Helmikuun retket: Kymmenen tuhatta lokkia ja voittajana talvesta ulos

Sinisuohaukka Inkoossa 16.2.2025 tarjosi yhden kuukauden kohokohdista.

Helmikuun ensimmäisen päivän iltana mieltä kaivoi sietämätön kaiherrus. Mistä löydän naurulokin ennen kuunvaihdetta!

Se puuttui Tringan talviskabasta, jota tätä kirjoittaessa johdin 121 lajilla. Terhi Ahde-Uusitalo oli suurin piirtein tasoissa, mutta lajeja oli merkkaamatta. Sami Tuomelan tiesin tulevan vielä takaa kauheaa vauhtia ohi. Osku Saarensiltaakaan ei voinut sulkea pois kamppailusta. Sillä oli naurulokkikin.

Hangossa oli massoittain kuolleita kaloja ja tuhansia lokkeja. Jonkinlainen pienimuotoinen ympäristökatastrofi. Mutta en ehtisi sunnuntaina kunnolla Hankoon, koska piti nähdä pitkästä aikaa siskoja. Vieläkään en ollut täysin kyennyt erakoitumaan ja karkottamaan kaikkia läheisiä ihmisiä elämästäni. Lähellä ollaan jo, ja eiköhän se tätä vauhtia pian onnistu.

Pahimmoilleen ennen helmikuuta salainen, maailman kuuluisin jänkäkurppa oli muuttunut oikukkaaksi. Joka paikkahan oli nyt sulana, Helsingissä lunta käytännössä nolla. Kuu vaihtui suojasäässä. Jänkäkurpan ojassa oli aamun pimeydessä parikymmentä sinisorsaa ja muutama myyrä.

Suuntasimme Oskun kanssa Pikku-Huopalahteen. Liejukana nukkui tyrnissä. Yritimme syöttää sille leipää. Olihan se nyt sen ansainnut, kun oli selvinnyt talvesta näin pitkälle hengissä päätyen kuukausiässäksi eli jokaisena kuukautena havaituksi. Liejukana ei liikahtanut. 

Lahden toisella rannalla nukkui kaksi harmaahaikaraa. Lämpökameralla nekin löytyivät ja määrittyivät valosaasteen ansiosta täysin säkkipimeässä. Aika paljon näkee nykyään pimeälläkin. Lämpökamera auttaa verrattomasti. Palasimme takaisin liejukanalammen kautta, ja nyt sekin oli lähtenyt uimaan leipäpalasten perään.

Terhi otti minut ja Peter Buchertin kyytiin Meilahdesta, josta lähdimme porukalla kohti Viikkiä. Kyläsaareen saapui sovitulla kellonlyömällä kahdeksalta myös Ahvenaisen Arto ja tulipa sinne myös Markus Keskitalo. Niittykirvinen oli meillä mielessä. Kaksi lintua oli selviytynyt paikalla läpi talven. Strategiana oli hoitaa laji ennen virtavästäräkkiä, jotta kukaan ei komppaisi lintuja hukkaan. Raivokas ist-ist-ist -sarja kuului tovin odottelun jälkeen ihan vierestä noin varttia yli kahdeksan, mutta mitään ei näkynyt. Kuukausiässä napsahti!

Pikainen siirtymä Viikin putsarille, jossa virtavästäräkki ehti piipahtaa ensimmäisten katsojien näkösällä pahimmaksi niin, että myöhästyimme nipinnapin. Jonkin aikaa siinä sitten odoteltiin, kunnes kuulin linnun ja pian se lensikin taas vakiopaikalleen jäteliejualtaalle. Siinä odotellessa Ahvenainen huusi muun muassa urpiaisen, joka on ollut tiukassa tänä talvena. Peukaloinen näkyi myös, kanahaukka tietysti.

Seuraava suunta oli Meilahden arboretumiin, jossa kirjosiipikäpylintu oli ollut hyvin näytillä viikon päivät. Ei ollut enää. Mistä lie löytänyt paremman ruoka-apajan, vai joko suunnannut koillisiin pesimäseuduille. Sain punarinnan vuodenpinnaksi. Mieletön väenpaljous oli puistossa yhden kirjoloxian perässä.

Punarinta oli vuoden 2025 107. lintulaji, jonka havaitsin. Meilahti 1.2.2025.

Heikolta näytti, päivä kirkastui, joten päätimme Laaksosen Samulin ja Saarelan Laten kanssa suunnata Soukkaan. Minun piti nähdä maakotka talviskabaan. Laji kiinnosti myös tovereitani. Bongareita piti varpaillaan mahdollisuus kahtena aiempana päivänä nähdyn rantasipin uudelleenlöytymiselle. Soukassa istui tuttu hahmo, Esko Lavikka, jonka ohitse ei yksikään muuttaja pääse. "Yksi maakotka tuossa pyörähti äsken", Esko totesi. Soukastahan maakotkia ja useimpia muita petoja katsellaan Kirkkonummen ilmatilasta, noin tai yli kymmenen kilometrin päästä! Alle kymmenen minuutin staijauksella maakotka näkyi taas ja loppujen lopuksi yllättävän hyvin. Tärkeä laji pois talviskaban huolista ja helposti.

Söin eväitä (4 sulhaspiirakkaa ja banaanin), kun piippari lauloi. Maallikkohavainto rantasipistä Talista! Sinne siis ja äkkiä Soukan kasavuorelta alas. Eväänä myös ollut suklaakeksi piti syödä ratissa.

Rantasipiä ei monikymmenpäinen bongarijoukko iltapäivän aikana Talin puroilta löytänyt. Lähinnä kyseessä oli jälleen kerran mukava sosiaalinen tapahtuma. Sitä piristi hieno koiras valkoselkätikka. Siitä olisi varmaan saanut mahtavat kuvatkin tähän, ellen olisi jättänyt kameraa autoon. Onneksi kuvavuodari oli jo.

Olihan sitä voinut muutakin tehdä kuin seisoskella tuntikaupalla tuolla Talissa. Kotiin päästessä väsytti aikalailla. Lepoa ei suotu, sillä kännykkään kilahtivat pyytämättä ja yllättäen nuotit taivaanvuohelle ja lehtokurpalle eräästä kurppaparatiisista. Osku jaksoi onneksi lähteä hakemaan, ja kohta olimme taas tien päällä. Pässi ja scolo näkyivät hienosti ja mikä yllättävää, löysimme paikalta myös laulurastaan mustarastaiden seasta nurmikolta iltapäivän hämärissä. Sekin kelpasi kuukausilistalle. Helmikuun eka tuotti näin ollen viisi kuukausipinnaa.

Nukahdin illalla ennen kahdeksaa ja nukuin lyhyttä hereilläoloa lukuunottamatta aamuun asti.

Talissa toivottiin rantasipin näyttäytyvän. Turhaan. 1.2.2025.

Viikonloppu oli sitten lopulta melkoista piinaa. Olin luovuttanut oikeastaan rantasipin löytymisen suhteen sunnuntaina. Menin etsimään eräältä kurppapaikalta jänkäkurppaa, jonka löysinkin. Nyt on laji kaikilla talvikuukausilla hoidossa. 

Sitten tuli kiire.

Vanha kettu Tuomela uskoi vielä rantasipiin ja löysikin sen Talin parhaimman näköiseltä koskelta koskikaran kanssa aamutuimaan. Kokeneista konkareista Lindströmin Jussi ja Lehtilän Tarmo olivat myös lähellä ja ehtivät nähdä linnun. Itse olin muualta tulleista ensimmäisenä paikalla reilussa vartissa, mutta auttamatta liian myöhään. Heti oli tunne, että peli on pelattu ja niinhän siinä kävi. Suurella väellä rantasipiä etsittiin lähitienoon vesistöiltä koko päivä pimeään asti, mutta turhaan. Minne ihmeeseen se lintu katosi! Toki paikkoja Helsingin ja Espoon rannoilla riittää pienelle kahlaajalle, joka on nopea lentäjä ja äkkiä jo kaukana, kun siivilleen hyppää.

Pilkkasiivet kävin välissä hoitamassa Lauttasaaressa. Ne sentään löysin, ja kuukausiässä tuli. Näin Larussa myös pikkutikan ja Länsiväylällä pitkään pyörineen tuulihaukan sattumalta. Kävin sovituilla sisaruskahveilla ja palasin takaisin vielä hämärissä Taliin seisomaan. Pettymys ja paska maku jäi jälleen kerran jäljelle tästä harrastuksesta. 

Olen aika tunteellinen ihminen ja suhtaudun asioihin voimakkaasti niin hyvässä kuin pahassakin. Harvoista onnistumisista saa joskus suurenmoista euforiaa, mutta se on äkkiä ohi. Pettymyksiä siedän puolestaan melko huonosti. Vihaan epäonnistumista ja häviämistä kaikessa, mihin ryhdyn. Bongauksessa epäonnistumiset kuuluvat säännöllisesti asiaan. Mitä enemmän listoja, sitä useammin. Tällaisissa rantasipin kaltaisissa tapauksissa tilanne on paradoksaalinen. Lajihan on sananmukaisesti tavallinen, Common Sandpiper, tavanomainen santapiipari. Mutta helmikuussa sitä ei Suomessa tavata. Toista tilaisuutta ei välttämättä tule koskaan. Tällaisissa tapauksissa haluaisi onnistua, mutta aina onnistumista ei suoda, ei, vaikka kuinka kovasti yrittäisi. Ei auta kuin jatkaa pään hakkaamista seinään.

Lintujahan tulee ja menee.

Maanantaina kävin työmatkalla Talissa palelemassa. Yksi mustarastas siellä kuului. Aamupäivällä rantasipin ääni kuultiin Soukassa, kaukana Talista. Lintua ei löydetty.

Töistä lähtiestä Töölönlahti oli vielä aivan avoinna. Ainoina lintuina lahdella uiskentelivat kaksi silkkiuikkua. Maailman kuuluisin jänkäkurppa oli taas palannut paikalleen. Hain sen nyt vihdoinkin ekotalvipinnaksi. Pyöräily oli tuskaista ja tahmeaa. Olin taas aivan poikki ja nukuin päiväunet. Tein myös kotitöitä. Nekin pitää taas opetella uudestaan. Teen kyllä kotityöt, mutta vasta sitten, kun ei ole mitään muutakaan tekemistä ja on vähän niin kuin pakko. 

Yötä vasten tuli kunnon pakkanen pitkästä aikaa.

Ei voi sanoa, etteikö rantasipistä olisi näkynyt jälkeäkään. Tali 2.2.2025.

Köyhän miehen rantasipi. Tali 2.2.2025.

Harmaahaikara jöllötti ruovikossa. Tali 2.2.2025.

Tiistaiaamuna 4.2. kulki hyvin. Jännä juttu. Pyöräily töihin maistui jopa harvinaisen mukavalta, vaikka oli rapsakka pakkanen. Longipennis jäätyi katkaravuksi pyörän satulaa vasten. Tokoinrannassa noin kello 7:50 huomasin ilokseni, että täällähän näkee jo aivan hyvin. Pari telkkäkoirasta ui ihan rannassa tiiviiksi pakkautuneen sinisorsalössin seassa. Pieni potti Laruksia paineli kohti Hakaniemeä. EI naurulokkia.

Harmaasorsia löysin kolme, viisi niitä piti olla. Sitten löytyivät myös silkkiuikut. Jännä huomio. Ilmeisesti yön viettäminen Tokoinrannan puolella sorsapaljoudessa on lämpimämpää ja turvallisempaa kuin Töölönlahden puolella. No, toisella puolella totuus paljastui. Lahti oli melkein kokonaan jäässä, kun se iltapäivällä oli ollut lähes täysin auki. Enää pieni sula oli rautatiesillan kupeessa. 11 kanadanjölliä nukkui siinä ja jäällä. Parhaimmillaan niitä oli ollut 35.

Peukaloinen rätisi Pekka Toikan ilmoittamalla paikalla Töölönlahden kaakkoisreunalla.

Olin jo melkein päässyt yli. Siis rantasipistä. Vaikka tiesin sen voivan yhä vaania minkä tahansa niemen takana aiheuttaen mahdollisen paniikin tunteen.

Mä oon ihan just, pääsetsä, ootsä jo, yli?
Mä oon ihan just, ootsä jo, pääsetsä, yli?
Mä oon ihan just, pääsetsä, ootsä jo, yli?
Mä oon ihan just, ootsä jo, pääsetsä, yli?

Päässä alkoi soida Paperi T:n ja Ringa Mannerin muutaman vuoden vanha Yli. Tarkistin, herranjumala 7 vuotta kohta. Mihin tämä aika menee. Seuraavaksi pääni sisäisestä jukeboksista lähti Wasted Years.

So understand
Don't waste your time always searching for those wasted years
Face up, make your stand
Realize you're living in the golden years

Tuo ehkä kuullaan kesäkuussa livenä. Mitäköhän eliksiä menetän sen ja muiden keikkojen takia. Iron Maidenin lisäksi nyt oli liput Saimaan, Antti Aution, Ultra Bran ja viimeksi ostettuina Manic Street Preachersin keikoille. Helsingissä on siitä hauska asua, että kulttuurielämyksiäkin on tarjolla usein.

Töissä keskustelivat, voiko Trumpin tulleja kutsua kauppasodaksi. Letkautin, että kutsukaa tariffierityisoperaatioksi. Olinpa vitsikkäällä tuulella.

Voit etsiä kuvasta silkkiuikut tai käyttää aikaasi johonkin järkevään. Tokoinranta 4.2.2025.

Osinkokevät lähenee. Kysyin Chatgpt:lta, mitä lintuharrastaja-sijoittaja Pikkaraisen tulisi tehdä kevään vuolaalla osinkovirralla. Näin tekoäly neuvoi:

Lintuharrastaja-sijoittaja Pikkaraisella on nyt edessään klassinen dilemma: sijoittaako osinkovirta uudelleen tuottaviin kohteisiin vai panostaako kevään huikeisiin linturetkiin?

Osingot takaisin töihin 🏦💰

Lisäsijoitukset osakemarkkinoille, mieluiten yhtiöihin, joilla on vahva tuloskasvu ja mahdollisuus kasvattaa osinkoja tulevaisuudessa.

Hajautus rahastoihin tai ETF:iin, jos haluaa vaivattomuutta.

Puskuri tulevia lintumatkoja varten – taloudellinen liikkumavara mahdollistaa yllättävät reissut harvinaisuuksien perässä.

Investointi lintuharrastukseen 🦉🔭

Huipputason kiikarit tai putkikaukoputki: Laadukas optiikka tuo lisäiloa jokaiseen retkeen.

Kevyt matkakiikari: Kätevä mukaan arjen lomassa tapahtuviin bongauksiin.

Ulkomaan lintumatka: Kevätmuutto Viroon, Espanjaan tai vaikka Afrikan kosteikoille!

Kultainen keskitie ⚖️

Osa osingoista sijoituksiin ja osa lintuharrastukseen. Näin sekä pääoma kasvaa että kevään bongausmahdollisuudet paranevat.

Jos Pikkarainen odottaa harvinaisen hyvää lintukautta, voisi olla perusteltua käyttää osa varoista unelmien lintureissuun. Toisaalta, pitkäjänteinen sijoittaja voisi kanavoida osingot uusiin kohteisiin ja rahoittaa lintumatkat tulevaisuuden tuotoilla.

Mikä linja kuulostaa parhaalta? 🚀🦜

Aika itsestään selviä neuvoja, mutta nämä ajatukset tulivat tekoälyltä kuitenkin sekunneissa. Pistää miettimään. Lintuhommissa olen käyttänyt tekoälyä nyt jo ainakin puutelistojen tekemiseen. Visioin, että ehkä jo lähitulevaisuudessa se pystynee vaikkapa säitä ja aiempia havaintoja tutkailemalla tekemään ehkä hyvinkin tarkkoja, ihan oikeita retkisuunnitelmia. Ehkä tekoälystä voi olla apua rarien löytämisessä.

Tai sitten se ottaa vallan.

Virtavästäräkki oli selviytynyt pitkälle Helsingin talvessa. Viikki 6.2.2025.

Helmikuun viidentenä Ulrika Wegelius-Varjonen nappasi Espoon Gräsanojalta jalohaikaran. Pikainen pistäytyminen tuotti kuukausiässän. Lintu lienee sama, joka pyöri vuodenvaihteen tienoille asti Keilalahden ja Lauttasaaren välisellä alueella. Miksiköhän tuota vesialuetta muuten kutsutaan? Onko sille edes mitään yhtenäistä nimitystä?

Kuudennen iltapäivä tuotti taas yhden helpohkon kuukausiässän, kun bongasin Laajasalosta punakylkirastaan. Parvessa oli ainakin 7 lintua. Samalla kävin katsomassa virtavästäräkkiä. Välillä oikukas lintu näyttäytyi tällä kertaa hyvin, ja otin siitä vasta ensimmäiset kuvat.

Kahdeksantena päästiin jälleen kunnolliselle retkelle. Hangon rannoille huuhtounut valkoinen mönjä ja massoittain kuolleet kilohailit olivat luoneet aivan poikkeuksellisen spektaakkelin. Hangossa oli todella tuhansittain lokkeja!

Perjantaina lokkiparvista oli löytynyt ainakin kaksi isolokkia ja aroharmaalokki. Siinä oli ihan riittävästi motivaatiota. Lähdimme matkaan puoli seitsemältä tutun retkiporukan voimin. Raaseporista poimimme nokikanan minulle kuukausiässäksi. Hangon kalasatamassa oltiin auringonnousun aikaan. Näky Gunnarstrandissa oli hämmentävä. Lokit velloivat vedessä ja ilmassa ennennäkemättömin määrin.

Samuli oli tänään vedossa. Hän löysi isolokin viidessä minuutissa paikalle saavuttuaan. Me emme kuuteen pekkaan olleet sitä löytäneet. Lintu hoitui, kun vaihdoimme paikkaa Samulin luo. On se vain upea laji. Kotvasta myöhemmin Samuli löysi isolokin istumasta itäsataman laiturilta. Taas me olimme väärässä paikassa. Mikä vielä mukavampaa, Samuli löysi sen vierestä myös aroharmaalokin.

Seuraava haaste oli löytää naurulokki. Palasimme Gunnarstrandiin, mutta turhaan. Tuulessa seisomiseen kyllästyneinä kävimme katsomassa ruokinnalta pikkulintuja ja pyörähtämässä Hangonkylän satamassa. Siellä ei lokkeja ollut ainoatakaan. Yritin kerätä päivänpinnoja, koska Ahvenainen oli haastanut minut ottamaan hänet kiinni. Olin lähtötilanteessa joku parikymmentä perässä ja Artokin retkellä. 

Samuli soitti ja kertoi, että nyt Itäsataman laiturilla nukkuu myös NAURULOKKI! Paahdoimme sinne täyttä vauhtia. Sain päivän kolmannen kuukausipinnan ja laji hoitui kuin hoituikin talviskabaan. Jes! Enää puuttuu tammikuu. Kauan emme ehtineet ridaria juhlia, kun mestarimäärittäjä Petro Pynnönen ilmoitti löytäneensä Gunnarstrandin lokki-iloittelusta mahdollisen etelänharmaalokin. Tämä laji minulta puuttuu yhä eliksistä. Helmikuussa sitä ei ole Suomessa ollut bongattavissa. Laji on suurharvinaisuus. Tilanne vaikutti toivottomalta lokin ollessa kaukana, sillä se pitäisi saada hyvin dokumentoitua läpimenoa ajatellen. Onnistuimme linnun kuitenkin näkemään. Eipä tullut sellaista tunnetta, että katselisi elistä. Sain vähän löytämisen riemuakin, kun onnistuin plokkaamaan parvesta vielä uudelleen 2 kv isolokin. Jäi epäselväksi, oliko niitäkin enemmän kuin yksi.

Nähtäväksi jäi, kuinka pitkään Hangon lokkipäivät jatkuisivat. Kaloja oli yritetty siivota rannoilta jätesäkkeihin ja -lavoille. Teki mieli levittää ne takaisin rannalle.

Kotimatkalla mielessäni oli vain Ahvenaisen murskaaminen päivänpinnakisassamme. Pistäydyimme Svanvikin parkkipaikalla, jossa usein on isokäpylintuja. Se puuttuisi kuulta. Atrapille tulivat töyhtötiainen, kuusitiainen ja puukiipijä. Palasimme Hangonkylälle, josta tuli tieto pähkinähakista. No eihän sitä ollut, ja sillä aikaa Samuli näki Svanvikissa isokäpylinnun. Voi änkeröinen. 

Hetkeä myöhemmin hän löysi kulorastaan. Sekin minulta puuttui, ja sekin ehti häipyä ennen meitä! No rastaat matkoihinsa ajaneen varpushaukan sentään sain ja Ahvenaista yhden kiinni taas. Eroa oli puolentusinaa pinnaa.

Pilkin koko alkumatkan Hangosta kotiin. Inkoossa sinisuohaukka oli ed p. Se oli vuodari 112, ja siirryin ainakin hetkellisesti vuodenpinnalistalla kärkeen. Autosta näin isolepinkäisen. Hiiripöllöjä emme löytäneet, niitäkin oli ollut.

Espoossa jalohaikara lennähti päivänpinnaksi. Enää muutama laji puuttui, ja pimeä laskeutui. Lämpökameralla tarvittavat puutteet hoituivat muutamasta salaisesta lajista ja onnistuin tasoittamaan pelin Ahvenaisen kanssa. Kaikki olivat tyytyväisiä.

Retki kesti 12 tuntia.

Hangon lokkimassaa. 8.2.2025.

Aroharmaalokki edessä, isolokki sen takana. Lokit olivat kaukana kuvia varten. Hanko 8.2.2025.

Nuori isolokki on onneksi helppo tuntea. Hanko 8.2.2025.

Otimme Terhin kanssa sunnuntaina 9. helmikuuta lokkiretken vielä uusiksi. Aamulla Inkoossa näkyi hiiripöllö, sinisuohaukkaa ei. Yksi päivän tavoitelajeista löytyi yllättäen jo autosta menomatkalla, kun muutaman käpylinnun parvi näkyi Dragsvikissä ja joukossa oli ainakin isokäpylintuja.

Hangossa stoppasimme ensiksi Neljän tuulen tuvalle, jossa oli melko seesteistä. Lauantain kova tuuli oli tyyntynyt huomattavasti. Toivottua riskilää tai mitään muutakaan mielenkiintoista ei mereltä löytynyt. 

Itäsatamassa kuvasin allia. 

Lokkeja ei ollut edellispäivän määrää, mutta onnistuimme kuitenkin poimimaan joukosta aroharmaalokin. Siirryimme Tullirantaan, jossa lokit olivat paljon lauantaita paremmin havainnoitavissa helpomman tuulen ansiosta. Harrastajia oli paikalla paljon ja nyt myös todellisia osaajia. Isolokkeja oli edelleen kaksi paikalla. Aroharmaalokkeja sen sijaan löytyi peräti kymmenkunta. Etelänharmaalokista ei kuitenkaan ollut viitteitä. Sen ihmeempiä ei tuo päivä enää tarjonnut, pari isokäpylintua lisää. Retki ei tällä kertaa kestänyt kymmentäkään tuntia.

Allia ei ihan joka päivä pääse kuvaamaan. Linnulla on pinkkiä aihiota nokassa ja vaihtuneita valkoisia hartiahöyheniä, joten se on 2 kv koiras. Hanko 9.2.2025.

Kyhmyjoutsenen mahtailua. Hanko 9.2.2025.

Dokumenttikuva isokäpylinnusta, jonka ylänokan harja taipuu jyrkästi alas, alanokka on pullistunut, nokka kokonaisuutena paksu ja niska voimakas. Raasepori 9.2.2025.

Videolla nuori (2 kv) aroharmaalokki maistelee hankolaista laituria. Nam nam. Huomaa aroharmaalokille tyypillinen valkoinen pää ja vatsapuoli, pitkä suora nokka, kuviottomat isot peitinhöyhenet ja ohuelti valkokärkiset, tummat tertiaalit. Tämä lintu oli myös siiven alapinnoiltaan kauniin valkea. Toivottavasti olen edes etäisesti hajulla.

Helmikuun kymmenentenä oli kirkasta ja pikkupakkanen. Ympäristö tuntui kuitenkin absurdilta. Lunta ei ollut missään eikä maisemasta oikeastaan voinut päätellä, mitä kuuta eletään. Valoisaa alkoi olla jo töihin lähtiessä. Kotiin polkaisin pidemmän lenkin liejukanan ja jänkäkurpan kautta. Ne ehti vielä valoisalla!

Tyyni ilta vaikutti sopivalta pöllöretkeilyyn, joten lähdimme Oskun ja Terhin kanssa kokeilemaan onneamme. Tuusulasta oli ilmoitettu helmipöllö. Melkein heti autosta noustua kuulin kaksi lehtopöllön huutosarjaa. Niinpä niin. Vielä yksi huhuilu kuului myöhemmin.

Vihdin puolella Samulin aiemmin talvella kuulema helmipöllö oli hiirenhiljaa. Emme kuulleet edes viirupöllöä, joka oli edellisellä reissulla aktiivinen. Pari muutakin paikkaa vielä kuunneltiin, ei pöllön pöllöä. Aika tyypillinen pöllöretki. Yksi vaisu lehtopöllö.

Nokkavarpunen on eittämättä hienoimpia lintujamme. Itä-Pakila 12.2.2025.

12. päivä helmikuuta kävin ruokatunnilla katsomassa jänkäkurppaa ja lähelläni talvehtivia nokkavarpusia. Lintuja oli ainakin kuusi, todennäköisesti muutama enemmän. Harvinaista kyllä, pääsin kohtuullisesti kuvaamaankin niitä. Useimmiten linnut viihtyvät korkealla latvuksissa huonosti kuvattavissa. Nyt niillä oli menossa oikein äänekkäät, keväiset karkelot. Viime talvena laskin 17.2. samalta paikalta parhaana päivänä ällistyttävät 40 lintua. Ne olivat samassa puussa hyvin laskettavissa kerralla. Missään muualla Helsingissä tai oikeastaan koko Suomessakaan ei tavata vastaavia määriä nokkavarpusia.

Iltapäivällä kuulin, että Meilahdessa aiemmin pyörinyt kirjosiipikäpylintu oli taas löytänyt takaisin vakiopuulleen. Saatuani työt valmiiksi lähdin hätäisesti sen perään. Lintu odotteli kiltisti aloillaan ja tuli koko ajan alemmaksi ruokailemaan ollen lopulta varsin nätisti kuvattavissa. Seuraaviksi päiviksi puistoon oli luvassa taas ruuhkaa.

Kirjosiipikäpylintu oli mukava helmikuunpinna eikä itsestään selvä kuvavuodari. Meilahti 12.2.2025.

Ystävänpäivänä oli kylmä ja lumi maassa. Olin saanut triggeröityä muutaman lappilaisen somettamalla, että takatalvi iski. Lähdin töistä puoli neljältä. Työt oli tehty. Loput ehtisi myöhemminkin. Vuorihemppo. Niin tuttu laji, silti niin vieras. Oli ollut pitkään Lapinlahdessa, mutta kukaan ei ollut havainnut. Surkeaa. Sama mies löysi uudestaan pienen parven. Nyt sitten paikalla oli monia, kun sinne saavuin. Yksi ainakin kolmesta oli nätisti näkyvillä.

Polkaisin siitä Meilahteen rantoja pitkin. Kirjosiipikäpylintu ei ollut näytillä. 

Jatkoin Seurasaareen, jossa kävin edellisiltanakin pyöräilemässä näkemättä räkättirastaita, kanahaukkaa ja paria punakylkeä kummempaa. Nyt kävelin paikalle jättäen pyörän sille ohjatulle paikalle. Tuolla ei saisi pyöräillä. Vaikkei siellä helmikuussa edes ole juuri ketään. Sepelkyyhky oli paikalla ruokinnalla, jolla oli kai jo jonkin aikaa kulkenut. Jörgen Palmgrenin tarkoilla nuoteilla löysin kulorastaan tällä kertaa helposti. Jösse on yksi lajin suurista mestareista.

Tapasin paluumatkalla Peterin, joka katseli kiikarillaan hyvän näköistä pusikkoa. Vaihdoimme kuulumisia. Kerroin nuotteja, suunniteltiin viikonloppua parin sanan verran. Mukava kohtaaminen!

Liejukana näytti apealta tyrnin alla Pikku-Huopalahdella. Mieltäni alkoi illan mittaan kaivaa pelko. Omaan syntymäpäivääni olisi neljä yötä. Neljä kylmää yötä. Mitä enää olisi jäljellä täyttäessäni 37 vuotta? Mikään ei kestä ikuisesti.

Toiveita oli niin paljon, enemmän kuin ehkä koskaan aiemmin. Sinä päivänä eläisin vain itselleni, tappaen tuskaa sisälläni. Yrittäisin nähdä kaiken mahdollisen.

Polkaisin Pasilan Tripan oluthuoneelle, jossa ystäväni Matti Pitkäsen kanssa kertasimme uutis- ja pörssiviikkoja sekä elämää ystävänpäivän iltana.

Pakkanen jatkui lauantaina. -5 lienee ollut talven kylmimpiä retkisäitä. Aikamoista.

Alkoi näyttää yhä heikommalta syntymäpäiväni kannalta. Parhaista viime aikojen lajeista virtavästäräkki ja jalohaikara näyttivät kadonneen. Molempien olinpaikat olivat menneet jäihin. Kiertelimme Oskun kanssa lähialueen parempia päivänpinnakohteita. Vuorihempot, kirjosiipikäpylintu, kulorastas ja liejukana olivat edelleen paikalla. Ehkä niistä rippeet jäisi.

Päivän retkeä voi kutsua kevytretkeksi. Olin ennen yhtä kotona. Kuvasatsi oli sentään jonkinlainen.

Järripeippoja oli jäänyt muutamia ruokinnoille. Viikki 15.2.2025.

Myös punarintoja oli muutamissa paikoissa. Viikki 15.2.2025.

Tiklit Lapinlahden ruokinnalla. 15.2.2025.

Vuorihemppoja näkee ruokinnalla harvoin. Takana vihervarpunen. Lapinlahti 15.2.2025.

Kulorastas on nyt nähty kaikkina talvikuukausina. Seurasaari 15.2.2025.

Kaksi sepelkyyhkyä pölähti jostakin Seurasaareen. Kuvassa 2 kv lintu. 15.2.2025.

Kuudentenatoista tein jotakin poikkeuksellista. Päätin nukkua niin pitkään kuin nukuttaa. Voi olla, että jää ainoaksi päiväksi tänä vuonna. Toki heräsin kuudelta, mutta jatkoin unia jonnekin puoli yhdeksään. Mitään nähtävää ulkona ei olisi kuitenkaan. Sääennuste näytti kauhistuttavalta -14!

Lämmitin auton, hörpin aamukahvit ja lähdin matkaan. Pohjustelisin syntymäpäivää ja retkeilisin sen, mitä jaksaisin. Nokkavarpusten kevätriemu jatkui naapurikorttelissa. Pohjalla oli 13 päivänpinnaa, joten eiköhän sitä jokusen saisi.

Köröttelin itään, jossa tuulihaukka oli pyörinyt koko talven Vuosaaren golfkentän ja sataman tuntumassa. Nyt sitä ei taas näkynyt. Oli huono olo. Joka paikkaan sattui fyysisesti ja henkisesti, vaikka en lauantaina edes juopotellut. Ei olisi huvittanut ollenkaan. Porslahden rämeellä ei ollut juuri mitään, ainakaan valkoselkätikkaa tai pyrstötiaisia.

Huonon alun jälkeen suuntasin Laajasaloon, jossa oli pyörinyt paljon rastaita viime päiviin asti. Oskun nuoteilla löysinkin helposti kaksi punakylkeä räksäparvesta jäisiä marjoja syömästä. Kauhean rarisen näköinen otus tuollainen punakylkirastaskin on keskellä talvea kirkkaana pakkaspäivänä.

Pari rouvaa pysähtyi kohdallani ihmettelemään toimintaani. Toinen rouvista oli kovin kiinnostunut ja puhelias. Kysyi, onko bongattavaa löytynyt. Totesin katselevani rastaita. Rouva ihmetteli, miten linnut näillä säillä selviytyvät ja löytävät ruokaa. Kerroin, että tässä marjoja syövät nämä rastaat ja ettei moni selviäkään.

Liekö koskaan ollut punakylkirastaita kuin oli nyt helmikuussa. 16.2.2025.

Säälinkö lintuja, kun niillä on kylmä ja ruoka tiukassa?

Tätä piti hetki miettiä. Sopersin jotakin sellaista, että eipä tässä auta alkaa säälimään. Luonnossa vallitsee luonnon valinta, vahvimmat selviävät, heikot sortuvat elon tiellä. Tulisi paha mieli, jos jokaista nälkäistä lintuyksilöä alkaisi säälimään.

Rouva kehui, että minulla on aivan ihana harrastus.

Vähänpä tiesi. En kehdannut sanoa, että säälin tässä lähinnä itseäni, jos nämä kaikki vähänkään harvinaisemmat ajankohdalliset linnut kuolevat ennen tiistaita. Tässä millään muulla ole mitään merkitystä kuin sillä, mitä pinnoja saan.

Sikabongari kun olen.

Silkkiuikkuja oli yhä kaksi. Tokoinranta 16.2.2025.

Seuraava kohteeni oli Tokoinranta. Sula oli käynyt pieneksi. Paljon väkeä oli liikenteessä aurinkoisena sunnuntaiaamupäivänä. Silkkiuikut näyttivät herättävän ihmetystä muutamissa. Sain lajista 21. ruksin helmikuulle. Menee siis vielä vähintään vuosi, että kuu täyttyy. Karkauspäivä on jo.

Sendari varmaan halusi säästää minut päivänpinnojen keräämiseltä, kun satuin syntymään 18.2. Ei onnistunut. Ei lintuharrastajalle voi Suomessa sattua huonompaa syntymäpäivää. Pinnamielessä.

Liejukana oli yksi niistä, joiden oli kerta kaikkiaan pakko säilyä hengissä tiistaihin. Aurinko paistoi jo jokseenkin lämmittäen ja pakkanen oli hellittänyt aamusta kovasti. Se nokki jotain tyrninsä alla ja näytti kaikesta huolimatta jokseenkin tyytyväiseltä elämäänsä. Pieni toivo oli.

Kirjosiipikäpylintu näytti olevan paikalla Meilahdessa. Sen pystyi toteamaan lukuisista samaan suuntaan sojottavista teleobjektiiveista. Muutamia tuttujakin oli paikalla. En ollut oikein juttutuulella. Taas joku ohikulkijakin kyseli, mitä täällä oikein katsotaan. Jaksoin selittää ystävällisesti.

Yritin Seurasaareen bongaamaan sepelkyyhkyä ja kulorastasta, mutta en saanut parkkipaikkaa! Tottahan toki kaikki muutkin halusivat tällaisella ihanalla talvisäällä Seurasaareen. Ekobongarilla ei olisi tällaisia ongelmia.

Pitäkää tunkkinne, ajattelin, ja lähdin Haukilahteen. Onhan jalohaikara muutenkin paljon kovempi päpi kuin joku sepelkyyhky tai turvis. 

Siellä se taas istui, tai kai oikeammin seisoi, majesteettisen näköisenä männynlatvassa. Edellispäivän oli ollut hukassa. Mitenhän tiistaina...

Kaikenlaista sitä voi espoolaisessa männyssä istua pakkasella herran vuonna 2025. Jalohaikara 16.2.

Kun kerran olin jo lännessä, päätin suunnata Inkooseen. Pitkäviipyinen sinisuohaukka oli kuulemma ed p. Välillä se oli näkynyt hienosti, välillä ollut kateissa.

Matkalla tapasin pari hiirihaukkaa. Toista yritin kuvatakin, mutta ei siitä mitään tullut.

Inkoon Innanbäckissä tuntui siltä, että oli meneillään iltapäivän kirous. Usein on niin, että lintuja löytää hyvin aamuisin, mutta iltapäivinä vallitsee täydellinen tyhjyys. Edes mitään ääniä ei kuulunut. 

En kuitenkaan ehtinyt staijailla pitkäänkään, kun nuori sisu lipui lounaasta näkyviin. Se oli heti niin hyvin hollilla, että pääsin kuvaamaankin.

Suohaukat saalistavat usein melko ennakoitavasti rinkiä kiertäen niin, että niitä saattaa päästä kuvaamaan joskus hyvinkin, jos on kärsivällinen ja tietää mitä tekee tai on tuuria. Siirsin autoani hieman, ja kuinka ollakaan, nuori sinisuohaukkakolli pyöri pian muutaman kierroksen autoni ympäri ohittaen minut lähimmillään varmaankin alle kymmenen metrin päästä. Hetki oli aivan upea. Tuntui hienolta päästä katsomaan läheltä tällaista kaunista petolintua etenkin keskellä kylmintä helmikuuta. Minut tuntevat tietävät, että petolinnut ovat kuitenkin kaikkein lähimpänä sydäntäni.

Vastavalo kuultaa sinisuohaukan sulkien läpi. Inkoo 16.2.2025.

Enää ei sattunut mihinkään. Retkestähän oli tullut varkain yksi talven tähän saakka parhaista. Päätin pistäytyä vielä Degerbyn Kämpbackassa, jossa Jussi oli pari päivää aiemmin nähnyt uuttukyyhkyn ja ystävällisesti soittanut siitä minulle, koska se puuttui minulta vielä vuodareista. 

Löysin helposti varisparven, jossa uuttari oli ollut. Nopeasti kiikareilla laonneelta pellolta löytyi myös kyyhky taapertamasta. Kivaa, talviskabapinna numero 125.

Kotimatkan varrella tarkastin vielä pari kurppaojaa. Taivaanvuohi ja jänkäkurppa olivat nyt molemmat paikalla. Tämähän sujui taas kuin tanssi.

Ei varmasti sujuisi tiistaina, kun sillä taas olisi merkitystä.

Päivälle uusia tuli 27.

Sinisuohaukka näyttäytyi upeasti villissä eteläsuomalaisessa luonnossa. Inkoo 16.2.2025.

Taivaanvuohi viihtyi pienessä ojassa. 16.2.2025.

Liejukana oli ainakin jotenkuten hengissä. Pikku-Huopalahti 16.2.2025.

18.2.2025 kello soi 5:15. Huonosti nukutun yön jälkeen olo oli kuoleman väsynyt. Taas vuoden vanhempi. Nämä aamuherätykset tuskin tästä helpottuisivat. Rannekello muisti syntymäpäiväni. Ei sentään ollut ihan ainoa.

Kuten aiemmasta ehkä saattoi päätellä, oli syntymäpäivälle ladattu tänä vuonna ehkä suhteettomatkin odotukset. Lajeja oli pohjalla yhden totisen ja yhden vähemmän totisen keruuvuoden jälkeen vasta 46. Viime päivien pakkaset olivat leikanneet odotuksista pahimman terän. Joka paikka oli taas lumen peitossa ja oikea talvi vallitsi etelässä. Ainakin virtavästäräkki, jalohaikara ja kaiketi niittykirvinenkin olivat kadonneet tai kadoksissa, siis kaikista kovimmat lajit. Toisaalta se tasasi vähän paineita.

Aloitin lähialueen taivaanvuohelta, joka oli ollut kaksi edellistä päivää nätisti aloillaan. Niin se oli nytkin ja löytyi hetkessä. Jes!

Jatkoin salaiseen kurppaparatiisiin, jossa yritin lehtokurppaa. Enpä sitä onnistunut löytämään pimeässä. Päivä valkeni hiljalleen, joten oli kiire ja hoppu muihin kohteisiin. Liejukanan sainkin jo kuulla olevan yhä hengissä. Se oli yksi päivän tärkeimmistä ja hyvin esillä lammikollaan tällä kertaa. Harmaa ardea lensi Pikku-Huopalahden yli synttärilistalleni.

Meilahden puolelle, jossa lämpökamera osoitti kirjosiipikäpylinnun hetkessä suosikkipuunsa latvasta. Mukavaa ja helppoa!

Seurasaaressa oli vielä hiljaista, aurinko nousi hienosti. Keli oli varsin mukava retkeilyyn. Tavoittelin sepelkyyhkyjä ja kulorastasta. Kyyhkyt olivat vielä kai nukkumassa, joten kävelin kuran vakiopaikalle. Eipä näkynyt. Piippari kertoi Lapinlahden vuorihemppojen olevan ed p, joten vähän kuumotteli. Odottelin aikani ja lähdin. Räksän lisäksi punakylkirastas löytyi. Mukava synttäripinna, eikä useimpina vuosina suinkaan helppo, jos ollenkaan saatavissa. Sepelkyyhkytkin olivat heränneet.

Lapinlahdessa vuorihemppoja piti odotella hetki, mutta sitten ne näkyivätkin hienosti. Otin muutamat kuvat, sen verran harvoin niitä on tarjolla, mutta jatkoin melko pikaisesti matkaa.

Vuorihemppo pesii Suomessa ehkä muutaman parin voimin Enontekiöllä. Talvihavainnotkin ovat huvenneet. Lapinlahti 18.2.2025.

Suuntasin länteen. Matkalla Inkooseen käväisin luhtakanalla eräällä ruovikolla. Kottarainen tuli samasta paikasta listani jatkoksi. Matkalla sinisuohaukan maille hiirihaukka ja isolepinkäinen olivat siellä missä pitikin pohjustettuina. Uuttukyyhky ei ollut. Sinisuohaukkapaikalla heitimme huulta herrojen Kettunen ja Laakso kanssa. Harmaapäätikka kuikutteli haavoissa. Pinna!

Tovin aikaa sisua piti tällä kertaa vartoa, mutta lopulta se lipui aavemaisesti paikalle. Yksi päivän tärkeimmistä plakkariin.

Sitten tein virheen. Sain kuulla, että lehtokurppa oli nyt löytynyt, mutta päätin yrittää Siuntion Lempansissa aiempana päivänä ollutta piekanaa. Sinne olikin pidempi matka kuin olin kuvitellut. Eikä lintua näkynyt. Aikaa tuhraantui. Piti käydä vieläpä tankilla, kun en ollut jaksanut tankata aiemmin, laiska kun olen luonnoltani.

Lehtokurppa oli sitten päättänyt taas kadota jonnekin. Harmitti vietävästi.

En jäänyt tuhlaamaan enempää aikaa, vaan lähdin taas Seurasaareen yrittämään kulorastasta. Satoi kevyesti pakkaslunta. Näin tilhen, joka sekin vielä puuttui. Aiemmin päivällä nähty kulorastas pysyi hiljaa ja piilossa. Arka lintu saattoi olla muuttunut yhä aremmaksi viime päivien bongauksen myötä, mene ja tiedä. Voi mennä vuosia, että saan sen syntymäpäivälle, jos saan.

Olin kuullut Viikin sarvipöllön olevan taas vakiopaikallaan. Se olisi hyvä laji päivälle, joten päätin yrittää. Viikistä löytyi yllättäen ruokinnalta myös hemppo, jonka bongaus oli helppoa. Jaloissa painoi jo, kun marssin Lammassaareen ja takaisin. Sarvipöllön ohella havaitsin pari piristävää peukaloista. 

Päivän askelmääräksi tuli yli 20 000. Niittykirvisen yritys täysin lumen ja jään peittämässä Kyläsaaressa tarjosi lähinnä niitä. Kai se lintu voi siellä hengissä olla, mutta miltei mahdoton löytää ilman kovaa tuuria.

Valo kävi vähiin, joten päätin suunnata eräälle purolle kaksi lajia mielessäni. Pirttisen Jukka käveli vastaan ja kyselikin, oliko näkynyt. Kuningaskalastajaa siis. Eipä ollut tietenkään. Hän oli nähnyt koskikaran, joka löytyikin helposti. Karalta pois kävellessä Jukka viittilöi minut luokseen. Pinkaisin juoksuun, koska kunkku oli ilmeisimmin löytynyt. Siellähän se oli samassa ryteikössä, jossa sen aiemminkin tänä talvena näin.

Olisihan sitä voinut vielä pimeässä yrittää kolmannen kerran lehtokurppaa tai vaikka huuhkajaa, mutta kunkun näkeminen oli niin riemukas lopetus synttäriretkelle, että päätin lopettaa siihen. Uusia lajeja päivälle tuli lopulta 21 kappaletta. Pari kovaa oli kadoksissa ja pari kovaa petti, mutta harvoinpa sitä kaikkea saakaan. Pientä töhöilyä lukuunottamatta siedettävä suoritus ja hieno päivä kaikkiaan.

Kuningaskalastaja kruunasi syntymäpäiväretken. 18.2.2025.

Viikonloppuna edessä oli taas vaihteeksi matka Hankoon. Oskun kanssa lähdimme liikkeelle vasta auringonnousun aikaan kuin mitkäkin puuhastelijat. Matkan varrella Kirkkonummella bongasimme tuulihaukan kalenteripäivälle.

Oli harmaa nollakeli ja tien pinta mustassa jäässä. Tuuli navakasti etelästä. Hangossa tavoitteina olivat viime päivinä nähdyt merihanhi, mustapääkerttu ja erityisesti Tulliniemen kärjen ympäristössä pyörinyt nuori muuttohaukka. Suuntasimme suoraan Uddskatanille, sillä merihanhi nähtiin heti aamutuimaan Hangon lintuasemalta. Se löytyikin helposti ollen talviskabapinna numero 126 ja vuodari 115.

Hiki valui, kun pääsimme kärkeen. Brutaali tuuli muutti olotilan nopeasti palelun puolelle. Ympäri Suomen eteläisintä niemeä velloi edelleen kolminumeroinen määrä lokkeja. Staijasimme ja staijasimme, mutta muuttohaukkaa ei näkynyt. Yhtäkkiä Osku huudahti, mikä lokki tuossa on? Aivan läheltä lensi pieni, omituisen näköinen lokki.

Mustat siivenaluset vilkkuivat. Pikkulokki!

Lintu pyörähti hienosti niemenkärjessä ja lensi läheltä takaisin tulosuuntaansa. Yllättävä ja erittäin kova helmikuunpinna napsahti. Pikkulokki on ollut vain pari kertaa bongattavissa helmikuussa, eikä niitä montaa normaalisti nähdä. Kuvat paljastivat nopeasti, miksi lintu näytti niin oudolta. Vanha talvipukuinen oli sotkenut toisen siipensä ikävästi öljyyn.

Lintutiedotuksen myötä Tirkkosen Juho pyysi meidät kahville Hangon lintuasemalle. Lämmin sisätila ja kahvi houkuttivat liikaa, joten hylkäsimme staijikallion. Se oli virhe.

Jälkeemme paikalle saapui Peter, joka yritti bongata pikkulokkia. Sanoin Oskulle, että katsopa vaan, niin Peter näkee kohta muuttohaukan, mutta ei pikkulokkia. No siinä kävi juuri niin. Olimme ratkaisevan hetken poissa, kun pere teki päivän näyttäytymisensä. Staijasimme vielä toista tuntia, mutta ei vilaustakaan.

Otti päähän rajusti, vaikka pikkulokki olikin kovempi laji ja vielä sponde.

Lähtiessä sentään mustapääkerttunaaras hoitui helmikuunpinnaksi kohtalaisella odotuksella. Alkoi tihuuttaa ja oli raskas olo Tulliniemessä reippailun ja palelun jälkeen.

Pikkulokin oikea siipi oli pahasti öljyinen. Hanko 22.2.2025.

Sunnuntaina 23. helmikuuta oli siis edessä sama ruljanssi. Eipä minulla parempaakaan tekemistä olisi ollut. Sain kaveriksi tällä kertaa Laaksosen Samulin. Sää oli sunnuntaina paljon inhimillisempi kuin lauantaina. Tuuli yhä etelän puolelta, mutta hieman hellemmin kuin lauantaina. Aurinko paistoi ja se teki olemisesta huomattavasti helpompaa. Luontopolun alkupäässä Tulliniemessä näkyi tuttuja, Teivonen, Damskit ja Teijo. Katselimme taas merihanhea. Sovimme tuttuun tapaan soittelevamme hyvistä havainnoista. He jäivät Kapun penkille, me jatkoimme kärkeen.

Haliaksella Tirkkonen seisoi järkähtämättömänä bunkkerilla yksin, isänmaan toivo. Otimme radiopuhelinyhteyden. Aamun mittaan kärjessä pyöri aroharmaalokkeja, mutta niistä myöhästyimme. Ripauksen kevättä toi Mikan soittama ja Juhon liki samaan aikaan lärpyttämä kiuru, jonka nuijasimme. Seuraava mukava oli kulorastas, joka jäi hetkeksi kärkeen surisemaan.

Muuttohaukkaa ei näkynyt.

Tirju kaivoi lähiluodon takaa talvipukuisen riskilän. Mainiota! Sain helmikuunpinnan ja talviskabapinnan numero 127. Johdin Terhiä nyt kahdella lajilla. Aikaa oli arkiviikko. Tuuli oli oleva etelänpuoleinen, Virossa oli nähty jo kurkiakin. Hyvin jännittävä loppu talvelle oli siis edessä.

Hangon kallioilla seistessä tuntui paikoin hyvältä siksi, että kevät vihdoin taas tulisi. Se on kuitenkin ihmisen elämässä sitä parasta aikaa, lintuharrastajan etenkin. Samuli löysi taivaalta pohjoista kohti etenevän 12 kiurun parven. Oi autuutta.

Sitä muuttohaukkaa ei koskaan tullut.

Keskiviikkona Micha Fager löysi melko läheltä Vantaan puolelta ampuhaukan. Pikkuhaukan ehdimme Oskun kanssa bongaamaan alle viiden minuutin marginaalilla. Se lämmitti kovasti ollen kuukausipinna ja tärkeä palanen talviskaban loppusuoralla. Jäljellä oli kaksi päivää ja kaulaa kolme pinnaa.

Kuun toiseksi viimeisenä Suomeen oli saapunut jo harmaahanhia. Harmaa oli sääkin. Laaja sumurintama piti Etelä-Suomea otteessaan. Jokioisista löytyi kaksi paikallista tundrahanhea. Osku haki iltapäivällä työpaikalta, ja illansuussa katselimmekin niitä. Olisin varmaan nauranut, jos joku olisi muutama vuosi sitten sanonut, että lähtisin joskus vielä yli sadan kilometrin päähän katsomaan jumalauta tundrahanhea. Täysin järjetöntä. Kotimatkalla koukkasimme katsomassa hiiripöllöä Espoonpinnaksi ja Oskulle talviskabaan.

Helmikuun viimeisen päivän olin ottanut vapaaksi jo viime vuoden lomarahavapaista. Syvä sumu syleili yhä etelärannikkoa. Terhin kanssa mietimme kuumeisesti, mille alkaisimme. Hanko oli luonnollisesti ehdolla, mutta keli näytti epätoivoiselta. Päätimme lähteä yrittämään yhtä minun harvoista kuukausipuutteistani, peltopyytä. Kouvolan suunnalla sellaisia oli pitkin alkuvuotta nähty. Matkalla rätki räntää ja sumua oli kaikkialla.

Jonkinmoisen etsiskelyn jälkeen 13 perdixiä löytyikin alueelta. Näimme Kouvolassa yhden muuttolinnun, laulujoutsenen.

Kirkkonummen Saltfjärdeniltä löytyi aamutuimaan aikainen kaulushaikara - puuttui minulta - joten lähdimme köröttelemään takaisin kohti pääkaupunkiseutua. Pistäydyimme Tolkkisten tikkametsässä muuten vain kaulushaikaran piileskellessä. Pikkutikka rummutteli siellä innokkaasti.

Sillä välin ilmoitettiin kotikentältä Haltialasta mustavaris. Lintu oli ed p paikalle päästessämme. Tällä välin kaulushaikara näyttäytyi pikaisesti Saltin tähystäjille. Meille lintu näyttäytyi kevyen neljän tunnin odotuksen jälkeen.

Tätä kirjoitellessa siemailin kuohuviiniä Tringan talviskaban voittajana 130 lajin tuloksella. Se on kova tulos. (Ellei nyt joku jostain puskista ilmoittaisi jotain hirmutulosta myöhemmin.) Olihan tuo melko unohtumaton talvi. Koira kuoli, puoliso lähti ja valtavan hienoja linturetkiä tuli tehtyä monen monta. Tunteita laidasta laitaan.

Onneksi talvi on nyt ohi. Siitä selvittiin. Seuraavaksi koittaa kevät, ja se on hienoa se.

Helmikuun tilastot:

Helmikuu: 139 (+23)

Vuodarit 2025: 122 (+15)

Helmikuu 2025: 99