Kesäkuun retket: Huikea spondelöytö, perään muutama mega ja maaginen Suomenpinna

Sepeltasku aiheutti päänvaivaa kesäkuun alussa kunnes antautui nähtäväksi. Ivalo 2.6.2025.

Kesäkuussa jatkettiin siitä, mihin toukokuussa jäätiin. Heräsimme varhain aamulla Tenon rannalla Utsjoella mukavassa vuokramökissä.

Saimme jo ennen lähtöä tiedon, että ruostesorsa oli edelleen paikalla ylävirrassa. Tosin se ehti jo siirtyä ennen kuin ehdimme paikalle, mikä herätti pienen huolen.

Retkikaverini sai kuin saikin kuukausipinnansa.

Sorsaa ihmetellessä katseltiin myös Teppanansaaressa käyskenteleviä hanhia. Metsähanhia näkyi 11 kappaletta, molempia lajeja, joita nyt on siis kaksi. Niiden joukosta äkkäsin otsakilpihanhen. Onko tuossa tundrahanhi?

Ei hemmetti, onpa pieni.

Vatsan mustat kuviot olivat vaatimattomat. Nokka pieni. Pää hieman neliskanttinen.

Sitä piti tihrustaa tarkkaan. Lopulta erottui keltainen silmärengas.

On se hitto soikoon kiljuhanhi!

Päättelin linnun nuoreksi vailla parempaa tietämystä juuri heikosti erottuvasta vatsan kuvioinnista ja heikosta silmärenkaasta. Otsakilpi kyllä kaartui taakse, mutta olisi minusta saanut olla vieläkin laajempi. Sellaiselle luonnonvaraiselle kesäinen hengailu Teppanansaaressa muiden hanhien kanssa tuntuisi varsin luonnolliselta tavalta elää.

Kiljuhanhiahan on ihmisen toimesta asennettu luontoon Ruotsissa ilman kovin kummoista menestystä ymmärtääkseni.

Renkaita ei linnun jaloissa näkynyt. Saimme hemmetin kovan kesäkuun tosisponden!

Kiljuhanhea on vaikea Suomessa spontaanisti nähdä. Laji on hätää kärsimässä. Keväinen muuttoparvi viipyy toukokuun taitteessa Pohjois-Pohjanmaan pelloilla. Syistä joita en tiedä enkä ymmärrä, havainnot pimitetään. Siellä olen vain kerran aiemmin käynyt parvea katsomassa.

Havainto oli siis minulle vasta toinen ja ensimmäinen vuosikausiin lajista.

Vain kerran, vuosia aiemmin, kiljuhanhi oli ollut kesäkuussa bongattavissa. Moni ehti bongaamaan löytämästäni linnusta jopa eliksen ennen kuin lintu katosi ruostesorsan tavoin. Tuntui hienolta.

Jatkoimme retkeä kuuluisalle Piesjängälle. Matkalla nappasin Tenolta kuukausipinnaksi allin. Lintujen vähyys pisti silmään sielläkin. Kihuja oli muutamia, punakuireja samoin, suokukkoja, pari vesipääskyä, lapinsirri ja sen sellaista. Oli meillä yksi tavoitelajikin, lapinsirkku, joka onnistui muutaman kilometrin patikoinnilla bongata.

Ampuhaukka piristi, kun petoja ei Lapissa muuten juuri ollut näkynyt.

Piesjängän jälkeen piipahdimme Giellajohkan kahvila-majoituspaikassa. Siellä oli ollut Kevätjuhla-niminen festari kuluneena viikonloppuna. Kahvilassa näkyi voipuneen näköistä porukkaa aamiainen mielessään. Näytti siistiltä. Helposti voisin tuollaisille kekkereille osallistua alkukesäisen linturetkeilyn lomassa.

Otin kahvit juuri havaitun vuodarin eli taviokuurnan kunniaksi. Nekin olivat nyt pirun tiukassa.

Jatkoimme kuukkelin etsintöjä matkalla Ivaloon. Eipä irronnut, ei niin mistään.

Ivalossa iltapäivä kuluikin sitten sepeltaskua odotellessa. Puoli tuntia ennen saapumistamme joku oli kuulemma nähnyt sen, ehkä.

Puoli kahden aikaan pääsimme kuitenkin yllättymään, kun idästä lipui tuttu hahmo sepeltaskupellon päälle kaartelemaan. Haarahaukka! Maailman yleisin petolintu ei Lapissa ole niin kovin yleinen.

Luovutettuamme toviksi etsiskelyn oli joku taas nähnyt kolmen aikaan sepeltaskun. Aallon Janne viestitti siitä ystävällisesti meille, mutta oli liian myöhäistä. Koko loppuillan havainnointi ei tuottanut tulosta.

Sen sijaan suuren yllätyksen ilta tuotti. Utsjoen Teppanansaaresta löydettiin pikkukanadanhanhi, joka ontui vasenta jalkaansa.

Se kanadanhanhi, jonka näimme 30.5...

Alkoi kalvaa ja aika pahasti. Utsjoelle meistä ei enää ollut lähtemään, sillä matkatoverilla oli kiire etelään ja matkan varrella piti käydä vielä bongaamassa Kuhmon idänkäkikin sekä yhtä sun toista muuta.

Pikkukanadanhanhi hutchinsiin, kyseisen yksilön alias Klenkan, tarina Suomen linnustossa on kiehtova ja monivaiheinen. En käy sitä tässä läpi kokonaisuutenaan. 

Lintu joka tapauksessa löydettiin ensimmäisen kerran huhtikuussa 2019 Tyrnävältä (Kalle Hiekkanen). Sittemmin sitä on bongattu monena eri kuuna Tyrnävän seudulla, Porissa, Turun seudullakin ja niin edelleen. Lintu on aina palannut keväin-syksyin.

Nyt lähipäivät osoittivat, että lintu on saattanut viettää kesiään kyseisessä Tenojoen Teppanansaaressa peräti vuodesta 2017 alkaen. Moni muukin ennen meitä on sitä kanadanhanheksi ylenkatsonut. Uskomaton tarina joka tapauksessa.

Otimme huoneet Kultahipusta ja päätimme jäädä ylimääräiseksi aamuksi vielä sepeltaskujahtiin. Kello 3:30 valuimme uudestaan pellonlaitaan. Toiveet eivät olleet korkealla, vaikka lintu olikin esittänyt reviirikäyttäytymistä ja paritellut pensastaskunaaraan kanssa.

Odottelimme ja odottelimme, kunnes kävelimme jo kohti autoa. Putkitin vielä kerran sen vakiokoivuja pellonreunassa. TOSSA!

Linnut tulivat kuin tulivatkin paikalle, ja saimme katsoa niitä hetken hienosti. Jes!

Tällaiset alapeittimet mulla on, kattokaa. Sepeltasku, Ivalo 2.6.2025.

Ajelimme Saariselälle ja patikoimme Aurora-polulla kuukkelin toivossa, mutta eipä löytynyt sieltäkään. Sitten oli edessä pitkä ajomatka Ouluun.

Kotikaupunki oli tuulinen - kuinka ollakaan - ja kylmä. Olihan se rantakurvi siellä edelleen, mutta emmepä me sitä löytäneet. Samoten hylsy tuli PPLY-rallissa löytämästäni helmipöllöpoikueesta. Kuukausipinnabongailu ei edennyt kovinkaan suotuisasti.

Pakko oli jatkaa Kuhmoon, jotta olisimme paikalla aamuyöllä idänkäkeä toivon mukaan kuulemassa. Kemppaisen Olavi teki meille illalla arvokkaan pohjatyön, mistä suuret kiitokset. Nyt tiesimme, mistä käkeä voisi alkaa etsiä.

Olavi sen sitten iltaiselta paikalta löysikin. Mekin kuulimme linnun hyvin. Se siirtyili jatkuvasti eikä tosiaankaan ollut helppo. Seuraavina öinä havaintoja idänkäestä ei tullutkaan, vaikka yritystä oli. Meitä lykästi kuitenkin.

Pohjoisen matka oli ollut suurmenestys ja tuottanut tukun kovia pinnoja ja hienoja havaintoja, vaikka tietenkään ihan kaikkea emme saaneetkaan. Kiljuhanhesta jäi mahtava löytömuisto ja pikkukanadanhanhesta puolestaan ikävä trauma.

Olimme molemmat aivan poikki ja nukuimme pari tuntia Volvossa tien poskessa. Minut heitettiin Kuopion rautatieasemalle, josta otin junan Helsinkiin. Perillä menin tietysti bongaamaan. Ahvenaisen Arton kanssa kävimme hoitelemassa rastaskerttusen Saunalahdelta vuodareihin. Löysimme myös kääpiöhuittimaisen ääntelijän, mutta lähempi tarkastelu kertoi, että narisevaa, tuulessa heiluvaa kuusta ei voitu sulkea pois.

Kuopion rautatieasemalla olutta juodessani oli piipannut punapäälepinkäisen Kökarilta. Olisi ollut komeaa hakea kolmas elishylsy Kemin ja Pudasjärven jatkoksi tuolta hienolta saarelta. En kuitenkaan onnekseni ehtinyt tajuta, että sinne olisi iltalautalla vielä päässyt. Seuraavalle päivälle eli keskiviikolle ei ollut lauttoja, mutta eipä ollut aamulla enää lintuakaan.

Lähdimme siis taas itään. Lappeenrannan Konnunsuolla oli muutaman päivän ehtinyt turista paikallinen turturikyyhky. Tuo pieni kaunis kyyhkyhän on pesimälajistostamme jo kadonnut. Se ei kai koskaan oikein kunnolla vakiintunutkaan.

Konnunsuolle päästessä peltosirkku lauloi haikeaa lauluaan. Se on katoajien listalla kärkipäässä seuraavana. Peltosirkku oli ennen aivan tavallinen ja nyt katoamassa. Se on kauhistuttavaa.

Tovin katselun jälkeen turturikyyhky ilmestyi kelottuvaan haapaan laulamaan pieneksi hetkeksi. Ääni ei kuulunut torniin asti, mutta linnun pullistuvasta kurkusta näki sen laulavan. Hauskaa.

Muuta ihmeellistä ei staiji Konnunsuolla tuottanut, vaikka tietysti arvopetojakin uskalsimme toivoa.

Mustapyrstökuirit Kotasaaressa. Lappeenranta. 4.6.2025.

Retkeilimme pari tuntia hienolla Kotasaaren kosteikolla. Kuulemma paikallisilla on kaikilla sukset keskenään ristissä, eikä paikan kehittämiseen ole minkäänlaista halua missään. Se on surullista. Kyseessä on Suomen hienoimpiin kuuluva lintupaikka, ja pienellä motivaatiolla ja panostuksella siitä saisi upean lintuturismin kehdon. Mutta jos ei kelpaa, niin ei sitten.

Mainittakoon havainnoista pikkuhuitti, sitruunavästäräkkipari ja mustapyrstökuiri a3.

Illalla bongasin kauppareissulla vielä idänuunilinnun ja tulipäähippiäisen lähikulmilta. Mukava ja vähän kevyempi retkipäivä väliin.

Seuraavana aamuna nukuin pitkään, enkä lähtenyt minnekään. Oli sadepäivä eikä kummempia rariteetteja missään.

Illalla tosin erehdyin fillariretkelle Viikkiin. Ei tullut kuin paha mieli variksia, merimetsoja ja valkoposkihanhia katsellessa. Paikasta on tullut jonkinlainen lintulahden irvikuva. Linnuston monimuotoisuus ainakin avomailla näin pesintäaikaan on kertakaikkisen vähäistä. Yhdestä keltavästäräkistä ja niittykirvisestä saa olla iloinen.

Kuinka lie suurena syynä omituisen kaatopaikan ylläpitämä monisatapäinen varispopulaatio. Toki se houkuttelee kaatopaikan haaskalintuja kuten kattohaikaroita, haarahaukkoja ja kiljukotkia. Puolensa ja puolensa. Näinköhän kuutisenkymmentä lajia muutaman tunnin iltaretken aikana. Ehkä en vain osaa.

Perjantaina 6. kesäkuuta Pyhäjoen Hanhikiveltä kantautui jo hieman odotettukin tieto: Kylmäsen Reksa oli saanut varmistettua Tero Kotajärven löytämän laululinnun kenttäkerttuseksi. Tarjolla oli vähäisiä yöunia ja mukava kesäkuunpinna.

Olisin toki voinut lähteä matkaan heti aamulla yksinkin, mutta kaksin on mukavampaa. Siispä odottelin Osku Saarensillan pääsemistä töistä. Vietin leppoisan lomapäivän kävelemällä Tuomarinkartanolla ja nauttimalla herkullisen lounaan ja yhden keskioluen. Matkan varrelle osui läheltä idänuunilintu. Illalla lähdimme jälleen kerran yön selkään. Välistopin pidimme Jyväskylän pohjoispuolella, jossa spontaani sarvipöllö lenteli hienosti saalistellen. Syy pysähdykselle oli kuitenkin viiriäisen bongaaminen vuodarilistalle. Vuosi ei ole edellisen viiriäisvuoden veroinen alkukesän perusteella. Viime suvenahan niitä pytpytteli joka niityllä. Taisi se hoitua jopa syyskuun listallekin.

Aamuyöllä olimme perillä Hanhikivellä - tuolla suomalaisen sinisilmäisyyden, ahneuden ja typeryyden irvokkaalla näyttämöllä. Paikkahan oli ennen arvokas lintukohde ja muutonseurantapiste. Oli siinä tyvellä nytkin hieno ruovikko-pusikko, jollaisella saattoi odottaakin näkevänsä harvinaisen linnun.

Meteliä pitivät aluksi vain ruokokerttuset. Meidän piti tovi odotella, kunnes matalalta ruovikon pohjalta alkoi kuulua hentoa, jatkuvan kiivastempoista, taidokasta luritusta. Sitä tallennettiin ja kuunneltiin yrittäen saada lintu näkymään edes vilaukselta. Aamu valaistui ja paikalle tulivat myös Tarmo Lehtilä ja Leo Wallinmaa. Tarmo tiesi heti laulajan olevan kenttäkerttunen eikä luhtakerttunen, jollainen paikalla oli myös havaittu. Kotvasen kuluttua se tulikin vihdoin näkyviin ja sain linnun kiikariin. On se se!

Ruokokerttunen jahtasi alati itäistä vierasta ikään kuin häätäen sitä reviiriltään. Touhua oli hauskaa seurata. Lopulta kenttäkerttunen kipusi ruo'onkortta ylös aivan tien lähellä ja pääsin nappaamaan siitä oheisen kuvan.

Kenttäkerttunen oli minulle toinen laatuaan. Ensimmäinen oli heinäkuinen naapurikunta Raahesta. Pyhäjoki 7.6.2025.

Päätimme Oskun kanssa jatkaa matkaa rannikkolinjaa pitkin etelään. Porissa olisi pari kiinnostavaa lajia: pikku-uikku ja kuningaskalastaja. Molemmat puuttuivat minulla yhä kesäkuulta. Matkan varrella katsoimme vain Himangan turkinkyyhkyt. Aamun kohokohta oli Shellin aamiaisbuffet Kokkolassa. Se jäi oikeastaan koko päivän kohokohdaksi.

Tuulisella Kirrinsannalla ei mitään pikku-uikkuun viittaavaa näkynyt tai kuulunut. Siirryimme kunkun tunnetulle pesimäreviirille, jolla olin käynytkin jo kertaalleen lomani alussa. Toista tuntia staijailimme, mutta ei kunkkua, ei mitään. Alkanut sade sai luovuttamaan.

Kotimatkalla meno muuttui vielä farssinomaiseksi, kun piti yrittämän puikkua jostain turvesuolta, mutta emme päässeet edes paikalle puomien takia.

Kotona nukuin päiväunet ja laitoin auvoisasti sohvalla rentoutuen saunan päälle. Piippari soi.

AMERIKANKURMITSA. Tornio.

Voi saatanan perkeleen helevetti.

Mitä nyt sitten. Pitääkö sinne lähteä. Lähteekö muita. Ei se pysy kuitenkaan. Ei jaksa ajaa. Varma hylsy. Saunakin päällä. Vittu saatana.

Suurin piirtein tuollainen oli ajatusteni juoksu seuraavien minuuttien ajan.

Puhelin soi. Jyri Strandberg. Lähdetäänkö? Olisiko muita lähtijöitä? 

Jyri tarjoutui lähtemään elispuutteelle, ja jos Mersukyytiä elikselle tarjotaan, niin voiko siitä kieltäytyä, vaikka olisi vähän reissuväsymystä jo alla? No ei voi.

Jyriä odotellessa kävin saunassa, vedin kamppeet päälle ja taas mentiin. Päikkärien ja adrenaliinin ansiosta olin yllättävänkin virkeä. Jossain vaiheessa Jyväskylän ja Oulun välillä - sillä äärettömän puuduttavalla ja pitkällä tieosuudella - kuitenkin vaivuin unen lempeään syleilyyn.

Ennen Oulua eteen tuli rankka saderintama. Sadetta harvoin kiittelee linturetkillä, mutta tällä kertaa pidimme sitä siunauksena. Vielä puoliltaöin lintu oli jäänyt poutailtaan rauhassa nukkumaan. Jos se oli kaukaa tullut ja väsynyt ja sade sen vielä kastelisi, se ehkä ei lähtisi muutolle vielä aamun tullen. Tähän ohueen toivon säikeeseen ripustimme unelmamme.

Kukaan ei ollut paikalla päivystämässä sydänyön tunteina.

Jännitys oli siis korkeimmillaan, kun neljän aikoihin aloimme lähestyä Torniota. Taivaassa oli vieläpä ikävän näköinen sininen aukko. Tuohon aukkoon amerikankurmitsa katoaisi yhdessä hujauksessa mustilla siivillään.

Pelloilla ennen kurmitsapaikkaa oli paljon isoja lokkeja. Kuka niitä katsoo...

Noin kello 4:40 olimme perillä. Lintua ei heti näkynyt. Emme osanneet katsoa riittävän lähelle.

Aivan tien vieressä torkkui mitä upein, kaunein ja fantastisin juhlapukuinen AMERIKANKURMITSA!

Lintu säikähti kai juhlahalaustamme ja siirtyi hieman kauemmaksi mullokselle alkaen sitten ruokailemaan. Fiilis oli huikea. Kova elämänpinna oli hoidettu.

Ihailimme lintua tovin ja jatkoimme sitten Kemin kattohaikarapaikan tyhjäksi todeten kohti Oulua. Vettä satoi taas. Lokit jäivät katsomatta.

Oritkarissa sade hetkeksi taukosi. Eilen paikalla oli nähty peräti kaksi rantakurvia. No eipä näkynyt taas ensimmäistäkään. Muutaman muun lintuharrastajan tapasimme, ja aika kului mukavia jutellessa. Oli kylmä. Majurin Pekka hälytti mustatiirasta Oulunlahden uimarannalta. Näimme niitä kaksi Oritkarista, ja pian yksi mustatiira lensikin sinne aivan lähellemme sataman altaille saalistelemaan. Rantakurvia ei vain löytynyt. Lopulta päätimme luovuttaa ja lähteä hiljalleen köröttelemään etelään.

Mutta uskaltaisiko sinne mennä? Mitä jos taas joutuu kääntymään takaisin, kun löytyy joku kova? 

Näinhän siinä vähän taas kävi. Olimme juuri ohittaneet Raahen, kun Haukiputaalta piipattiin punakottarainen. Hienoa yksilöä kuvattiin pitkin päivää upeasti. Emme lähteneet sinne. Olihan minulla hurja nippu vuodareita ja pastori olisi listan jatkoksi kelvannut, mutta kesäkuussa olin aiemmin nähnyt ainakin Oritkarissa kolmen parven hurjana punakottaraisvuonna 2018. Kahdensadan kilometrin lisälenkki ei tässä kohtaa maistunut. Punakottaraisia voi tulla myöhemmin vielä lähemmäs tai sitten ei. Jostain syystä niitä tuntuu päätyvän aika usein Oulun-Tornion seuduille. Perämeri pysäyttää kaakosta tulijoita? Herää kysymys, mitä kaikkea muuta se pysäyttää.

Suuntasimme sen sijaan hyiselle Hanhikivenniemelle. Kenttäkerttusta ei laulattanut +11 asteessa ja navakassa tuulessa. Seuraavana päivänä se taas havaittiin.

Kotimatkan kohokohdaksi jäi taas buffet, tällä kertaa lounas.

Kotiuduimme yhdeksän maissa illalla. Vuorokauden reissu.

Illalla amerikankurmitsa oli kadonnut sateen tauottua, kuten odottaa saattoi. Tuollaiselle linnulle on lähdettävä heti, jos meinaa sen nähdä iso hylsyriskikin ottaen. Toki tällä kertaa olisi ehtinyt Helsingistä vielä varhain aamullakin lähtemällä. Sitten olisi helposti nähnyt punakottaraisen. Jossittelu on lajin suola!

Illan dominica-hylsyilijät löysivät samalta pellolta aroharmaalokin. Äh. Kesäkuulta puuttuva olisi voinut hyvin löytyä, jos niitä lokkeja olisi tullut katsottua.

Mitä opin? En mitään, taaskaan.

Amerikankurmitsa näkyi hienosti, mutta oli alun jälkeen vähän kaukana muihin kuin skouppikuviin. Tornio 8.6.2025.

Kesälomani viimeisellä viikolla 9.-11.6. yritin ottaa iisisti. Suuremmat harvinaisuudet eivät olleet päätäni sekoittamassa, muut asiat sitäkin enemmän. Linnuista mainita voisi Jyri Heinon Tuomarinkartanolta löytämän tulipäähippiäisen. Olikohan se nyt neljäs vai viides laulava lintu tästä lähialueelta tältä keväältä? Sain linnun aika mukavasti kuvattuakin.

Harvinaisten puutteessa oli aikaa haahuilla ympäriinsä ja ihastella kotipihassa pesänrakennuspuuhiin yllättävän myöhään ryhtyneitä hemppoja.

Kävin ainakin Sipoonkorvessa hylsyilemässä kesäkuulta puuttunutta pähkinähakkia ja Nuuksiossa vuodareista yhä puuttuvaa varpuspöllöä. Viirupöllön puhaltelua kuulin. 

Itä-Uudellamaalla hankkiuduin vaikeuksiin. Torstaina olinkin sitten sydän syrjällään, kun Hangosta piipattiin avosetti. En meinannut millään haluta nousta peiton alta pois. Lopulta vääntäydyin ulos sateeseen. Bongaamisen tuoma adrenaliini piristi mieltä, vaikka tiesin yrityksen täysin epätoivoiseksi. Juuri kun pääsin Hankoon, avosettiä jo etsinyt Lindströmin Jussi tiedotti, että lintua ei löydy. No se ei yllättänyt. Katselin Vedagrundetilla tavallisia lintuja vesisateessa. Sateessa kyyneleet eivät näy.

Iltapäiväksi vaihtunut aamu muuttuikin riemuksi, kun Jussi löysi kuin löysikin avosetin Svanvikista selattuaan särkän läpi ensin putkella kymmeniä kertoja. Jossain se oli jemmassa ollut. Siirryin kohtuullisen livakasti Vedalta Svanvikiin. Taivas aukesi, aurinko alkoi paistaa ja avosetti näkyi upeasti. Mukavaa!

Tulipäähippiäinen Tuomarinkartanolla. 10.6.2025

Kesäkuunpinna avosetti bongattiin kahlailemasta Svanvikilta löydyttyään ensin Vedagrundetilta. Skouppi 12.6.2025.

Hemppokoiras antoi naaraan (kuvassa) tehdä pesänrakennustyöt ja keskittyi itse lauleskeluun. Mukava työnjako. Helsinki 12.6.2025.

Perjantai 13. päivä on mielenkiintoinen keruupäivä. Ajankohta vaihtelee vuosittain niin, että esimerkiksi seuraava on helmikuussa 2026. Silloin ei liene pinnaryöppyä luvassa? Pitäisi siis panostaa varmaankin nyt kesäkuussa, mikäli listalla meinaa edetä.

Epäonnisin kärki on onnistunut keräämään vuosien saatossa yli 250 lajia tuolle listalle. Hirmuinen määrä.

Olin ajatellut aloittaa Tuomarinkartanon tulipäähippiäiseltä. Ongelma oli vain se, että minulla oli tuo laji jo perjantailta 13.5.2022. Enpä halua edes katsoa, mitä rareja silloin olisi ollut bongattavissa. Perjantain ongelma on tietysti myös se, että silloin ollaan yleensä töissä. 

Olihan sitä muutakin mielessä: Kiljukotkia oli liikkeellä. Sellaista voisi yrittää, jos jäisi pääkaupunkiin. Avosetti, onko vielä paikalla? Kattohaikara Turussa olisi varma, kun pesii.

Aloitin kuitenkin igniltä neljän jälkeen. Sai siitä päivänpinnan. Tuomarinkartanolta jatkoin Paloheinään. Siellä tapasin Heinon Jyrin, joka on tälläkin listalla ihan kärkinimiä. Jyri puheli sitruunavästäräkistä, ruskosotkasta, avosetista ja kattohaikarasta. Varmaan hyviä lajeja, jos ne häneltäkin puuttuivat. Ruskosotkaa Omenojärvellä en ollut edes halunnut muistella. Bongasimme yhdessä idänuunilinnun ja erkanimme teillemme.

Yritin Haltialasta pikkusieppoa. Hiljaa olivat. Jyri oli löytänyt vaivatta sittiksen Maarilta.

Malmin hautuumaalla oli pähkinänakkeleita yhä. Pesintä oli onnistunut. Ajattelin, että kipakka nakkeli piristäisi mieltä. Jouduin etsimään puolisen tuntia, mutta sitten nakkeli tulikin kikkailemaan aivan viereeni puun rungolle.

Pähkinänakkeli pesi onnistuneesti Malmin hautausmaalla. 13.6.2025.

Otin suunnaksi Maarin. Ehdin juuri ennen pahinta aamuruuhkaa Kehällä. Sitruunavästäräkki hoitui helposti. Kiitos Jyrille. Jos oikein laskin, tuotti käynti Laajalahdella peräti 19 uutta perjantai 13. -listalle. Sen verran retuperällä oltiin taas.

Yhä Jyriä peesaten päätin lähteä Turun suuntaan. Avosetistä ei ollut kuulunut. Sain kaveriksi Peter Buchertin. Ruskosotka oli näkynyt heti Jyrin paikalle päästessä. Niin se näkyi meillekin. Kolmantena vuonna palannut nukkui avoimesti kahden punasotkan kanssa. Useinhan tuota on joutunut etsimään tuntikaupalla ja joutunut jopa hylsyihin tyytymään. Kiva lisä listalle. On lintu nyt nähtynä muun muassa äitienpäivällä ja kaikilla mahdollisilla kuukausilla. Se ekopinna jää yhä puuttumaan. Omenojärvelle on Helsingistä matkaa. Järvellä raksutti myös rastaskerttunen, ja parkkipaikalla sirahteli pyrstötiaispoikue poistuessamme.

Iltapäivällä ruskosotka oli ollut taas piilossa, mikä nosti pinnan arvoa mielessäni.

Jyri kulki viiriäisen kautta ja sai kovan pinnan. Me skippasimme tämän, virhe, ja menimme suoraan Topinojalle. Kaatopaikalle pääsi mukavan virkailijatädin kanssa juttelemalla muitta mutkitta liivi päällä lintuja katsomaan. Kattohaikaran pesintä, mallia Suomen toinen, oli onnistumassa. Koiras tuli ruuanhakumatkaltaan pesälle, jota sai tarkkailla etäältä.

Siirryimme sitten kohti jätekippiä mielessämme lokit. Aroharmaalokki puuttui meillä Peterin kanssa kesäkuun listoilta. Lokkien katselu osoittautui taas vaikeaksi ja toivottomaksi. Mitään hyvää kandiakaan ei löytynyt. Luovutimme tovin ihmettelyn jälkeen.

Pois kävellessä Peter näki jotain ja huudahti. Haarahaukka! Lintu tuli aivan vierestä jahdaten variksen saalista. Oli hienoa katsella sen ketterää leijailua pitkän tovin hienosti.

Haarahaukka alta. 

Ja haarahaukka päältä. Turku 13.6.2025.

Viiriäispaikalla oli vastassa hiljaisuus. Keskipäivä ei ole hyvä aika yrittää yölaulajia. Sen kyllä tiesi. Aloin olla aika väsynyt, joten suuntasimme Helsinkiin. Juuri ennen Espoota Kirkkonummen Saltfjärdenillä nähtiin clarina. Kiljukotkalaji kiinnosti meitä, joten päätimme yrittää. Ehdimme paikalle juuri pahimmaksi linnun perävalojenkin loitottua. Yksilö oli ilmeisen vaikea ja jäi määrittämättä, joten eipä siinä tainnut menettää pinnaa.

Listalle 38 uutta. Pieni suunnittelu ja skarppaus olisi tuonut muutaman lisää, mutta ehkä noita vuosia ja epäonnisia perjantaipäiviä on vielä jäljellä. Toivotaan.

Etelänkiislalla katkesi muutama vuosi sitten 300 elistä. Loviisa 14.6.2025.

14.6. lähdin viehättävässä seurassa Itämeren laineille. Oli aikeissa hoitaa etelänkiisla kesäkuun listalle. Se onnistuu helpoiten Haveröreniltä Aspskärin kupeessa. Saarella pesii Suomen oloissa ainutlaatuinen ruokkiyhdyskunta. Joukossa on jonkin verran etelänkiisloja, en tarkkoja määriä tiedä.

Aamu oli harvinaisen tyyni ja kaunis, kun vene lipui kohteeseen. Silmiäni siristi, kun aurinkolasit unohtuivat autoon. Mieltä kaihersivat monenlaiset tunteet.

Haverörenille päästessä kymmenien, ehkä satojen ruokkien parvi lähti venettä vastaan. Niitä viuhtoi jatkuvasti edestä ja takaa veneen ohitse. Joukossa oli kiisloja, mutta vähän vaikea niitä oli kameralla lintumassasta poimia. Kuvailimme lintuja tovin ja jätimme ne sitten tyytyväisinä jatkamaan touhujaan. Pistäydyimme vielä Hamnskärillä, joka on hieno metsäinen saari Aspskärin lounaispuolella. Siellä ollessamme kaksi riuttatiiraa meni rannasta sisäkautta ohi. Samperi!

Kaksi muuta meni länteen Kirkkonummella.

Siitä jo tiesi, että sunnuntaina pitäisi olla Hangossa.

Enpä ollut, sillä lauantai lipsahti viihteen puolelle. Päädyin illaksi Malmille kuulemaan Joose Keskitalon saarnaa. Oli kyllä kova.

Riuttatiiroja löytyi Hangosta ensin yksi ja sitten kaksi. Skippasin aamukahvit ja hyppäsin autoon. Viime aikoina ne olivat onnistuneet yllättävän kovalla prosentilla, joten jaksoin uskoa viivelähtöön. Mäntysalon Jari soitteli, joten sain kyydin Kirkkonummelta eteenpäin. Se vain kelpasi.

Tuomelan Samin ja Teivosen Mikan ystävällisellä avustuksella riuttatiira oli heti tarjottimella näkyvissä Kobbenin itäpuolen lahdella kalastelemassa kesäkuun listoillemme. Kymmenen minuutin sisään se kuitenkin häipyi lahdelta ja jatkoi itään Vedagrundetilla päivystäneen Samin ohi. Jos ei lähde, ei pinnaa saa, mutta jos lähtee, käy joskus näin onnekkaasti.

Maanantaina ilakoin jälleen eliksestä, tällä kertaa laulu- ja soitinyhtye Iron Maidenin muodossa Helsingin Olympiastadionilla. Pääsin kuin pääsinkin vielä kuulemaan Phantom Of The Operan livenä! Sarvipöllö vikisi stadikan kupeessa, kun lompsimme yöhön päivän vaihtuessa jo tiistain puolelle. Kesälomani oli sillä erää ohitse, joten tiistaina vedin aamukokousta etänä ääni hieman käheänä.

Oulussa oli jo illalla huhuttu pääskykahlaajalajista. Nyt siitä tiedettiin jo paikka, jossa se oli lauantaina kuvattu. Lintu näytti ekassa kuvassa aika pahalta. Lyhytpyrstöinen, pitkäjalkainen, tummasävyinen...

Heikkilän Vesa pääsi paikalle Merijärvelle nopeasti ja löysi linnun oitis. Dokuja alkoi tulla lisää. Lajia mietittiin. 

Iltapäivän puolella oli jo selvää, että kyseessä on toden totta Suomen toinen aasianpääskykahlaaja.

Tilanteesta teki hauskan se, että olin saanut pääskykahlaajan elämänpinnaksi 17.6.2021. En siis aluksi tiennyt, onko mahdollisesti tarjolla päivänpinnatupla vaiko megaharvinaisuus.

Strandbergin Jyriltä puuttui myös sekä aropääskykahlaaja että aasianpääskykahlaaja, joten päätimme lähteä kohti Merijärveä. Perillä olisimme illansuussa.

Matka oli pitkä ja piinallinen, mutta lintu pysyi koko ajan kiltisti aloillaan lennellen ja välillä mulloksella juosten saalistellen. Illan mittaan paikalla kävi kymmenittäin bongareita, ja lintua saatiin katsella lopulta loistavasti.

Mieletön paikko, johon en välttämättä olisi uskonut. Olin kotona kolmelta yöllä ja keskiviikkona töissä väsynyt, mutta onnellinen.

Aasianpääskykahlaaja, Glareola maldivarum. Skouppi. Merijärvi 17.6.2025.

18.6. ei tapahtunut lintumaailmassa mitään mainittavaa, paitsi Vantaalla oli edelleen niittysuohaukkoja. Juha Räsäsen ja kumppaneiden edellisiltana löytämät linnut olivat kaksi naarasta, vanha ja 2 kv. Vanha lähti ilmeisesti aamumuutolle, joten illalla jäljellä oli nuori. Piristyin sen verran, että jaksoin vielä lähteä sitä viime valoille yrittämään. Lintu olikin heti lennossa paikalle päästessäni, mutta toivomani hyvät kuvat jäivät haaveeksi.

Seuraava päivä oli vaisu. En muista siitä mitään, mutta pinnalistoilleni oli tupsahtanut tulipäähippiäinen. Sen verran kävin kai sitten ulkona.

Kultarinnalla riitti lauluintoa juhannuksen alla. Paloheinä 19.6.2025.

Koitti juhannus, tuo keskikesän, kylmän sään, vesisateessa värjöttelyn ja lämpimikseen kokon polttelun juhla. Tapasin aamulla Tuomarinkartanolla Terhi Ahde-Uusitalon, jonka kanssa kuuntelimme tulipäähippiäistä juhannuspinnaksi. Suuntasimme seuraavaksi Malmin hautausmaalle, jossa oli... haudanhiljaista.

Terhin autossa oli pähkinöitä, kuten jokaisella kunnon bongarilla kuuluu olla. Autossa pitäisi olla pieni pakastin, jossa olisi erilaisia kuivaruokia, matoja, muutama myyrä ja mielellään joku mäyränraato.

Pähkinät asetettiin pähkinänakkelin hyvin tuntemalle ruokintakololle, mutta kolon tunsivat myös orava ja talitiainen. Nakkeli ei ollut vielä yli tuntiin nälkäinen. Odotellessa ihmettelimme kylmää säätä. Takkia piti vetää päälle.

Suuntasimme Iso-Huopalahdelle etsimään käenpiikaa ja muutamaa muuta helpompaa lajia. Piian etsinnän keskeytti Soukasta tullut häly pikkukiljukotkasta. Se vaikutti tulevan hyvää reittiä parista plussasta NE.

Pikaisesti siirryimme Laajalahden kävelysillalle, josta keväällä onnistui kiljukotkan koppaaminen. Lintu tuli pohjoistuulessa kolmisen varttia. Terhi sai sen onneksi napattua etelän puolelta liukumassa lähes suoraan kohti. Se ohitti kakkoskerroksessa yhdestä miinuksesta ja jatkoi noin koilliseen. Lintua ei enää nähty muualta meidän ja Maarin tornin lisäksi.

Saapa nähdä, mitä aluerariteettikomitean viisaat miehet pitävät dokumentointi tasosta tällä kertaa. Espoo 20.6.2025.

Aina vaikea vuodenpinna ja kova juhannuspinna maistui makealta. Suuntasimme Finnoolle hakemaan Terhiltäkin puuttunutta härkälintua. Piipahdus altailla tuotti listoilleni punasotkan ja mustakurkku-uikun.

Seuraava kohde oli taas Laajalahti, jossa sitruunavästäräkkipari oli ollut pesimäpuuhissa edelleen. Koiras löytyikin ruokintalennolta kotvasen odottelun jälkeen. Hienoa!

Minulla olikin illaksi seuraa ja muuta tekemistä, mutta niittysuohaukka ja viiriäinen tulivat vielä listatuiksi illan kuluessa Isoniitulta.

Olin aivan muissa hommissa, kun Sami yhdeksän aikaan soitti ja kysyi, olenko jo laittanut korkin kiinni.

No? Mitä? Missä?

"Siellä on Suomenpinna."

Hä?

"Kiharapelikaani."

Ruotsissa aiemmin kesäkuussa havaitusta esiaikuisesta kiharapelikaanista oli tullut kuvia someen istumassa vesikivellä. Kuvaaja ei halunnut paljastaa kuvauspaikkaa. Tiedossa ei ollut sekään, missä lintu oli. Jossain Ahvenanmaalla kai.

Tiedonmurusia alettiin koota yhteen, ja havaintoja linnusta pyydettiin. Jo illalla tiedettiin, että lintu oli kuvattu Kökarilla, mutta jo keskiviikkona.

Sepä siitä, tuskin se enää siellä on...

Kunnon bongari olisi lähtenyt saarelle silti heti.

Lauantaina nukuin pitkään, keittelin kahvit ja lähdin keräämään lisää juhannuspinnoja vesisateeseen. Käenpiian havaittuani puhuin kuitenkin Terhin katsomaan Salon ruskosotkaa ja Turun kattohaikaraa, koska sitten olisimme lähellä saaristoa, jos kiharapelikaani muuttuisi lihaksi.

Niin kävi. Ruskosotka oli juuri putkessa, kun Sami soitti linnun istuvan samalla vesikivellä.

Soitin heti taksiveneen, jota olin toki jo kontaktoinut etukäteen. Se täyttyi muutamissa minuuteissa, olihan kyseessä Suomenpinna.

Rasti vaikutti silti aivan toivottomalta. Linnun sijainti oli vieläkin hieman hähmäinen, merellä oli kova tuuli, eikä meillä aluksi ollut mitään autokyytejä tai muita saaressa linnun paikalle pääsemiseksi. Kökar on iso saari.

Ihana Karoliina Hämäläinen oli onneksi jo meitä ennen matkalla saareen ja toimi korvaamattomana apuna.

Myös kyydit saatiin järjestettyä niin, että kolme autoa olisi vastassa kahdentoista hengen retkuettamme.

Vaikutti aika hyvältä.

Ehdin ottaa oluenkin Korppoon Verkanin satamassa, jossa oli alkamassa juhannusbileet.

Porukka oli kuudelta kasassa ja vene saapui. 10 minuuttia myöhässä.

Karoliina piti lintua kaukoputkessaan koko merimatkan, ja kaikki sujui kuin rasvattu. Kyydit olivat odottamassa. Mahduimme tilataksiin ja yhteen henkilöautoon.

Juuri kun lähdimme satamasta, viestitti Karoliina linnun kadonneen.

Ei ole totta...

Se vaihtoikin vain kiveä. Huh.

Pääsimme pelipaikalle ja lähdimme kävelemään rantakallioille, kun Karoliina nyt soitti linnun nousseen juuri siivilleen, lähteneen itään ja kadonneen matalalla puiden taakse.

Paniikki iski.

Etsimme lintua seuraavalta lahdelta. Ei löytynyt.

Epätoivo.

Se jäi viidestä minuutista kiinni.

Ne kymmenen minuuttia, jotka venettä piti odotella...

Nyt meillä ei ollut edes autoja, olimme pimenevässä illassa saaressa ja lintu hukassa.

Noheva Karoliina löysi kuitenkin linnun toiselta lahdelta saaren itärannalta melko nopeasti. Siinä vaiheessa minä etunenässä porukka kävi jo todella kuumana.

Nopeasti saimme autot paikalle ja siirryimme kohti linnun uutta olinpaikkaa.

Autot parkkiin ja edessä oli jyrkkä mäki. Soitin Karoliinalle, miten sinne tullaan?

"Pelikaani lentää teidän päällä!"

Täyspaniikki ja pään pyörittelyä. Missä?! Missä?!? TOSSA!

PELIKAANI LENTÄÄ! PELIKAANI LENTÄÄ!

Seuraavat sekunnit karjuin raivokkaasti nähdessäni valtavan pelikaanin lentävän matalalla Kökarin saaren yllä suunnaten takaisin alkuperäiselle paikalleen. Karjuin saman myös puhelimeen Pekka Komille, ja toinenkin autokunta näki linnun.

Valtava helpotus.

Kiharapelikaani, Pelecanus crispus. Käsittämätön näky Suomessa. Skouppi. Kökar 21.6.2025.

Katselimme pelikaania kivellään vielä tovin ajan, kunnes oli aika kiiruhtaa satamaan.

Bileet jatkuivat Verkanissa. Olisin kernaasti mennyt mukaan, mutta edellisiltana löytynyt ensimmäinen kesäkuinen bongattavissa ollut tundrakurppelo odotti Raisiossa.

Terhin kanssa koukkasimme Kaarinan Rauvolanlahden kautta. Paleli hiivatisti ja tuuli yhä kylmästi, mutta lopulta ruokosirkkalintu pirahti hetken juhannuslistoillemme.

Raisionlahdella torkahdimme autossa odotellen auringonnousua. Valuimme vaitonaisina torniin aamun sarastaessa. Sillanpään Jukka ja Santamaan Markku olivat aamuvirkuimmat. Yhtään kahlaajaa ei ollut lietteillä.

Ensin heräsivät paikalliset pikkutyllit, muutama liro ja pari valkovikloa. Kurppeloa ei kuitenkaan ollut.

Olin niin jäässä, että halusin luovuttaa. Meitä ennen luovutti jo muutama kovempikin bongari. Mika Ilari Koskinen ja Jörgen Palmgren olivat saapuneet torniin, joten tiesin, että homma jää hyviin käsiin, vaikka lähtisimmekin valumaan kotia kohti.

Emme ehtineet edes parkkipaikalle, kun tornista kajahti huuto: KURPPELO!

Takaisin juostessa vilu oli enää muisto vain, kun adrenaliini pääsi taas valloilleen. Ihana pitkänokka kahlaili aamun vastavalossa lietteellä.

Tundrakurppelo on harvinaisen hieno lintu. Skouppi. Raisio 22.6.2025.

Vihdoin päästiin kohti kotia. Leppoisa aamuretki Helsingissä oli venähtänyt vuorokauden mittaiseksi eeppiseksi saagaksi. Kattohaikaran pää näkyi pesältä onneksi moottoritielle. Pinnakahvit Halikon Shellillä maistuivat makeilta.

Aamupäivällä olin saanut hieman levättyä, kun Jyväskylän eteläpuolelta ilmoitettiin paksujalka. Kova kesäkuunpinna ja juhannuspinna oli vielä tarjolla, joten halutti lähteä vielä bongaamaan. Päivä oli kuitenkin nuori. En saanut kaveria, joten köröttelin paikalle yksin. Eipä siellä yksin tarvinnut lintua katsella, vaan juttuseuraa kyllä löytyi taas.

Illalla ruuhkaista Nelostietä pahimmillaan kolmeakymppiä takaisin valuessani pääsin osalliseksi vielä siitäkin juhannusperinteestä. Olipahan melkoiset pyhät.

Kiharapelikaani pysyi hyvin bongattavissa vielä päiväkaudet, mutta eipä sitä silloin voinut tietää.

Kuukauden viimeiset päivät kuluivat lähinnä päivänpinnoja töiden ohessa puolilaiskasti keräillen. Kuun viimeisenä viikonloppuna sää oli epävakainen ukkosmyrskyineen. Epävakainen oli myös mieleni. Kävimme Oskun kanssa molempina päivinä lyhyen iltapäiväretken. Kohokohtana oli pikkutiiran bongaaminen Helsingin listalle. Siltamäen frisbeegolflammikolta jälleen löytynyt peruspukuinen mandariinisorsakoiras kiinnosti joitakuita. Siitä tuli kesäkuun 2025 laji numero 206.

Kesäkuun tilastot:

Kesäkuu: 288 (+15)

Vuodarit 2025: 275 (+13)

Kesäkuu 2025: 206

Mandariinisorsa löytyi taas tutulta lammikolta. Missä lie ollut koko kesän? Siltamäki 28.6.2025.