Heinäkuun retket: Loppua kohti kuumenevaa menoa ja yksi haaveiltu elis aroilta

Kolmannen kalenterivuoden mustanmerenlokki Kemiönsaaressa aiheutti pohdintaa lajipuhtaudesta. Opettavainen tapaus, josta en oppinut mitään. Skouppi. 8.7.2025.

Minkä heinäkuussa hylsyää, sitä ei heinäkuussa havaitse.

Tällä teemalla aloitin uuden kuunkierron, kun lähdin aamukahvin jälkeen pyöräilemään kohti Saunalahtea kuukausilistalta puuttuneen rastaskerttusen toivossa. Alkoihan kuukausi alusta, joten merkkasin jokaisen havaitun lajin Pinnariin. Kaikkien pinnankeräilijöiden pitäisi listata kuudarit!

Kahdelta aiemmalta kuukaudelta oli perintönä listaykköspaikka näillä harvojen keräämillä kuudarilistoilla. Nyt sellaista tuskin olisi luvassa, ja syynä olivat tietysti palkkatyöt.

Työt olivat esteenä myös sille, etten aloittanut eräiden muiden pinnahullujen tavoin kuukauttani Utsjoen Teppanansaaresta pikkukanadanhanhi Klenkkaa bongaten. En voinut kuin kadehtia lomalaisia ja olla iloinen siitä, että työtä yhä oli.

Pyöräretki Töölönlahdelle läpi Viikin tuotti 46 lajia ja hylsyn siitä ainoasta tavoitellusta eli rastaskerttusesta.

Oli lämmintä, mutta edelleen tuulista. Vaatetta oli silti liikaa. Kesäkuu oli ollut hyytävän kylmä ja raskas, mutta rarintuoksuinen. Odotuksissa oli lähinnä vaisu heinäkuu. Vasta elokuun vaihteessa odottaisi viikon lomapätkä.

Yhden heinäkuunpinnan tiesin varmuudella saavani. Se oli hakemista vaille.

Pesällään kököttävää kattohaikaraa edes minä en voisi hylsytä.

Siispä ajelin Turun Topinojan kaatopaikalle, jossa pohdin, että heinäkuisen hellepäivän iltana normaali terve nuorimies saattaisi olla töiden jälkeen katselemassa vaikka naisia. Pois se minusta. Katselin sen sijaan, kun kattohaikaraemo vahti ainokaista jälkikasvuaan, joka myös hetkeksi nosteli päätään ja suki itseään.

Oli muitakin kohteita. Heinäkuu kun oli, kaikki helppokin oli muuttunut jo vaikeaksi. Paimion Meltolassa oli havaittu hiljattain kaulushaikara ja käenpiika. En havainnut sellaisia. Pari rytikerttusta lauleli vielä innolla.

Läheisillä ruderaateilla oli joku nähnyt kangaskiuruja. No en nähnyt niitäkään, kun aikani komppailin.

Köröttelin Halikonlahdelle, jossa rastaskerttunen toiseksi kuukausipinnaksi oli illan ehdoton minimivaatimus. Rytikerttuset olivat kyllä täälläkin innokkaasti äänessä. Yli tunnin odotuksen jälkeen aru lensi ihan viereeni hämmästyttävänkin lähelle ja aloitti sitten vaisun raksutuksen. Olin kieltämättä tuostakin melko tyytyväinen. Harvoin läheltä nähdystä linnusta olisi tässä hieno kuvakin komeassa iltavalossa, ellei kamera olisi ollut autossa kuten tapoihin kuuluu. Saatte sen sijaan kuvan hirvestä.

Sellaisen satuin kuvaamaan, kun etsin auringon jo laskiessa vielä kangaskiurua joltain soramontulta. Lullulat olivat hiljaa.

Pienen piristyksen kotimatkan varrelle tarjosi moottoritien kallioleikkauksen reunalla istuskellut komea huuhkaja. 

Väsytti.

Nuori hirvi töllisteli pellolla. Salo 1.7.2025.

Harvinaisuusrintama pysyi täysin kuolleena heinäkuun alkupäivät. Helsingin saaristossa kesehti yhä lievää ahdistusta aiheuttanut kyhmyhaahka. Ollapa vene. En jaksanut alkaa kyydinpummintaan. Olisin tarvinnut myös lentokoneen sepeltaskun (Ivalo) ja pikkukanadanhanhen (Utsjoki) bongaamiseen. Köyhäksi työläiseksi synnyin.

Polkupyörällä pääsi yhdelle pinnapuutteelle. 

Torstai-iltapäivänä ehdin nipinnapin hoitaa Iso-Huopalahdella pesineen käenpiian ennen vesisadetta, joka kasteli kotimatkalla. Eipä tuollainen lämmin kesäsade mitään haittaa.

Laulurastaan jälkikasvua. Heinäkuu on poikasten aikaa. Uusimaa 4.7.2025.

Perjantai-illaksi oli suunnitelmana lähteä Pohjois-Uudellemaalle yöretkelle. Olin kuullut puskaradion laineilta hyvät nuotit viirupöllöpoikueelle, joka vielä kuun vaihteessa oli häärinyt paikalla aktiivisesti. Menin paikalle aivan liian aikaisin jo reilusti ennen auringonlaskua. Paikalla oli poikue kyllä, laulurastaspoikue.

Illan hämärtyessä jännitys tiivistyi.

Samalla tiivistyi se tosiasia, että olin jättänyt takin kotiin. Lähtiessä oli vielä lämmin kesäilta, nyt +6 astetta.

Lehtokurpat lentelivät. Sitten kuului pari kruit-ääntä ja surinaa. Kehrääjä lähti liikkeelle. Pellolla, jolla viirupöllöjä odottelin, lenteli aivan lähellä kaksi kehrääjää ja lepakko. Yössä oli tunnelmaa. Ja kylmä.

Puolenyön jälkeen ruisrääkkä aloitti lähellä tauottoman raksuttelun.

Pöllöistä ei kuulunut mitään. Mikä lie oli ne vienyt. Ehkä olivat jo siirtyneet sen verran, ettei kerjuuääni enää kuulunut.

Poistuin kotiin väsyneenä ja kylmissäni. Harrastuksen mielekkyys oli jälleen kerran kyseenalainen.

Aikoihin on eletty. Joutuu laittamaan linnuttomia maisemakuvia blogiin. Uusimaa 4.7.2025.

Lauantai-iltana heinäkuun viidentenä tapahtui viimein jotakin. Sami-Salapoliisi laittoi Whatsappiin kuvan Tiirasta: Onko tämä arotasku?

Sonkajärveltä Tiiraan kivitaskuna merkatuissa kuvissa oli ilmiselvä arotasku, jonka minua viisaammatkin heti totesivat.

Piti heti tarkistaa, onko se kova. Oli se kova. Lajia ei ollut aiemmin Suomessa havaittu heinäkuussa. Edellisvuonna lintu oli Viikissä bongattavissa elokuun alkupäivinä.

Ainoastaan terävin kärki lähti lauantain myöhäisillaksi taskua katsomaan. Lintu vaikutti menneen yöpymään, joten näytti ihan hyvältä vielä sunnuntaitakin silmällä pitäen. Olin Osku Saarensillan kanssa katsomassa Antti Autiota Viikin Coolhead-panimolla. Keikka oli taas kerran upea.

Röpöttely jäi onneksi lyhyeen, kun tiedossa oli todennäköinen aikainen lähtö bongaamaan. Olinkin kaivannut jo bongausreissua.

Terhi Ahde-Uusitalo lähti mukaan, kun aamuvarhaisella tuli vielä tieto linnun paikallaolosta. Pääsin taas helpolla, kun kotiovelta haettiin bongaamaan. Saan olla kiitollinen.

Olihan tuota taivalta taas taitettavana. Alkumatka meni sateessa, mutta Savon puolelle saavuttaessa ilma kirkastui. Sonkajärven Sukevalla olikin jo melkein helteistä. Runon ja suven päivän hengessä ruisrääkät lauloivat kuin Eino Leinon tekeleessä konsanaan.

Löysin pirteän arotaskun melko pian rehupaalien päältä hyörimästä. Lintu oli koko ajan hyvin näkyvissä, mutta kaukana muihin kuin skouppikuviin. Hyvä kesäinen meininki!

Toisena kohteena meillä oli Iisalmen kaatopaikka. Sielläkin oli nähty haarahaukkoja, kaksin kappalein. Matkatovereilla se puuttui vielä heinäkuun listoilta. Osku huomasi toisen linnuista melkein heti suoraan päältämme, toinen lipui paikalle hetken kuluttua.

Haarahaukka inflatoituu aika kovaa vauhtia. Havainto oli vuoden viides, joista kolme on ollut spontaaneja.

Kotimatkalla oli mukava pysähtyä Ahvenaisten puutarhakahvilassa Kuopiossa.

Käsisulkiaan sulkiva 2 kv haarahaukka. Iisalmi 6.7.2025.

Seuraava maanantaikin tarjosi mukavaa tekemistä. Lähdimme Oskun kanssa niin pian kuin mahdollista katsomaan Porvoosta löytynyttä mustatiiraa. Aluksi näytti varsin heikolta. Erilaisia tiiroja ja lokkilintuja kyllä oli, mutta ei sopivaa. Lopulta Ruskiksen vanhalta tornilta Osku löysi linnun kaukaa vastarannan ruovikon reunalta saalistelemasta. Helpohko heinäkuun rasti tuli. Tolkkisissa mustaleppälintu oli yhä löydettävissä.

Myös tiistaina piippasi kovan heinäkuisen. Oskun kanssa irtauduimme nopeasti bongaamaan Kemiönsaaresta ilmoitettua mustanmerenlokkia. Vain kolme oli ollut bongattavissa aiemmin: 1995, 2004 ja 2006.

Paikalta löytyi mielenkiintoisen näköinen lintu, jonka ikä oli määritetty 3 kv:ksi. Nokka näytti hieman turhan hentoiselta tälle lajille. Lintu ei muutenkaan ollut erityisen kookkaan näköinen naurulokkeihin verrattuna. Huppukin näytti joissain kuvissa huonolta, samoin silmänympärykset. Pohdittiin siis mahdollista risteymää mustanmerenlokin ja naurulokin välillä. Sami Tuomela teki ansiokasta määritystyötä artikkelin ja kuvien avulla, kun lentokuviakin illalla saatiin näytille. Siiven kuviot näyttivät hyvältä lajipuhtauden kannalta. Lopputulemana oli, ettei kenelläkään vaikuttanut olevan nokan koputtamista määrityksestä. Pinna ruksittiin, ja RK sen lopulta sitten päättää.

Maskaran raskaat ripses ne toisiaan takoo, sä tiedätkö lainkaan nyt beibi, hei kuka sä oot? Ruotomielen laulu Kuka sinä olet alkoi soida päässäni tätä lokkia ihmetellessä. Kemiönsaari 8.7.2025.

Myös heinäkuun yhdeksäntenä pääsin kuukausipinnaretkelle. Illan padelpelien jälkeen ajelin hikisenä lämpimään iltaan Ridasjärvelle. Kaulushaikara puhalteli noin seitsemän minuutin odottelulla kuukausilistalle ollen vielä hyvinkin aktiivisesti äänessä.

Ei mennyt huonosti, muttei Hyvinkää.

Pihan hemppopesinnässä tapahtui. Koiras illan ruokintalennolla. 12.7.2025.

Naaras ylväänä syreenissä.

Heinäkuun toinen viikko kului viikonloppuun asti ilman mainittavia harvinaisuushavaintoja tai muutakaan. Kotipihassa pääsin kuitenkin todistamaan iloista perhetapahtumaa. Valkokuusesta, jonne hempot olivat aiemmin pesää rakennelleet, alkoi kuulua emon vieraillessa iloista sirkutusta. Poikaset olivat kuoriutuneet!

Lauantaista 12.7. muodostui lintupäivä. Lähdimme Oskun kanssa aamulla varhain itään esimerkiksi tikkojen ja pyrstötiaisten toivossa. Lammella, jossa näitä piti oleman, olikin käynnissä nuorisolla jonkin sortin reivit, joten montakaan erityistä lintulajia jumputuksen äärelle ei ollut etsiytynyt. Jonkin verran päivänpinnoja kuitenkin ropisi. Mainittakoon nyt vaikka hömötiainen ja nokkavarpunen, jotka kirjasin myös atlashavainnoiksi.

Helle paahtoi nyt Suomea. Lähdin aamupäiväunien jälkeen pyöräetkelle Maarille, jossa viihtyi toista päivää kolme jänkäsirriäistä. Ne olivat hyvä syy hankkia käsivarsille rusketusta ja pyöräillä ihanan lämpimässä säässä kolmisenkymmentä kilometriä. Päivänpinnat nousivat tuon retken ansiosta toiselle sadalla vaatimattomalta lähtötasoltaan.

Illalla istuin raukeana kotiterassilla hyvässä seurassa ja odottelin, josko hemppopesässä tapahtuisi jotain. Melko pitkään emoparia piti odotella, kunnes ne pari kertaa kävivät syöttämässä jälkikasvunsa. Toinen ruokintakäynti kesti pidempään, ja siitä sain napattua mielestäni aika hienot kuvat, joista pari ohessa.

Oskulta oli tullut Whatsapp-viesti: "Ois aika kova."

Ajattelin minulta jääneen huomaamatta jonkin lintuhavainnon. Lintutiedotus kertoikin juhlapukuisen amerikanjääkuikan lilluvan Raahen edustalla. Päätimme lähteä sitä katsomaan. Hain kyytiin Oskun ja mittelspitz-Hopsun.

Laji oli ollut heinäkuussa bongattavissa vain kerran vuonna 1993, joten olihan se kova.

Siinäpä sitten taas kerran trooppisen yön selkään.

Joutsan kohdalla virkistyimme. VIIRUPÖLLÖ TOSSA AIDALLA! Pääsin huutamaan. Heinäkuunpinna!! Olinhan jo hylsynnyt lajia aiemmin tässä kuussa, joten tuntui mukavalta.

Konginkankaalla jo tovin aikaa laulellut viirusirkkalintu otettiin välipysähdykseksi. Se oli yöllä hyvin äänessä. Paikalla kerjäsivät myös sarvipöllön poikaset.

Kuikkapaikalle aiemmin ehtineet Koistisen Jarmo, Teivosen Mika ja Mika Ilari Koskinen järjestivät meille varsin jännittävän matkan, mutta lopulta myös maukkaan tarjoilun.

Immeri oli ensin kaukana pahassa valossa, mutta kävi hetken aikaa ihan mukavastikin näytillä.

Minulle havainto oli kolmas lajista ja jo toinen jp-lintu.

Illalla kävin vielä Maarin tornilla katsomassa harvinaisen hienosti esillä olleita kahlaajia. Suosirrien joukossa oli jänkäsirriäinen ja kuovisirri, josta tuli vuosilaji 280. Mitään ennätysvuotta tästä ei tulisi, mutta ajatus 300 katkaisemisesta oli kummitellut mielessä jo pidemmän aikaa. Kolmea vuodaria ei enää monena päivänä taida tänä vuonna tulla.

Kuukausilistailu pääsi jatkumaan heti seuraavan maanantain iltana, kun Teivonen kaivoi aamulla Vanjärven hienolta kesätulvalta lampiviklon. Ilokseni sain seuraksi Ahvenaisen Arton, ja köröttelimme työpäiväni jälkeen hieman paineisina kohti Vihtiä. Vihdintien kautta meneminen oli virhe - hirveästi liikennevaloja.

Paikalle tulivat myös Sahin Timo ja Koistinen Jandan kanssa. Oli auvoisaa katsoa helteessä lampiviklon kahlailua, vastavalossa tosin.

Lampiviklo kahlaili alkuillan vastavalossa lirojen seassa. Skouppi. Vihti 14.7.2025.

Alkanut viikko ei tarjonnut harvinaisuusmielessä suuria kohokohtia. Päivänpinnalistoistani huomasi lintumaailman ja -retkeilyn hiipuneen aiempinakin vuosina tähän aikaan. Muutamana iltana kävin Maarin tornilla, jossa oli nyt veden laskettua ja kahlaajamuuton virittyä pitkästä aikaa jotain nähtävää kuovi- ja lapinsirreineen, jänkäsirriäisineen ja mustapyrstökuireineen. 

Viikonloppuna suuntasin molempina aamuina Itä-Helsinkiin.

Lauantain yritys valkoselkätikasta ja pyrstötiaisesta ei tuottanut muuta kuin hyttysenpistoja ja muutaman päpin.

Sama jatkui sunnuntaina. Seitsemän aikaan lompsin taas kohti tikkapaikkaa. Hipit olivat taas leiriytyneet samaan paikkaan, josta heidät viimeksikin löysimme. Siirryin toisaalle.

Vastaan tuli eräs paikallisorni, joka kertoi juuri havainneensa valkoselkätikan. Samalla kuulinkin läheltä rummutusta. Jessss!!

Paikallinen naaras suki itseään pitkät tovit kelon latvassa ja lähti sitten lentoon lampea kohti. Löysin linnun vielä uudestaan ja kuvailin sitä tunnin keskellä hippileiriä hippien heräillessä teltoista ja riippumatoistaan.

Tyytyväisenä lompsin autolle ja vielä mitä. Pariskunnan koiras naputteli raitaa kirjaimellisesti autoni viereisessä puussa alle viiden metrin päässä.

Lintu on helvetin helppo, kun se on siinä, ja helvetin vaikea, kun se ei ole siinä.

Heinäkuun toivottu. Valkoselkätikkanaaras. Itä-Uusimaa 20.7.2025.

Ja pariskunnan koiras.

Heinäkuun kovimman lajin kuvasi Leena Meuronen Nilsiästä. Tiiraan tupsahtaneissa kuvissa oli 2 kv välimerenhaukka, jonka kuumat ilmavirrat olivat Suomeen lennättäneet. Seuraavan päivän sai olla töissä tulisilla hiilillä, mutta paikallisetsijät eivät enää odotetusti lintua löytäneet. Kuukausipinnaa olisi ollut tarjolla myös Kauhavalla, josta Hannu Palojärvi kepitti palsasirrin. Aivan liian kaukana moiselle lajille arkena.

Minä odottelin sen sijaan viikonloppua ja kotiseutumatkaa. Olin pääsemässä mukaan Kurikan Anteron, Hervan Tuomaksen ja Hiekkasen Kallen rallijoukkueeseen Hailuotoon.

Ennen pohjoisen matkaa lähelle tupsahti vielä mukava yllätys. Espoon Vermon raviradalta oli jo edellispäivänä löydetty töyhtökiuru, jonka määritys varmistui nyt. Lähdin bongaamaan linnun heti, kun pääsin irtautumaan. Illalla lintu oli ollut hukassa tuntikausia, mutta hyppäsin silti pyörän selkään ekoeliksen perään. Päivä oli kesän kuumin, ja aurinko paahtoi noin 30 asteen voimin.

Parin tunnin kärvistelyn jälkeen lintu lopulta löytyikin. Se näkyi päivän mittaan muutamaan otteeseen myös Helsingin rajalle, mutta eipä näkynyt minulle. Kotiutin ekopinnan 265 tyytyväisenä ja menin saunaan.

Töyhtökiuru oli vuoden toinen ja taas kuukausipinna. Skouppi. Espoo 24.7.2025.

Perjantaina 25.7. heinäkuu kuumeni kuumenemistaan, ja niin kuumenivat myös havikset. Hailuotoon lähtö viivästyi, sillä Mynämäen Mietoistenlahdelta piipattiin aropääskykahlaaja. En päässyt heti lähtemään, sillä edellisillan pyöräilystä väsyneenä olin jättänyt pakkaamatta valmiiksi, vaikka oli pitänyt pakata.

Siispä viivettä lähtöön tuli puoli tuntia. Mynämäellä lintu oli hienosti hallinnassa vielä päästessäni parkkipaikalle. Tornilla sain kuulla myöhästyneeni kolme minuuttia.

Oli tähän asti niukin elikseltä myöhästyminen. Ei auttanut kuin jäädä odottelemaan ja toivoa, että lintu oli vain siirtynyt eikä häipynyt.

Aurinko paahtoi, oli nälkä ja jano ja porukkaa tuli koko ajan lisää paikalle hölisemään. Tällaisissa olosuhteissa en ole parhaimmillani.

Mynämäen Mietoistenlahdella on kaksi lintutornia, joista toisessa kärvistelin ensin muutamat tunnit. Seuraa kärkeä -strategian johdattamana päätin vaihtaa paikkaa. Toisella tornilla meitä oli paikalla pian vain neljä henkeä. Lahdelle lipui jostain merikotka aiheuttaen paniikin kaikissa muissa linnuissa. Pian piilossa olleita lintuja nousi myös edessämme olevalta kosteikolta. Siinä! Aropääskykahlaaja nousi kuin nousikin lentoon muiden mukana, kiitos merikotkan saalistusreissun.

Jesss!! Tuntui hienolta täpärän myöhästymisen jälkeen.

Vaikka menisi myöhään yöhön, päätin jatkaa Hailuotoon. Porissa juuri paikalla ollut valkoperäsirri jäi käymättä, kun ei se edes heinäkuun listalta puuttunut.

Ehdin Oulussa nukkua muutaman tunnin, kun jo piti lähteä kohti aamulauttaa. Mennessä bongasimme Riutussa tulipäähippiäisen minulle Oulunpinnaksi.

Tuomas oli laatinut meille hyvät nuotit. Oli mukava olla retkellä ihan turistina, kun kevätralliin olin itse tehnyt kovan pohjustustyön.

Komppasimme Pökönnokkaa yhdeksän hujakoilla, kun Mynämäen Mietoistenlahdelta ilmoitettiin paikallisesta pronssi-iibiksestä. Melkoista.

Rallin kuvailuun en tässä sen tarkemmin ala. Emme havainneet mitään erikoista, mutta 105 lajia kuitenkin. Mukavaa oli, pääsi irti arjesta ja työasiat olivat jo sujuvasti unohtuneet. Tällainen ralli keskellä kesää ja keskellä päivää on mukavan vaativakin. Jokainen laji on tiukassa.

Illalla ralli oli purettu kello 20:45. Kävi ilmi, että yhdeksältä olisi mennyt lautta, mutta seuraava meni 22:30. Onneksi se silta tulee ensi vuonna.

Lopputuloksena meillä oli pisteen häviö Jouni ja Veikka Meskille. Heidän voittonsa ei ollut yllätys, mutta kyllähän niukin mahdollinen marginaali taas hieman kirpaisi. Toistui sama kuin kevätrallissa toukokuussa.

Yhdentoista aikaan olin omalla autollani ja päätin lähteä etelään. Olihan pronssi-iibis jäänyt vielä kymmenen aikaan paikalle. Kokkolan kohdalla taju sammui. Oli pakko nukkua muutama tunti.

Aamun valjetessa jatkoin rannikkoa eteenpäin. Toivo hiipui, kun mitään päivitystä iibiksestä ei alkanut kuulua. Porissa päätin pysähtyä hoitamaan kuningaskalastajan.

Pronssi-iibis oli toden totta kadonnut ja kova heinäkuunpinna näin ollen menetetty. Harmitti vähän, mutta ei kauheasti. Jos kyseessä olisi ollut elispinna, sitten olisi harmittanut, mutta toki sille olisi ehtinyt, kun olisi heti jättänyt rallin sikseen. On kuitenkin mielekästä pitää harrastuksessa muitakin puolia kuin raivopäinen bongaminen. Mutta se on muistettava, että sponderetkeily tekee pahaa hallaa pinnalistoille.

Mynämäeltä ajelin kotiin lopen uupuneena. Illalla kävin vielä katsomassa töyhtökiurua Vermossa, mutta en vieläkään onnistunut saamaan sitä Helsinginpinnaksi. Onneksi oli edessä lomaviikko.

Aloittelin uuden viikon taas Vermosta. Kiuru löytyi heti, mutta ei näkynyt Helsinkiin. Päätin lähteä seuraavaksi Espoon metsiin pohjantikan toivossa. Metsäretki olikin hieno ja tuli tarpeeseen. Siellä aina mieli lepää, kun kroppa saa liikuntaa. Hikoilinkin kuin pieni possu aamuauringon jälleen lämmittäessä helteistä ilmamassaa. Ensin löytyi ilahduttava pyypoikue, sitten palokärki ja lopulta myös pohjantikkanaaras. Siitä tuli kuukausiässä!

Illalla päätin olla optimisti ja lähteä yrittämään varpuspöllöä tunnetuilta reviireiltä. Heti toisella paikalla onnisti, ja pikkupöllö vastasi atrappiin ollen peräti vuodenpinna kuukausipinnan lisäksi. Hieno ilta. Maanantairetkeily tuotti 66 päivänpinnaa olemattomalta lähtötasolta.

Tiistain aloitin samalla tavalla Vermosta. Töyhtökiuru ei nyt ollut aamuaktiivisella tuulella, vaan ilmestyi vasta hetki poistumiseni jälkeen. Piipahdin Nurmijärven virtavästäräkkikoskella hoitamassa lajin mätäkuun listalle ja heinäkuulle 2025. Mätäkuulta puuttui myös pähkinänakkeli, joten Malmille. Siellä lintu olikin tällä kertaa mukavan aktiivisena häärimässä.

Pähkinänakkeli kesäisissä tunnelmissa. Malmi 29.7.2025.

Lounastin päivällä Ahvenaisen kanssa ja pistäydyin sitten kotona. Uni tuli kummasti silmään. Pari tuntia siinä meni taas unipinnoja hylsytessä. Oli kyllä mukavaa olla lomalla. Pystyi ornimaan, nukkumaan ja syömään haluamassaan järjestyksessä. Leppoisaa.

Päiväunien jälkeen lähdin taas Vermoon. Tuttuja näkyi, töyhtökiurua ei.

Arto viestitteli, että Isoniitulla olisi sinisuohaukka. No sehän on hieno lintu. Puuttui heinäkuu 2025 -listaltani, joten päätin lähteä poika ja faija-Ahvenaisen kaveriksi sinne. Näimmekin sekä rusko- että sinisuohaukat hienosti.

Palasin Vermoon.

Minulla oli missio. Halusin nähdä töyhtökiurun Helsinginpinnaksi. Lintuhan on ollut useita kertoja helposti bongattavissa pääkaupungissa, mutta ennen minun aikojani. Nyt se pitäisi nähdä kapeasta portista kaukaa tieltä juuri sillä hetkellä, kun se ruokailee sopivassa sektorissa. 

Lintu oli pitkät tovit upeasti nähtävissä, mutta ei Helsingin puolelta. Porukka väheni ja lintu oli hetken kateissa. Meinasin säheltää koko homman, kun kentän läpi talsiessa huomasin sen olevankin yhtäkkiä melkein vieressä. Pinkaisin juosten Helsinkiin ja homma onnistui kuin onnistuikin. Puolenkymmentä yritystä ja lukuisia lomatunteja se vaati. Oliko jotain muita mukavia kesäharrastuksia olemassa?

Vähän ruma ja masentuneen näköinen, siis hyvin samaistuttava. Töyhtökiuru, Espoo & Helsinki 29.7.2025.

Heinäkuun viimeiset päivät kuluivat ilman suurempia yllätyksiä. Harrastin liikuntaa, söin terveellisesti, nautin kesästä ja keräilin päivänpinnoja. Yksi erikoisretki oli vielä suunniteltuna kuun vaihteeseen. Suuria odotuksia sille ei ollut. Päätimme lähteä Terhin ja Peter Buchertin kanssa Keski-Suomeen pöllöjen toivossa. No se meni odotetusti. Toivepöllöt jäivät näkymättä, mutta muutama viirupöllö, ruisrääkkä ja kehrääjä toivat tunnelmaa kesäyöhön. Nyt sitten kohti elokuun pimeneviä iltoja ja arkea.

Heinäkuun tilastot:
Heinäkuu: 274 (+17)

Vuodarit 2025: 282 (+7)

Heinäkuu 2025: 180

Kesäkuun retket: Huikea spondelöytö, perään muutama mega ja maaginen Suomenpinna

Sepeltasku aiheutti päänvaivaa kesäkuun alussa kunnes antautui nähtäväksi. Ivalo 2.6.2025.

Kesäkuussa jatkettiin siitä, mihin toukokuussa jäätiin. Heräsimme varhain aamulla Tenon rannalla Utsjoella mukavassa vuokramökissä.

Saimme jo ennen lähtöä tiedon, että ruostesorsa oli edelleen paikalla ylävirrassa. Tosin se ehti jo siirtyä ennen kuin ehdimme paikalle, mikä herätti pienen huolen.

Retkikaverini sai kuin saikin kuukausipinnansa.

Sorsaa ihmetellessä katseltiin myös Teppanansaaressa käyskenteleviä hanhia. Metsähanhia näkyi 11 kappaletta, molempia lajeja, joita nyt on siis kaksi. Niiden joukosta äkkäsin otsakilpihanhen. Onko tuossa tundrahanhi?

Ei hemmetti, onpa pieni.

Vatsan mustat kuviot olivat vaatimattomat. Nokka pieni. Pää hieman neliskanttinen.

Sitä piti tihrustaa tarkkaan. Lopulta erottui keltainen silmärengas.

On se hitto soikoon kiljuhanhi!

Päättelin linnun nuoreksi vailla parempaa tietämystä juuri heikosti erottuvasta vatsan kuvioinnista ja heikosta silmärenkaasta. Otsakilpi kyllä kaartui taakse, mutta olisi minusta saanut olla vieläkin laajempi. Sellaiselle luonnonvaraiselle kesäinen hengailu Teppanansaaressa muiden hanhien kanssa tuntuisi varsin luonnolliselta tavalta elää.

Kiljuhanhiahan on ihmisen toimesta asennettu luontoon Ruotsissa ilman kovin kummoista menestystä ymmärtääkseni.

Renkaita ei linnun jaloissa näkynyt. Saimme hemmetin kovan kesäkuun tosisponden!

Kiljuhanhea on vaikea Suomessa spontaanisti nähdä. Laji on hätää kärsimässä. Keväinen muuttoparvi viipyy toukokuun taitteessa Pohjois-Pohjanmaan pelloilla. Syistä joita en tiedä enkä ymmärrä, havainnot pimitetään. Siellä olen vain kerran aiemmin käynyt parvea katsomassa.

Havainto oli siis minulle vasta toinen ja ensimmäinen vuosikausiin lajista.

Vain kerran, vuosia aiemmin, kiljuhanhi oli ollut kesäkuussa bongattavissa. Moni ehti bongaamaan löytämästäni linnusta jopa eliksen ennen kuin lintu katosi ruostesorsan tavoin. Tuntui hienolta.

Jatkoimme retkeä kuuluisalle Piesjängälle. Matkalla nappasin Tenolta kuukausipinnaksi allin. Lintujen vähyys pisti silmään sielläkin. Kihuja oli muutamia, punakuireja samoin, suokukkoja, pari vesipääskyä, lapinsirri ja sen sellaista. Oli meillä yksi tavoitelajikin, lapinsirkku, joka onnistui muutaman kilometrin patikoinnilla bongata.

Ampuhaukka piristi, kun petoja ei Lapissa muuten juuri ollut näkynyt.

Piesjängän jälkeen piipahdimme Giellajohkan kahvila-majoituspaikassa. Siellä oli ollut Kevätjuhla-niminen festari kuluneena viikonloppuna. Kahvilassa näkyi voipuneen näköistä porukkaa aamiainen mielessään. Näytti siistiltä. Helposti voisin tuollaisille kekkereille osallistua alkukesäisen linturetkeilyn lomassa.

Otin kahvit juuri havaitun vuodarin eli taviokuurnan kunniaksi. Nekin olivat nyt pirun tiukassa.

Jatkoimme kuukkelin etsintöjä matkalla Ivaloon. Eipä irronnut, ei niin mistään.

Ivalossa iltapäivä kuluikin sitten sepeltaskua odotellessa. Puoli tuntia ennen saapumistamme joku oli kuulemma nähnyt sen, ehkä.

Puoli kahden aikaan pääsimme kuitenkin yllättymään, kun idästä lipui tuttu hahmo sepeltaskupellon päälle kaartelemaan. Haarahaukka! Maailman yleisin petolintu ei Lapissa ole niin kovin yleinen.

Luovutettuamme toviksi etsiskelyn oli joku taas nähnyt kolmen aikaan sepeltaskun. Aallon Janne viestitti siitä ystävällisesti meille, mutta oli liian myöhäistä. Koko loppuillan havainnointi ei tuottanut tulosta.

Sen sijaan suuren yllätyksen ilta tuotti. Utsjoen Teppanansaaresta löydettiin pikkukanadanhanhi, joka ontui vasenta jalkaansa.

Se kanadanhanhi, jonka näimme 30.5...

Alkoi kalvaa ja aika pahasti. Utsjoelle meistä ei enää ollut lähtemään, sillä matkatoverilla oli kiire etelään ja matkan varrella piti käydä vielä bongaamassa Kuhmon idänkäkikin sekä yhtä sun toista muuta.

Pikkukanadanhanhi hutchinsiin, kyseisen yksilön alias Klenkan, tarina Suomen linnustossa on kiehtova ja monivaiheinen. En käy sitä tässä läpi kokonaisuutenaan. 

Lintu joka tapauksessa löydettiin ensimmäisen kerran huhtikuussa 2019 Tyrnävältä (Kalle Hiekkanen). Sittemmin sitä on bongattu monena eri kuuna Tyrnävän seudulla, Porissa, Turun seudullakin ja niin edelleen. Lintu on aina palannut keväin-syksyin.

Nyt lähipäivät osoittivat, että lintu on saattanut viettää kesiään kyseisessä Tenojoen Teppanansaaressa peräti vuodesta 2017 alkaen. Moni muukin ennen meitä on sitä kanadanhanheksi ylenkatsonut. Uskomaton tarina joka tapauksessa.

Otimme huoneet Kultahipusta ja päätimme jäädä ylimääräiseksi aamuksi vielä sepeltaskujahtiin. Kello 3:30 valuimme uudestaan pellonlaitaan. Toiveet eivät olleet korkealla, vaikka lintu olikin esittänyt reviirikäyttäytymistä ja paritellut pensastaskunaaraan kanssa.

Odottelimme ja odottelimme, kunnes kävelimme jo kohti autoa. Putkitin vielä kerran sen vakiokoivuja pellonreunassa. TOSSA!

Linnut tulivat kuin tulivatkin paikalle, ja saimme katsoa niitä hetken hienosti. Jes!

Tällaiset alapeittimet mulla on, kattokaa. Sepeltasku, Ivalo 2.6.2025.

Ajelimme Saariselälle ja patikoimme Aurora-polulla kuukkelin toivossa, mutta eipä löytynyt sieltäkään. Sitten oli edessä pitkä ajomatka Ouluun.

Kotikaupunki oli tuulinen - kuinka ollakaan - ja kylmä. Olihan se rantakurvi siellä edelleen, mutta emmepä me sitä löytäneet. Samoten hylsy tuli PPLY-rallissa löytämästäni helmipöllöpoikueesta. Kuukausipinnabongailu ei edennyt kovinkaan suotuisasti.

Pakko oli jatkaa Kuhmoon, jotta olisimme paikalla aamuyöllä idänkäkeä toivon mukaan kuulemassa. Kemppaisen Olavi teki meille illalla arvokkaan pohjatyön, mistä suuret kiitokset. Nyt tiesimme, mistä käkeä voisi alkaa etsiä.

Olavi sen sitten iltaiselta paikalta löysikin. Mekin kuulimme linnun hyvin. Se siirtyili jatkuvasti eikä tosiaankaan ollut helppo. Seuraavina öinä havaintoja idänkäestä ei tullutkaan, vaikka yritystä oli. Meitä lykästi kuitenkin.

Pohjoisen matka oli ollut suurmenestys ja tuottanut tukun kovia pinnoja ja hienoja havaintoja, vaikka tietenkään ihan kaikkea emme saaneetkaan. Kiljuhanhesta jäi mahtava löytömuisto ja pikkukanadanhanhesta puolestaan ikävä trauma.

Olimme molemmat aivan poikki ja nukuimme pari tuntia Volvossa tien poskessa. Minut heitettiin Kuopion rautatieasemalle, josta otin junan Helsinkiin. Perillä menin tietysti bongaamaan. Ahvenaisen Arton kanssa kävimme hoitelemassa rastaskerttusen Saunalahdelta vuodareihin. Löysimme myös kääpiöhuittimaisen ääntelijän, mutta lähempi tarkastelu kertoi, että narisevaa, tuulessa heiluvaa kuusta ei voitu sulkea pois.

Kuopion rautatieasemalla olutta juodessani oli piipannut punapäälepinkäisen Kökarilta. Olisi ollut komeaa hakea kolmas elishylsy Kemin ja Pudasjärven jatkoksi tuolta hienolta saarelta. En kuitenkaan onnekseni ehtinyt tajuta, että sinne olisi iltalautalla vielä päässyt. Seuraavalle päivälle eli keskiviikolle ei ollut lauttoja, mutta eipä ollut aamulla enää lintuakaan.

Lähdimme siis taas itään. Lappeenrannan Konnunsuolla oli muutaman päivän ehtinyt turista paikallinen turturikyyhky. Tuo pieni kaunis kyyhkyhän on pesimälajistostamme jo kadonnut. Se ei kai koskaan oikein kunnolla vakiintunutkaan.

Konnunsuolle päästessä peltosirkku lauloi haikeaa lauluaan. Se on katoajien listalla kärkipäässä seuraavana. Peltosirkku oli ennen aivan tavallinen ja nyt katoamassa. Se on kauhistuttavaa.

Tovin katselun jälkeen turturikyyhky ilmestyi kelottuvaan haapaan laulamaan pieneksi hetkeksi. Ääni ei kuulunut torniin asti, mutta linnun pullistuvasta kurkusta näki sen laulavan. Hauskaa.

Muuta ihmeellistä ei staiji Konnunsuolla tuottanut, vaikka tietysti arvopetojakin uskalsimme toivoa.

Mustapyrstökuirit Kotasaaressa. Lappeenranta. 4.6.2025.

Retkeilimme pari tuntia hienolla Kotasaaren kosteikolla. Kuulemma paikallisilla on kaikilla sukset keskenään ristissä, eikä paikan kehittämiseen ole minkäänlaista halua missään. Se on surullista. Kyseessä on Suomen hienoimpiin kuuluva lintupaikka, ja pienellä motivaatiolla ja panostuksella siitä saisi upean lintuturismin kehdon. Mutta jos ei kelpaa, niin ei sitten.

Mainittakoon havainnoista pikkuhuitti, sitruunavästäräkkipari ja mustapyrstökuiri a3.

Illalla bongasin kauppareissulla vielä idänuunilinnun ja tulipäähippiäisen lähikulmilta. Mukava ja vähän kevyempi retkipäivä väliin.

Seuraavana aamuna nukuin pitkään, enkä lähtenyt minnekään. Oli sadepäivä eikä kummempia rariteetteja missään.

Illalla tosin erehdyin fillariretkelle Viikkiin. Ei tullut kuin paha mieli variksia, merimetsoja ja valkoposkihanhia katsellessa. Paikasta on tullut jonkinlainen lintulahden irvikuva. Linnuston monimuotoisuus ainakin avomailla näin pesintäaikaan on kertakaikkisen vähäistä. Yhdestä keltavästäräkistä ja niittykirvisestä saa olla iloinen.

Kuinka lie suurena syynä omituisen kaatopaikan ylläpitämä monisatapäinen varispopulaatio. Toki se houkuttelee kaatopaikan haaskalintuja kuten kattohaikaroita, haarahaukkoja ja kiljukotkia. Puolensa ja puolensa. Näinköhän kuutisenkymmentä lajia muutaman tunnin iltaretken aikana. Ehkä en vain osaa.

Perjantaina 6. kesäkuuta Pyhäjoen Hanhikiveltä kantautui jo hieman odotettukin tieto: Kylmäsen Reksa oli saanut varmistettua Tero Kotajärven löytämän laululinnun kenttäkerttuseksi. Tarjolla oli vähäisiä yöunia ja mukava kesäkuunpinna.

Olisin toki voinut lähteä matkaan heti aamulla yksinkin, mutta kaksin on mukavampaa. Siispä odottelin Osku Saarensillan pääsemistä töistä. Vietin leppoisan lomapäivän kävelemällä Tuomarinkartanolla ja nauttimalla herkullisen lounaan ja yhden keskioluen. Matkan varrelle osui läheltä idänuunilintu. Illalla lähdimme jälleen kerran yön selkään. Välistopin pidimme Jyväskylän pohjoispuolella, jossa spontaani sarvipöllö lenteli hienosti saalistellen. Syy pysähdykselle oli kuitenkin viiriäisen bongaaminen vuodarilistalle. Vuosi ei ole edellisen viiriäisvuoden veroinen alkukesän perusteella. Viime suvenahan niitä pytpytteli joka niityllä. Taisi se hoitua jopa syyskuun listallekin.

Aamuyöllä olimme perillä Hanhikivellä - tuolla suomalaisen sinisilmäisyyden, ahneuden ja typeryyden irvokkaalla näyttämöllä. Paikkahan oli ennen arvokas lintukohde ja muutonseurantapiste. Oli siinä tyvellä nytkin hieno ruovikko-pusikko, jollaisella saattoi odottaakin näkevänsä harvinaisen linnun.

Meteliä pitivät aluksi vain ruokokerttuset. Meidän piti tovi odotella, kunnes matalalta ruovikon pohjalta alkoi kuulua hentoa, jatkuvan kiivastempoista, taidokasta luritusta. Sitä tallennettiin ja kuunneltiin yrittäen saada lintu näkymään edes vilaukselta. Aamu valaistui ja paikalle tulivat myös Tarmo Lehtilä ja Leo Wallinmaa. Tarmo tiesi heti laulajan olevan kenttäkerttunen eikä luhtakerttunen, jollainen paikalla oli myös havaittu. Kotvasen kuluttua se tulikin vihdoin näkyviin ja sain linnun kiikariin. On se se!

Ruokokerttunen jahtasi alati itäistä vierasta ikään kuin häätäen sitä reviiriltään. Touhua oli hauskaa seurata. Lopulta kenttäkerttunen kipusi ruo'onkortta ylös aivan tien lähellä ja pääsin nappaamaan siitä oheisen kuvan.

Kenttäkerttunen oli minulle toinen laatuaan. Ensimmäinen oli heinäkuinen naapurikunta Raahesta. Pyhäjoki 7.6.2025.

Päätimme Oskun kanssa jatkaa matkaa rannikkolinjaa pitkin etelään. Porissa olisi pari kiinnostavaa lajia: pikku-uikku ja kuningaskalastaja. Molemmat puuttuivat minulla yhä kesäkuulta. Matkan varrella katsoimme vain Himangan turkinkyyhkyt. Aamun kohokohta oli Shellin aamiaisbuffet Kokkolassa. Se jäi oikeastaan koko päivän kohokohdaksi.

Tuulisella Kirrinsannalla ei mitään pikku-uikkuun viittaavaa näkynyt tai kuulunut. Siirryimme kunkun tunnetulle pesimäreviirille, jolla olin käynytkin jo kertaalleen lomani alussa. Toista tuntia staijailimme, mutta ei kunkkua, ei mitään. Alkanut sade sai luovuttamaan.

Kotimatkalla meno muuttui vielä farssinomaiseksi, kun piti yrittämän puikkua jostain turvesuolta, mutta emme päässeet edes paikalle puomien takia.

Kotona nukuin päiväunet ja laitoin auvoisasti sohvalla rentoutuen saunan päälle. Piippari soi.

AMERIKANKURMITSA. Tornio.

Voi saatanan perkeleen helevetti.

Mitä nyt sitten. Pitääkö sinne lähteä. Lähteekö muita. Ei se pysy kuitenkaan. Ei jaksa ajaa. Varma hylsy. Saunakin päällä. Vittu saatana.

Suurin piirtein tuollainen oli ajatusteni juoksu seuraavien minuuttien ajan.

Puhelin soi. Jyri Strandberg. Lähdetäänkö? Olisiko muita lähtijöitä? 

Jyri tarjoutui lähtemään elispuutteelle, ja jos Mersukyytiä elikselle tarjotaan, niin voiko siitä kieltäytyä, vaikka olisi vähän reissuväsymystä jo alla? No ei voi.

Jyriä odotellessa kävin saunassa, vedin kamppeet päälle ja taas mentiin. Päikkärien ja adrenaliinin ansiosta olin yllättävänkin virkeä. Jossain vaiheessa Jyväskylän ja Oulun välillä - sillä äärettömän puuduttavalla ja pitkällä tieosuudella - kuitenkin vaivuin unen lempeään syleilyyn.

Ennen Oulua eteen tuli rankka saderintama. Sadetta harvoin kiittelee linturetkillä, mutta tällä kertaa pidimme sitä siunauksena. Vielä puoliltaöin lintu oli jäänyt poutailtaan rauhassa nukkumaan. Jos se oli kaukaa tullut ja väsynyt ja sade sen vielä kastelisi, se ehkä ei lähtisi muutolle vielä aamun tullen. Tähän ohueen toivon säikeeseen ripustimme unelmamme.

Kukaan ei ollut paikalla päivystämässä sydänyön tunteina.

Jännitys oli siis korkeimmillaan, kun neljän aikoihin aloimme lähestyä Torniota. Taivaassa oli vieläpä ikävän näköinen sininen aukko. Tuohon aukkoon amerikankurmitsa katoaisi yhdessä hujauksessa mustilla siivillään.

Pelloilla ennen kurmitsapaikkaa oli paljon isoja lokkeja. Kuka niitä katsoo...

Noin kello 4:40 olimme perillä. Lintua ei heti näkynyt. Emme osanneet katsoa riittävän lähelle.

Aivan tien vieressä torkkui mitä upein, kaunein ja fantastisin juhlapukuinen AMERIKANKURMITSA!

Lintu säikähti kai juhlahalaustamme ja siirtyi hieman kauemmaksi mullokselle alkaen sitten ruokailemaan. Fiilis oli huikea. Kova elämänpinna oli hoidettu.

Ihailimme lintua tovin ja jatkoimme sitten Kemin kattohaikarapaikan tyhjäksi todeten kohti Oulua. Vettä satoi taas. Lokit jäivät katsomatta.

Oritkarissa sade hetkeksi taukosi. Eilen paikalla oli nähty peräti kaksi rantakurvia. No eipä näkynyt taas ensimmäistäkään. Muutaman muun lintuharrastajan tapasimme, ja aika kului mukavia jutellessa. Oli kylmä. Majurin Pekka hälytti mustatiirasta Oulunlahden uimarannalta. Näimme niitä kaksi Oritkarista, ja pian yksi mustatiira lensikin sinne aivan lähellemme sataman altaille saalistelemaan. Rantakurvia ei vain löytynyt. Lopulta päätimme luovuttaa ja lähteä hiljalleen köröttelemään etelään.

Mutta uskaltaisiko sinne mennä? Mitä jos taas joutuu kääntymään takaisin, kun löytyy joku kova? 

Näinhän siinä vähän taas kävi. Olimme juuri ohittaneet Raahen, kun Haukiputaalta piipattiin punakottarainen. Hienoa yksilöä kuvattiin pitkin päivää upeasti. Emme lähteneet sinne. Olihan minulla hurja nippu vuodareita ja pastori olisi listan jatkoksi kelvannut, mutta kesäkuussa olin aiemmin nähnyt ainakin Oritkarissa kolmen parven hurjana punakottaraisvuonna 2018. Kahdensadan kilometrin lisälenkki ei tässä kohtaa maistunut. Punakottaraisia voi tulla myöhemmin vielä lähemmäs tai sitten ei. Jostain syystä niitä tuntuu päätyvän aika usein Oulun-Tornion seuduille. Perämeri pysäyttää kaakosta tulijoita? Herää kysymys, mitä kaikkea muuta se pysäyttää.

Suuntasimme sen sijaan hyiselle Hanhikivenniemelle. Kenttäkerttusta ei laulattanut +11 asteessa ja navakassa tuulessa. Seuraavana päivänä se taas havaittiin.

Kotimatkan kohokohdaksi jäi taas buffet, tällä kertaa lounas.

Kotiuduimme yhdeksän maissa illalla. Vuorokauden reissu.

Illalla amerikankurmitsa oli kadonnut sateen tauottua, kuten odottaa saattoi. Tuollaiselle linnulle on lähdettävä heti, jos meinaa sen nähdä iso hylsyriskikin ottaen. Toki tällä kertaa olisi ehtinyt Helsingistä vielä varhain aamullakin lähtemällä. Sitten olisi helposti nähnyt punakottaraisen. Jossittelu on lajin suola!

Illan dominica-hylsyilijät löysivät samalta pellolta aroharmaalokin. Äh. Kesäkuulta puuttuva olisi voinut hyvin löytyä, jos niitä lokkeja olisi tullut katsottua.

Mitä opin? En mitään, taaskaan.

Amerikankurmitsa näkyi hienosti, mutta oli alun jälkeen vähän kaukana muihin kuin skouppikuviin. Tornio 8.6.2025.

Kesälomani viimeisellä viikolla 9.-11.6. yritin ottaa iisisti. Suuremmat harvinaisuudet eivät olleet päätäni sekoittamassa, muut asiat sitäkin enemmän. Linnuista mainita voisi Jyri Heinon Tuomarinkartanolta löytämän tulipäähippiäisen. Olikohan se nyt neljäs vai viides laulava lintu tästä lähialueelta tältä keväältä? Sain linnun aika mukavasti kuvattuakin.

Harvinaisten puutteessa oli aikaa haahuilla ympäriinsä ja ihastella kotipihassa pesänrakennuspuuhiin yllättävän myöhään ryhtyneitä hemppoja.

Kävin ainakin Sipoonkorvessa hylsyilemässä kesäkuulta puuttunutta pähkinähakkia ja Nuuksiossa vuodareista yhä puuttuvaa varpuspöllöä. Viirupöllön puhaltelua kuulin. 

Itä-Uudellamaalla hankkiuduin vaikeuksiin. Torstaina olinkin sitten sydän syrjällään, kun Hangosta piipattiin avosetti. En meinannut millään haluta nousta peiton alta pois. Lopulta vääntäydyin ulos sateeseen. Bongaamisen tuoma adrenaliini piristi mieltä, vaikka tiesin yrityksen täysin epätoivoiseksi. Juuri kun pääsin Hankoon, avosettiä jo etsinyt Lindströmin Jussi tiedotti, että lintua ei löydy. No se ei yllättänyt. Katselin Vedagrundetilla tavallisia lintuja vesisateessa. Sateessa kyyneleet eivät näy.

Iltapäiväksi vaihtunut aamu muuttuikin riemuksi, kun Jussi löysi kuin löysikin avosetin Svanvikista selattuaan särkän läpi ensin putkella kymmeniä kertoja. Jossain se oli jemmassa ollut. Siirryin kohtuullisen livakasti Vedalta Svanvikiin. Taivas aukesi, aurinko alkoi paistaa ja avosetti näkyi upeasti. Mukavaa!

Tulipäähippiäinen Tuomarinkartanolla. 10.6.2025

Kesäkuunpinna avosetti bongattiin kahlailemasta Svanvikilta löydyttyään ensin Vedagrundetilta. Skouppi 12.6.2025.

Hemppokoiras antoi naaraan (kuvassa) tehdä pesänrakennustyöt ja keskittyi itse lauleskeluun. Mukava työnjako. Helsinki 12.6.2025.

Perjantai 13. päivä on mielenkiintoinen keruupäivä. Ajankohta vaihtelee vuosittain niin, että esimerkiksi seuraava on helmikuussa 2026. Silloin ei liene pinnaryöppyä luvassa? Pitäisi siis panostaa varmaankin nyt kesäkuussa, mikäli listalla meinaa edetä.

Epäonnisin kärki on onnistunut keräämään vuosien saatossa yli 250 lajia tuolle listalle. Hirmuinen määrä.

Olin ajatellut aloittaa Tuomarinkartanon tulipäähippiäiseltä. Ongelma oli vain se, että minulla oli tuo laji jo perjantailta 13.5.2022. Enpä halua edes katsoa, mitä rareja silloin olisi ollut bongattavissa. Perjantain ongelma on tietysti myös se, että silloin ollaan yleensä töissä. 

Olihan sitä muutakin mielessä: Kiljukotkia oli liikkeellä. Sellaista voisi yrittää, jos jäisi pääkaupunkiin. Avosetti, onko vielä paikalla? Kattohaikara Turussa olisi varma, kun pesii.

Aloitin kuitenkin igniltä neljän jälkeen. Sai siitä päivänpinnan. Tuomarinkartanolta jatkoin Paloheinään. Siellä tapasin Heinon Jyrin, joka on tälläkin listalla ihan kärkinimiä. Jyri puheli sitruunavästäräkistä, ruskosotkasta, avosetista ja kattohaikarasta. Varmaan hyviä lajeja, jos ne häneltäkin puuttuivat. Ruskosotkaa Omenojärvellä en ollut edes halunnut muistella. Bongasimme yhdessä idänuunilinnun ja erkanimme teillemme.

Yritin Haltialasta pikkusieppoa. Hiljaa olivat. Jyri oli löytänyt vaivatta sittiksen Maarilta.

Malmin hautuumaalla oli pähkinänakkeleita yhä. Pesintä oli onnistunut. Ajattelin, että kipakka nakkeli piristäisi mieltä. Jouduin etsimään puolisen tuntia, mutta sitten nakkeli tulikin kikkailemaan aivan viereeni puun rungolle.

Pähkinänakkeli pesi onnistuneesti Malmin hautausmaalla. 13.6.2025.

Otin suunnaksi Maarin. Ehdin juuri ennen pahinta aamuruuhkaa Kehällä. Sitruunavästäräkki hoitui helposti. Kiitos Jyrille. Jos oikein laskin, tuotti käynti Laajalahdella peräti 19 uutta perjantai 13. -listalle. Sen verran retuperällä oltiin taas.

Yhä Jyriä peesaten päätin lähteä Turun suuntaan. Avosetistä ei ollut kuulunut. Sain kaveriksi Peter Buchertin. Ruskosotka oli näkynyt heti Jyrin paikalle päästessä. Niin se näkyi meillekin. Kolmantena vuonna palannut nukkui avoimesti kahden punasotkan kanssa. Useinhan tuota on joutunut etsimään tuntikaupalla ja joutunut jopa hylsyihin tyytymään. Kiva lisä listalle. On lintu nyt nähtynä muun muassa äitienpäivällä ja kaikilla mahdollisilla kuukausilla. Se ekopinna jää yhä puuttumaan. Omenojärvelle on Helsingistä matkaa. Järvellä raksutti myös rastaskerttunen, ja parkkipaikalla sirahteli pyrstötiaispoikue poistuessamme.

Iltapäivällä ruskosotka oli ollut taas piilossa, mikä nosti pinnan arvoa mielessäni.

Jyri kulki viiriäisen kautta ja sai kovan pinnan. Me skippasimme tämän, virhe, ja menimme suoraan Topinojalle. Kaatopaikalle pääsi mukavan virkailijatädin kanssa juttelemalla muitta mutkitta liivi päällä lintuja katsomaan. Kattohaikaran pesintä, mallia Suomen toinen, oli onnistumassa. Koiras tuli ruuanhakumatkaltaan pesälle, jota sai tarkkailla etäältä.

Siirryimme sitten kohti jätekippiä mielessämme lokit. Aroharmaalokki puuttui meillä Peterin kanssa kesäkuun listoilta. Lokkien katselu osoittautui taas vaikeaksi ja toivottomaksi. Mitään hyvää kandiakaan ei löytynyt. Luovutimme tovin ihmettelyn jälkeen.

Pois kävellessä Peter näki jotain ja huudahti. Haarahaukka! Lintu tuli aivan vierestä jahdaten variksen saalista. Oli hienoa katsella sen ketterää leijailua pitkän tovin hienosti.

Haarahaukka alta. 

Ja haarahaukka päältä. Turku 13.6.2025.

Viiriäispaikalla oli vastassa hiljaisuus. Keskipäivä ei ole hyvä aika yrittää yölaulajia. Sen kyllä tiesi. Aloin olla aika väsynyt, joten suuntasimme Helsinkiin. Juuri ennen Espoota Kirkkonummen Saltfjärdenillä nähtiin clarina. Kiljukotkalaji kiinnosti meitä, joten päätimme yrittää. Ehdimme paikalle juuri pahimmaksi linnun perävalojenkin loitottua. Yksilö oli ilmeisen vaikea ja jäi määrittämättä, joten eipä siinä tainnut menettää pinnaa.

Listalle 38 uutta. Pieni suunnittelu ja skarppaus olisi tuonut muutaman lisää, mutta ehkä noita vuosia ja epäonnisia perjantaipäiviä on vielä jäljellä. Toivotaan.

Etelänkiislalla katkesi muutama vuosi sitten 300 elistä. Loviisa 14.6.2025.

14.6. lähdin viehättävässä seurassa Itämeren laineille. Oli aikeissa hoitaa etelänkiisla kesäkuun listalle. Se onnistuu helpoiten Haveröreniltä Aspskärin kupeessa. Saarella pesii Suomen oloissa ainutlaatuinen ruokkiyhdyskunta. Joukossa on jonkin verran etelänkiisloja, en tarkkoja määriä tiedä.

Aamu oli harvinaisen tyyni ja kaunis, kun vene lipui kohteeseen. Silmiäni siristi, kun aurinkolasit unohtuivat autoon. Mieltä kaihersivat monenlaiset tunteet.

Haverörenille päästessä kymmenien, ehkä satojen ruokkien parvi lähti venettä vastaan. Niitä viuhtoi jatkuvasti edestä ja takaa veneen ohitse. Joukossa oli kiisloja, mutta vähän vaikea niitä oli kameralla lintumassasta poimia. Kuvailimme lintuja tovin ja jätimme ne sitten tyytyväisinä jatkamaan touhujaan. Pistäydyimme vielä Hamnskärillä, joka on hieno metsäinen saari Aspskärin lounaispuolella. Siellä ollessamme kaksi riuttatiiraa meni rannasta sisäkautta ohi. Samperi!

Kaksi muuta meni länteen Kirkkonummella.

Siitä jo tiesi, että sunnuntaina pitäisi olla Hangossa.

Enpä ollut, sillä lauantai lipsahti viihteen puolelle. Päädyin illaksi Malmille kuulemaan Joose Keskitalon saarnaa. Oli kyllä kova.

Riuttatiiroja löytyi Hangosta ensin yksi ja sitten kaksi. Skippasin aamukahvit ja hyppäsin autoon. Viime aikoina ne olivat onnistuneet yllättävän kovalla prosentilla, joten jaksoin uskoa viivelähtöön. Mäntysalon Jari soitteli, joten sain kyydin Kirkkonummelta eteenpäin. Se vain kelpasi.

Tuomelan Samin ja Teivosen Mikan ystävällisellä avustuksella riuttatiira oli heti tarjottimella näkyvissä Kobbenin itäpuolen lahdella kalastelemassa kesäkuun listoillemme. Kymmenen minuutin sisään se kuitenkin häipyi lahdelta ja jatkoi itään Vedagrundetilla päivystäneen Samin ohi. Jos ei lähde, ei pinnaa saa, mutta jos lähtee, käy joskus näin onnekkaasti.

Maanantaina ilakoin jälleen eliksestä, tällä kertaa laulu- ja soitinyhtye Iron Maidenin muodossa Helsingin Olympiastadionilla. Pääsin kuin pääsinkin vielä kuulemaan Phantom Of The Operan livenä! Sarvipöllö vikisi stadikan kupeessa, kun lompsimme yöhön päivän vaihtuessa jo tiistain puolelle. Kesälomani oli sillä erää ohitse, joten tiistaina vedin aamukokousta etänä ääni hieman käheänä.

Oulussa oli jo illalla huhuttu pääskykahlaajalajista. Nyt siitä tiedettiin jo paikka, jossa se oli lauantaina kuvattu. Lintu näytti ekassa kuvassa aika pahalta. Lyhytpyrstöinen, pitkäjalkainen, tummasävyinen...

Heikkilän Vesa pääsi paikalle Merijärvelle nopeasti ja löysi linnun oitis. Dokuja alkoi tulla lisää. Lajia mietittiin. 

Iltapäivän puolella oli jo selvää, että kyseessä on toden totta Suomen toinen aasianpääskykahlaaja.

Tilanteesta teki hauskan se, että olin saanut pääskykahlaajan elämänpinnaksi 17.6.2021. En siis aluksi tiennyt, onko mahdollisesti tarjolla päivänpinnatupla vaiko megaharvinaisuus.

Strandbergin Jyriltä puuttui myös sekä aropääskykahlaaja että aasianpääskykahlaaja, joten päätimme lähteä kohti Merijärveä. Perillä olisimme illansuussa.

Matka oli pitkä ja piinallinen, mutta lintu pysyi koko ajan kiltisti aloillaan lennellen ja välillä mulloksella juosten saalistellen. Illan mittaan paikalla kävi kymmenittäin bongareita, ja lintua saatiin katsella lopulta loistavasti.

Mieletön paikko, johon en välttämättä olisi uskonut. Olin kotona kolmelta yöllä ja keskiviikkona töissä väsynyt, mutta onnellinen.

Aasianpääskykahlaaja, Glareola maldivarum. Skouppi. Merijärvi 17.6.2025.

18.6. ei tapahtunut lintumaailmassa mitään mainittavaa, paitsi Vantaalla oli edelleen niittysuohaukkoja. Juha Räsäsen ja kumppaneiden edellisiltana löytämät linnut olivat kaksi naarasta, vanha ja 2 kv. Vanha lähti ilmeisesti aamumuutolle, joten illalla jäljellä oli nuori. Piristyin sen verran, että jaksoin vielä lähteä sitä viime valoille yrittämään. Lintu olikin heti lennossa paikalle päästessäni, mutta toivomani hyvät kuvat jäivät haaveeksi.

Seuraava päivä oli vaisu. En muista siitä mitään, mutta pinnalistoilleni oli tupsahtanut tulipäähippiäinen. Sen verran kävin kai sitten ulkona.

Kultarinnalla riitti lauluintoa juhannuksen alla. Paloheinä 19.6.2025.

Koitti juhannus, tuo keskikesän, kylmän sään, vesisateessa värjöttelyn ja lämpimikseen kokon polttelun juhla. Tapasin aamulla Tuomarinkartanolla Terhi Ahde-Uusitalon, jonka kanssa kuuntelimme tulipäähippiäistä juhannuspinnaksi. Suuntasimme seuraavaksi Malmin hautausmaalle, jossa oli... haudanhiljaista.

Terhin autossa oli pähkinöitä, kuten jokaisella kunnon bongarilla kuuluu olla. Autossa pitäisi olla pieni pakastin, jossa olisi erilaisia kuivaruokia, matoja, muutama myyrä ja mielellään joku mäyränraato.

Pähkinät asetettiin pähkinänakkelin hyvin tuntemalle ruokintakololle, mutta kolon tunsivat myös orava ja talitiainen. Nakkeli ei ollut vielä yli tuntiin nälkäinen. Odotellessa ihmettelimme kylmää säätä. Takkia piti vetää päälle.

Suuntasimme Iso-Huopalahdelle etsimään käenpiikaa ja muutamaa muuta helpompaa lajia. Piian etsinnän keskeytti Soukasta tullut häly pikkukiljukotkasta. Se vaikutti tulevan hyvää reittiä parista plussasta NE.

Pikaisesti siirryimme Laajalahden kävelysillalle, josta keväällä onnistui kiljukotkan koppaaminen. Lintu tuli pohjoistuulessa kolmisen varttia. Terhi sai sen onneksi napattua etelän puolelta liukumassa lähes suoraan kohti. Se ohitti kakkoskerroksessa yhdestä miinuksesta ja jatkoi noin koilliseen. Lintua ei enää nähty muualta meidän ja Maarin tornin lisäksi.

Saapa nähdä, mitä aluerariteettikomitean viisaat miehet pitävät dokumentointi tasosta tällä kertaa. Espoo 20.6.2025.

Aina vaikea vuodenpinna ja kova juhannuspinna maistui makealta. Suuntasimme Finnoolle hakemaan Terhiltäkin puuttunutta härkälintua. Piipahdus altailla tuotti listoilleni punasotkan ja mustakurkku-uikun.

Seuraava kohde oli taas Laajalahti, jossa sitruunavästäräkkipari oli ollut pesimäpuuhissa edelleen. Koiras löytyikin ruokintalennolta kotvasen odottelun jälkeen. Hienoa!

Minulla olikin illaksi seuraa ja muuta tekemistä, mutta niittysuohaukka ja viiriäinen tulivat vielä listatuiksi illan kuluessa Isoniitulta.

Olin aivan muissa hommissa, kun Sami yhdeksän aikaan soitti ja kysyi, olenko jo laittanut korkin kiinni.

No? Mitä? Missä?

"Siellä on Suomenpinna."

Hä?

"Kiharapelikaani."

Ruotsissa aiemmin kesäkuussa havaitusta esiaikuisesta kiharapelikaanista oli tullut kuvia someen istumassa vesikivellä. Kuvaaja ei halunnut paljastaa kuvauspaikkaa. Tiedossa ei ollut sekään, missä lintu oli. Jossain Ahvenanmaalla kai.

Tiedonmurusia alettiin koota yhteen, ja havaintoja linnusta pyydettiin. Jo illalla tiedettiin, että lintu oli kuvattu Kökarilla, mutta jo keskiviikkona.

Sepä siitä, tuskin se enää siellä on...

Kunnon bongari olisi lähtenyt saarelle silti heti.

Lauantaina nukuin pitkään, keittelin kahvit ja lähdin keräämään lisää juhannuspinnoja vesisateeseen. Käenpiian havaittuani puhuin kuitenkin Terhin katsomaan Salon ruskosotkaa ja Turun kattohaikaraa, koska sitten olisimme lähellä saaristoa, jos kiharapelikaani muuttuisi lihaksi.

Niin kävi. Ruskosotka oli juuri putkessa, kun Sami soitti linnun istuvan samalla vesikivellä.

Soitin heti taksiveneen, jota olin toki jo kontaktoinut etukäteen. Se täyttyi muutamissa minuuteissa, olihan kyseessä Suomenpinna.

Rasti vaikutti silti aivan toivottomalta. Linnun sijainti oli vieläkin hieman hähmäinen, merellä oli kova tuuli, eikä meillä aluksi ollut mitään autokyytejä tai muita saaressa linnun paikalle pääsemiseksi. Kökar on iso saari.

Ihana Karoliina Hämäläinen oli onneksi jo meitä ennen matkalla saareen ja toimi korvaamattomana apuna.

Myös kyydit saatiin järjestettyä niin, että kolme autoa olisi vastassa kahdentoista hengen retkuettamme.

Vaikutti aika hyvältä.

Ehdin ottaa oluenkin Korppoon Verkanin satamassa, jossa oli alkamassa juhannusbileet.

Porukka oli kuudelta kasassa ja vene saapui. 10 minuuttia myöhässä.

Karoliina piti lintua kaukoputkessaan koko merimatkan, ja kaikki sujui kuin rasvattu. Kyydit olivat odottamassa. Mahduimme tilataksiin ja yhteen henkilöautoon.

Juuri kun lähdimme satamasta, viestitti Karoliina linnun kadonneen.

Ei ole totta...

Se vaihtoikin vain kiveä. Huh.

Pääsimme pelipaikalle ja lähdimme kävelemään rantakallioille, kun Karoliina nyt soitti linnun nousseen juuri siivilleen, lähteneen itään ja kadonneen matalalla puiden taakse.

Paniikki iski.

Etsimme lintua seuraavalta lahdelta. Ei löytynyt.

Epätoivo.

Se jäi viidestä minuutista kiinni.

Ne kymmenen minuuttia, jotka venettä piti odotella...

Nyt meillä ei ollut edes autoja, olimme pimenevässä illassa saaressa ja lintu hukassa.

Noheva Karoliina löysi kuitenkin linnun toiselta lahdelta saaren itärannalta melko nopeasti. Siinä vaiheessa minä etunenässä porukka kävi jo todella kuumana.

Nopeasti saimme autot paikalle ja siirryimme kohti linnun uutta olinpaikkaa.

Autot parkkiin ja edessä oli jyrkkä mäki. Soitin Karoliinalle, miten sinne tullaan?

"Pelikaani lentää teidän päällä!"

Täyspaniikki ja pään pyörittelyä. Missä?! Missä?!? TOSSA!

PELIKAANI LENTÄÄ! PELIKAANI LENTÄÄ!

Seuraavat sekunnit karjuin raivokkaasti nähdessäni valtavan pelikaanin lentävän matalalla Kökarin saaren yllä suunnaten takaisin alkuperäiselle paikalleen. Karjuin saman myös puhelimeen Pekka Komille, ja toinenkin autokunta näki linnun.

Valtava helpotus.

Kiharapelikaani, Pelecanus crispus. Käsittämätön näky Suomessa. Skouppi. Kökar 21.6.2025.

Katselimme pelikaania kivellään vielä tovin ajan, kunnes oli aika kiiruhtaa satamaan.

Bileet jatkuivat Verkanissa. Olisin kernaasti mennyt mukaan, mutta edellisiltana löytynyt ensimmäinen kesäkuinen bongattavissa ollut tundrakurppelo odotti Raisiossa.

Terhin kanssa koukkasimme Kaarinan Rauvolanlahden kautta. Paleli hiivatisti ja tuuli yhä kylmästi, mutta lopulta ruokosirkkalintu pirahti hetken juhannuslistoillemme.

Raisionlahdella torkahdimme autossa odotellen auringonnousua. Valuimme vaitonaisina torniin aamun sarastaessa. Sillanpään Jukka ja Santamaan Markku olivat aamuvirkuimmat. Yhtään kahlaajaa ei ollut lietteillä.

Ensin heräsivät paikalliset pikkutyllit, muutama liro ja pari valkovikloa. Kurppeloa ei kuitenkaan ollut.

Olin niin jäässä, että halusin luovuttaa. Meitä ennen luovutti jo muutama kovempikin bongari. Mika Ilari Koskinen ja Jörgen Palmgren olivat saapuneet torniin, joten tiesin, että homma jää hyviin käsiin, vaikka lähtisimmekin valumaan kotia kohti.

Emme ehtineet edes parkkipaikalle, kun tornista kajahti huuto: KURPPELO!

Takaisin juostessa vilu oli enää muisto vain, kun adrenaliini pääsi taas valloilleen. Ihana pitkänokka kahlaili aamun vastavalossa lietteellä.

Tundrakurppelo on harvinaisen hieno lintu. Skouppi. Raisio 22.6.2025.

Vihdoin päästiin kohti kotia. Leppoisa aamuretki Helsingissä oli venähtänyt vuorokauden mittaiseksi eeppiseksi saagaksi. Kattohaikaran pää näkyi pesältä onneksi moottoritielle. Pinnakahvit Halikon Shellillä maistuivat makeilta.

Aamupäivällä olin saanut hieman levättyä, kun Jyväskylän eteläpuolelta ilmoitettiin paksujalka. Kova kesäkuunpinna ja juhannuspinna oli vielä tarjolla, joten halutti lähteä vielä bongaamaan. Päivä oli kuitenkin nuori. En saanut kaveria, joten köröttelin paikalle yksin. Eipä siellä yksin tarvinnut lintua katsella, vaan juttuseuraa kyllä löytyi taas.

Illalla ruuhkaista Nelostietä pahimmillaan kolmeakymppiä takaisin valuessani pääsin osalliseksi vielä siitäkin juhannusperinteestä. Olipahan melkoiset pyhät.

Kiharapelikaani pysyi hyvin bongattavissa vielä päiväkaudet, mutta eipä sitä silloin voinut tietää.

Kuukauden viimeiset päivät kuluivat lähinnä päivänpinnoja töiden ohessa puolilaiskasti keräillen. Kuun viimeisenä viikonloppuna sää oli epävakainen ukkosmyrskyineen. Epävakainen oli myös mieleni. Kävimme Oskun kanssa molempina päivinä lyhyen iltapäiväretken. Kohokohtana oli pikkutiiran bongaaminen Helsingin listalle. Siltamäen frisbeegolflammikolta jälleen löytynyt peruspukuinen mandariinisorsakoiras kiinnosti joitakuita. Siitä tuli kesäkuun 2025 laji numero 206.

Kesäkuun tilastot:

Kesäkuu: 288 (+15)

Vuodarit 2025: 275 (+13)

Kesäkuu 2025: 206

Mandariinisorsa löytyi taas tutulta lammikolta. Missä lie ollut koko kesän? Siltamäki 28.6.2025.

Toukokuun retket: Rariputki päälle katkaisimesta kääntäen ja hurjia reissuja Damlataksesta Dálvadakseen

Toukokuu vei taas ympäri Suomen sekä näytti hienoja harvinaisuuksia ja muuttoja kuten kahlaajilla. Tämä punakuirileidi oli jo perillä. Pulmankijärvi 31.5.2025.

Vappuaamuna lojuin raukeana sängyssä. Piippari kertoi heti allihaahkojen muuton olevan käynnissä. Ei ollut vielä aattona, kun niitä yritimme nähdä. Asensin hälytykset niin, että vain kunnon harvinaisuudet herättäisivät. Sitten piippasikin. Rusorintakerttu Säpissä.

Meidän porukassa ei liikaa arvottu. Reilussa vartissa lähdöt ja venekyydit oli sovittu.

Minullahan ei rusorintakerttu eliksistä puuttunut, mutta Terhi Ahde-Uusitalolla, Osku Saarensillalla, Lauri Saarelalla ja Peter Buchertilla puuttui. Kuukausipinna kuitenkin kelpasi paremman puutteessa. Olin aika vakuuttunut, että lintu pysyisi paikalla saaressa päiväsaikaan.

Ehdin syödä aamupalan ja tehdä eväät, ja sitten olimmekin köröttelemässä Poriin, jossa muut kuusi venekyydin varannutta olivatkin jo odottelemassa Salokankaan venerannassa. Parilta aiemmalta Säpin-reissulta tuttu kalastusvene odotteli satamassa.

Säppiin on kätevä mennä verrattuna muihin lintusaariin. Kyyti kestää puolisen tuntia, eikä maksakaan mahdottomia. Toisin on Lågskärin laita, josta piipattiin toukokuun seuraava kova rari: amerikanmustalintu. Lajihan oli kolme vuotta sitten bongattavissa Lappeenrannassa juuri vappupäivänä. Sinä päivänä minulla hajosivat autosta jarrut, joten Lappeenrantaan ei ollut mitään asiaa. Niinpä elis puuttuu yhä, ja puuttumaan jäi. Lågsilla en vieläkään ole päässyt käymään.

Kuin katkaisimesta kääntäen kovin rarikuu oli käännetty päälle.

Merenkäynti oli kohtuullinen, ja pääsimme mukavasti saareen. Olosuhteet kertun etsintään olivat varsin leppoisat. Lintu olikin hyvin hallinnassa miehittäjillä ja löytäjillä Petri Salolla ja Jyri Reinikalla. Minä ja Nurmen Aapo sekä Hiekkasen Eino ryhdyimme kuvaamaan. No, minullahan siinä kävi niin, että menin myöhemmin epähuomiossa poistamaan kaikki kuvat, joten niitä ei tässäkään blogissa esiinny. Huonoja ne toki olivatkin. Lintu oli erittäin vaikea kuvattava. Kuva siitä on vaikkapa täällä.

Linnun dokumentointi oli tärkeää, sillä rusorintakerttu on melkoinen taksonominen soppa. Laji on nykykäsityksen mukaan jaettu kolmeen lajiin: idänrusokerttuun, lännenrusokerttuun ja rätinärusokerttuun. Suomessa oli tavattu näistä vain idänrusokerttuja, jollainen minunkin Kajaanissa pari vuotta sitten kesäkuussa näkemäni oli.

Säpin Prakalassa ihmetellään rusorintakertun pyrstösulkien väritystä. Prakalassa on ennenkin ollut kovia rariteetteja. 1.5.2025.

Linnun ääni ei sopinut rätinärusokertulle. Lännenrusokertun varma erottaminen idänrusokertusta tapahtuu ainakin vanhoilla linnuilla toiseksi uloimmista pyrstösulista. Maastotuntomerkit antavat suuntaa, mutta ilmeisesti niihin ei voi täysin luottaa. Joka tapauksessa lintu oli hyvin punertava alas asti, sillä oli kapea viiksijuova ja lyhyt käsisiiven projektio. Kaikki maastotuntomerkit tukivat läntistä taksonia, joka siis nykyään on Suomessa vielä alalaji, tulevaisuudessa laji, jos ja kun Suomi liittyy ihan pian tuloillaan olevaan yhteistaksonomiaan Avilistiin. Nykyään taksonomisia järjestelmiä on olemassa linnuilla monta. Yksinkertaista, eikö.

Kun päivän mittaan alkoi näyttää siltä, että lintu olisi Suomelle potentiaalinen uusi laji, myös laajempi bongarijoukko kärkeä myöten kiinnostui Säppiin matkustamisesta. Vaihtelevissa sääoloissa lintua sitten seuraavat päivät jallitettiin. Tarinoita syntyi varmasti monia.

Meillä homma meni aika kliinisesti. Kotimatkalla käytettiin vielä tovi nokisorsan hylsyilyyn Porissa.

Tältä se silkkihaikara näyttää. Andalusia 3/2025.

Toukokuun toisena olin taas etätöissä kotona. Iltapäivällä piippasikin taas järeästi. Pertti Uusivuori kumppaneineen näki silkkihaikaran Espoonlahden pohjukassa menossa etelään. Oskun kanssa suunnittelimme etsimään lähtemistä, mutta ensin piti tehdä vähän töitä. Onneksi emme ehtineet minnekään Kirkkonummen puolelle, sillä Lindströmin Jussi ehti jo löytää linnun.

Toinen elis kahteen päivään hoitui leppoisasti. Tämäkään lintu ei ollut järin kuvauksellinen, sillä sitä katseltiin Espoosta linnun kahlaillessa ja lennellessä jalohaikaraparvessa Kirkkonummen puolella.

Silkkihaikara oli helpoimpia elispuutteitani, mutta ilmeisesti se oli ollut bongattavissa vain pari kertaa aiemmin 2000-luvulla. Illalla lintu katosi, ja moni ehti senkin hylsyillä.

Joukkue Kiviset Nokat tihrustaa taivaalle. Kivinokka 3.5.2025.

Lauantaina koitti kevään odotetuin tapahtuma: Tornien Taisto. Olin osallistunut tapahtumaan neljä kertaa aiemmin, kerran Kuusamossa, kerran Kempeleenlahdella ja pari kertaa Kivinokassa. Sinne suuntasin jo hyvissä ajoin ennen tapahtuman alkua puoli viiden aikaan.

Tornien Taistossa katsellaan kiinteästä lintutornista tai muusta rakennelmasta lintuja 8 tunnin ajan. Kilpailunahan se on maailman epäreiluin, sillä maantieteelliset olosuhteet vaihtelevat kuten tietysti sääkin armottomasti. Meillä Kivinokassa oli tietysti taas tavoitteena pistää hanttiin Vanhankaupunginlahden muille torneille ja tehdä oma hyvä suoritus. Edellisvuodelta pohjilla oli tornienkka 104 lajia ja seitsemäs sija Suomessa.

Aamulla lämmintä oli viitisen astetta ja kevyt länsituuli, jolta Kivinokan vanha metsä meitä suojasi mukavasti. Koko päivän tarkeni hyvin ja tyytyväinen piti olla, sillä esimerkiksi Oulun seudulla saatiin nauttia kauheasta puhurista ja jopa räntäsateesta. Me saimme lisäillä aurinkorasvaa pitkin aamua.

Rarinen meno jatkui, kun jo kello 5:42 Lauttasaaren Myllykallion torni piipitti silkkihaikaran lähteneen kohti itää. Ikävä kyllä lintu meni Kivinokan takaa meiltä näkymättömissä ja se kopitettiin ainoastaan Purolahden tornista VKL:n parhaiten menestyneestä joukkueesta. Harmi juttu, mutta onneksi tuli nähtyä edes edellispäivänä.

Vielä enemmän porinaa lavallamme aiheutti yhdeksän aikaan Santahaminasta itään piipattu äärimmäisen kova keväthavainto suula. Erityisesti kovat staijimiehet eli Nylanderin veljekset manailivat, sillä he olisivat todennäköisesti olleet Sandikassa staijaamassa, jos ei olisi ollut taistopäivä. Oskulle paineita aiheutti myös Espoon Matalajärvellä lennellyt mehiläissyöjä. Minulla suula ja Merops on eliksissä, joten en stressannut vaan nautin keväästä.

Suorituksemme taistossa oli jokseenkin tasapaksu, mutta kaipa me ihan hyvää työtä onnistuimme tekemään. Uusia lajeja kolmannella kokemuksella olivat nokkavarpunen ja keltasirkku sekä tervapääsky, joka tuli vuodariksi. Suopöllö oli mukava nähdä. Harakka ja pulu olivat tällä kertaa helppoja, kun ne aiempina vuosina ovat tuottaneet vähän harmia. Hyönteissyöjiä ei paljoa ollut, mutta leppälintu ja mustapääkerttu kuitenkin. Vesilintupuoli oli myös melkoisen heikko. Jouhisorsa ja uivelo puuttuivat ilmeisesti koko lahdelta. Kaikkein synkimmältä näyttää heinätavin suhteen. Aiemmin se on saatu, nyt jäi saamatta. Lajilla menee hyvin huonosti.

Listasimme sata ja yksi lajia, mikä riitti koko Suomessa jaettuun viidenteen sijaan. Sijoitus siis jopa parani hieman ja säilytimme Viikin kakkossijan. Ei voinut valittaa, vaikka rariteetit menivätkin oikealta ja vasemmalta ohitse.

Sunnuntaina toukokuun neljäntenä raahauduimme Saarelan Laten kanssa auringonnousuksi Porkkalan kärkeen. Paikalla ei ollut ketään, mikä viittasi olemattomaan muuttosäähän. Onneksi seuraksi saapui suomalaisen lintuharrastuksen ikiliikkuja, pinnakärki Pekka Komi ehtymättömine tarinalaareineen. Kompen juttuja kuunnellessa tyhjän taivaan ja horisontin tuijottelu oli varsin rattoisaa.

Ruksasimme retken päätteeksi 1/2 allihaahkaa Lauttasaaren edustan saarista. Vielä kun tuon lajin joskus näkisi hyvin.

Maanantain kulku sai jälleen kerran yllätyskäänteen, kun Ulvilasta piipiteltiin Suomen noin kymmenennestä lehmähaikarasta. Lähdimme täydellä autolla työntelemään taas kohti Satakuntaa kovan toukokuunpinnan toivossa. Forssassa pysähdyimme kahville, kun lintua ei missään vaiheessa ollut saatu hallintaan.

Itsehän olin jo kerran toukokuussa hylsyillyt lehmähaikaraa kotikonnuilla, tarkemmin Iin Kuivaniemellä. Ystäväni Otso Valkeeniemi löysi uudestaan linnun yhdessä Wille-Pekka Lepon kanssa minun ollessani Oulussa kahlaajaretkellä pyörällä. Lähdin hitaalla lähdöllä bongaamaan, ja lintu oli kadonnut ikiajoiksi päästessäni paikalle. Elishän on hoidettu Mäntsälästä monen muun tavoin. 

Olimme jo lähdössä kotiin päin, kun tulikin uutta tietoa linnun liikkeistä. Päätimme painaa päätyyn asti. 

Kotona olin yhden aikaan yöllä hylsyn kanssa. Seuraavana aamuna väsytti aika paljon. Mäkelän Petteri hoiti linnun Porinpinnaksi aamustaijilta, minkä jälkeen se katosi taas. Kärvistelin töissä uupuneena ja kärttyisänä.

Iltapäivällä pyöräilin Viikin kautta kotiin. Oli aivan hirvittävää. Pohjoistuuli piiskasi hyisiä sadekuuroja niskaan toisensa perään. Mikä parasta, sama pohjoisvirtaus näytti sääennusteen mukaan jatkuvan koko 10 päivää, jota ennuste osasi ennustaa. Lämpötilat nousisivat hädin tuskin kymmenen asteen paremmalle puolelle.

Kuvituskuvan lehmähaikara ei liity tapaukseen. Tarifa 3/2025.

Kylmä pohjoisvirtaus jatkui toukokuun ensimmäisen kokonaisen viikon alussa. Tiistai-iltana uskaltauduin retkelle. Ilahduttavaa oli nähdä suuri määrä kahlaajia Bruksvikenin kosteikolla, jossa nyt oli ihanneolosuhteet. Lampiviklo oli toiveissa vähän löytää, mutta parempaa laatua ei liro- ja suokukkovoittoisesta kahlaajamassasta löytynyt. Tippa meinasi tulla linssiin, kun näin kevään ensimmäiset kolme töyhtöhyypän poikasta piipertävän niityllä. Mitenköhän mahtavat pienet palleroiset pärjätä näin kylmässä kevätsäässä ja petojen armoilla?

Siirryin länteen. Maarilla tuuli hyytävästi, enkä viihtynyt kauaa. Siellä sentään mustapyrstökuiri.

Illan jo hämärtyessä pistäydyin vielä Viikissä, jossa moni muukin oli bongannut Anu Hiekkasen löytämän hienon pikkusieppokoiraan. Piilokojulla viiksitimalit pingahtelivat ja aggressiivinen laulujoutsen hääti kanadanhanhea pesänsä läheltä. Viiksitimalista tuli mieleen mestarin kertoma tarina Lågskärin Suomen toisesta. Lintua oli käyty saaressa lentokoneella hylsyämässä. Joku oli sitten todennut, että noilla siivillä ei koskaan lennetä Suomen mantereelle. Seuraavana keväänä laji oli Halikonlahdella bongattavissa. Siitä se sitten on yleistynyt. Viime talvi oli timalille helppo.

Patopolun päässä ruokosirkkalintu surisi ja pikku-uikku pulisi kertaalleen. Harvinaisuusrintama oli hiljentynyt. Tyyntä myrskyn edellä?

Vanha koiras pikkusieppo on sympaattinen otus. Viikki 7.5.2025.

Perjantai-iltaa päätin viettää tekemällä pienen retken Maarille. Kehä 1:llä oli joku tilanne päällä. Ei olisi kannattanut. Istuin ruuhkassa hermona.

Kävelin Maarin niityn reunaa aidanvieritse ja ylittelin mutaisia kohtia ja vetisiä ojia. Pian äkkäsin ison oloisen kirjotikan matalalla kuolleilla puilla. Vasetikoirashan se oli. Kiva sponde.

Löysin hyvän paikan ja jäin vartomaan. Tornissa oli porukkaa, ja pian minulle soitettiin ja neuvottiin, mistä pitäisi etsiä torniporukan taivaalla näkemää haarahaukkaa. Nuijasin. Minun näkökulmastani vika oli huonoissa nuoteissa. Vikaa on aina helpompi etsiä muista kuin itsestään.

Sain harjoitella keltaisten västäräkkien määrittämistä. Laitan kuvat alle.

Laajalahti 9.5.2025.

Laajalahti 9.5.2025.

Lauantaina koittikin sitten pitkään odotettu retki. Kolmantena vuonna putkeen olimme lähdössä Mikko Salosen järjestämällä veneellä Isosaareen 25 bongarin voimin. Se tarkoitti hyvin aikaista heräämistä taas kerran.

Hieman myöhässä aikataulusta neljän jälkeen istuimme täyteen ahdetussa M.S. Taxenissa putputellen kohti Isosaarta. Odotukset eivät tainneet kenelläkään olla suurensuuret. Tuuli oli ollut pohjoisen kantilta jo päiväkaudet, joten minkäänlaista muuttoryntäystä ei ollut luvassa tänäänkään.

Päivän jännittävin hetki koettiin heti aamutuimaan, kun Porvoon Söderskär piipitti 5:50 leveäpyrstökihun länteen. Tunnelma lässähti piakkoin, kun emme löytäneet edes kandia.

Päivän mittaan suurinta hupia aiheutti hulvaton läpänheitto porukassa sekä tavallisten lajien Isosaarenpinnabongaukset. Onnistuin bongaamaan järripeipon, pensastaskun, mustaviklon ja töyhtöhyypän. Uusia saarenpinnoja tuli 14 kappaletta. Pitäisi käydä tuolla muulloinkin kuin toukokuun alussa, jotta lajeja saisi enemmän.

Listasin saariretken lajit Ebirdiin. 80 kappaletta niitä kertyi.

Lintupäivä oli muuallakin varsin seesteinen. Maihin päästessä bongariretkue joutui pulaan, sillä sataman portti vaikutti olevan lukossa. Ongelma ratkesi kokeilemalla, liikkuuko liukuportti. Se liikkui, sillä iso munalukko ei ollutkaan portissa kiinni. Tilanne huvitti meitä kovin.

Saariretkeltä pommiin nukkunut Osku oli herännyt ja haki minut ja Terhin bongaamaan Porvoosta löytynyttä amerikanhaapanaa. Ei se ollut kuin pelkkä vuoden- ja päivänpinna, mutta mikäpä bongaamisen voittaisi. Bongasimme sen päälle vielä peltosirkun Kaarenkylästä. Vakiopaikalle oli juuri ilmeisesti saapunut yksi lintu laulamaan, ja hienosti lauloikin.

Riskilöitä näkyi tällä Isosaaren retkellä mukavasti. 10.5.2025.

Äitienpäivänä ikävöin äitiä ja staijasin auringonnoususta asti Emäsalon kärjessä ylhäisessä yksinäisyydessäni. Mitään en nähnyt taaskaan. Yksi tundrakurmitsa muutti punakuiriparvessa kohti arktisia. Söderskär hälytti jääkuikan, mutta kaipa se meni liian kaukaa minulle tai en osannut.

Vajaat viisi tuntia tapitettuani lähdin kohti Helsinkiä. Äitienpäiväpinnat mielessäni pistäydyin Haltialan tulipäähippiäisellä. Maarilla oli mukava höpöttelytunnelma, kuten yleensä. Se tarkoitti, että linnut eivät taaskaan liikaa sosialisointia häirinneet. Sitruunavästäräkki niityllä näkyi. Pari lapinsirriä piipersi lietteillä.

Laakson Arton kanssa kävimme vielä käenpiikareviirillä ja löysimmepä peräti Jynxin pesän. Enpä ollut sellaista ennen nähnytkään.

Äitienpäivänpinnoja tuli 49 kappaletta.

Uuden viikon aluksi lähdin maanantai-illan retkelle eräälle joelle. Olin saanut kuulla pesivästä virtavästäräkkiparista. Pari tuntia vierähti niiden ruokintatouhua ihmetellessä ja kuvaillessa. Hienoa, että näitä täällä etelässäkin pesii.

Illalla hylsyilin monen muun kanssa Meilahden keltahempon.

Käenpiika on harvalukuinen tikka ja pitkän matkan muuttaja. Espoo 11.5.2025.

Virtavästäräkki on harvinaista herkkua. 12.5.2025.

Tässä amerikanmustalinnussa oli siis sellainen tausta, että kun olin juuri muuttanut Helsinkiin 2022, 1.5. olin Oskun kanssa retkellä Loviisassa. Siellä moottoritiellä autostani hajosivat jarrut, ja loppuretki oli vähän semmoista sitkuttelua. Helsingistä tuli häly taigauunilinnusta, joka on keväisin kova, niin menimme sitä bongaamaan. No juuri ennen kuin päästiin Kivikkoon, sieltä Lappeenrannasta piippasi amerikanmustalinnun. 

En tuntenut silloin vielä ketään, eli en päässyt lähtemään, kun se auto oli paskana. Jarrut ihan kuumana kävi, mutta taigauunilintu hoitui. 

Nyt sitten 1.5. kun olimme menossa sinne Säppiin, ilmoitti Tomas Swahn Lågskäriltä upean amulin. Sinne en mitenkään päässyt tai saanut aikaiseksi lähteä, kun on ollut tätä muutakin.

Sitten 13.5.

Porvoon Kortasskär 10:53: AMERIKANMUSTALINTU. 1 p mustalintuparvessa, löysi M. Leivo. Iloisevasta staijiporukasta, Jari Lehtinen.

Sitten alkoivat puhelimet soimaan. Kello 16 istuin jo veneessä menossa saareen. Pienen etsiskelyn jälkeen elis oli TOTTA! Kyllähän tuommoinen paikko maistui aivan uskomattoman makealle siinä hetkessä ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Mukana paras kaveri Osku tietenkin, ja monta muutakin tuttua saaressa. Kevätsääkin suosi.

14.5. en saanut sitten yhtään päivänpinnaa, en ensimmäistäkään. Torstaina 15. päivä lähdin illalla Viikkiin Ahvenaisen Arton kanssa retkeilemään. Se on harvinaista herkkua se. Kultarinta vaakkui vuodarilistalle Pornaistenniemessä. Ruokosirkka surisi edelleen.

Pornaistenniemen torniin kivuttua äkkäsin puhdistamoa kohti lipuvan haarahaukan, mukavaa.

Heinätavit ja jouhisorsat ilahduttivat. Päivänpinnoja tuli viitisentoista kappaletta.

Salosen Mikko veti Tringan aloittelijoiden ryhmää, jolle saimme kertoa, mikä lintuharrastuksessa kiehtoo.

"Siinä meni Pikkarainen - pinnakärki"... tai jotain Mikko selitti ryhmälle, kun poistuimme mukavalta iltaretkeltä. Huvitti.

Perjantai koitti, työpäivä lusittiin, ja vihdoin alkoi pitkään odottamani kuukauden loma. Vielä päivällä en tiennyt, minne suuntaisin vai suuntaisinko minnekään, mutta Sastamalasta tulleet päivitysviestit naaraspunajalkahaukasta saivat lähtemään töistä kohti Pirkanmaata. Pakkasin hätäisesti kaikenlaista kamaa mukaan sen verran, että pärjäisin vaikka viikon retkellä. Kaikkea en tietenkään muistanut siltikään. Lindemanin Kalle lupasi ystävällisesti yösijan, joten kaikki oli valmista kaikkien aikojen hylsyloman aloitukselle.

Mitään ei kuulunut sillä aikaa, kun köröttelin kolmostietä luoteeseen. Perillä Sammaljoen pellon reunalla valkeni se kuuluisa karu totuus. Ei ollut mitään nähtävää. Lintua ei ollut nähty tuntikausiin. Aiemminkin se oli tehnyt pitkiä katoamistemppua ollen välillä uskomattoman hienosti näytillä. Reilun tunnin staijaamisen jälkeen metsänlaidasta lensikin pienehkö Falco koukaten pellon pintaan ja häviten. Siinä se ehkä meni. Heikkoja kuvia saatiin. Tätä kirjoittaessa niiden määritysarvo oli tuntematon. Myöhemmin kuvista paljastui nuori nuolihaukka.

Kallen kanssa oli mukavat jutustelut illankähmässä. Aamulla lähdimme molemmat retkelle. Suuntasin uudestaan Sammaljoelle, summasin 49 lintulajia, mutta en punajalkahaukkaa.

Otin nokan kohti Satakuntaa. Pelotti koko ajan, että kohta jostain etelästä piipataan jotain kovaa. Mitä pohjoisemmaksi pääsin, sitä lievemmäksi tunne jostain syystä ihme kyllä muuttui. Kaikenlaista toukokuista tohinaa kyllä oli, mutta ei mitään järkyttävän harvinaista. Porissa asioin Prismassa, hylsyilin vähän kuningaskalastajaa ja jatkoin kohti Kristiinankaupunkia. Merikarvianjoella oli tietysti virtavästäräkki.

Oli kesäistä ja mukavaa. Varasin majoituksen Merikarvialta. Piipahdin Siipyyssä, jossa bongasin sepelrastaan ja soittelin Janssonin Samille. Hän neuvoi käymään Hamnfjärdenillä. Sepä vasta olikin uskomattoman upea, matala flada. Nopealla selauksella löysin 195 kahlaajaa, pääosa liroja. Heinätavi ja muita Anaksia oli vöyreästi. Sami oli laskenut illalla 400 kahluria. Tuollaisista määristä ei PK-seudulla saa nauttia.

Euroviisut jäivät majapaikassa katsomatta, kun painuin pehkuihin. Herätys oli tietenkin kolmen jälkeen. Varttia yli neljä tapasin Pajusen Matin, jonka kyydissä pääsin Siipyyn staijijengin salaiselle mansikkapaikalle. Kalliolla lintuja laski jo Veikko Forsberg. Myös Ilkka Iivonen saapui myöhemmin täydentämään joukkion.

Olin tullut katsomaan, onko Siipyy maineensa veroinen muutonseurantapaikka. No olihan se. Mustalintua eli mullia lappoi horisontissa tonnikaupalla heti auringon luodessa ensisäteitään merelle. Veikko kirjasi niitä aamun mittaan yli neljäkymmentä tuhatta. HUH HUH!

Kello oli hieman yli puoli kuuden, kun Veikko huusi: JÄÄKUIKKA! Hermostuin ja vapisin äkisti. Lintu löytyi kuitenkin nätisti putkeen, ja onnistuin ottamaan siitä jopa heiluvaa videokuvaa. Aivan mielettömän kaunis olento luunvalkoisine nokkineen!

Melanittojen meno jatkui mullien jälkeen pilkkasiivillä. Luukkujakin muutti tuhansittain, joukossa etelänkiisla. Mainitaan muuttajista nyt myös vaikka 1284 allia, 254 kaakkuria ja 500 muuta kuikkalintua, merisirri, 62 merikihua, 142 ruokkia ja 645 lapintiiraa. On kai se sanottava, etten tuollaista ollut kokenut, vaikka merelle onkin tullut tuijoteltua sentään jonkin verran.

Kello yhdeksän ilmoitin Lintutiedotukseen Veikon plokkaaman naarasallihaahkan pohjoiseen kahden telkän kanssa läheltä.

Ai että.

Puolen tunnin kuluttua tästä Österbergin Jukka ilmoitti Nivalasta löytyneen harjalinnun, joten kohtaloni oli sinetöity. Maha täynnä upeaa vesilintumuuttoa köröttelin Pohjanmaan lakeuksien halki kohti kotiseutuja. Seinäjoen ABC:n vessassa revin kalsareita pois päivän lämmettyä ja kuuntelin vartijan painia paikallisen spurgun kanssa. Onko hienompaa?

Uskoin harjalinnun olevan näytillä illalla maatilan touhujen rauhoituttua, joten en pitänyt kiirettä. Kävin ensi kertaa Evijärven Särkijärvellä, joka on mustatiiroistaan tunnettu. Ainakin viisi viuhtoi kosteikolla, turhan kaukana kuviin. Kaunis lintu.

Pistäydyin eräällä Valkeeniemen Otson salaisella maakotkapaikalla. Paikalle pölähti pikkulapsi, joka luukutti puhelimesta jotakin raivostuttavaa kilkutusta ja lauloi omalla tyylillään Happy Birthday to You:ta. Nauti siinä sitten luonnon rauhasta.

Sinisuohaukkakoiraan kohdalla autoni pysähtyy liki aina. Nivala 18.5.2025.

Nivalaan. Ennen harjalintupaikkaa pääsin hetkeksi kuvaamaan upeaa sinisuohaukkakoirasta. Alkoi tuntua kotoisalta.

Harjalintupaikalle, jossa oli jopa muutamia bongareita. Tunsin hieman painetta kuukausipinnasta. Niitä ei ollut juuri ropissut. Vesparin kanssa meni vituiksi. Sitä ennen mustajalkatylli ja töyhtökiuru olivat jo kauan sitten kadonneet. Tylli olisi ollut Uudessakaarlepyyssä, kiuru Vaasassa. Molemmat aivan liian kaukana arkena.

Harjalintu lensi pian mullospellon poikki suoraan ohitse kadoten sitten uudelleen. Jes! Vuoden kolmas, mutta ensimmäinen toukokuussa, mikä tärkeintä.

Karautin Kalajoelle, josta saunallinen pikkumökki irtosi viidelläkympillä. Mahtava diili. Löylyt maistuivat rajun ajoviikonlopun päälle.

Harjalintu näyttäytyi pikaisesti Nivalassa. Dokumentin ehti ottaa. 18.5.2025.

19. toukokuuta heräsin varhain. Aamu Kalajoella oli todella kylmä. Ensimmäiseksi kohteeksi otin lähistöllä havaitun ruisrääkän, joka hyvin nopeasti soittikin quiroaan muutaman kerran iloisesti vuodenpinnaksi. Suuntasin Hiekkasärkkien alati kehittyvään turistikeskukseen, joka yhä on silti linnuille mieleinen levähdyspaikka. Mustakurkku-uikkujen paljous hämmästytti. Paikalla oli myös toistakymmentä punakuria ja muutenkin lintuja mukavasti. Paleli vain.

Kahlaajia oli todella paljon lakeuksilla paikoittain. Suokukot, Kalajoki 18.5.2025.

En kauaa viihtynyt, vaan lähdin ajelemaan kohti Lettoa. Pyy pyrähti matkoihinsa tien reunasta. Niitä on aina kiva nähdä. Letolla tai oikemmin ehkä Pitkäkarilla lintuja oli paljon. Monilajisesti sorsia ja kahlaajia. Jäämassoja näkyi vielä Perämerellä aiheuttaen lämpöväreilyä ikävästi. Ihana pikkutiirapari löytyi Paskaperän ja Pohjanreiän lähistöltä. Katselin kivan näköistä pajukkoa ja ajattelin, että edes sinirinta pitäisi itse löytää. Eiköhän sellainen pian tuijotellut minua pajun oksalta.

Tuossa puskassa pitää olla sinirinta... ja siinä oli. Kalajoki 19.5.2025.

Limingasta piippasi edellispäivänä löytyneen palsasirrin, ja bongausjalkaa alkoi vipattaa. Lähdin kohti kotikontuja. Virkkulassa toistakymmentä ornia seisoi putket tanassa. Lintu oli ollut hukassa yli tunnin. Joku rivistä totesi, että nyt se varmaan löytyy, kuin suurikin stara olisi saapunut paikalle.

Löysin linnun kymmenessä minuutissa.

Onhan se niin, että lintuja oppii tuntemaan vasta sitten, kun niitä on ensin nähnyt. Tälläkin kotiseutumatkalla oli ilahduttavaa huomata, kuinka paljon muutaman vuoden etelässä elo ja aktiiviharrastaminen ovat opettaneet. Sitten taas huomaa jonkun ihan tavallisen lajin aiheuttavan vaikeuksia ja putoaa maan pinnalle.

Ihmettelin Liminganlahden valtavaa kahlaajamassaa ja nautin elämästä. Oli upeaa olla siellä, mistä tämä harrastus aikanaan alkoikin. Olosuhteet olivat aivan poikkeukselliset. Pohjoistuuli oli painanut vedet pois ja pysäyttänyt tuhatmäärin kahlaajia Oulun seudun rannoille. Sain samalta seisomalta useamman vuodarin: pikkusirrejä, jänkäsirriäisiä ja vesipääskykin oli.

Lapinsirri on Perämeren rantojen harvalukuinen pesimälaji. Siikajoki 21.5.2025.

Juhani Karvonen löysi reviirilleen saapuneen rantakurvin, joten läksin sitä bongaamaan. Siellähän se piipitti lyhtypylvään nokassa teollisuusalueella.

Loppuiltapäivä olikin sitten yhtä tuskaa. Hyörin ja pyörin erilaisissa toinen toistaan kehnommissa talousmetsissä löytäen ei juuri mitään.

Olin illalla aivan kuitti, mutta lähdin silti Pekka Majurin kanssa Tauvoon iltastaijille. Melanittojen meno oli aivan huikeaa. Summasimme parikymmentä tonnia. Hailuodossa oli tuona iltana laskettu kai PPLY-alueen ennätysmuutto. Suurin osa meni hirmuisen kaukaa, mutta osa tuli nätisti läheltäkin. Myös härkälintuja muutti sadoittain, mikä oli hienoa katsottavaa.

Päivä oli kokonaisuutena huikea, vaikka venähti äärimmäisen raskaaksi. Sain 46 päivänpinnaa.

Pikkutiira kuuluu Perämeren helmiin. Raahe 20.5.2025.

Tiistaina 20.5. Espanjan matkatoverini Antero Kurikka vei minut ystävällisesti paikkoihin, joissa en ollut koskaan aiemmin käynytkään.

Pohjois-Pohjanmaalta löytyi metsää!

Siis sellaista oikeaakin, joissa viihtyvät lajit kuten tilhi, punatulkku, pyy ja teeri. Sekä jopa pöllöt.

Sain nuotit myös eräälle salaiselle lajille. Löysimme myös isolepinkäisen, palokärjen, pikkukuovin ja eräitä muita hyviä lajeja. 

Melanittoja tuli ihmeteltyä enemmän kuin koskaan. Pilkkasiivet, Siikajoki 20.5.2025.

Illalla staijasin Iikka Heikkalan kanssa taas Tauvossa parempien kihujen toivossa. Melanittaa meni edelleen, nyt luoteistuulessa kivasti lähempää. Joukossa härkälintuja, lapasotkia ja alleja. Hieno havainto oli neljän haahkakoiraan parvi. Se on kiva laji alueella.

Ilahduin kovin, kun komea karikukko tuli aivan tornin eteen patsastelemaan yli tunniksi. Kahlaajillakin oli muutto päällä.

Nämä söpöt palleroiset ovat lehtokurpan jälkikasvua. Siikajoki 21.5.2025.

Viikonloppuna odotti Pohjois-Pohjanmaan Lintutieteellisen Yhdistyksen 40-vuotisjuhlaralli, jota varten olin kotiseuduille saapunut. Käynnissä oli rallin pohjustus.

Siispä päätin vielä hieman epätoivoisestikin illalla yrittää paria pöllöpaikkaa. Tiedossani oli vuosien takaa lapinpöllön pesäpaikka. Ajelin sinne ilman suuria toiveita. Masentava näky oli vastassa, kun suurin osa lapinpöllömetsiköstä oli hakattu.

Mutta eipä ollut sitä puuta, jossa lapinpöllöemo nytkin hautoi! Jättipotti!

Helmipöllöpoikue oli toukokuun paras löytöni ja syöpyi mieleen. Kuva on otettu hyvin hämärissä. Pohjois-Pohjanmaa 20.5.2025.

Olin merkannut jonkin keväisen huuhkajanuotin Tiirasta kartoilleni ja päätin käydä yrittämässä sitä vielä, koska se oli melko lähellä. Huuhkajaa en löytänyt, mutta metsästä kuului outoa vikinää. Tarkistin asian.

HELMIPÖLLÖJÄ! Olin juuri löytänyt meille rallia varten lapinpöllön pesän ja helmipöllöpoikueen. Tuplajättipotti!

Pohjois-Pohjanmaan taianomaisessa yössä tehtiin suuria urotekoja. Hymy oli korvissa.

Viirupöllöemo vahtaa kulkijaa. Pohjois-Pohjanmaa 21.5.2025.

Yövyin näppärässä Airbnb-rivitaloyksiössä Limingassa. Paikka toimi oivana tukikohtana pohjustusretkilleni. Keskiviikkona suuntasin uudelleen salaisiin metsiin. Olin kuullut Iikalta erään arvolajin pesäpaikan. Saavuinkin sinne, ja laji oli heti hienosti äänessä.

Kuulin läheltä ohutta tiksuttelua. Olisikohan...

No olihan se!

Vartin taistelun jälkeen sain pohjansirkun lopulta näkyviin. Samalla paikalla lauloi myös hömötiainen.

Päivän parhaisiin pohjustushavaintoihin kuului myös pieni lyhytnokkahanhiparvi, jonka näin Varessäikässä. Tähän aikaan ne alkavat olla jo menneet pesimäseuduilleen. Iltaretkeltä koppeuduin vasta yömyöhällä.

Siirsin tukikohtani lapsuudenkotiin aikeissa pohjustella loppuviikon Oulun lähipaikkoja. Torstaina kävin kuulostelemassa vanhaa pikkusieppometsää. Kuusitiainen siellä lauloi, mutta pikkusieppo ei. Oli hiivatin kylmä.

Pikkulepinkäispaikka petti. Mietin käyntiä Muhoksella, mutta suuntasinkin Kelloon etsimään huhuttua pähkinänakkelin pesää. Eipä löytynyt nakkeleita. Pari härkälintua lillui Kellon kalasatamassa. Kellonkartanon pelloilla oli kapuloita, mutta ei keräkurmitsaa.

Tsekkailin paikkoja Oulun pohjoispuolella saamatta mitään sen kummempaa aikaan. Oulunsalon Papinjärvellä tapasin Otson. Etsiskelimme mustatiiraa ja löysimmekin yhden sijaan kaksi. Sponde! Saimme turkinkyyhkyn Oulunpinnaksi Oulunsalosta. On se erikoista, että sellainenkin kuuluu nykyään Ouluun.

Staijailin hetken nostalgisella Iinatin kasalla ja näin huiman piekanamuuton. Yhden kappaleen. Se olisi rallissa kovaa valuuttaa. Kahvittelin Piiraisen Jukan hienossa uudessa rantalukaalissa ja sieltä lähtiessä näin todennäköisen naarasarosuohaukan lipuvan ylitseni kiikarilla liian kaukaa.

Viimeisen päivän pohjustelujen helmiin kuuluivat muun muassa lyhytnokkahanhet, helppo käenpiika ja pesivä pyy sekä tundrakurmitsa ja heinätavi. Perjantai-iltapäivänä pidimme leppoisan kokoontumisen Otson ja Antun eli Espanjan matkaporukamme kesken. Sitten olikin aika hetki levähtää ennen viikonlopun koitosta.

Lauantaiaamuna 24.5. kokoonuimme Oskun, Otson ja Wille-Pekan kanssa Kaakkurissa, josta lähdimme hakemaan lentokentältä varaamamme vuokra-auton. Meillä piti olla alun perin viiden hengen joukkue, joten henkilöautolla rallaaminen olisi tuntunut järjettömältä. Tiivistä kaiken tavaramäärän kanssa tuli nytkin, vaikka saimme allemme mukavan Volkswagen Caddyn. Ennen rallia kävimme pohjustamassa vielä Papinjärven mustatiirat ja toteamassa, että ne eivät ole paikalla.

Matkalla aloituskohteelle teimme veikkauksia sadan lajin katkaisuajasta ja lajimäärästämme. Otso veikkasi satasen katkeavan viidessä ja puolessa tunnissa. Minä taas olin optimistisin lajimäärän suhteen: arvasin 156.

Reittimme oli pitkälti samantyyppinen kuin edellisvuonna, jolloin ensimmäisessä rallissa olimme saaneet kasaan kolmella miehellä 147 lajia. Etunamme nyt oli viikon aikana tekemäni pohjatyö, sekä toki muidenkin valmiit nuotit.

Kiltit pojat ja tuhmat Tytot vm. 2025. OV, OS, WPL, AP.

Aloitimme Oulun koillispuolen suoalueelta. Ymmärtääkseni kyseessä on yksi klassisista rallialoituksista. Tavoitteena oli nähdä petolintuja ja mieluiten se hienoin niistä: maakotka.

Aloituslajiksi otimme sääksen kello 11:20. Arvelimme sen riittävän vaikeaksi. Pandareita oli ilmassa peräti kolme kerralla, erikoista.

Pian perään tuli listalle mehiläishaukka. Hieman ennen kello kahtatoista W-P nuotitti meille isoa petoa melko kaukaa. Heti kun se käännähti, tiesi mitä katsotaan. MAAKOTKA! Vanha lintu näkyi upeasti pitkän tovin. Aloitus oli mennyt täysin putkeen.

Jatkoimme matkaa suometsäalueiden läpi ja melkein heti löysimme iloksemme laulavan pohjansirkun. Myös pohjustettu töyhtötiainen piti. Lupaavaa!

Hoidimme punasotkat liki ainoalta tunnetulta pesimäjärveltä ja jatkoimme sitten kohti Oulua. Hietasaaressa W-P oli nähnyt pohjustellessa nokkavarpusparin, mutta sen tiesi vaikeaksi ainakin iltapäivänä. Eipä niitä löytynytkään.

Toppilan Möljältä hoidimme pikkutyllin ja räyskän. Paikka vaikutti aika olemattomalta, mutta katselin kuitenkin merelle mahdollisimman tarkkaan. Saaren latvassa näin sen. HAIKARA!

Sekä harmaa- että jalohaikarat ovat PPLY:n rallissa kovia lajeja. Tämä paljastui vastavalosta huolimatta jalohaikaraksi noustuaan lentoon variksen ajamana. Ajattelimme saavamme jopa potentiaalisen ässän, sillä laji oli ollut tiukassa tänä keväänä. Lintu laskeutui vaikeasti väreilyyn. Just hyvä.

Oritkariin, jossa lehtokerttu petti, mutta tilalle tuli aina kova urpiainen. Pienen odottelun jälkeen myös rantakurvi aloitti aktiivisen laulun kadoten sitten ruokailemaan. Jesss!!

Äimäraution raviradalta saimme hoidettua varpusen ja onneksemme tiklinkin. Sekään ei tuossa kisassa ole itsestään selvä. Kottaraista ei vain näkynyt.

Oulunlahden uimaranta antoi odotetun valkotäpläsinirinnan, jänkäsirriäisen ja suosirrin. Pohjustuksen lyhytnokkahanhet olivat tietysti kadonneet. Olosuhteet olivat ralliin muuttuneet aivan olennaisesti vedenkorkeuden noustua plussalle oltuaan aluksi kymmeniä senttejä miinuksella. Kahlaajat olisivat tiukassa, mutta oli petokeli. Yksi rallijoukkue olikin nähnyt jo pikkukiljukotkan heti aloituksessa.

Jatkoimme Vihiluotoon, jossa se satanenkin sitten katkesi uuttukyyhkyllä. Otson veikkaus taisi mennä kymmenellä minuutilla pieleen. Kohokohta oli kuitenkin minun nyppäämäni arosuohaukka. Otso hoiti meille varpushaukan.

Iltamme jatkui Kempeleen varmoille mustakurkku-uikkupaikoille, joilla ei ollut uikkua, mutta hemppo ja turkinkyyhky oli. Ohjelmassa oli siirtymä Tyrnävälle. Käenpiika onnistui taas suotuisasti heti paikalle tultaessa. Myös peltosirkku lauloi heti, kun raotimme auton ikkunaa.

Pistäydyimme eräälle suolle, jossa piti olla kapustarinta ja pikkukuovi. Kapulan löysimme, mutta kuovia emme. Palasimme Tyrnävän pelloille etsimään keräkurmitsaa. Siellä pikkukuovikin sitten kuulutteli itsensä lajilistallemme.

Oulunsalosta hoidimme pohjustetun pyyn pesän ja suuntasimme Papinjärvelle, jossa kaksi mustatiiraa nyt taas lenteli. Yeah!

KPTT iltastaijilla Nenännokalla. 24.5.2025.

Akionlahti ei antanut kummempaa, ja ilta päättyi staijiin Nenännokalla. Arktikaa meni ihan kohtuullisesti, ja lajeja karttui hiljalleen.

Hämärän laskeutuessa ajelimme yrittämään luhtahuittia Nenälle. Matkalla meidät yllätti spontaani sarvipöllö. Sekös kelpasi. Huittia piti tovin odotella, mutta myös rallus pihisi samalla paikalla listalle.

Seuraava targetti oli huuhkaja, jollainen oli istuskellut monina öinä Tupoksen eteläpuolella moottoritien valotolpilla. Meille se tarkoitti useamman edestakaisen kierroksen ajelua motarilla. Tosi järkevää toimintaa!

Eipä näkynyt Buboa.

Hylsyilimme myös Tyrnävän viitakerttusen. Minulle kai neljäs hylsy kyseisestä lintuyksilöstä.

Meneillään olivat yön tunnit, joina lajeja ei kertynyt. Väsytti, mikä näkyi joukkueen mielialassa.

Yön valo kuuluu tämän rallin kohokohtiin. Oulu 24.5.2025.

Päätimme suunnata löytämälleni helmipöllöpaikalle. Sieltä pari poikasta löytyikin hienosti vikisemästä, ja hylsyputki katkesi riemukkaasti.

Myös lapinpöllö piti. Pieni poikanen keikutteli pesässä päätään somasti. Hieno yö!

Yön kruunasi W-P:n huikea veto takapenkiltä matkalla aamun salaisille metsäkohteille. Hei, oliko tuolla puun latvassa joku?

On se!

HUUHKAJA! Kiltit pojat ja tuhmat Tytot hihkuivat riemusta.

Sunnuntaiaamu valkeni metsässä. Monta hyvää lajia piti, mutta muutama pettikin. Pohjustettuja isolepinkäistä ja hömötiaista emme löytäneet, minkä huomaisimme myöhemmin maksavan meille kalliisti. Aamun metsäajelun kohokohtana oli Otson tieltä äkkäämä ukkometso. Se aiheutti riemukkaita ylävitosia.

Kello tikitti, joten piti siirtyä metsästä aamustaijille. Tauvossa kohtasimme vähemmän yllättäen muitakin rallijoukkueita. Heti okulaareihin osui uivelo, jota ei muualta rallissa löytynytkään. Yritin pimittää parhaani mukaan kolme muuttavaa jalohaikaraa naapureilta, mutta kas kummaa se ei onnistunut. Toisen joukkueen poistuttua meidät ohitti ihana isosirriparvi. Staiji tuotti meille vielä puuttuneet Gaviat ja ehkä jotain muutakin, jota en muista. Tuossa vaiheessa rallia väsy painoi jo melkoisesti.

Taistelu jatkoi Oulun eteläpuolella riskilöiden vakiopaikalla. Se onnistui mainiosti kiitos Otson tarkkojen silmien.

Riskilämestoilla ynnäilimme, mitä helppoja lajeja meiltä vielä puuttui. Listahan oli karmean näköinen: mustapääkerttu, lehtokerttu, peukaloinen, mustakurkku-uikku, kottarainen...

Sitten alkoi ehkä rallin näyttävin pikabongaussessio. Muut katsottiin Tiirasta, yhden Otso muisti kuulleensa aiemmin viikolla läheisellä työkohteella. Reilussa vartissa viisi helppoa puutetta oli kuitattu.

Loppurallin satsaisimme Oulun eteläpuolen huikeisiin rantakohteisiin. Niiltä napsuikin tasaisesti kivoja pinnoja: pikkutiira, karikukko, kanadanhanhi, tundrahanhi, pikkulepinkäinen. Hömötiainen petti edelleen tietopaikalta.

Viimeisellä kohteella listaltamme puuttui edelleen myös niittykirvinen. Käsittämättömän noloa. Otso muisti sen viihtyneen läheisellä pellolla aidan tolpilla pitkin kevättä. Siellähän se oli!

Niittykirvinen jäi viimeiseksi ja 161. lajiksi rallissamme, kun pohjustamallani sinisuohaukkapellolla päivysti vain kaksi suopöllöä, eikä taivaan tuijottelu tuottanut mitään muutakaan yllättävää.

Rallin purkutilaisuudesta muodostui uskomaton jännitysnäytelmä. Heti alussa kävi selväksi, että olisimme kiinni kärkisijoissa. Pomarinan mitalla rallin kestomenestyjäjoukkue Keijukaiset kepitti meidät yhden lajin voimin. Onnistuimme kuitenkin lyömään Petri Lampilan, Antti Peunan, Kari Soilevaaran ja Harri Taavetin järkyttävän kovan ryhmän niin ikään yhden lajin mitalla. Se lämmitti mieltäni erityisesti. Taakse jäi montakin muuta taitavaa porukkaa.

Lampila piti meitä viimeiseen asti jännityksessä, mutta lopulta lajit loppuivat heiltäkin.

Suorituksemme meni aikalailla nappiin. Reitti oli hyvin suunniteltu, mikä mahdollisti myös yllätysten osumisen sen varrelle. Muutamat spondehavainnot puolestaan säästivät arvokasta aikaa loppureitillä. Hampaankoloon jäi sopivasti tulevia vuosia varten.

Rallin jälkeen maistuivat pitkät yöunet. Kovin kauaa en kuitenkaan levännyt laakereillani. Porissa oli jo pari päivää viihtynyt kaksi avosettia, joten päätin suunnata etelään. Oskun kanssa ajelimme peräkanaa kohti Satakuntaa. Kuin vittuillakseen lensi sinisuohaukkakoiras upeasti auton edestä ennen Raahea. Hohhoijaa.

Poriin päästessä avosetit hoituivat näppärästi. Kävimme katsomassa toki myös nokisorsaa ja Enäjärvelle eksyneitä mustatiiroja. Olivatkohan ne nyt reissun kahdeksas ja yhdeksäs minulle. Aikamoinen invaasio tuntui olevan käynnissä. Sieltä täältä mustatiiroja piipiteltiin. Missä se valkoposkitiira lymyää?

Meillä oli vielä yksi kohde: Siuntio, jossa punapäänarskunaaras oli pidellyt majaa päivätolkulla. Viilenevässä illassa tuijottelimme sen oletettua olinpaikkaa toista tuntia, mutta turhaan. Hulppea reissu päättyi ikävään hylsyyn, kuinka ollakaan.

Tiistaina 27. toukokuuta oli keväisen lämmin päivä Helsingissä. Oli mukava olla taas kotimaisemissa. Oli pyykkiä pestävänä ja muutakin askaretta. Retkelle lähdin silti tietysti, kunhan olin ensin nukkunut. Olin harkinnut kaakonkulmaa, mutta jäin PK-seudulle narskun takia. Aloitin aamun kotinurkilta, kun Ahvenainen ilmoitti luhtakerttusen laulavan ihan lähellä.

Alueella oli myös idänuunilintuja, jollaista lähdin seuraavaksi metsästämään. Ehdin juuri päästä Haltialan metsiin, kun Jarkko Santaharju ilmoitti kiljukotkan istuvan Kivinokalla. Sellaisen haluan aina nähdä, jos mahdollisuus on. Siispä heti matkaan ja munaravia parkkipaikalta Kivinokan lavalle.

Salosen Mikko näki kotkan juuri nousevan ruovikosta puihin. Pian minäkin sen näin. Saimme seurata clangaa pitkät tovit, ja mikä parasta, hetken ajan samassa putken kuvassa paikallisen kattohaikaran kanssa. Aika hienoa!

Hetken tuijottelun jälkeen lähdin ajelemaan taas kohti narskupaikkaa. Toinen kiljukotka meni Saltfjärdenillä juuri kun olin kohdalla, mutta sen annoin mennä. Narsku vaati taas yli puolen tunnin etsinnän, mutta olihan se yhä paikalla! Päätin palailla Saltille tuijottelemaan taivasta, josko vaikka joku runsaina liikkeellä olleista arvokotkista sen sattuisi ohittamaan. Hangosta tuli häly riuttatiirasta, joka puuttui yllättävän monelta ja tietysti minultakin toukokuussa. Olin kaikesta ajamisesta ja valvomisesta niin väsynyt yhä, etten jaksanut lähteä yrittämään epävarmaa. Lisäksi oli kauhea nälkä. Päätin suunnata staijin jälkeen Tuomarinkylän kartanolle syömään ja sitten kotiaskareisiin. Riuttatiira olisi ollut paikalla vielä illallakin. Äh.

Iltaan toi sähköä Kirkkonummen Rönnskäriltä ilmoitettu ruskohaikara, jota yritimme vielä Lauttasaaren Myllykallion tornista kopittaa. Näkyi vain harmaita.

Keskiviikkona 28.5. nukuin pitkään. Heräsin vasta seitsemältä, ja huomaamatta oli jäänyt Hangon ed p riuttatiira -viesti. Paniikinomainen iski.

Terhin kanssa olimme matkalla mahdollisimman pian. Tätä pinnaa ei olisi ansaittu, mutta niin vain hieno lähes juhlapukuinen riuttatiira yhä katseli rauhallisesti Gåsörsuddenin kivellä maisemia. Mainio kuukausipinna tuli.

Pistäydyimme Vedalla ja totesimme, että Hanko näyttää melkoiselta lintutyhjiöltä.

Olisikohan Utsjoella toisin?

Kun kaksi hullua päätä lyödään yhteen, syntyy tällaisia ideoita.

Pikaisten kotikäyntien jälkeen päätimme lähteä bongaamaan ruostesorsaa Dálvadasille, Tenojoen rantaan.

Iltapäivällä olimme jo matkalla, ei pohjoiseen vaan itään. Vaati odottelua iltaan asti, kunnes pikkuhuittinaaras narahteli toukokuun listalleni. Ilta tuotti myös hyvin hätäisen ja huonon havainnon niittysuohaukkakoiraasta. Muut ehtivät määrittää, minä nähdä perävalot autosta juoksemalla.

Kuhankeittäjä on yhä vaikeampi nähdä Suomessa. Kanta on hiipunut. 29.5.2025.

Yölaulajien kuuntelu tuotti vuodareiksi viitakerttusen, viitasirkkalinnun, kehrääjän ja pari rääkkää. 

Yövyimme Hylsy-Volvossa Parikkalan hautuumaan parkkiksella, jossa kuhankeittäjän piti olla aamulla varma nakki. Käppäilin hautuumaan läpi viileän aamun raukeudessa, kun lopulta kuulinkin lammen rannan koivikolla surumielisen huiluttelun. Oriolus lauloi.

Bongasimme Saaressa pensassirkkalinnun ja lähdimme paahtamaan ylös. Ruostesorsa kutsui.

Seuraava pysähdys oli Sotkamon Losonvaaralla, jossa olin jo pitkään halunnut käydä. Vaarakuusikot puhuttelevat minua. Sinipyrstöt olivat vaiti, mutta idänuunilintu tsilputteli vuodenpinnalistoille. Piipahdus tuotti myös retken ensimmäisen metson, yhden monista.

Matkan taittuessa Suomi todettiin taas aika monesti pitkäksi maaksi. Huonoja yöunia oli takana jo monia, joten käytin kaiken liikenevän matka-ajan torkkumiseen. Volvon penkit olivat siihen kyllä varsin kelvolliset. Tyyny mukavoitti matkaa kummasti.

Koirassinipyrstö kuuluu mielestäni kauneimpiin lintuihimme. Suomussalmi 29.5.2025.

Suomussalmella joku oli havainnut pohjansirkun erään vaaran laiteilla. Oli lähellä tietä, joten päätimme piipahtaa. Heti kun avasin oven, kuulin tutun helkkyvän sävelen. Sinipyrstö! Suursuosikki lauloi itsensä vuodariksi spondesti. Löysin linnun, ja se oli vieläpä vanha koiras. Ihanaista.

Tästä meni tovi Kuusamoa kohti körötellessä, kun Taavetin Harri ilmoitti pihansa lintutornilla laulavan töyhtökiurun. Kahden hullun kuukausilistaajan ei ollut vaikea muuttaa reittiä Kuusamon lajien sijaan kohti Oulua. Lajihan oli ollut jo aiemmin toukokuussa Vaasassa pari päivää, mutta kadonnut sitten. En päässyt edes hylsyämään.

Kellossa lintu oli laululennossa kymmenisen minuuttia näkyen ja kuuluen heti paikalle saapuessamme. Sittenpä se katosikin tyystin näkyen vielä seuraavana aamuna tovin. Täpärälle meni!

Kävimme känkyllä Damlataksessa, ja sitten pitikin päättää mitä tehdään.

Mestarikuvaaja Markus Varesvuo oli dokumentoinut Kuhmossa ilmeisen Suomen toisen idänkäen!! Se olisi meille elis ja mega. Ainoa mutka matkassa oli pieni risteymän vaara. Pakkohan sitä oli kuitenkin lähteä bongaamaan, joten ei muuta kuin takaisin Kuhmoon, joka kerran jo ohitettiin.

Pelipaikalle oli "vain" kolmisen tuntia ajoa, joten pääsimme helpolla Helsingissä kököttäviin bongaritovereihin nähden. Heti kun avasimme ovet kainuulaisella vaarataimikolla, puputti aivan lähellä idänkäki! Mahtava fiilis.

Järin kauaa emme jääneet sitä ihmettelemään ja vältimme linnun häiritsemistä, sillä elispaineisia oli paljon muitakin.

Jatkoimme uudelleen Kuusamoon, jossa oltiin yösydämmellä tarkemmin keskiyöllä, sillä paria minuuttia ennen keskiyötä ehdimme vielä hylsytä riekkoa helatorstain kunniaksi. Tien laidassa vilisti kuitenkin pyy ja teeri päivän vaihduttua jo perjantain puolelle.

Muutaman tunnin Volvo-unien aikana satoi kaatamalla. Lepohetki Konttaisen parkkipaikalla venähti aamukuuteen. Sinipyrstöt olivat heti äänessä, kun autosta kylmänkankeina noustiin, mutta kuukkeleita ei vain näkynyt. Tovin aikaa niitä odottelimme, mutta ruostesorsan polte kutsui jatkamaan.

Utsjoelle oli vielä piiiiiitkä matka.

Kuusamon Kaukosaaresta tiirabongasimme lähtiessä pikkusirkun vuodariksi. 

Matkan varrella pyörimme vielä Kemijärvellä etsien pohjansirkkua ja aiemmin alueella pyörinyttä punapäänarskua turhaan.

Lapin tunnelmaan johdatteli tien ylittänyt riekkopari Saariselän kupeella. Ivalossa kävimme eväsostoksilla. Hävityn vedonlyönnin kunniaksi jouduin ostamaan Terhille myös pullon kuohuvaa. Hemmetti.

Neljän tuulen tuvalla söimme lohikeitot ja totesimme aiemmin pomminvarman taviokuurnaruokinnan aivan kuolleeksi. Vain muutama tavallinen lintu! Lapintiaisia ei ollut tietopaikoilla, kuukkelit pysyivät piilossa.

Heikko alku Lapin pikakiertueellemme.

Yksi nuotti sentään soi, kun pari vesipääskyä uiskenteli Basijärven vakiopaikalla.

Hoidin meille mökin läheltä Utsjokea Tenon rannalta, ja edessä oli loppusuora sorsapaikalle läpi Suomen kauneimpien maisemien.

Siellähän se odotti kiltisti! Teppanansaaren peltolaikulla torkkui hieno ruostesorsa. Vesilintuja oli paikalla paljon.

Pelloilla taapersi viisi harmaahanhea. Neljä oli metsähanhia, mutta yhtä piti katsoa vähän tarkemmin. Aika helppo se oli etäisyydenkin takaa todeta lyhytnokkahanheksi. Loppukeväästä ja kesällä laji on ihan kova.

Ai niin, ja olihan siellä heinikossa makoilemassa se kanadanhanhikin...

Lintu ohitettiin olankohautuksella muita katsellessa ja lyhäriä määrittäessä.

Sinirinta lauloi, oli melko lämmintä ja leppoisaa, kun perille oli vihdoin päästy. Pääsimme mökille, ja sauna laitettiin heti päälle. 

Saunaa odotellessa staijailin pihalla ja näin vuoden ensimmäisen tunturikihun sekä tunturin päällä soidinta lentelevän riekon.

Löylyjen myötä elämä tuntui nautinnolliselta. Uni maistui siistin mökin lakanoissa.

Tunturin peruskivi, kapustarinta. Pulmankijärvi 31.5.2025.

Pitkään emme tosin nukkua malttaneet, sillä aamu on aamuihmisten aikaa. Suuntasimme itään kohti Pulmankijärven hienoa ylänköä.

Pikkukuovit, kapustarinnat, sinirinnat, riekot, punakuirit, tunturikihut, allit, mustaviklot, kaakkurit, kuikat ja muut olivat kaikki tallella. Ainoastaan petolintujen totaalinen puute pisti silmään. Yksi ainoa merikotka oli ehditty nähdä koko Lapin alueella. Myöskään lapinsirkkua ei löytynyt aiemmilta paikoilta. Lunta ja vettä oli jängillä ja tuntureilla vielä paljon, ja pirun kylmä. Kevät oli myöhässä.

Kiirunalla on maisemat kohdillaan. Utsjoki 31.5.2025.

Päätimme kivuta erään läheisen vaaran päälle. Patikointi oli raskas, mutta vaivan arvoinen, kun kiirunat löytyivät laelta helposti. Näitä ei Pakilassa näe.

Alas kävellessä piippari kertoi sepeltaskusta. Ivalossa!

Minä halusin nähdä sen. Vaikka oltiin tavallaan "lähellä" oli ajomatka silti tuntikausien mittainen. Hermot siinä taas vähän kiristyivät ja ajomatka pelkän vuodarin takia tuntui täysin järjettömältä, mutta bongaus sentään onnistui. Hieno koiras sepeltasku oli pariutunut pensastaskunaaraan kanssa.

Ivalosta löysimme myös lapintiaiset.

Pitkän paluumatkan pysähdykset eivät tuottaneet mitään merkittävää ja ilta venähti pitkäksi. Saunan löylyt maistuivat taas.

Toukokuu oli hyvä päättää Suomen katolla rakkaissa tunturimaisemissa. Lomaa oli jäljellä vielä pari viikkoa, joten seikkailut jatkuivat heti kesäkuussa.

Toukokuun tilastot:

Toukokuu: 290 (+16)

Vuodarit 2025: 261 (+53)

Toukokuu 2025: 234

Riekkoja näkyi maamme katolla mukavasti. Lunta löytyi vielä helposti toukokuun lopussa. Utsjoki 31.5.2025.