 |
| Tulipäähippiäinen on rynnistänyt jopa talvilinnustoon. Onneksi jokin laji menestyy. Pori 2.12.2025. |
Bongarikaan ei voi vaikuttaa kaikkiin asioihin, etenkään lintujen paikalla pysyvyyteen, joten kannattaa vaikuttaa niihin asioihin, joihin voi. Yksi niistä on se, mihin aikaan missäkin on, jos hoidettavana on useampia lajeja vaikkapa saman päivän aikana. Joulukuun alussa tämä oli tilanne. Marraskuulta oli jäänyt niin sanotusti perintöä.
Vaikka olenkin vain pahainen bongari eli perässähiihtäjä enkä tinkimättömän oikeamielinen lintuharrastaja kuten eräät, olin silti yrittänyt parhaani mukaan lueskella luonnon isoa kirjaa, lähinnä säätiedotuksia.
Näytti siltä, että Nokialla sade taukoaisi juuri sopivasti auringon noustessa kello yhdeksän aikaan aamulla. Näin juuri tapahtui. Saviselällä pitkään uiskennellut amerikanjääkuikka oli kolmena edellisaamuna ollut suurin piirtein tietyssä kohdassa Kehonrannan edustalla. Siitä minä sen nytkin löysin. Jos ei olisi havaintopaikkoja tarkistanut, olisi lintua voinut hyvin päätyä etsimään vaikka monen kilometrin päässä sijaitsevasta satamasta, jossa se oli edellisiltapäivänä viimeksi nähty.
Aloitimme tutun ryhmän eli Terhi Ahde-Uusitalon, Peter Buchertin ja Osku Saarensillan kanssa uuden kuunkierron mukavalla talvipinnalla. Joulukuun alkuhan tarkoittaa bongareiden vuodenkierrossa talven alkua. Talvi kestää helmikuun loppuun asti. Talvi tarkoittaa myös pääkaupunkiseudun lintuyhdistyksen eli Tringan talviskabaa. Retkiporukassamme oli mukana koko viime talven skaban kärkikolmikko. Viime rypistyksessä sain 130 lajia.
Etsimme hetken turhaan vielä kahta Saviselällä nähtyä kuikkaa ja lähdimme sitten kohti Tringan aluetta lisää pinnoja jahtaamaan. Totesin matkalla, että en aio ottaa talviskabaa tänä talvena tosissaan. Osku vastasi, ettei ota tätä lausuntoa tosissaan.
 |
| Amerikanjääkuikka ajelutti Nokialle joulukuun aluksi. Skouppi 1.12.2025. |
Vettä satoi vaihtelevan kovaa koko matkan Järvenpäähän. Talvesta ei todellakaan ollut tietoakaan. Tai tällaisia kai nämä etelän talvet nykyään ovat. Järvenpäässä suuntana olivat taas Lepolan hevostallit, joiden liepeillä oikukkaaksi muuttunut keltahemppo jallitti etsijöitään löydyttyään jo reilu viikko aiemmin. Minulta keltahemppo ei joulukuunpinnoista edes puuttunut. Olin kuulemma käynyt hoitamassa sen Otso Valkeeniemen kanssa taannoin Hailuodossa ennen kuin vielä ymmärsin kuukausipinnojen päälle.
Tuuria tai sitä luonnon ison kirjan onnistunutta tulkintaa, mutta keltahemppo löytyi melkein heti uudestaan, kun paikalle tulimme, kadoten sitten taas. Oli upea näky, kun bongarilauma juoksi joulukuisessa sateessa kohti himoitsemaansa pinnaa rapa roiskuen. Hevoset vain hirnahtelivat.
Hemppohoidon jälkeen hevostelu jatkui Vermon raviradan maisemissa. Voidaanko tästä päätellä, että hevostallit ovat tietyille lintulajeille sopivia elinympäristöjä? Mene ja tiedä, mutta töyhtökiuru oli ed p raviradan itäkaarteen soravallilla. Se löytyi lämpökameralla, kuten nykyään melkein kaikella on tapana. Sellaisen oli nyt hankkinut myös ystävämme Samuli Laaksonen. Kohta alkaa tapahtua Klaukkalan suunnilla!
Säätiedotus oli näyttänyt, että Espoon Kukkumäessä sade taukoaisi yhdeltä iltapäivällä. Niin tapahtui!
Mennään Kukkumäkeen, Kukkumäellä kiva päivä vietetään, lauloimme Oskun kanssa autossa Tykkimäen tunnuslaulua mukaillen.
Kivaa tai ei, mutta edellispäivänä marraskuun listalle kirjaamaamme tulipäähippiäistä ei nyt enää näkynyt. Ironista kyllä Petteri Mäkelä ilmoitti niitä Porista kaksin kappalein parahiksi kesken hylsyilyn. Kuudariksi ja talviskabaan saimme kirjata muun muassa kaksi hienoa espoolaista nokkavarpusta ja punarinnan.
Joulukuun ensimmäisen kunnon hylsyn kera suuntasimme Lauttasaareen. Länsiulapanniemen Pollareiden ruokintaa tuijotteli kova kynämies ja nykyinen lintueläkeläinen Tuomas Manninen. "Siellä ne olivat", hän kertoi viitaten kahteen kuikkaan, jotka oli juuri myöskin kuukausipinnalistoilleen hoidellut. Hieno homma. Rantaan.
Oli kuin deja vu edellisviikonlopun Lauttasaaren rallista. Julmettu lounaspuhuri tunki luihin ja ytimiin, kun haroimme kaukoputkilla merta, josta kuikat piti kuulemma löytää vähän ulompaa. Alleja oli muttei kuikkaa.
Piti kävellä liukkaita kallioita pohjoisen suuntaan jokunen sata metriä ja yrittää Riihilahden puolelta. Tuossahan nuo ovat aivan laiturin edessä, näin blotalla.
Puhuria uhmaten siirryin laiturille yrittäen kuvata lintuja. Urpo leijalautailija surffasi juuri siihen, missä kuikat hetki sitten sukelsivat, ja niinpä ne katosivat taas jäljettömiin.
Joulukuun ensimmäisen päivän retki tuotti 27 retkipinnaa, 9 kalenteripäivälle uutta ja 3 joulukuulle uutta lajia. Sään puolesta reittisuunnitelma osui niin nappiin kuin se saattoi osua. Huonomminkin olisi voinut alkaa.
Olen siinäkin mielessä outo hyypiö, että kesälomapäivänvietto joulukuussa kaatopaikalla on mitä parhainta huvia. Niinpä lähdimme toisena lomapäivänä Terhin kanssa kohti Turun Topinojan kaatopaikkaa. Siellä oli edellispäivänä nähty nuori selkälokki ja kaksikin aroharmaalokkia, joka minulta fuscuksen ohella puuttui.
Pimeässä ajellessa Kehällä edessäni ajoi Citroen Cactus. Se huvitti, kun oli matkalla katsomaan lokkeja. Lapsikin tietää, että cactus on aroharmaalokin ja harmaalokin risteymä.
Mistä pirusta sellaisenkin tuntee. Mistä ne ylipäätään tuntee.
Mistä pirusta sellaisenkin tuntee. Mistä ne ylipäätään tuntee.
Topinojalle päästessä kaatsin päällä leijaili sadoittain lokkeja. Siinä niitä taas olisi. Kun piti lähteä katsomaan, sieppasi kauhea tunne. Missä kiikarini ovat? Kirosanoja. Olin lähtötohinassa unohtanut kiikarit kotiin. Pitikin mennä edellisiltana siivoamaan. Normaalista kaaoksesta muistan yleensä ottaa kiikarit mukaan.
Onneksi kunnon retkellä on aina mukana Kilpeläisen Liisan vara-Swarovskit, joten hätä ei ollut tämän näköinen. Tempaisin ne kaulaani Terhin Volvon hanskalokerosta. Ilmoittauduimme kopilla ja sitten lokkeja katsomaan.
Parvi laskeutui hetkeksi katolle, nousi, laskeutui, nousi... Seulottiin. Ihmeteltiin.
Taas oli päässyt unohtumaan, kuinka epätoivoisen vaikeaa tämä aina on. Satojen argareiden joukosta pitäisi yrittää löytää se minimaalisesti erilainen yksilö ja saada kaikki piirteet täsmäämään. Jokainen argari on seikkailu, kuten tiedämme.
Taas oli päässyt unohtumaan, kuinka epätoivoisen vaikeaa tämä aina on. Satojen argareiden joukosta pitäisi yrittää löytää se minimaalisesti erilainen yksilö ja saada kaikki piirteet täsmäämään. Jokainen argari on seikkailu, kuten tiedämme.
Siirryimme jatkamaan ihmettelyä jätebunkkerin reunalle. Päädyin seulomaan roskalavoja, joiden antimia lokit ahmivat sisuksiinsa. Ensimmäinen roskalava, kuudes lintu vasemmalta.
 |
| Nuori selkälokki löytyi kuin löytyikin Topinojan lokkimassasta. 2.12.205. |
Hei! Tossa vois olla se selkälokki! Pääsin huutamaan.
Äkkiä aloin räpsiä linnusta kuvia. Heti silmään pistivät tummat, ohuelti valkokärkiset tertiaalit, tummat ulommat isot peitinhöyhenet ja kauniin tummat, kuviottomat hartiahöyhenet.
Kysyin vielä uskonvahvistusta kavereilta ja peukkua tuli. Arvokas joulukuunpinna oli tosiasia.
Sitten vielä se cace...
Kauaa emme ehtineet selata, kun rannekello kilahti. Kaksi tulipäähippiäistä ed p Porissa.
"Ei mennä", totesi Terhi ykskantaan.
Kauaa emme ehtineet selata, kun rannekello kilahti. Kaksi tulipäähippiäistä ed p Porissa.
"Ei mennä", totesi Terhi ykskantaan.
"Mennään!"
Vielä edellisiltana retkestä väsyneenä olin sanonut, että Pori ei kiinnosta pätkääkään. Nyt hyvin nukutun yön jälkeen ääni kellossa oli muuttunut.
Vielä edellisiltana retkestä väsyneenä olin sanonut, että Pori ei kiinnosta pätkääkään. Nyt hyvin nukutun yön jälkeen ääni kellossa oli muuttunut.
Lokkien tuijottelu sai jäädä, ja Volvo suuntasi Kasitietä pohjoiseen. Aroharmaalokin näkee joskus toiste joulukuussa. Matkan varrelta tuli kuudariksi hiirihaukka useamman yksilön voimin. Alkutalvi Varsinais-Suomessa oli varsin vehreä.
Tulipäähippiäispaikalle päästiin alle kahdessa tunnissa. Siellä ei ollut muita, vaikka oli niin kaunis joulukuinen tiistai-iltapäivä. Tyylillemme uskollisesti jaksoimme etsiä lintuja noin viisi sekuntia, kunnes laitoimme atrapin soimaan. Toinen igneistä tuli heti mankkaa katsomaan. Jesss!
Porissa toinen tärkeä missio oli hoitaa molemmilta puuttuva viimeinen mustavarispinna kuukausiässää varten, mutta Kaarluodon tornilta oli nähty parina päivänä ampuhaukka, joten sitä piti etsiä. Paikka näytti varsin hyvältä ampparille lukuisine istumakivineen ja pienine männynkäkkäröineen aivan kuten Lapissa, mutta eihän sitä nyt enää kuitenkaan näkynyt. Aamupäivällä se oli ollut paikalla. Merellä uiskenteli yksi uivelo, pieni parvi pyrstötiaisia sirahteli rantakoivikossa.
Jatkoimme kohti Porin keskustaa, jossa mustavariksia oli vielä nähty parhaimmillaan puolenkymmentä lintua viimepäivinä. Siinä! Apostoli Johannes Teologin kirkon nurmikon corvusparvessa tepasteli yksi hieno tumma. Onni potkaisi, sillä nuottipaikoista frugeja ei enää löytynytkään.
Tsekkasimme vielä Nakkilan Leistilänjärven pellot, josko vaikka preeriakahlaaja olisi palannut. Ei näkynyt sitä eikä ampuhaukkaakaan. Isolepinkäinen keikkui puskien latvassa kuudariksi.
Harjavallan Hesburgerin kautta kotiin. Tiedän jo etukäteen, mitä Terhille pitää tilata. Näitä reissuja on tehty muutamia. Tällä kertaa onnistuin sössimään tilauksen, ja kohta meillä olikin aivan liikaa hampurilaisia.
 |
| Tänä vuonna Porissa tuli ravattua taas ties kuinka monta kertaa. 2.12.2025. |
Koitti itsenäisyyspäivä 6. joulukuuta, tänä vuonna lauantai. Päivä on aina vapaa, joten kyseessä on suosittu pinnankeruupäivä. Ei ihan ekaekaan veroinen, mutta suosittu kuitenkin. Moni on retkellä. Hollolan idänturturikyyhky oli bongauskiellossa. Kovempaa päätä edustivat myös Nokian ed p amerikanjääkuikka ja erityisesti Asikkalan mustakurkku-uikku, joka puuttui kaikilta paitsi yhdeltä.
Meidän porukka päätti kuitenkin pysytellä lähialueella, olihan hyvää nähtävää täälläkin ja paljon puuttui. Keruuvuosia oli vasta pari takana minulla ja Oskulla. Aloitimme Haltialan pelloilta lehtokurpan toivossa. Eipä näkynyt. Sarvipöllöoletettu lenteli Kellarimäentien länsipuolella, mutta se oli jo hoidossa.
Terhi ja Peter liittyivät mukaan, ja lähdimme kohti Järvenpäätä. Lepolassa oli paikalla jo muutamia kärkibongareita, vaikka oli käytännössä pimeää. Lämpökameralla löysin ensin pari sinitiaista, mutta sitten jo kolmantena lintuna keltahempon ruokailemasta paikasta, josta oli aiempina aamuina muodostunut sen vakiopaikka. Linnun pystyi juuri ja juuri määrittämään hämärässä ja hajavaloissa. Hyvä!
Seuraavaksi suunnaksi otimme Itä-Helsingin. Mellunmäessä pieneen ojaan sinisorsien seuraan oli jäänyt jouhisorsanaaras ja pari tavia. Helppoja rasteja.
Terhiltä ja Peteriltä puuttui tuulihaukka, joka Vuosaaresta löytyisi läheltä. Ihmeen helppo se olikin tällä kertaa. Melkein heti se lensi jostain esiin ja nousi istumaan korkeimman satamarakennuksen seinustan valomainoksille.
Jatkoimme Kallvikiin, jossa oli nähty ainakin tukkakoskelo ja pari mustalintua pitkin viikkoa. Tähän asti aamu oli tarjonnut mukavaa retkisäätä, mutta siihen se loppuikin. Alkoi sataa ja tuulla. Sitä sitten riittäisikin kai päivätolkulla.
Lopulta mustalinnut löytyivät, ja nuotitin ne yhdelle bongaritoverille Suomen lippua ohjeena käyttäen päivän teemaan sopivasti. Serra näytti jatkaneen matkaa. Mustalintu oli jopa kuukausipinna, joka lämmitti. Se oli peräti kuukausiässä.
Kehä 1:stä länteen ajamalla pääsi Malmin hautausmaalle. Meitä ei nyt kiinnostanut edesmenneiden läheisten muistaminen vaan pähkinänakkeli. Se huutelikin heti, kun avasimme auton oven. Hyvä. Pieni siirtymä toiselle hautalohkolle ja mustapääkerttua etsimään. Viimeksi oli ihan helppo, nyt kun olisi tarvittu, ei näkynyt. Sade yltyi ja teki retkeilystä koko ajan epämukavampaa.
Töyhtökiurunkin elämä näytti nyt jo hyvin ikävältä. Se tärisi liikkumatta pienellä nurmipläntillä Vermon raviradan itäkentällä. Lieköhän säilyisi hengissä ekaekaapinnaksi.
Laulurastas petti viimeksi Elfvikin käynnillä, mutta nyt ei. Sandstedtin perhe oli juuri paikalla ja näytti meille linnun ystävällisesti. Kiitos siitä. Tornista näkyi nokikanoja listoillemme. Talvisina talvina niitäkin saisi hakea jo kauempaa.
Kehän kiertäminen jatkui Lauttasaareen, jossa rallipajusirkku oli yhä ruovikossaan. Nuori kuikkakaksikko sen sijaan vaikutti kadonneen. Kadoksissa oli myös vielä hetkeä aiemmin nähty sepelkyyhky. Aamun menestys oli vaihtunut hylsyilyyn.
Lähdimme takaisin Tuomarinkartanolle ja hylsyilimme matkalla myös Maunulan piippulehtopöllöt. Siellä mustarastas lauloi ensimmäistä kertaa "tälle keväälle".
Kartanon pelloilla fasaanikukko tallusteli. Sille oli käyttöä osalla retkueestamme.
Päivän viimeisenä kohteena oli Viikki, jonne oli jäänyt viipymään peräti kaikilta talvikuukausilta minulta puuttunut lapasorsa. Matkalla sinne hoidimme Oskun kanssa kalenteripäivälle niittykirvisen, joita ruokaili Gardenian pelloilla peräti yhdeksän linnun parvi.
Sitten odoteltiin sorsaa. Hetken oli sateetonta, mutta sitten sadekin jatkui. Kaikki vaatteet olivat märkinä, ja lintulavalla seistessä alkoi olla jo todella kylmää ja ikävää. Sorsia kyllä näkyi, mutta ei sitä oikeaa. Valo hiipui hiipumistaan. Oli hyvin inhottavaa päättää muuten mukava retkipäivä hylsyyn yhteen kovimmista tarjolla olleista lajeista.
Kotiin päästessä napsautin saunan päälle ja kajosin edellispäivän toimitusosaston pikkujouluista kotiin päätyneeseen pizzaan. Televisiossa oli Katri Helenan stadionkeikka. Sattumalta, kun avasin tv:n, heti soi Lintu ja lapsi.
Musta on yö nyt ihmisten mielen
kurjuutta pois ei sodilla saa
muistaa jos voit sä rakkauden kielen
lintujen ois ja lasten maa
Sen päälle soi vielä Anna mulle tähtitaivas, joka oli suosikkilaulujani jo lapsena. Meni ihmeen paljon tunteisiin.
Anna mulle tähtitaivas, anna valo pimeään
Anna mulle aamurusko, anna usko elämään
Anna mulle rohkeutta, että jaksan huomiseen
Anna edes vähän, rakkautta tähän
Yksinäiseen sydämeen
Itsenäisyyspäivän pinnoja tuli 13 uutta.
Sunnuntaina 7. joulukuuta unta riitti jonnekin puoli kahdeksaan. Olo oli lyijynraskas ja taivas harmaa, kun keittelin kahvit ja tein retkieväitä. Luin Linnut-lehdestä Mannisen viimeisimmän kolumnin ja kasailin hiljalleen kamat päivän retkeä varten.
Päivälle oli kolmiosainen suunnitelma ja erittäin matalat odotukset. Kaikki kaipaamani lajit olivat nimittäin varsin vaikeita odotusarvoltaan.
Yhdeksän aikaan saavuin Viikkiin. Helsingin keskeisin luontoparatiisi tuntui sumun syleilemänä täysin autiolta itsenäisyyspäivän jälkeisessä harmaudessa. Otin vielä kamerarepun selkään, jotta marssi Hakalaan kävisi edes vähän tehokkaammasta liikunnasta.
Arto Laakso liittyi seuraani uudelle lavalle hanhi- ja sorsajahtiin. Arto kaipasi merihanhea, minä lähinnä lapasorsaa. Kanadanhanhia oli Purolahdella paljon. Hiljalleen parvia lähti pian siirtymään pelloille. Tuossahan tuo on, tokaisin, kun näin merihanhen lentävän parven jatkona. Ei sitä vain ruovikoiden kätköistä löytynyt, vaikka siellä se oli. En saanut edes päivänpinnaa. Toissa talvena laji oli Tokoinrannassa joulukuun loppuun asti poistuakseen muutolle juuri ennen ekaekaa. Puuttuu enää tammikuulta.
Lapasorsaa odotellessa näkyi harmaasorsa ja tavi. Sinisorsia oli hyvin näkyvissä.
Siinä jutustellessamme Arto esitti aiheellisen huolen jaksamisestani. Lintubongariskenessä ei tällä hetkellä ole monta samanlaista pirivieteriä.
Aloin siinä sitten miettiä, mikä minua oikein ajaa. On ihan mahdollista, että poltan itseni loppuun taas. Se on käynyt jo kerran aiemmin, ja merkit ovat olleet ilmoilla jo pitkään.
Aiempi burn out johtui silloisesta elämäntilanteesta yhdistettynä töihin. Töissä luonteelleni ominainen silmitön voitontahto ja kilpailuhenki yhdessä muun elämän musertavien menetysten kanssa olivat siinä kohtaa liikaa. Vieteri katkesi lopulta.
Siitä olen sitten pikkuhiljaa joten kuten toipunut, mutta nyt meno on taas ollut niin kovaa, että pää ei meinaa pysyä mukana.
Kai se on yhdistelmä kilpailuhenkisyyttä, loppumatonta innostusta, uteliaisuutta, fomoa, nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tarvetta, huonoa kykyä sanoa ei.
Välillä muiden ihmisten kanssa oleminen ja toimiminen tuntuu sietämättömän vaikealta. Lintuharrastusta saa toteuttaa juuri niin kuin itse lystää. Olen aina tuntenut itseni jossain määrin ulkopuoliseksi. Kun en oikein aina pysty sietämään itseänikään. Olen huono olemaan tekemättä mitään. Jotenkin aina kun ryhdyn johonkin, teen sitä sitten vimmaisesti ja haluan olla siinä paras. Esimerkkejä on muistakin harrastuksista ja töistä tietysti.
Kun elämäntavat eivät muutenkaan ole terveellisimmästä päästä, on cocktail aika tuhoisa.
Onneksi osaan myös nauraa itselleni. Vähän armollisempi voisi olla.
Arto lähti, paikalle tuli Soinin Matti Viikin talvipinnaa kärkkymään. Liittyi seuraan pian myös Manninen, joka oli ollut samalla asialla jo Mölylän puolella.
Lapasorsa oli siitä vittumainen bongattava, että se saattoi uida ruovikosta näkyville periaatteessa mihin aikaan tahansa päivästä, mutta joko Hakalan tai Mölylän puolelle. Molempiin paikkoihin se välttämättä ei näkyisi. Välimatkaa näillä paikoilla on kilometri, joten siirtymä on hidas.
Suihkepullosade kasteli vaatteet ja optiikan. Maailma kirkastui kummasti, kun pyyhki linssit puhtaaksi mikrokuituliinalla, jota nykyisin yleensä muistan kantaa taskussa. Iloa kesti hetken.
Pieni viiksitimaliparvi äänteli lähiruovikossa. Sitä kuuntelee aina mielellään. Sain kuudarin. Yritin pitää niiden keräyksen maltillisena. Myöskään talviskaba ei kiinnostanut pätkääkään. Downshiftasin.
Pian näkyivät myös haapanat. Pari hienoa juhlapukuista koirastakin. Kaikki muut paikalla olleet sorsat oli nyt nähty paitsi clypari.
Yhdentoista aikaan varpaita paleli jo niin, että luovutin. Sade oli yltymässä.
Kävelin autolle ja katsoin matkalla niittykirvisiä. Sama yhdeksän parvi oli edelleen paikalla. Ei päivänpinnaa siitäkään.
Sateen yltyessä köröttelin kohti Kalliosuon täyttömäkeä. Sieltä näkee Ämmässuon kaatopaikan, tai mikä helvetin ekokeskus sekin nykyään on, lokkeja. Niitä näkee kaukaa ja huonosti ja vain silloin, kun ne sattuvat istumaan biohallin katolla.
Maisema Kulmakorvessa oli kovasti muuttunut. Ei ollut tullut käytyä hetkeen. Kalliosuo on raripotentiaalinen retkikohde.
Lokkeja oli ehkä reilu tusina katolla. Tästä määrästä ei kyllä aroharmaalokkia löytyisi.
No, odottelin ja katselin. Sadekin taukosi hetkeksi, joten lokkeja sai tihrustaa melkein kuivalla optiikalla tovin ajan.
Lopulta katoilta löytyikin mukavan näköinen yksilö. Tuo voisi olla cace, ajattelin, ja kuvasin puhelimella kaukoputken läpi eli skouppasin lintua. Ei se Ahti Ihosta siteeraten kedon kaunein kukkanen ollut, mutta ainakin cacehti kovasti. Kuvissa oli sama nuori lintu, joka oli kahta päivää aiemmin paikalla kuvattu ja aroharmaalokiksi määritetty.
 |
| Riittävän cace? Skouppi. Espoo 7.12.2025. |
Nälkähän siinä tuli lokkeja katsellessa. Siirryin autoon sopivasti uuden sateen alta ja söin eväitä jatkaessani kohti erästä vantaalaista metsää. Olin saanut nuotit varmalle valkoselkätikkapaikalle.
Vettä satoi ihan kunnolla, kun käppäilin vantaalaisessa villissä luonnossa. Joku vanha kaatopaikka sekin kai oli. Hömötiainen tuli kuudariksi. Olin taas lopen uupunut ja nälissäni, kun päätin lähteä kotiin. Olin Torpparinmäen S-marketissa, kun Jari Laitasalo piippasi kaulushaikaran Espoon Kaitalahdelta. Se on hyvä kaulushaikarapaikka ruovikoineen. Tänä talvena ei hevin kuvata viiksitimaleita Kaitalahden jäällä. Voi tulla uintireissu.
En jaksanut lähteä. Pankkilaji.
Painelin kotiin pesemään pyykkiä, kokkailemaan lohipastaa ja kuuntelemaan ties kuinka monetta kertaa Pilven Piirtäjien Kauneimpia joululauluja. Sillä aikaa lapasorsa taas näkyi. Mölylään.
Aurinko ei ollut paistanut joulukuussa minuuttiakaan, kun pyöräilin jälleen pimeässä sateessa töihin tiistaina 9. päivä. Kaulushaikaraa oli taas iltapäivällä katseltu Kaitalahdella. Ehtiminen uusille joulukuunpinnoille tuntui täysin mahdottomalta.
Riemua oli revittävä vähäisistä päivänpinnoista. Kaupungin hajavalon ansiosta Töölönlahden uivelot, tukkasotkat ja isokoskelot näki hyvin säkkipimeässäkin. Toivottavasti lahti ei jäätyisi koko talvena.
Bongasin pulut varmalta nuottipaikalta lännimmäisen raiteen tuntumasta ja painelin töihin kuivattelemaan. Kesykyyhkyssä oli joulukuussa vielä seitsemän aukkoa. Ainoastaan syyskuu oli täynnä.
En välttämättä saisi vielä ensi vuonnakaan ensimmäistä päivänpinnaässää. Lähimpänä taitavat olla varpunen ja mustarastas. Aukkopäiviä on neljä, vaikka molempia näkee pihassa periaatteessa joka päivä. Variksessa on viisi aukkoa, talitiaisessa kuusi.
En välttämättä saisi vielä ensi vuonnakaan ensimmäistä päivänpinnaässää. Lähimpänä taitavat olla varpunen ja mustarastas. Aukkopäiviä on neljä, vaikka molempia näkee pihassa periaatteessa joka päivä. Variksessa on viisi aukkoa, talitiaisessa kuusi.
Keskiviikkona 10. joulukuuta Helsingissä ei aamupäivällä satanut, rasti seinään. Toki vietin ne sateettomat tunnit neljän seinän sisällä. Iltapäivällä lähdin länteen kohti Espoon Kaitalahden ruovikoita. "Oli se siellä", sain kuulla poistuvalta bongarilta parkkipaikalla. Tai eihän se laillinen parkkipaikka ollut, koska Espoossa ei sellaisia ole katujen varsilla.
Nousin torniin, josta avautui laaja ruovikko. Tornielis tuli.
Katselin ruovikkoa lämpökameralla edestakaisin. Siellä täällä näkyi pieniä pisteitä. Sinitiaisia kaikki, jotka putkeen sain.
Damskit tulivat seuraksi. Siinä on mukava ja ystävällinen pariskunta. Olin vähän kireänä, kun ei lintua meinannut löytyä.
Pian alkoi kuului viiksitimaleiden tuttua ääntelyä hämärän jo laskiessa. Punatulkku, mustarastas, pari sinisorsaa ja harmaasorsa. Vähissä olivat linnut.
Sitten lopulta ruovikosta löytyi törröttämästä puikon muotoinen hahmo. Se liikkui hitaasti ja ikään kuin varoen jokaista liikettään. Välillä se näkyi hyvin, sitten painui taas katveeseen.
Kaulushaikara oli hämärään luottaen uskaltautunut liikkeelle. Mukavaa, kun onnistui!
 |
| Upea elämys. Ruovikosta pilkistävä kaulushaikaran lämpö. Espoo 10.12.2025. |
Aamurutiinini on aina lähestulkoon samanlainen. Keitän herättyäni 1,5 isoa motillista kahvia. Juon ne, selailen nettiä ja syön aamupalaa. Sitten lähden töihin tai retkelle. Nyt olin lähdössä retkelle. Oli tulossa joulukuun ensimmäinen aurinkoinen päivä, ja vapaapäiviä oli yhä rästissä.
Pimeässä lähdin kohti tapaamispaikkaa. Kauhun tunne iski.
Kahvinkeitin!
Yleensä tarkistan pari-kolme kertaa, että se on varmasti kiinni, vaikka rutiininomaisesti sammutan sen aina toisen kupin jälkeen.
Kaiken muun hyvän lisäksi osaan olla varsin neuroottinen.
En silti kääntynyt tarkistamaan asiaa, koska kaverit odottivat.
Inhottava tunne kalvoi koko matkan Hankoon. Sinne meidät oli saanut monena päivänä pitkin joulukuun alkua nähty muuttohaukka.
Vihaan Tulliniemen kärkeen kävelyä. Noin 3,5 kilometrin patikka on kaikissa kantamuksissa viheliäisen raskas. Kamerareppuni painaa helposti toistakymmentä kiloa ja siihen päälle kaukoputki niskassa. Pakkasta oli muutama aste, joten vaatetta piti tietysti olla päällä.
Hiki siinä tulee.
Joka paikkaa kolotti ja puuskututti, kun lopulta pääsimme perille. Oli vähän kankkunenkin. Vaanivat Krokodiilit olivat edellisiltana puolustaneet menestyksekkäästi voittoa jo kolmatta viikkoa putkeen Draftin visassa.
Ei siis ollut lainkaan mukava olla, kun hyinen luoteisviima tavoitti hien kostuttaman ihon kaikkien vaatekertojen läpi.
Helpotti vähän, kun vaihdoimme staijipaikkaa Uddskatanin kärjen männikön suojiin. Päivän mittaan tuuli kääntyi, eikä sekään enää suojannut.
Aurinko paistoi sentään nätisti, mutta merellä oli hiljaista. Urpiainen pyöri kärjessä, samoin parinkymmenen räkätin parvi. Ne olivat nyt todella vähissä. Muutama tilhi kilisi kohti etelää.
Kolmen mustalinnun parvi viuhtoi läntisiin suuntiin.
Veikeä saukko lutrasi läheisimmällä luodolla. Yritin skoupata sitä, mutta en ennättänyt.
Manasin siinä kalliolla hytistessä taas koko lintuharrastuksen. Miksi tämän pitää aina olla tällaista? Aina näitä mahdottomia bongausprojekteja, joista vain harvat onnistuvat. Palelua kylmillä kallioilla, joilla mitään ei ikinä näy.
Samuli spottasi taivaalta pedon. Se tuli matkalentoa mereltä kohti mannerta. Ei muuttohaukka tosiaankaan, vaan hiirihaukka. Kevätmuuttajako tähän aikaan?
Päivän edetessä kohti puolta leijaili taivaalla tolkuttomasti merikotkia. Paljonkohan niitä lie tuolla kaikkiaan pyöriikään.
Yhden aikaan huomasin pienemmän pedon viuhtovan vähän ikävän kaukana lännen suuntiin. Hetken olin jo varma, että siinä on.
Lintu lähti kaartelemaan ja alkoi näyttää ikävästi kanahaukalta. Hemmetti.
Helsingistä kuului kummia. Viikissä oli hippiäisuunilintu. Nyt sekin jäisi näkemättä, kun ei kahdessa paikassa voi olla yhtä aikaa.
Olin aivan jäässä, ja koko porukalla alkoi olla luovutusmentaliteetti. Kanahaukan näyttäytyminen sai kuitenkin jäämään vielä hetkeksi.
"Tossahan se on luodolla", Samuli yhtäkkiä totesi.
Jostain tyhjästä maailman upein vanha muuttohaukka oli saapunut saalis kynsissään noin 1,5 kilometrin päässä sijaitsevalle luodolle aterioimaan. Tätä ehdittiin katsella ehkä viitisen minuuttia, kunnes se katosi yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin.
Onpa helppoa! Peruin kaikki pahat puheeni.
Pistäydyimme vielä Kobbenilla, josta irtosi kiuru ja kolme lapasotkaa. Svanvikissakin käytiin, mutta siellä ei mitään.
Pinnakahvit nautittiin Raaseporin Wi-Boxissa. Otin kasvispiirakkaa ja kinuskileivoksen. Kotona raukaisi.
 |
| Viirupöllö yllätti. Kuvista tuli... taiteellisia. Asikkala 13.12.2025. |
Lauantaina 13.12. nouseva aurinko maalasi taivaan kauniin punaiseksi Viikin Hakalassa, jossa kymmenkunta aamuvirkkua, minä mukaan lukien, etsi edellisiltapäivän hippiäisuunilintua heti aamuhämäristä lähtien.
Yö oli ollut kylmä, pakkasta varmaan helposti kymmenkunta astetta. Lahti oli ohuessa jääpeitteessä. Rantaniityt olivat lumikuuraiset.
Väkeä tuli paikalle hiljalleen aamun mittaan ja lämpökamerat olivat aktiivisessa käytössä, mutta prosta ei nähty jälkeäkään.
Luovutimme Terhin kanssa ennen yhtätoista ja päätimme keksiä jotain muuta.
Vaihtoehtoina olivat Nousiaisten kurjet tai Asikkalan Kailan härkälintu. Asikkala oli lähempänä ja suunnilla, joten päätimme lähteä sinne.
Matka Päijät-Hämeen sydänmaille tuntui pitkältä. Väsytti ja paleli.
Autossa Asikkalan kumpuilevissa peltomaisemissa totesin, että olisi kiva löytää jokin pöllö. Paikka näytti aivan siltä, että vaikkapa vaelteleva hiiripöllö olisi voinut sinne asettua.
Perille päästiin lopulta, ja edessä aukeni hyinen ja laaja Vesijärven selkä. Oli vaikeuksia löytää väreilypuurosta yhtäkään lintua. Lopulta näimme ensimmäisestä kohdasta pienen parven merimetsoja, isomman isokoskelolautan, yksinäisen pilkkasiiven ja jonkin verran kalalokkeja. Uikuista ei ollut jälkeäkään. Kylmä yö oli hyvinkin saanut niihinkin vauhtia.
Katsoimme Lahdenpohjan kohdilta, ei mitään sielläkään. Tiaisia pyöri uimarannan metsikössä aivan hirmuinen määrä, varmaan satakunta lintua. Jossakin lähellä oli ehkä ruokinta.
Yritimme pohjoisempaa, josta itsenäisyyspäivänä oli nähty mustakurkku-uikku, mutta ei onnistunut sielläkään. Päätimme ennen kotimatkaa yrittää vielä Vääksystä.
Matkalla sinne kapealla soratiellä äkkäsin langalla istuvan möykyn.
Pöllö tuossa!
Rukouksiini oli vastattu!
Viirupöllö kyttäsi saalista päivänvalossa, mikä on tuiki harvinaista.
Lintu oli arka ja väisti heti langalla edemmäksi, teki sitten saalistussyöksyn metsään, nousi puihin ja katosi. Harmikseni en ehtinyt saada kunnon kuvia, mutta havainto ilahdutti kovin. Bongareista lajia ei ollut päivänpinnalistoilla kenelläkään ennen meitä.
Vääksystä näkyi kaksi sinisorsaa, kalalokkeja ja merimetsoja kaukana väreilyssä eikä paljoa muuta. Pilkin matkan Helsinkiin.
 |
| Tundrametsähanhen sai kirjata kalenterikuukaudelle Mattbyssä. Skouppi. 14.12.2025 Kirkkonummi. |
Sunnuntai meni makaamiseksi lauantain Antti Aution konsertin ja jälkipelien seurauksena. Moneskohan Antin keikka se oli tälle vuotta. Vissiin neljäs. Tehty sinulle -konsertissa täysi Kulttuuritalo pääsi kuulemaan Aution fanien tarinoita, joita kappaleisiin liittyi. Siellä käsiteltiin koirien kuolemat, äidin kuolemat ja muita syvältä sisimmästä kouraisevia teemoja. Kokonaisuus oli normaaliakin koskettavampi, upea spektaakkeli.
Puolilta päivin olin jalkeilla ja sain kuulla, että muutaman päivän Kirkkonummella pyörinyt tundrametsähanhi olisi ed p Mattbyssä. Tänä vuonna lajistatuksen saanut puuttui joulukuulta, joten reipastuin sen verran, että lähdin matkaan. Lunta alkoi pudotella jossain Espoon puolella.
Ei jälkeäkään hanhesta Mattbyn pelloilla.
Porukkaa tuli ja meni, ihmeteltiin.
Lopulta lämpökameraan ilmestyi jotakin pellon reunassa ja pääsin huutamaan, että tuolla se nyt on. Helppo rasti. Kotimatkalla koukkasin Vermon kautta. Töyhtökiuru ruokaili nurmipläntillä vailla huolta huomisesta.
 |
| Töyhtökiuru Vermossa aina vaan. Ekaekaa odotellessa. 14.12.2025. |
Pikkulinnut puissa laulaa laulun susta
Et oo täällä tekemässä suoritusta
Vaan hetken ohikiitävän
Kokemassa elämän
Tämä kiihkeälle bongarillekin varsin osuva ja lohdullinen riimi on Lyytin eli Lydia Lehtolan kynästä. Lyyti muutti torstaina 18. joulukuuta Helsingin Kulttuuritalon satumaiseksi keijukaismaailmaksi ja esitti pitkään odotetussa konsertissa uusimman Pidän sulle paikkaa -albuminsa sekä parhaita paloja aiemmalta uralta. Yksi uusikin laulu kuultiin.
Lyytin tarinassa on jotain hyvin samaistuttavaa. Ujo joensuulainen runotyttö ei hädin tuskin uskaltanut aluksi laulaa julkisesti, mutta puhkesi kukkaan Helsingin musapiireissä ja on nyt noussut yhdeksi skenensä kirkkaimmista nimistä. Lyytin konsertti oli kaunista tarinaa ystävyyden vaikeudesta, ulkopuolisuudesta ja erilaisuudesta.
Mainittu torstai oli muuten melko synkkä, sillä koirani Niken kuolemasta tuli täyteen vuosi. Kaipaan sitä kovin.
Kulttuuritalolle ehdin siis viikon aikana kahdesti, mutta montakaan lintua en taaskaan ehtinyt nähdä. Eläkeläiset ja muut joutilaat olivat ihailleet ainakin pikkukajavaa Porkkalassa ja hippiäisuunilintua Hangossa. Molemmat joulukuunpinnat olisivat olleet bongattavissakin, mutta eipä sitä oikein pystynyt, kun vuoden viimeisiä töitä piti yrittää saada pakettiin kunnialla.
Mihin putoaa ne, jotka ei jaksa suorittaa?
Jotka on valmiita välikuolemaan
Onko jossakin monttu, jossa saa viimeinkin kunnolla levätä?
Ja odottaa kevättä
Päätimme aloittaa vuoden toiseksi viimeisen lauantain Porkkalasta. Auringon noustessa turhuuden kallioilla olikin jo tuttuja kuten Damskit sekä laadukkaan huumorin ja pintarissojen ystävä Mika Teivonen. Porukassa on aina kivempaa ja näkee enemmän.
Olin käynyt hakemassa Torpparinmäen S-marketista halvinta paahtoleipää. Sitä heittelin kallioilla liukastellen meren aaltoihin, ja taas kerran se saikin eloa lähistöllä kelluneeseen lokkiparveen. Kalalokkeja oli parisenkymmentä ja jokunen argari.
Ensimmäisen tunnin aikana ihmeitä ei tapahtunut. Merellä vain kanikoita, jokunen alli, isokoskelo, telkkä ja sinisorsa.
Nälkä kurni, joten söin evääksi ostamani pinnapullan jo ennen pinnaa. Totesin, että nyt on niin kova luotto Sendariin, että syön pullan etukäteen.
Samuli oli tullut paikalle myös ja heitteli uudelleen leipää vähän kymmenen jälkeen.
"Jaa, nytkö se Rissa tulee", aprikoin ääneen ja liukastelin jälleen rantakallioille. Lokit eivät uskaltautuneet nyt leipien kimppuun, joten katselin maisemia ja ihmettelin. Yhtäkkiä näin blotalla päältä hätkähdyttävän kirjavan lokin saapuvan kohti pohjoisen suunnasta. Hapuilin kameran käteen ja aloin kuvata. Sitten saikin huutaa ylös muille.
SIINÄ! RISSA!
Hieno nuori pikkukajava ohitti tyylikkäästi joulukuunpinnaksi ja vuodariksi 304.
 |
| Pikkukajava on upea lintu. Kirkkonummi 20.12.2025. |
Terhin kanssa päätimme jatkaa Hankoon kajavan hoiduttua näin sutjakkaasti. Hippiäisuunilinnusta oli edellispäivältä havainto, mutta oli sitä sittemmin turhaankin haettu. Kovinkaan kovat eivät odotukset olleet, mutta eipä ollut muutakaan bongattavaa.
Mattbyssä tundrametsähanhi oli yhä paikalla.
"Onpa hieno ilima", totesin Kirkkonummen länsipuolella, kun aurinko paistoi kauniisti matalalta. Se oli ollut melko harvinainen näky joulukuussa Etelä-Suomessa.
Matkan varrelle sattui joku hiirihaukka ja isolepinkäinen. Perillä Högholmenilla oli rauhallista. Lounaistuuli ei osunut juuri lainkaan kannaksen itäpuolelle. Oli mukava retkisää.
Valitettavasti aiempien päivien heinikko-ruovikko-pujopensaikosta ei löytynyt yhtä myyrää kummempaa. Ainoa lintu, joka rannan rakkolevillä kävi, oli sinitiainen. Merellä sotkaparvessa kellui ainakin neljä lapasotkaa. Se on aina ihan kiva havis.
Katsastimme vielä Neljän tuulen tuvan ja sitten alkoikin sataa.
Minua kiinnosti kotimatkan varrelta Raaseporin Tallbackassa useina päivinä ruokinnalla käynyt valkoselkätikka. Eihän sitä tietenkään näkyisi, mutta valoa oli hetki jäljellä.
Paikalla oli hieno, kostea sekametsä. Ihan vasetin näköinen paikka. Parvi pyrstötiaisia pirskahteli latvuksissa.
Loikkasin pienen ojan yli, jotta pääsisin pienelle metsäkumpareelle, jolta näkisi tikan suosimalle ruokintapaikalle. Ojan toinen reuna pettikin alta ja upposin sääriä myöten ruskeaan liejuun. Kai samassa rytäkässä lähti lämpökamerasta litomaan etulinssin suoja, joka tosin olikin vain tiellä. Sitä ei enää hämärästä maastosta löytynyt. Tekevälle sattuu ja sitä rataa.
 |
| Hienosti. Raasepori 20.12.2025. |
Joulukuun 21.:nä joulua odotteleva pääkaupunkiseutu vielä uinui, kun tuttu dynaaminen kaksikko oli jo matkalla länteen kohti Varsinais-Suomea. Päivä valkeni taas kauniina, kun ajelimme pieneneviä teitä Nousiaisten kumpuilevissa maaseutumaisemissa.
"Tuossa nuo kurjet on", pääsin toteamaan oikealle peltoaukealle päästessämme. Terhi sai kuukausiässän, minä talvipinnan.
Viime talvenakin kurki talvehti, mutta Raahessa. Toisen taannoisen jossain Oulun seudulla olin jättänyt bongaamatta.
Olimme hyvillämme siitä, että nämä linnut sentään olivat kaksistaan. Ei niissä päällisin puolin mitään vikaa näyttänyt olevan. Molemmat lensivät sujuvasti.
Kuvasin kurkia hetken ja matka jatkui.
 |
| Varsin eksoottista oli nähdä kurki joulukuussa. Nousiainen 21.12.2025. |
Joka puolella tuntui olevan hiirihaukkoja. Näimme päivän aikana varmaankin kymmenkunta.
Meillä oli hakusessa kuitenkin pienempi peto. Ampuhaukka oli jäänyt talvehtimaan Turun ohitustien valotolpille. Ilmeisesti moottoriteiden pientareet ovat pedoille hyviä saalistuspaikkoja. Niillä näkee talvisinkin usein hiirihaukkoja, piekanoita ja tuulihaukkoja.
Mikäpä hienompi sunnuntainen luontoretkikohde kuin ohitustie.
Ampuhaukan vakiopaikkoja pari kertaa edestakaisin ajelemalla lintua ei näkynyt. Olin katsonut kartasta sopivan ylikulkusillan, josta voisi staijata Kantatie 40:n liikennettä. Minä katsoin länteen, Terhi itään.
"Tuossahan se on", hän totesi heti.
"Tuossahan se on", hän totesi heti.
No niinpä oli. Kaunis.
Terhi sai päivän toisen ässän, minä talvikuukaudet täyteen. Vielä parilta kuulta puuttuu colu.
Helppoa rallattelua. Olimme ajatelleet, että ampuhaukka voisi olla hyvinkin vaikea rasti.
 |
| Minulla on kolme talvista havaintoa ampuhaukasta. Tammikuinen sponde Pyhäjoen Yppäristä, helmikuinen bongaus Vantaalta ja nyt joulukuinen Turusta. Skouppi. 21.12.2025. |
Kohti Saloa, jossa minua kiinnosti monena päivänä nähty valkoselkätikka. Ennen Halikonlahtea näkyi vielä tuulihaukkakin.
Puhdistamon nurkilla punarinta heilui pienen ruovikon reunassa, useampi peukaloinen rätisi. Vaseti ei vieläkään antautunut joulukuulle. Nallen häkeistä vapautettuja fasaaneja rääkyi ja lenteli joka puolella. Pelloilla oli metsästys päällä. Mitähän tekemistä tuollakin touhulla on metsästyksen kanssa.
Samuli viestitteli, että Santahaminan pohjoispuolella olivat nähneet kahtena päivänä punasotkan. Päätimme lähteä kohti PK-seutua, sillä punasotka puuttui minulla joulukuulta. Sandikan kanta-asiakkaisiin kuuluva Mika Ilari Koskinen kävi ystävällisesti etsimässä linnun, ja Samulikin näki sen mantereen puolelta. Tavallisilla kuolevaisilla ei Santahaminan sotilasalueelle ole asiaa. Minulle jäisi hyvin tunti valoisaa aikaa nähdä sotka.
Onneksi tajusin soittaa ystäväni Oskun kaveriksi etsintöihin. Osku löysi vesiltä ensin kaakkurin ja sitten hetkeä myöhemmin punasotkan.
Kolmen kuukausipinnan retkipäivä päätti oikein mainion ja onnistuneen viikonlopun.
 |
| Pajusirkku äityi poseeraamaan Lauttasaaressa jouluaattona. 24.12.2025. |
Joulusta on muodostunut itselleni merkityksellinen lintulista. Kolme päivää aikaa retkeillä vapaasti.
Lähdin liikkeelle kello seitsemän hyvin eväin varustautuneina. Kalaleipiä, joulupulla ja pari joulutorttua.
Aloitin Itä-Helsingistä, jossa oli aiempina päivinä lehtokurppa soidintanut ja huuhkaja huhuillut. Oli kylmä pakkasaamu, enkä havainnut kuin muutaman mustarastaan ja pari peuraa lämpökameralla.
Jatkoin Järvenpäähän, jossa kolmen muun ahkeran joulupinnaajan kanssa löysimme keltahempon nopeasti pimeässä. Hyvä.
Seuraava kohteeni oli töyhtökiuru. Olin rakentanut reittisuunnitelmani niin, että se tekisi suunnilleen loogisen ringin ympäri Helsingin ilman turhia koukkauksia. Kiuru oli muutamalla bongarilla heti hallussa.
Olkion Jouko oli löytänyt Westendin lapasotkan taas, joten piti mennä pyörähtämään alueen autokantaa vanhentamassa hetkeksi. Ehkä autoni oli koko Espoon halvin sillä hetkellä. Lapasotka näkyi ja jouluaamun aurinko nousi kauniina isänmaan ylle.
Lauttasaari oli seuraava looginen jatkumo. Saarelan Laten edelliskuussa meille ralliin ässäksi löytämä pajusirkku jatkoi arvonsa lunastamista Koivusaaren ruovikossa.
Suuret eivät olleet odotukset Takalahden rautiaisen löytymiseksi, mutta niin vain sekin löytyi. Sujui aivan mukavasti. Peukaloinen lauloi liki täysin palkein ja oli jopa keväinen fiilis. Poliisien kesäkodin ruokinnalla oli parin peipon seurassa järripeippo, josta jouluaatonpinna.
Hietalahdelle oli jämähtänyt sinisorsanaaraan seuraan isoon sorsalaumaan hieno koiras jouhisorsa. Se oli seuraava kohteeni. Koko lössi lillui satama-altaassa, missä acuta kävi jopa kuvattavana melko lähellä. Komea otus.
 |
| Jouhisorsia oli jäänyt yllättävän monta Helsinkiin, ilmeisesti kolme ainakin. Hietalahti 24.12.2025. |
Joulukiertueeni jatkui itään, jossa punasotka oli nähty aamulla ed p. Teivonen ja Jamppa Koistinen olivat nähneet sen Furuvikista, jonne oli hieman lyhyempi matka kuin Matosaareen. Päätin mennä sinne. Joulurauhasta ei ollut tietoakaan. Puhelin soi koko ajan. Kiihkeää joulutunnelmaa pinnahenkilöiden keskuudessa.
Mussutin eväitä ja ajelin itään. Valinta oli siitä huono, että auringon kilo osui nyt suoraan Furuvikiin sieltä, missä punasotkan piti olla. Epämukavan tihrustamisen jälkeen sotka kuitenkin löytyi Santahaminan rannasta. Pari laulujoutsenta lensi toitotellen ja mikä vielä mukavampaa, harmaapäätikka kuikutti itsensä jouluaaton listalle. Oli sieltä Furuvikista muutenkin hyvät näkymät.
Hylsysin Viikin niittykirviset nopeasti ja jatkoin Malmin ruuhkaiselle hautausmaalle. Pähkinänakkelia odotellessa juttelin kynttilänkuskaajien kanssa ja kuvasin puujyrää.
 |
| Puukiipijä kauniina jouluaattona. Malmi 24.12.2025. |
Eväät alkoi olla syötynä ja bongattavakin väheni. Porkkalan pikkukajavaa ei ollut nähty koko päivänä, joten oli ollut oikea päätös lähteä hoitelemaan "varmat pois" lähialueilta. Olin päätellyt, että on keltahemppo kuitenkin eksoottisempi laji kuin rissa jouluna.
Nuori ja taitava herra Pyry Laurikka oli nähnyt pohjantikan Haltialan aarnialueella, joten päätin yrittää sitä, kun oikeilla suunnilla jo olin. Laji on niin kinkkinen aina. Hortoilin lumettomassa metsässä toista tuntia. Koputtelua kuului aivan joka suunnalta. Löysin valehtelematta 15 käpytikkaa, mutta en tietenkään pohjantikkaa. Vastaan tuli jopa yksi entinen heila. Se kertoo oikeastaan kaiken. Sellainenkin on helpompi löytää pystymetsästä kuin pohjantikka. Ei niitä minullakaan nyt niin paljoa kuitenkaan tuolla juoksentele.
Punaviinihammasta kolotti metsälenkin jälkeen jo pahasti, mutta Liisa soitteli ja kertoi Sandstedtien nähneen lehtokurpan Espoossa. Ari neuvoikin nuotit ystävällisesti, joten suuntasin vielä sinne. Oli mukava saada loppuiltapäivään vielä vähän bongaustunnelmaa. Hämärä alkoi jo hiipiä, joten kurpalle piti ehtiä suhteellisen nopeasti, että sen ehtisi nähdä eikä se ehtisi häipyä. Vaikea sitä oli lämpökamerallakin löytää, mutta löytyi se lopulta kuitenkin. Sata joulupinnaa katkesi! Samassa paikassa tiksutteli punarinta, puuttuva palanen sekin.
Kelpo kietaisun jälkeen olin aika poikki. Yhden viinilasin, jouluoluen ja jättimäisen jouluruokasatsin jälkeen taju sammui.
 |
| Lehtokurppia oli nyt maastossa varmasti vaikka kuinka paljon. Vaikea niitä on silti nähdä. Espoo 24.12.2025. |
Joulupäivänä otin Palmgrenin Jössen kyytiin varttia vailla kahdeksan. Meillä oli määrä mennä Porkkalaan staijaamaan rissaa ja merisirriä ynnä muita, mutta ensin piti koukata Soukassa bongaamassa minulle luhtakana joulupinnaksi. Kaksi niitä rääkyi ruovikosta vastauksena käsien taputteluun. Erikoista.
Matka Porkkalaan sujui nopeasti rupatellessa. Jössen mielestä oli parempi mennä Pampskatanille kuin Luotsikärkeen, koska tuuli kovasti länsiluoteesta. Se sopi, sillä Pampskatanilla oli nähty pohjantikkakin aiempana päivänä. Onhan sinne vähän sitä kävelyä, mistä en erityisemmin pidä.
Töyhtötiainen viritteli lauluntapaista matkalla, hippiäiset sirahtelivat.
Staiji kärjessä meni aika tavalla pipariksi. Pikkukajavaa ei nytkään näkynyt. Merisirritkin loistivat poissaololtaan. Täysin turhaksi ei käynti osoittautunut, kun Jösse näytti minulle pilkkasiiven. Joulupinna siitä.
Puoli yhdeltätoista Porkkala oli nähty. Ei pohjantikkaa myöskään poistuessa.
Lapasotka puuttui jopa Jösseltä joulupäivältä, joten Westendiin. Siellähän se. Järvenpäässä katseltiin pikkusirkkua, joka minulta puuttui joululistalta, kun Lauttasaaren taannoinen oli jäänyt hoitamatta, mutta ei ollut fiilistä lähteä sinne.
Seuraavana reitillä oli Lauttasaari, jossa pajusirkku oli yhä äänekkäänä. Rautiainen oli kadoksissa.
Jouhisorsa poseerasi Hietalahdessa edellistäkin päivää komeammin. Siitä jatkoimme nopeasti Töölönlahdelle, josta oli minulle tarjolla useampikin rasti: kanadanhanhi, uivelo, harmaasorsa, silkkiuikku, tukkasotka ja pikku-uikku, joka sekin löytyi lopulta ja näkyi jopa hyvinkin nätisti.
 |
| Niin vikkelä oli liikkeissään pieni uikku, että tähänkin kuvaan saa olla tyytyväinen. Töölö 25.12.2025. |
Liejukana kurkisteli yhä puskiensa alta Pikku-Huopalahdella, mutta sitä jalohaikaraa, jota molemmat olisimme kaivanneet, ei näkynyt. Hylsysimme yhdessä vielä lehtokurpan, jonka Jösse myöhemmin hoiti ja sai päivän tavoitteensa, 3 lajia, täyteen. Minun kahdeksastoista päivänpinnani oli Vermon töyhtökiuru. Iso kala jäi saamatta, mutta 18 kalenteripäivälle uutta joulun pääpäivä kuitenkin tuotti.
Illan pimentyessä hylsyilin vielä parin muun kanssa huuhkajaa Itä-Helsingissä. Tuuli aivan liian kovaa. Näimme saukon.
Tapanina olisi voinut lähteä Hankoon yrittämään mustaleppälintua, jonka Koistinen ja Teivonen sitten näkivätkin ynnä riskilöiden, mutta minun valintani oli itsestäänselvästi Järvenpää. Pointsasin keltahempon vakioruderaatiltaan päivälle ja jatkoin pikkusirkun edellispäivän paikalle. Siellä Jösse ja puolenkymmentä muuta jo etsivät.
Paikka oli vähän hankalan oloinen. Tiheitä puskia ja paljon katveisia pihoja, joista sirkku voisi löytää ruokinnoilta ruokaa. Löysin etsiskellessä pyrstötiaisia tapaninpäivälle. Käpytikat rummuttivat jo ahkerasti metallisia kupuja pärryyttäen.
Kävelin alkuperäiselle paikalle aikeissa luovuttaa, kun joku huikkasi, että taisi just löytyä. Siinähän se ruokaili maassa jalkakäytävän vieressä. Jes! Mukava joululistan paikko.
Ryssin kuvat, mikä vähän harmitti, mutta onpa noita kuvattu.
Olisi voinut kierrellä samoja aiempien päivien lajeja hyviksi päivänpinnoiksi, mutta se on vähän tylsää, joten päätin yrittää vantaalaista valkoselkätikkaa kalenterikuukaudelle. Paikalta löytyi heti runsaasti tikkoja. Tovin hortoilun jälkeen kuulin käpytikoista poikkeavaa rähinä-ääntä ja siinähän se oli! Vihdoinkin. Kiitokset nuoteista Lintulan Timolle.
 |
| Valkoselkätikka lähestyy ässästatusta, mutta työsarkaa on vielä. Vantaa 26.12.2025. |
Kun tikkaonni oli kohdallaan, päätin yrittää vielä Haltialan pohjantikkaa. Leppäsen Timo oli löytänyt Vantaanjoelta västäräkin, mutta emme sitä onnistuneet Ahvenaisten kanssa bongaamaan.
Jatkoin Niskalaan, jossa kuhisi kinkunpolttokävelijöitä. Hirvittävä meteli, tuulipukujen kahina höystettynä vielä lentomelulla.
Pohjantikasta ei tietoakaan.
Alkoi maistua vähän puulta, eväät olivat unohtuneet kotiin lattialle ja väsytti.
Päätin ottaa välikuoleman ja lähteä sitten yrittämään vielä huuhkajaa. Se oli tänäkin iltana hiljaa, mutta lehtokurppa lensi soidinlentoaan samassa paikassa. Kaikkea sitä jouluna kuuleekin. Paitsi huuhkajan.
Retkeilin taas sunnuntaina joulukuun 28:na. Aamulla oli aikaa lyhyeen päivänpinnakiertueeseen: Töyhtökiuru, lapasotka, rautiainen, jouhisorsa...
Töölönlahdella oli kuvaajia kuin meren mutaa. Aurinkoinen päivä ja pitkäviipyiset pikku-uikku ja uivelot olivat tätä sakkia houkutelleet.
Kameroineen paikalla oli myös eräs entinen taksinkuljettaja, joka on paha suustaan. Ei yhtä päivää saa kotona krapulassa maata, ettäkö siitä ei tulisi tältä mieheltä kuittia.
"Mä olin jo huolissani, että ootko hengissä, kun eilen ei tullut mitään."
En ollut edellispäivänä kirjannut päivänpinnoja mainitusta syystä, mikä ei ollut jäänyt huomaamatta. Hetken hyvähenkistä suunsoittoa kuunneltuani jatkoin matkaa.
Kävin Malmilla pitelemässä kipakkaa nakkelia kädessäni ja jatkoin kohti Jollasta yrittämään punasotkaa. Soittelin muuten vain Laaksosen Samulille ja kerroin valkoselkätikkanuotteja talviskabaa tosissaan keräävälle toverille. Kohta Samuli soittaakin takaisin.
"Tais löytyy sepeltasku tai joku sellanen."
"Ok. Pitää tulla, koita pitää hallussa."
Olin sopinut kello kolmeksitoista treffit, ja kello oli jo vähän yli 12.
Olin sopinut kello kolmeksitoista treffit, ja kello oli jo vähän yli 12.
Ehtisin juuri ja juuri hoitaa linnun ja ajoissa treffeille, jos nämä jutut menisivät niin. Mutta niinhän ne eivät mene. Pääsin kylmälle ja tuuliselle Westerkullan pellolle, jossa Samuli ja Salosen Mikko näyttivät epätoivoisilta.
Lintu oli hukassa.
Etsintä tuntui epätoivoiselta ja kello kävi.
Päätin vielä tarkastaa linnun löytökohdan ja lähteä sitten treffeille, vaikka tiesin, että lintu löytyy heti kun lähden tai pääsen perille.
Näin ojan pientareella pienen lämpöpisteen ja sain sen kiikariini. Siinä! Huh huh.
Yrittääkö kuvata vai huutaa muille? Tasku pitäisi joka tapauksessa saada dokumentoitua, muuten ei tule mitään.
Otin pari askelta eteenpäin ja huusin selkäni taakse, että täällä on lintu. Muut olivat kaukana.
Katsoin uudelleen, eikä mitään. Se oli kadonnut.
Lähdin kiireen vilkkaa ja pahoittelin deittikumppanille vuolaasti, että näin kävi. Hän oppi sitten heti, millaista on lintubongaus. Tovin kuluttua muutkin paikalle ehtineet näkivät kähmyn linnun. Lajimääritys jäi kyllä hieman auki, mutta lintu näytti heikkojen dokumenttien perusteella enemmän mustapäätaskulta.
Vuosi päättyi Helsingissä lumeen ja pakkaseen. Talvi tuli juuri ennen vuodenvaihdetta. Viimeisinä päivinä retkeilyt jäivät vähiin, mutta kuun viimeisenä päivänä vietin koko päivän autossa ja maastossa. Päivänpinnoja kertyi 13 uutta ja joulukuulle 2025 peräti neljä uutta lajia eli virtavästäräkki, piekana, varpushaukka ja pähkinähakki nostaen kuun lajimäärän tasan sataan.
Kiitokset kaikille, jotka ovat jaksaneet näitä blogeja läpi kahlata vuoden aikana ja antaneet palautetta. Jokainen palaute lämmittää. Luulenpa, että jatkan näitä myös ensi vuonna, halusitte tai ette.
Jonkinlainen, ainakin numeraalinen kooste, lienee paikallaan vuoden lopuksi.
Vuodenpinnat jämähtivät lukemiin 304.
Vuodenpinnat jämähtivät lukemiin 304.
Uusia elämänpinnoja vuosi 2025 tuotti 10 (362), mutta lukema voi elää RK-päätösten mukana.
Kuukausipinnatilanne on tällainen, suluissa uudet ja mukana linkit kunkin kuukauden koosteeseen:
Tammikuu: 132 (+23)
Tammikuu: 132 (+23)
Helmikuu: 138 (+23)
Toukokuu: 290 (+17)
Kesäkuu: 288 (+15)
Heinäkuu: 274 (+17)
Elokuu: 240 (+19)
Syyskuu: 247 (+23)
Lokakuu: 228 (+13)
Marraskuu: 188 (+27)
Joulukuu: 162 (+17)
Kuukausiässät: 97 (+30)
Päivänpinnat: 26953 (+5548)
