Espanjaan huhtikuussa – Ei siinä mitään menetäkään

Punapäälepinkäinen Andalusian aamuauringossa.

Odotus oli taas ohi ja istuimme maaliskuun viimeisen päivän iltana Finnairin koneessa Osku Saarensillan kanssa matkalla Andalusian aurinkoon.

Reissu oli matkakumppanilleni ensimmäinen lintumatka ulkomaille laatuaan. Itse kävin Andalusiassa myös vuotta aiemmin ja tykästyin maisemiin kovasti.

Ajankohta oli nyt paria viikkoa myöhäisempi kuin viimeksi, mikä toivottavasti tarkoittaisi hieman runsaampaa lajikirjoa kohteessa. 

Suomessa huhtikuun alussa on yleensä vielä melko tylsää...

Silloin ei esimerkiksi voi menettää elämänpinnaa, joten ajankohta matkalle oli turvallinen meille pinnakiihkoisille listaajille.

Olimme perillä Malagassa puoliltaöin. Kuljetus autovuokraamolle löytyi vain pienen säätämisen jälkeen ja saimme allemme varsin kelvollisen oloisen automaattivaihteisen Peugeot 3008:n, jossa oli maavaraakin jonkin verran. Hinta oli hieman etäämpänä lentokentästä noin puolet kentän vastaavista.

Osku nappasi etelänsatakielestä ensimmäisen eliksen autovuokraamon parkkipaikalta.

Kirjauduimme hotelliin lähellä Guadalhorcen suistoa ja painuimme nopeasti nukkumaan.

Päivä 1: Guadalhorce ja löhöilyä

Hotellin aamupala oli kohtuullinen ja tuli tarpeeseen. Oli vielä pimeää, kun jo saavuimme tuolle tunnetulle lintupaikalle.

Lajisto oli sitä perinteistä: samettipääkerttuja, keltahemppoja, heinäkerttuja, marmorisorsia, valkopääsorsia, turkinkyyhkyjä, pikku-uikkuja, liejukanoja ja sen sellaisia. Haikaroita oli nyt maastossa mukavasti ja monilajisesti. Kirjasimme heti esimerkiksi yö- ja ruskohaikarat.

Pääaltaalla havaitsimme heti yhden reissun harvinaisimmista lajeista: aivan tutun kotoisan pikkulokin.

Pikkulokki.

Ihailimme kaitanokka- ja mustanmerenlokkeja eri puvuissaan. Mehiläissyöjätkin olivat saapuneet Afrikasta, ja niiden hyrinä alkoi pikkuhiljaa mennä betoniin.

Guadalhorcen rannan pusikoista etsiskelin toiveikkaana rusotaskua, mutta kaikki löytyneet olivat kuitenkin kivitaskuja.

Paikalla pitkään ollut lampiviklo oli tietysti kadonnut juuri ennen saapumistamme.

Ensimmäinen retki tuotti 77 retkipinnaa.

Pitkäjalat tekivät lisää pitkäjalkoja.

Toisen yön majoitus oli otettu läheltä Punta de Calaburraksen staijipaikkaa. 

Ajoimme paikalle ja päätimme jatkaa pinnankeruuta paellan kera paikallisella terassilla. Aurinko porotti jo kuumasti, kun nautimme ruuasta ja juomasta ja katselimme merellä viuhtovia suulia ja riuttatiiroja.

Kävimme Fuengirolassa kaupassa ja nautimme hetken elämästä resortin uima-altaalla. Kävimme jopa uimassa. Minusta se lasketaan talviturkin heitoksi.

Ruostepääsky.

Allaslöhöilyn jälkeen äidyimme vielä kävelemään läheisille rinteille iltaretkihengessä. Komppailu tuotti reissun ensimmäiset mustapäätaskut ja poikasiaan ahkerasti ruokkivan harjalintuparin. Rinteen havumetsikössä töyhtötiainen pirskahteli ja sain Espanjanpinnaksi närhen.

Illalla syötiin vielä herroiksi hotellin ravintolassa. Söin pizzaa ja Osku canneloneja.

Harjalinnun ötökkärallia. Jonkinlainen kotelo nokassa?

Päivä 2: Petoja Gibraltarin rysässä

Kakkospäivä alkoi itsetehdyllä maittavalla aamiaisella. Eväät pakattiin tietysti mukaan. Tälläkään reissulla valoisaa aikaa ei ollut tarkoitus hukata syömiseen tai muuhunkaan turhaan, mikä rajoittaisi linnunkatsontaa.

Punta de Calaburras on pieni uloke Fuengirolan länsipuolella. Teoriassa merilinnut voivat mennä siitä vähän lähempää. Edellisreissulla näimme isokihun.

Tuuli oli luoteesta, joten odotukset koville lajeille eivät olleet suurensuuret.

Päivä ehti jo valostua, kun kävelimme staijikopille hieman kahdeksan jälkeen. Kopissa nukkui koditon ja staijasi jo paikallinen vanhempi herrasmies.

Merellä oli hyvin rauhallista. Muutamia suulia ja riuttatiiroja. Liitäjät ja muut merilinnut välttelivät katseitamme. 

Hinku oli päästä Tarifaan, joten matka jatkui parin tunnin jälkeen länteen. Marbellassa pysähdyimme pienen joen suistolla, josta Oskulla oli jotain nuotteja. Ihmeitä ei näkynyt, mutta pääsin mukavasti kuvaamaan yleensä piileskelevää silkkikerttusta. 

Silkkikerttunen.

Pysähdys Sotogranden laguunilla oli aivan turha. Vuotta aiemmin siinä oli rääkkähaikara.

Iltapäivän pääkohde oli Gibraltar. Aurinko porotti kuumasti, kun jonottelimme yli tunnin päästäksemme typerien rajamuodollisuuksien kautta sisään. Reissun ensimmäinen suuri pettymys koettiin, kun ylänkö, jolla oli nähty hyviä lajeja, olikin suljettu sotilasalue. Oli tyytyminen staijaamiseen Europa pointilla eli Gibiksen eteläkärjessä.

Oli kauhea tuuli, mutta onneksi yksi kärjen betonikoppi antoi vähän suojaa. Kärjen kallioiden edustalla lenteli pari kertaa karimetso, josta saimme odotetun WP-pinnan.

Sitten alkoi yhtäkkiä mennä petoja. Utuiselta mereltä kauhoi haarahaukkoja, pikkukotkia, muutama käärmekotka ja varpus-, sekä ruskosuohaukkoja Eurooppaan tutun näyttävästi. Luulisin Oskun olleen tyytyväinen näkemäänsä.

Merellä ei mitään ihmeellistä näkynyt, ei edes välimerenlokkia.

Kallioilla oli toinenkin toivelaji. Kalliopyy ei missään muualla Euroopan mantereella esiinny. Etsimme itäreunan kallioilta turhaan, kunnes saimme hyvät nuotit paikallisilta harrastajilta.

Kipusimme moskeijan läheisille seinämille ja yksi kalliopyy lennähti kuin lennähtikin edestämme ja katosi nopeasti pitkään kasvustoon. Jes!

Näimme myös muuttohaukan ja niitä kuuluisia apinoita.

Gibraltar on ahdas ja ahdistava turistisumppu, jota ei noin muutoin voi retkikohteeksi erityisesti suositella. Onhan se näyttävä kivennyppylä.

Haarahaukka ylittää.

Espanjan puolelle takaisin päästyä kävimme hoitamassa Algecirasin kyläsirkut pois kuleksimasta.

Majoitus oli Tarifasta pienehköstä yksiöstä, joka ei ollut luksusta, mutta aivan ok.

Oli pitkäperjantai ja Tarifassa aivan helvetisti väkeä. Solahdimme sekaan pääsiäisjuhlintaan ja pääsimmekin todistamaan näyttävää Jeesus-aiheista showta ihmispaljoudessa. Kulttuurimatkailua.

Illastimme burgerit hyväntuulisina juhlahumussa.

Edellisreissun minervanpöllöjä ei vain kirkon seinustalta löytynyt.

Päivä 3: Järkytys Kiteeltä

Aamutoimien jälkeen oli tarkoitus lähteä meristaijille Tarifan eteläisimpään kärkeen. Parkkipaikan etsiminen tukkoon ahdetusta kaupungista oli työn ja tuskan takana. Meidät äkkäsi paikallinen pienellä pyörällä liikkunut hampaaton sutki, joka viittilöi automme peräänsä. Parkkimaisterin pyörän tarakalla liehui pieni Espanjan lippu. Parkkiruutu löytyi kuin löytyikin, ja tästä lystistä hustleri nyhti meiltä kympin.

Käppäilimme hyväntuulisina kohti kärkisaarta, kun taas koitti pettymys: paikka oli suljettu portilla. Kävi ilmi, että Guardia Civil kävisi avaamassa paikan 8:30, mutta sisään tarvitsisi luvan, joka olisi pitänyt tietää hakea kyttikseltä samana aamuna seitsemän aikaan. Sepä siitä sitten. Vitutti kuin pientä oravaa, jolla on käpy jäässä.

Näkihän siitä kannakseltakin jotakin merelle.

Jatkoimme kävellen kohti Tarifan kuuluisaa parkkipaikkaa, jossa on jo vuosikaudet bongattu kyläbulbulia. Eipä näkynyt, ei kuulunut.

Auto oli yhä tallessa, ja suuntasimme kohti La Jandan kuuluisia lintualueita pois Tarifan ruuhkista.

Ehdimme hieman alkaa katsella La Jandaa. Taivaalla lenteli useita pääskykahlaajia, pari niittysuohaukkaa saalisteli ja haikaraparvia lenteli ylitse. Sitten huomasin WhatsAppin Koistisen Jampalta.

"Nyt Kiteelle sieltä."

No mitä siellä muka nyt?

Katsoimme tiedotuksen.

Kiteellä oli Suomen toinen tammitikka.

Täysi järkytys valtasi retkikuntamme.

Tammitikka on kaikilla pidemmän linjan bongareilla eliksissä, mutta ei tietenkään meillä. Kaiken lisäksi kyseessä oli uusi huhtikuunpinna, jonka kaikki muut nyt hoitaisivat.

Päivä, reissu ja ehkä koko elämä olivat pilalla.

Alkoi tietenkin myös hirveä puhelinralli.

"Oletko lähdössä?"

"Tässä Tarifassa ajellaan."

"Aijaha. No se on vähän kaukana."

Bongariveljiltä tuli toki myös sympatiaa. Meillä oli käynyt äärimmäisen huono tuuri. Näin siinä aina käy. Olikin ollut tähän asti aivan liian mukavaa. Sendari osaa nämä kepposet.

No, oli meillä Espanjassakin nähtävää, joten suuntasimme isompia teitä Rio Celemin -nimiselle paikalle. Siellä oli nähty monina päivinä pinnakelpoinen pyhäiibis ja paikka tiedettiin hyväksi liitohaukalle ja iberiankeisarikotkalle. Matkalla katsottiin töyhtöiibikset.

Paikalle päästessä autosta näkyi Oskun ensimmäinen pikkukorppikotka. Alkoi helteinen staiji. Lähistöllä liiteli hieno isohaarahaukka ja petoja oli taivas täynnä, mutta tammitikka-ahdistus kalvoi mieltä rotan lailla. Nyt se oli asettunut ruokinnalle hienosti.

Pyhäiibis.

Pienet toiveet elivät tietysti siitä, että se jäisi odottamaan meitä. Tuskin sentään?

Pitkän tapituksen jälkeen Osku huusi pyhäiibiksen tupsahtaneen jostain paikalle. Mukava muovilaji tuli listoille.

Adalbertia vain ei näkynyt.

Päätimme vaihtaa vähän paikkaa ja etsiskellä liitohaukkaa langoilta, mutta ei löytynyt sitäkään. Yksi käärmekotka pönötti hienosti sähköpylvään nokassa. Pensassirkku löytyi.

Palasimme vielä takaisin alkuperäiselle paikalle, josta oli paras näkymä. Kotvan staijin jälkeen löysinkin putkella hanhikorppikotkien seasta pienemmän pedon, jonka silhuetti toi ensin mieleen jopa ruskosuohaukan. Katsoin sitä kuitenkin tarkemmin, ja linnun kääntyessä kohti siltä näkyivät loistavasti kyynärsiiven etureunan valkoiset alueet.

Nyt pitää katsoa! Huikkasin nopeasti Oskulle.

Tiesimme katsovamme vanhaa iberiankeisarikotkaa, ja fiilis oli loistava. Tämän lajin näkeminen oli ollut yksi suurista haaveistani reissulle, kun sitä ei ensimmäisellä kerralla löydetty.

Ilta jatkui tammitikkaspekuloinnin ja juhlavan illallisen kera Tarifassa Vaca Loca -ravintolassa. Söin pinaattiquichen, joka tarjoiltiin ranskalaisten ja salaatin kera, Osku söi valtavan lihapiirakan.

Iltahumussa sama aamuinen parkkimaisteri hiippaili ihmispaljoudessa hokien hiljaa "kokain, kokain, kokain."

Mitä lie oli tällä kertaa kauppaamassa... Nauratti.

Päivä 4: Tuulen viemää

Seuraavan aamun ykköstargetti oli kyläbulbuli. Nyt olimme paikalla hyvissä ajoin ennen auringonnousua, ja päivän valjetessa bulbuli aloittikin pytpyttelevän, hieman yksitoikkoisen mutta kuuluvan värssynsä.

Tuuli idästä, mikä siunasi staijipaikkamme Peñan kukkuloille. Siellä oli nähty viime aikoina suomukorppikotkaa, ja paikka on muutenkin hyvän itätuulipaikan maineessa petovirtaa ajatellen.

Tammitikka katosi ja haaveet eliksestä murskautuivat Andalusian päivän lämmetessä.

Peñan näteillä kukkuloilla kivikkotöyhtökiurut, mustapäätaskut ja etelänsatakielet laulelivat. Hanhikorppikotkia alkoi hiljalleen lipua esiin vuorilta. Ne katsottiin tarkasti, mutta harvinaista suomukorppikotkaa ei vieläkään löytynyt.

Staijin kohokohta oli, kun Osku äkkäsi rinteelle tippuneen kirvisen. Siinä ruokaili nyt elämäni ensimmäinen nummikirvinen ja hienosti ruokailikin. Tämä laji lukeutuu helpoimpiin puutteisiini Suomessa, mutta on käynyt ikävän vaikeaksi.

Nummikirvinen.

Korppikotkat loittonivat tai nousivat korkeuksiin, ja niin valuivat hiekkaan myös rueppelliihaaveet.

Laji oli esiintynyt myös La Zargan korppikotkakoloniassa, joten päätimme yrittää vielä sieltä. Ei löytynyt sieltäkään, mutta pari pikkukorppikotkaa piristivät. Oskulle ropisi eliksiä iberianvihertikan ja -tiltaltin muodossa. Edempänä vuorilla törmäsimme taas yhteen puomiin, kun yritimme rantareittiä pohjoiseen. Puomilla lauloi vuoriuunilintu.

Seuraavaksi tarkoitus oli tutustua Barbaten kuuluihin lintualtaisiin. Tämäkin oli minulle vielä käymätön alue. Meitä odotti altailla aivan valtaisa kahlaajapaljous. Sirrejä oli ehkä tuhansittain, mutta mitään kovempaa ei osattu. Paikalla oli myös runsaasti karikukkoja ja muita mukavia lajeja.

Toiveissani oli vuorikirvinen, mutta eipä löytynyt sitäkään.

Retkitunnelmaa latisti todella kovaksi yltynyt tuuli, joka iski suojattomalle alavalle paikalle lujasti. Eksyimme myös kala-altaiden puolelle, mistä pari paikallista karpaasia tuli häätämään meidät hiiteen.

Pääskykahlaajat taiteilivat tuulessa Barbaten altailla.

Ennen illan majoituskaupunkia Chipionaa päätimme tsekata vielä Cetinan marismat matkan varrelta. Tienposkesta löytyikin odotettuja pieniä kiuruja. Niiden määrittäminen oli mukavaa. Lukuisien lyhytvarvaskiurujen seasta onnistuimmekin lopulta löytämään yhden hienon pikkukiurun. Pikkukiurukompleksi on monimutkainen, ja Suomeen harhautunee todennäköisemmin jokin itäisistä roduista tai lajeista. Siitäkin on jo elishylsy Suomesta tilillä.

Mutta kiurujen katselu toi kyllä arvokasta oppia. Sitähän nämä matkat mitä suurimmissa määrin ovat: opintomatkoja.

Chipionassa illallisella teki vaihteeksi mieli pizzaa.

Harjalintuja näkyi runsaasti.

Päivä 5: Kohti Doñanaa

Chipionan huoneistohotelli oli muuten oikein viihtyisä ja romanttinen, mutta aamupala tuotti melkoisen pettymyksen ja sieltä palatessa hotellin käytävillä vaelsi kottaraisen kokoinen torakka. Jos se olisi ollut sisällä huoneessa, olisin varmaankin saanut slaagin. Tällaista eksotiikkaa tällä kertaa.

Päivän valjetessa olimme paikalla satamahallilla, joka lienee edelleen Euroopan ainoa varma paikka tavoittaa pikkukiitäjä. Niiden touhukasta lentelyä sitten ihastelimme pienen tovin. Illaksi oli määrä päästä Doñanan kansallispuiston alueelle, jossa retkeilisimme seuraavan päivän. Matkan varrella on paljon hyviä lintukohteita.

Pikkukiitäjä.

Uusi sellainen oli Playa de Montijon ranta, jonka olin merkannut kartoilleni hyväksi kahlaajapaikaksi. Manailin matkatoverilleni, kun ei oikein mitään yllätyksiä ollut vielä matkalle sattunut. Sendari vastasikin rukouksiini kirjaimellisesti sekuntien päästä.

Rusotasku! 

Yhtäkkiä maailman kaunein koiras rusotasku istui tien vieressä aidalla.

Rusotasku oli toivottu elis.

Taskukuvausten jälkeen matka jatkui kohti kahlaajarantaa, ja miten hieno ranta se olikaan.

Kymmeniä pikkukuoveja, karikukkoja, mustajalkatyllejä, tyllejä, pulmussirrejä, suosirrejä ja tundrakurmitsoja piipersi lietteillä. Merellä lenteli riuttatiiroja.

Kauempana näkyi olevan paljon erityisesti lokkilintuja, joten päätimme yrittää ajaa hieman lähemmäs myötävaloon.

Ratkaisu osoittautui hyväksi. Lokkiparvesta löytyi reissun ensimmäinen välimerenlokki, lukuisia kaitanokkalokkeja, yllättävän paljon pikkutiiroja ja peräti yksi kotoisan näköinen kalatiira. Samalta seisomalta tuli suuri määrä Espanjanpinnoja ja Oskulle joku eliskin.

Tuo paikka kannattaa ehdottomasti ottaa ohjelmistoon, jos Andalusiassa pyörii. Rarikahlaajan potentiaalikin on suuri.

Seuraavaksi suuntasimme Bonanzan altaille, joilla oli nähty muun muassa pikkuhaikara. Matkalla sinne näimme Oskun ensimmäiset hietatiirat.

Altailla olikin nyt paljon lintuja: pikku-uikkuja, valkopääsorsia, punapäänarskuja, punasotkia, erilaisia haikaroita, liejukanoja, nokikanoja, pari sulttaanikanaa ja sen sellaista. Osku lähti ihmettelemään erikoista laulajaa, kun minä menin tarpeilleni pusikkoon. Siitä suivaantuneena aivan vierestä pomppasi lentoon pieni ja ihmeellisen näköinen lintu.

Osku tuli paikalle juoksujalkaa, kun huusin lajin ääneen: PIKKUHAIKARA!

Jäin kameroineni rantaan kytikselle ja eipä aikaakaan, kun tämä minihaikara teki näyttävän ohilennon suoraan edestä. Tuntui pienimuotoiselta lottovoitolta lajin kähmyys tietäen. Niitä oli kaksi.

Pikkuhaikara näkyi harvinaisen hienosti.

Pensaan outo laulaja paljastui taiturikultarinnaksi, jota oli jo aiemmin etsitty tuloksetta. Elis maistui hyvältä.

Toiselta altaalta löytyi vielä kolmas pikkuhaikara.

Taas pusikoista kuului outoa luritusta.

Olisikohan kyseessä aiemmin paikalla havaittu iberiankultarinta?

Pienellä työllä lintu saatiin näkyviin, ja olihan se opaca koko komeudessaan.

Iberiankultarinnan kuvittelin saapuvan vasta myöhemmin, mutta näköjään niitä jo oli.

Altaiden jälkeen matka jatkui kohti Doñanaa. Salinas de Bonanzan alueella oli mukavasti lintuja ja kahlaajiakin, mutta ei mitään uutta tai kovin ihmeellistä.

Laguna de Tarelo oli itselleni uusi kohde. Järvellä oli hieno haikarakolonia, runsaasti valkopääsorsia ja retken ensimmäiset mustakaulauikut. Algaidan pinjametsästä hoitui edellisvuoden tapaan etelänpuukiipijä ja reissupinnaksi kirjattiin myös kirjosieppo. Pari vuoriuunilintuakin näkyi. Paikka on näkemisen arvoinen suuren haarahaukka- ja haikarakolonian vuoksi.

Retki jatkui Guadalquivir-joen rantakosteikoille, joissa lintuja on suomalaisittain pilvin pimein. Flamingot olivat pääosin kaukana, mutta läheisimmät yritettiin katsoa tarkoin pikkuflamingojen varalta. Eipä löytynyt.

Tien laidassa pikkukotka söi saalista. Otin dokun muistoksi keskipäivän raa'assa valossa.

Siirtymä oli pitkä ruuhkaisen Sevillan läpi Matalascañaksen rantakaupunkiin Doñanan toiselle puolelle. Ennen kohdetta näkyi jo useita alueelle tyypillisiä siniharakoita, ja taas Osku sai eliksen. Saimme huoneet mukavasta ja hyvinkin rauhallisesta huoneistoresortista. Aurinko oli painumassa mailleen, kun nautimme kalaillallisen rantaravintolassa. Päätimme lähteä vielä pimeän tultua pöllöretkelle. Retken saalis oli yksi huhuileva lehtopöllö. Illan päätteeksi tuli vähän sanaharkkaa Junta de Andalucian miesten kanssa. Juntan miehet olivat unohtaneet sulkea erään portin, josta livahdimme pöllöjä kuuntelemaan. Siitä tuli sitten sanomista, mutta selvisimme pienellä nuhtelulla.

Päivä 6: Doñanan lintupaljoutta

Herätys kuuden jäljestä, aamupala, eväät mukaan ja tien päälle. Sellaisella rytmillä lepoloma jatkui.

Ensimmäinen retkikohde oli läheinen El Acebuchen alue. Harjalintu puputteli viileässä aamussa. Harmaasirkut lauleskelivat, turkinkyyhkyjen huhuilu raikui kuten kaikkialla, mustakottaraiset päästelivät mitä erikoisimpia ääniä, keltahempot kitkuttivat ja varpuset sirkuttivat. Joukossa oli nyt myös eksoottisempi laji pikkuvarpunen!

Acebuchen piilokopeilla korviin tarttui haikeampi, tuttu sävel. Kangaskiuruhan se siellä lullutteli oikein sopivan näköisessä maastossa. Espanjanpinna minulle.

Edellisvuoden tarkalta nuottipaikalta löytyi Oskulle myös kohdelaji: ruskokerttu.

Poistuessa ihmettelimme vielä matalalla lentäneiden mehiläissyöjien hyrinöitä. Mukava aloitus päivälle.

Siniharakoita näkyi tällä kertaa mukavasti.

Päätimme pysähtyä myös La Rocinan Centro de Visitantesin altailla. Retkipinnojen kannalta käynti oli oikeinkin väärti. Altaalta edustan ruovikosta kuului surinaa. Totesin toverilleni, että tuonhan täytyy olla ruokosirkkalintu. Maapinna tuli taas. Myös ruokokerttunen ja rytikerttunen olivat läsnä. Kojusta poistuessa pieni fyllari pomppi pinjassa. Katsoimme sitä ja totesimme linnun ihan itsensä näköiseksi sirittäjäksi. Se on ihan kiva laji Espanjassa. Kevätmuutto eteni.

Siirtymä Doñanan avoimen osan parhaille, tai ainakin parhaille tietämilleni, lintualueille kulkee Rociosta nähtynä pitkähkön kiertotien kautta. Matkan varrella pysähdyimme staijailemaan aukealle, jossa näimme vuotta aiemmin liitohaukan. Nyt sitä ei tietenkään näkynyt, mutta löysimme, tai Merlin löysi meille, pesäänsä rakentelevan pussitiaisparin. Tekoälymorkooni havaitsi linnun vaisun kutsuäänen, joka olisi meillä muuten voinut jäädä kuulematta. Lintu toki myös nähtiin ja kuvattiin. Mehiläissyöjiä lenteli taas ympärillä kiva 25 linnun parvi.

Mehiläissyöjät pitävät vahtia.

Päivä olikin hienoa lintutykitystä. Laajoilla pelloilla ja kosteikoilla näimme kaikkiaan 85 lajia retken aikana. Erikoinen hetki koettiin, kun Osku katsoi auton ikkunasta pitkään pikkulintua läheisellä oksalla. Otin siitä kuvan, ja lintu määritettiin naaraspukuiseksi kultapiispaksi. Enpä ollut tuollaista lajia osannut matkalle edes budjetoida. C-kategoriaa, mutta pinna.

Mahtavia parvia hietatiiroja ja valkoposkitiiroja lenteli useammassa paikassa, seassa kymmenittäin muutolta saapuneita mustatiiroja. Pronssi-iibiksiä oli tuhansia, samoin flamingoja. Lehmähaikaroita arvioimme 500, silkkihaikaroita 300.

Joskus vielä Suomessa se paikon paikko... Tornipöllö.

Tornipöllöt löytyivät edellisvuotiselta paikalta. Tällä kertaa en ollut jättänyt kameraa autoon. Linnut tekivät nopean lentokierroksen ja palasivat torkkumaan leposijaansa.

Kovasti etsimme jouhihietakyyhkyjä, mutta laji jäi tälläkin reissulla haaveeksi. Ehkä sellaisen joskus jossakin vielä pääsen näkemään. Harvinaisemmista lajeista kruununokikana sentään löytyi lopulta ja vielä ihan läheltä. Osku spottasi hienosti myös reissun ainoaksi jääneen rääkkähaikaran lennosta.

Kruununokikana.

Mainion lintupäivän päätteeksi ajelimme kohti Osunan tasankoja. Doñanassa olisi toki voinut viettää useammankin päivän, mutta paljon muutakin nähtävää oli vielä jäljellä. Pysähdyimme ennen Osunaa muutamassa paikassa lähinnä sponderetkehengessä näkemättä sen ihmeempää. Reissun ensimmäisen lännenrusokertun nyt kuitenkin.

Retkipinnat alkoivat olla 170:n paremmalla puolella. Olin veikannut retkilajimääräksi tasan kahtasataa ja päiviä oli jäljellä neljä, joten jonkinlaiseksi henkiseksi tavoitteeksi tuo haamuraja alkoi asettua.

Osunassa ei ravintolatarjonta illalla päätä huimannut, mutta kebabkioski oli onneksi auki. Osku söi kebun ranskalaisilla, minä falafelrullan. Hieno päivä.

Niittysuohaukka lentää viljelysmaiden yllä.

Päivä 7: Tasaiselta ylös

Osunassa olimme taas liikkeellä jo varhain ja onnistuimme ennen auringonnousua löytämään molemmat trapit. Hyvä niin.

Teitä oli taas kiinni, emmekä päässeet Laguna de los Ojuelosiin, jonne olisimme halunneet. Tämän reissun teemana oli vähän "miksi ovet ei aukene meille."

Toistakaan hietakyyhkylajia ei taaskaan alkanut löytyä, ja sääkin oli viileä ja epävakaa. Etsimme lintuja alueen useilta silloilta ja eräillä hiljattaisilla nuoteilla. Nuottipaikalle vei peltotie, joka oli alkuun ihan kelvollinen. Tovin matkaa ajettuamme tie muuttui kuitenkin pahalaatuiseksi traktoriuraksi, jonka rengasurat olivat ehkä puoli metriä syvät. Osku piti taitavasti toisen renkaan penkalla ja toisen keskikaistalla, ja niin vuokra-Pösö pysyi väylällä. Yhtäkkiä aivan tien reunassa töllisteli 17 isotrappia. Huhhuh!

Osunasta kirjasimme retkipinnoihin myös pensastaskun ja löysimme retken ensimmäiset etelänisolepinkäiset.

Isotrappi.

Seuraavasta retkipäivästä keskiviikosta lupasi kunnon sadepäivää, joten piti heittäytyä luovaksi. Olimme ottaneet seuraavan majoituksen Fuente de Piedrasta, mutta päätimme pistäytyä vuorilla ennen valtavan järvialtaan selailua. Tämä osoittautuikin hyväksi ratkaisuksi. Puerto del Viento -nimisellä näköalapaikalla oli nähty monta kiinnostavaa lajia, kuten kerttuja. Heti paikalle päästessä kuuluikin puskasta rätinöitä. Lännenrusokerttu hääti vakiopuskastaan kaksi muuta lintua, jotka osoittautuivat ruskokertuksi ja toivelaji lännenorfeuskertuksi!

Alppivariksia ja hanhikorppikotkia lenteli tuulisella taivaalla.

Komppasimme rinteitä. Löytyivät reissun ensimmäinen tulipäähippiäinen, vuorisirkkupari ja naarassinirastas.

Pikkupensaskerttua ei vain näkynyt, ja aloin kasata itselleni paineita tästä elispuutteesta.

Kerttuja ihmetellessä vuorelta lipui Gypsejä pienempi kotka. Tumma sellainen, pitkäpyrstöinen. Vanha maakotkahan se siinä, mukava reissulaji ja Espanjanpinna.

Myös muuttohaukkapari pesi rinteillä.

Komppailimme toistakin puolta vielä. Löytyi mustaleppälintua, lisää kerttuja mutta ei conspicillataa sekä pari rusotaskuja.

Munkkikorppikotka.

Osku jäi staijailemaan ja minä vielä kyttäsin puskia pienen kertun toivossa. Onneksi olimme ottaneet reissuun radiopuhelimet mukaan. Osku lärpytti alempaa mahdollisen munkkikorppikotkan, ja hipsin paikalle niin nopeasti kuin pystyin. Onneksi kallion taakse kadonnut munkki koukkasi vielä oikealle puolelle hienosti näkyviin. Sehän näytti ihan samalta kuin Limingassakin aikoinaan. Upeaa!

Illalla hylsyilimme tuulisella Bobadillalla liitohaukkaa ja selasimme Fuente de Piedran tuhansia flamingoja. Kymmenittäin mustakaulauikkuja löytyi, mutta ei pikkuflamingoa.

Flamingopitäjässä ei ollut illalla yhtäkään ravintolaa auki, ja ainakin minä olin aivan poikki. Söimme illalliseksi kaupasta ostamiamme patonkeja täytettyinä. Aivan hyvältä sekin siinä tilassa maistui, kuten unikin.

Flamingoja Fuente de Piedralla riittää.

Päivä 8: Jumissa mudassa

Alkoi sataa, kuten ennustettiinkin. Jo illalla olimme masennukseksemme huomanneet, että kolme pikkuflamingoa oli nyt nähty Doñanassa, jonne ne aivan ilmeisesti olivat Fuente de Piedralta siirtyneet. Oli siis lähes varmaa, että järven seulominen on taas täysin turhaa. Sitä sitten harrastimme vesisateessa.

Vierailukeskuksen jälkeen siirryimme järven lounaispäähän, jossa oli sentään katos. Vaatteet olivat jo aivan märkiä. Sade haittasi näkyvyyttäkin niin, ettei osaa kymmenen kilometrin pituisen järven flamingoista mitenkään nähnyt. Erikoinen havainto oli, kun jostain saapui sateiselle järvelle lentelemään 28 mustatiiran muuttoparvi. Aika harvoin pääsee moista näkemään.

Tsekkasimme vielä järven pohjoipuolen lätäkön, jolla edellisiltana näytti olevan runsaasti kahlaajia. Sieltä löytyikin niitä yhä mukavasti ja mukana oli kolme liroa retkipinnaksi! Kylläpä moinen tuttu laji saattoikin ilahduttaa.

Seuraavaksi siirryimme taas Bobadillaan, jossa oli aiemmin nähty liitohaukkoja jopa pariskunta. Laji on kuulemma ilmeisesti vähentynyt kovasti alueella.

Hetkisen selailimme puita ja voimajohtoja sateessa, kunnes Osku äkkäsikin kaukaa jotain puussa kököttämässä. Piti asentaa äkkiä putki. Se oli kuin olikin Elanus! Logiikkamme petolinnun bongaamiseen sateessa toimi aivan oikein: siellä jossain se kököttelisi märkänä odotellen kirkkaampia aikoja. Niin siinä kävi.

Linnun lähelle johti pieni peltotie, joten ehdotin, että ajetaan sitä kuvien toivossa. Pääsimme ehkä 10 metriä, kun Peugeot juuttui mutaan. Minä sitä sitten työntelemään. Auto saatiin kuin saatiinkin irti mudasta, mutta siinä sivussa retkihousuni olivat yltä päältä ravassa ja kuraa oli lentänyt aimo lasti myös auton sisätiloihin. Hups.

Valkopääsorsa.

Meitä motivoivat seuraavaksi retkipinnat, joita voisi löytyä läheisiltä järvialtailta. Laguna Dulcella oli jopa katselukoppi, josta lintuja saattoi seurata mukavasti kastumatta enempää. Ihan kojun ulkopuolella valkopääsorsilla oli kovat soidinmenot käynnissä. Aivan läheltä ui myös pikku-uikkuja.

Pudotuskeli oli tuonut myös tänne musta- ja kalatiiroja. Pääkohteena oli afrikanhanhi, joita pari löytyikin vastarannalta toverille elikseksi ja minulle Espanjanpinnaksi. Saapa nähdä, milloin moinen eksyy Suomen kamaralle. Euroopassa tuo tarhahanhi on jo yleinen monin paikoin.

Seuraava allas oli nimeltään Laguna de Capacete. Vettä tuli kovaa. Vaati jonkinlaisen tovin epämukavaa selailua, kunnes nukkumassa ollut amerikantukkasotkanaaras löytyi okulaariin. Se taisikin olla reissun harvinaisin lintu, ainoa varsinainen rariteetti.

Kapasiteettijärven jälkeen siirryimme härkäjärvelle eli Laguna de Torolle. Hyyppä! Huusi Osku kuin olisi löytänyt kovankin rarin. Töyhtöhyyppä kirjattiin retkipinnaksi. Jesssss.

Etsimäämme ruskosotkaa ei sen sijaan löytynyt, mutta onhan noita nähty Omenojärvellä.

Pösö jatkoi kohti vuoria, joilla ilma näytti jo hieman kirkastuvan. Olin jo melko jäässä, ja seuraavassa kohteessa pitikin vaihtaa kuivempaa kampetta ylle. Paikka oli taas hieno vuorenseinämä nimeltään Peñón de Peñarrubia. Gypsejä nousi hiljalleen ilmaan nyppylältä. Sinirastas löytyi kallioilta matojahdissa. Tovin ihmettelyn jälkeen Osku kysäisi, että onkos tossa vuorikotka? Siinähän se oli. Upea fasciata mobbaili hanhikorppikotkia ja huuteli reviirillään.

Vuorikotka.

Jatkoimme ylös vuorille ja koukkasimme metsäiselle rinteelle paikassa nimeltä Carril de las Víboras. Sieltä alkoikin löytyä tuttuja lajeja ja retkilistalle kirjattiin kuusitiaista, pikkukäpylintua ja kulorastasta. Maastoon olisi tehnyt mieli, mutta vettä tuli niin kovaa taas, että päätimme ottaa autossa nokoset. Komppaus unohdettiin ja suuntasimme kohti Rondaa.

Ronda on rotkostaan tunnettu, hieno, mutta turistien kyllästämä kaupunki vuorilla. Autopaikkakin kahdeksi yöksi maksoi 50 euroa, mutta se oli kyllä joka pennin väärti. Esimerkiksi Tarifassa luvallisen autopaikan etsiminen osoittautui liki mahdottomaksi. Muutkin andalusialaiset kaupungit osaavat olla autoilijalle melkoisia sumppuja.

Osku nappasi iltakävelyllä vielä kaksi elistä eli kalliovarpusen ja alppikiitäjän. Illastimme herroiksi kolmen ruokalajin illallisen majapaikkamme pienessä ja viehättävässä ravintolassa. Pääruuaksi otin kasvispastaa ja Osku lammasta, palanpainikkeena oli talon omaa rondalaista punaviiniä. Jälkiruokina oli omenatorttua ja jäätelöä portugalilaisen jälkiruokaviinin kera.

Päivä 9: Vuorille

Viimeinen kokonainen retkipäivä oli määrä käyttää vuoristossa vielä puuttuvien lajien etsimiseen. Hyisenä aamuna mittari näytti yhdeksää astetta.

Ensimmäisenä kohteena oli mustatasku, joka hoitui hyvillä nuoteilla helposti. Alue tosin oli aitojen takana, joten kovin läheltä lintua ei päästy katsomaan. Putkella se näkyi kuitenkin vallan hyvin.

Pensassirkku.

Jatkoimme syvemmälle Sierra de las Nievesin kansallispuistoon. Tie muuttui huonoksi ja lähti sitten kiemurtelemaan vuorta ylös. Pysähtyminen rinnemetsässä tuotti pyrstötiaisen retkipinnaksi. Löytyi myös pensassirkkupari ynnä muuta mukavaa.

Lopulta päästiin parkkipaikalle, josta tulikin heti tukku hyviä havaintoja. Ohitse lensi pientä puroa seuraten västäräkki. Ääni ja kellerrys paljastivat: virtavästäräkki!

Metsikön reunassa puuhasteli pari pähkinänakkeleita, reissun ensimmäiset nekin.

Pähkinänakkeli.

Päätimme kavuta vuorelle lyhyempää, mutta jyrkempää reittiä metsän läpi, kun tietäkin olisi päässyt. Reitti oli hieno. Kymmenet punarinnat, etelänpuukiipijät, pähkinänakkelit, kuusitiaiset, punarinnat ja muut lauleskelivat. Hiki valui.

Erään rotkon kohdalta kuului outoa maukumista. Ei se miltään linnulta kuulostanut, ainakaan tutulta. Epäilimme, voisiko kyseessä olla peräti iberianilves, mutta tätä kirjoittaessa en ole saanut asiaan varmuutta. Jonkinlainen nauhoite on olemassa.

Lopulta tuuliselle huipulle päästiin. Hieman yllättäen 1700 metrin korkeudessa lauloivat kangaskiurut. Toivottu kivikkorastas ei vielä ollut saapunut tai sitä ei ainakaan löytynyt, mutta Oskun huomio kiinnittyi pusikkoon sujahtaneeseen pikkulintuun.

Lintu teki pitkän lentokierroksen ja näin sen yläpuolelta hyvin: sinertävä pää ja punertava selkämys. Taas se sujahti pieneen pensaaseen.

Sehän passaisi olemaan...

Monen minuutin jallituksen jälkeen lintu näyttäytyi lopulta hyvin ja siinä se vihdoin oli: Elämäni ensimmäinen conspicillata. Pikkupensaskertun etsintä vaati näemmä raskaan vuorikiipeilyn, kunnes laji lopulta minulle antautui.

Pikkupensaskerttu löytyi, kun ensin löysi sopivan pieniä pensaita.

Vuorilla näkyi vielä hieno maakotka ja muuttohaukka. Lompsimme hyväntuulisina alas tyytyväisinä vaellussuoritukseen.

Reissupinnoja oli nyt 199 kappaletta.

Jostakinhan se yksi oli vielä kaivettava.

Pohdimme strategiaa päiväunien jälkeen pizzan äärellä.

Sen voimalla jaksoi lähteä vanhoja pöllönuotteja kuulostelemaan. Heti ensimmäisellä pysähdyksellä piippaili kaksi tai kolme kyläpöllöstä, ja parilla muulla pysäyksellä löytyi vielä 1-2 lisää sekä yksi lehtopöllö. Kyläpöllönen oli haaveilemani elis, mutta minervanpöllöä ei tällä reissulla havaittu ihme kyllä ollenkaan.

Päivä 10: Kotia kohti

Viimeisenä päivänä laskeuduimme vuorilta takaisin Costa del Solille. Staijikopilla oli vakiojengi kasassa: staijari-alkuasukas, nukkuva koditon ja me kaksi suomalaisturistia.

Merikihuilla näytti olevan muutto päällä, neljä yksilöä kaikkiaan näkyi. Siitä tuli reissupinna numero 201. Liitäjiäkin liiteli menemään länttä kohti mukava määrä. Meno loppui kuin seinään saderintaman ulotuttua merellä melko lähelle, joten lopetimme staijin siihen ja lähdimme ajelemaan kohti Malagaa. Viimeiset mehut väsyneistä retkeilijöistä otettiin pois jälleen Guadalhorcessa. Keskityimme tuijottelemaan lokkeja kalalokin toivossa. Eipä löytynyt. Eikä löytynyt myöskään rengasnokkalokkia, jonka koti-Suomeen päästyämme saimme huomata samana iltana havaitun tuolla kyseisellä paikalla. Aamulla siellä oli nähty myös riuttahaikara, mutta emme me nähneet sitäkään.

Kaitanokkalokki.

Matka oli huikea, mutta kaksijakoinen. Lajeja, jopa odottamattomia, nähtiin enemmän kuin sopi oikeastaan uneksiakaan. Silti muutaman kovan lajin näkemättä jääminen jäi tietysti kaihertamaan, mutta hyvähän noita tavoitteita on olla tulevillekin vuosille.

Ja se tammitikka tietenkin...

Tästä sitten retkimotivaatiota keräillen kohti Suomen kevättä.