden Helsingin ytimeen. Ohikulkijatkin sitä ihmettelivät kovin. Myös hieno koiras jouhisorsa oli yhä paikalla ja lintuja muutenkin viljalti.

Iltakävelyllä punarinnat ja punakylkirastas lauloivat jo kotinurkillakin. Koleudesta huolimatta kevät oli tullut.

Kiljuhanhioletettu. Skouppi. Sastamala 29.3.2026.

Kiljuhanhi on hieno lintu. Pieni laajalla alueella Fennoskandiassa ja Venäjän loputtomalla tundralla pesivä laji oli joskus yleinen muuttolintu Suomessa, mutta kanta ammuttiin lähes yhdettömiin.

Nykyisin alun toista sataa yksilöä käsittävä populaatio sinnittelee vielä pesivänä Pohjois-Norjassa. Suomesta laji lienee pesimälajistosta kadonnut jo aikapäiviä sitten.

Tuosta pienestä populaatiosta valtaosa muuttaa Suomen ja Siikajoen kautta keväisin vapun tienoossa. Kerran olen tuon tarkoin varjellun parven päässyt näkemään.

Sitten Suomessa nähdään erilaisia yksittäisiä kiljuhanhia silloin tällöin. Tänä vuonna maaliskuussa laji tuntuikin olevan hämmentävän yleinen. Näiden yksilöiden alkuperä on hämärän peitossa, mutta niiden epäillään vahvasti olevan ruotsalaisten istutuslintujen jälkeläisiä. Aitokiljuhanhina niitä on vaikea pitää.

Mutta pinna on pinna. Siis matkaan.

Kokoonnuimme Espoon Ikealla Tuomelan ja Vesa Jouhkin kanssa aamuseitsemältä uutta kesäaikaa. Autossa oli kokemusta ja näkemystä, jota nämä hahmot kyllä auliisti jakavat — pyysit sitä tai et.

Tällä kertaa sain muun muassa parisuhdevinkkejä ja reseptin isokoskelolle, joka ei ilmeisesti ole parhaimpien riistalintujen maineessa.

"Ensin nyljetään isokoskelo, sitten liotetaan vedessä, heitetään vedet pois ja liotetaan seuraavaksi piimässä, sitten heitetään piimät pois ja liotetaan viinissä, lopuksi heitetään isokoskelot pois ja juodaan viinit."

Pitkän ja puuduttavan tuntuisen automatkan aikana ihmettelimme myös muutamia pitkän linjan bongareita, jotka olivat lopettaneet harrastuksen.

"Eihän tää oo harrastus. Tää on elämäntapa. Ei tätä voi lopettaa", totesi Jouhki.

Sastamalaan päästiin läpi ajoittaisen lumi- ja vesisateen. Tuomela ihmetteli, miten Suomessa voi sataa maaliskuussa lunta.

Ensimmäisillä tarkistetuilla paikoilla oli vain muutama hanhi. Mitään päivitystä kiljuhanhesta ei ollut kuulunut aamun ensimmäisten valoisien tuntien aikana, joten ei hyvältä näyttänyt.

Pääsimme edellispäivän paikalle, jossa hanhia selasivat Nurmen Aapo ja muutama muukin tuttu kasvo. Eipä löytynyt kiljukasta. Oli hiivatin kylmä.

Hanhet olivat osittain katveessa läheisessä notkossa, josta yritimme niitä epätoivoisesti nähdä eri kohdista. Aikaa kului ja palasimme lähtöpisteeseen. Lopulta paikallisista Antti Virta äkkäsi aivan lähimmästä lintujoukosta kiljuhanhen ja huusi, että nyt on sopivan näköinen. Lintu oli mitä ilmeisimmin lentänyt siihen levottomien parvien mukana, sillä olisi se kyllä aiemminkin löytynyt, jos olisi paikalla ollut.

Sain sen pian putkeen ja huusin nyt itsekin: siinä on kiljuhanhi! Heikkohermoisemmat hanhet olisivat saattaneet alkaneesta tohinasta lähteä jo siivilleen. Paikalle valui päivityksen jälkeen nopeasti lisää väkeä, ja tunnelma oli tutun kiihkeä etsityn löydyttyä jälleen.

Kiljuhanhi oli lopulta helppo poimia parvesta aavistuksen pienemmän koon ja tummemman selkänsä myötä. Ajoittain näkyivät hyvin pitkälle ulottuva otsakilpi ja oikein selvä silmärengas. Mukava maaliskuun paikko tuli, jos ARK suo!

Kotimatkalla katselimme vielä paria peltopaikkaa Tammelassa nähden muun muassa piekanan, taivaanvuohen, useamman kymmenen kapustarintaa ja paljon muuta keväistä. Kangaskiurua yritimme joltain sorakuopalta, mutta se petti ikävä kyllä. Vihdissä eräällä peltoaukealla saalisteli hieno sinisuohaukkakoiras. 

Helsingissä pistäydyin vielä Konalan mustapääkertulla, joka tupsahtikin paikalle heti, kun hyppäsin autosta ulos ja Laakson Arto sen minulle näytti. Tuuria oli nyt mukana. Illan ratoksi kävimme vielä tyttöystävän kanssa ihmettelemässä sarvipöllöä ja liejukanaa.

Viikonloppu oli ollut kaiken kaikkiaan mainio, mutta kuun lopun kaksi arkipäivää kyllä pelottivat hieman. Kevät oli edennyt sen verran joutuin, että mitä vaan saattaisi tupsahtaa Suomen rannoille. Mahdollisuuksia bongaukseen sen sijaan olisi hyvin huonosti.

Kuun toiseksi viimeisenä rastitin Tokoinrannan punasotkan vuodariksi numero 130 ja kävin bongaamassa illan ratoksi vielä Konalan mustapääkertun vasta yhdeksättä kertaa onnistuneesti.

Teksti lähti maailmalle Helsinki-Vantaan lentokentältä erittäin hyvissä tunnelmissa.

Maaliskuun tilastot:

Maaliskuu: 186 (+4)

Maaliskuu 2026: 102

Maaliskuun päivänpinnat: 1859 (+202)

Suomi 2026: 130 (+24)