Tammikuun retket: Etuoikeutetun ihmisen murheita ja muutama ilon pilkahdus talven keskellä

Vuorihemppo Helsingissä keskellä kauneinta talvea. Harakka 31.1.2026.

2026. On totuteltava siihen, että tuo on nyt vuosiluku. Mihin hittoon se edellinen vuosi katosi?

Uusi ekaekaa tulee aina vääjäämättä. Se on jännä päivämäärä. Sen aiheuttaman innostuksen ja kiihkon voi aistia harrastajayhteisössä. Puhelimet soivat, viestit sinkoilevat, nuotteja jaetaan ja kysellään. Onko missään kurppia? Kaikki ovat lähdössä retkelle.

Olen osallistunut tähän keruujuhlaan vasta pari vuotta. On pohjalla toki muutama kiva laji Kuusamon vuosilta. Puutelista on siis yhä pitkä.

Pienten kommunikaatiokatkosten jälkeen aloitimme uuden vuoden Osku Saarensillan kanssa länsivantaalaisen teollisuusalueen reunalta kello 5.30. Samuli Laaksosen löytämä huuhkaja oli taukoamatta äänessä. Ihanaa! Voiko vuosi paremmin alkaa kuin Buboa kuuntelemalla?

Jatkoimme Nuuksioon, jossa tapasimme muuta retkiporukkaa. Siellä tavoitelajit viiru- ja varpuspöllö olivat vaiti.

Aamuyön pöllöilyssä tuli kylmä. Pakkasta oli suunnilleen 16 astetta. Oli heittämällä talven kylmin aamu. Maassa oli lunta, ohuelti, mutta oli kuitenkin. Ihan täysi talvi oli saapunut parissa päivässä.

Suuntasimme Oskun kanssa Soukkaan, jossa toivoimme luhtakanojen olevan hengissä yön pommituksen jäljiltä. Yritimme houkutella niitä ääneen ilman mitään vastausta. Toverini lähti käymään metsän puolella kusella, ja tietysti sillä aikaa Rallus kiljaisi. Sittenpä se olikin hiljaa. Työtapaturma.

Meille jäi jopa parikymmentä minuuttia joutoaikaa odotella töyhtökiurun aamurutiineja Vermossa. Otin sillä aikaa torkut. Töki saapui ajallaan. Olihan tätä ekaekaapinnaa jo heinäkuusta odoteltu. Kuukausipinna myös.

Pakkanen paukkui vaan, kun köröttelimme kohti Järvenpään Lepolan hevostalleja. Oli sekin paikka jo tutuksi tullut. Keltahemppo oli viipynyt alueella reilun kuukauden, ainakin. Aamulta ei ollut tuoretta havaintoa. Päätimmekin etsiä vähän muualta sen sijaan, että olisimme menneet suoraan niin sanotulle vakiopaikalle, jossa kuulemma 50 henkeä jo odotti lintua.

Tiesihän sen, että se on aloittelijamainen virhe! Aina pitää mennä sinne, missä lintu on useimmiten nähty. Pinna palaa aina paikalle.

Sankarin leikkiminen on valtaosalla kerroista suuri virhe. Joskus voi linnun sattumalta muualtakin löytää, mutta pääsääntöisesti nuijaa.

No niin kävi nytkin. Keltahemppo käväisi joidenkin sekuntien, ehkä minuutin, ajan sillä vakiopaikallaan ja katosi.

MUTTA.

Näimme Oskun kanssa toisaalla hortoillessamme pikkutikan, joka oli erittäin arvokas päivänpinna.

Töyhtökiurun ja keltahempon jälkeen päivälle oli vielä yksi tärkeä tavoite: jouhisorsa. Niitä oli Helsingissä kaksikin, mutta rakettitulituksen ja pakkasen tiedettiin voivan muuttaa tilannetta. Ainakin Hietalahden koiras oli yhä jäljellä.

Varjakanvalkaman naarasjouhisorsa oli kadonnut, joten seurueemme päätti jatkaa katsomaan tuulihaukkaa Vuosaareen. Osku poimikin linnun korkean satamarakennuksen seinän logojen päältä istumasta. Hienoa.

Muilta paitsi minuilta puuttui kalenteripäivältä pyy, joten yritimme sitä läheisestä Tryvikin rantametsästä, jossa joku tai muutama lintu vielä sinnittelee. Muut näkivät pyyn, minä en.

Vuodenpinnoja ropisi koko ajan mukavasti. Sekinhän tässä vuodenvaihteessa on aina hienoa ja virkistävää. Kaikki on samaa vanhaa, mutta silti uutta.

Matkalla Hietalahteen oivalsin, että minulta puuttui tavi. Sellaisia oli jäänyt Mellunmäkeen pieneen sulaojaan. Piti tehdä uukkari. Siinä meni aikaa muutama minuutti. Toivoin, että se ei kostautuisi kovin pahasti myöhemmin päivän aikana.

Jouhisorsa lillui pää siiven alla Hietalahdessa. Oli varmaan ollut rankka yö.

Tärkeää bongattavaa ei ollut ilmennyt. Monien himoitsema merihanhi vaikutti kadonneen pakkasten ja meren jäätymisen myötä. Päätimme Oskun kanssa suunnata länteen viime vuoden puolella nähdyn sinisuohaukan ja kuningaskalastajan toivossa. Matkalla Inkooseen näkyi reissun minimivaatimus eli isolepinkäinen. Muutamia hiirihaukkoja oli siellä täällä.

Innanbäckin pelloillakin pyöri pari hiirihaukkaa, jopa satapäinen keltasirkkuparvi, joitakin Corvuksia ja käpytikka. Lähistöllä näimme auton ikkunasta varpushaukan, joka oli odottamaton ja mukava yllätys ekaekaalistalle.

Sisua ei näkynyt. Sää oli lauhtunut, pakkasta enää viisi, mutta tuuli oli noussut. Ei huvittanut seistä pellolla määräänsä enempää, joten jatkoimme kohti läheistä kuningaskalastajapaikkaa. Sunnanvikin kuuseltakin oli ollut joku havainto sinisuohaukasta.

"Pitäskö staijata tässä hetki", Osku kysyi.

"Ei", vastasin.

Kunkkupaikalla paljastui karu tilanne. Joku harrastaja oli viittä minuuttia aiemmin tullut paikalle ja nähnyt linnun lennähtävän äännellen hukkaan. Jos ei olisi vatuloitu tavin takia... No sen tiesi, että sitä ei sitten enää tänään nähtäisi. Oskulta puuttui koskikarakin. Sellainen ilmestyi pian vesikiville huljuttelemaan.

Kunkkua odoteltiin ehkä alun toista tuntia ja katsottiin toisestakin aiemmasta paikasta, mutta ei mitään. Yllätys yllätys. Laji on vittumainen bongattava. Pieni ja kähmy.

Lähtiessä onni potkaisi kuitenkin. Meille tuntematon harrastaja kertoi tuntia aiemmin nähneensä koirassinisuohaukan. Lähellä Sunnanvikin kuusta. No niinpä tietenkin.

Hämärä hiipi jo, mutta päätimme yrittää. Lintu löytyi heti nuotitetulta paikalta. Jes! Upeahan se oli, ja kaiken hyvän lisäksi sain jouhisorsan lisäksi päivän toisen kuukausiässän. Kunkkuhylsyn jälkeen hymy oli nyt herkässä.

Loppuiltapäivän suunnitelmamme menivät äkkiä uusiksi, kun saimme tiskin alta nuotit lehtokurpalle. Olimme jo melko lähellä ja hoidimme scolon kiireen vilkkaa pois kuleksimasta. Valo kävi vähiin, ja Lauttasaaresta oli ilmoitettu juuri haapana ja pari harmaasorsaa samasta parvesta. Minulle tarjolla oli kaksi päivänpinnaa. Helppoja, mutta kuitenkin. Päivän viimeisillä valoilla sorsat määrittyivät läheltä vielä vaivoitta.

Loppujen lopuksi päivä sujui kelvollisesti. Tärkeimmät lajit saatiin bongattua, eikä mitään kauhean oleellista mennyt ohariksi. Tulevillekin vuosille jäi vielä kosolti helpohkoakin bongattavaa.

Virtavästäräkki Espoossa kuului alkuvuoden bongatuimpiin PK-seudulla. Mellsten 2.1.2026.

Toisena päivänä alkanutta vuotta olimme Terhi Ahde-Uusitalon kanssa vapailla ja päätimme lähteä siis yhdessä retkelle. Molemmilla lienee ollut taka-ajatuksena se, että jos olisi ollut tarjolla jokin kova tammikuunpinna jossain päin Suomea, sellaista olisi voinut yrittää bongata. No eipä ollut. Epämääräisiä suopöllöjä oli jossain. Naurulokin voisi nähdä Hangossa, Jurmossa tai ehkä Ahvenanmaalla. Kaikki minunkin tammipinnani olivat jo vaikeita. Luotokirvinen, pikkulokki. Pitäisi mennä merille.

Emme menneet merille, vaan Vermoon. Töyhtökiuru pyöri ringissään. Jos oli bongarin elämä mennyt yksitoikkoiseksi, näytti se olevan sitä myös kiurulla.

Sää oli ollut syy siihen, miksi en mennyt ainakaan Hankoon. Todellisuus paljastui meren rannalla Espoossa. Tuuli kävi hyvin ikävästi itäkaakon suunnilta. Virtavästäräkki oli onneksi kivasti näkyvissä. Olen melko harvoin päässyt niitä kuvaamaan, nyt pääsin ihan mukavasti.

Viereisen rannan kupeessa pidempään viihtynyt lapasotka viihtyi edelleen. Kyseisestä rantakaistaleesta oli tullut jonkinlainen hotspot aiempien päivien aikana. Liekö osuutta sillä, että Jani Ceder oli alkanut paljon retkeillä alueella. Lintuja löytyy sieltä, missä retkeillään.

Lauttasaaressakin retkeillään. Menossa on taas saaren vuodariennätysyritys, joten varmaa on, että Laruun joutuu vielä monesti tänä vuonna. Rautiaisen ja peukaloisen rantametsikössä oli kuolemanhiljaista ja lumista. Likeisellä ruokinnalla Länsiulapanniemessä pari peippoa ja järri hakivat einettä muiden joukossa. Punarinta tiksutteli.

Minulle ehdotettiin koiranulkoilutustreffejä iltapäiväksi. Valoisalla. Että jättäisin tuiki tärkeitä päivänpinnoja keräämättä?

Vakava paikka.

Romantikko Terhi oli sitä mieltä, että näin on tehtävä.

Olin itsekin taipuvainen ajattelemaan, että näin se ehkä on tehtävä. Tuntui aika ikävystyttävältä kiertää läpi samoja kohteita ja katsoa samoja lintuja ties kuinka monetta retkipäivää putkeen.

Sepelkyyhkyjä tuntuu aina jäävän Lauttasaareen talviksi. 2.1.2026.

Ehdimme käydä vielä Hietalahdessa, jossa jouhisorsa nukkui edelleen sinisorsien joukossa.

Terhi heitti minut Vermoon, jossa töyhtökiuru nyt näkyi myös Helsingin puolelle hesavuodariksi. Kaikenlaista sitä pitää kehitellä.

Oli hetki aikaa, joten päätin pyörähtää yrittämässä kalenteripäivälle ja -vuodelle nokkavarpusia Länsi-Pakilasta. Harmikseni nokkavarpusia ei tänä talvena vielä ollut kotikulmilla näkynyt aiemmista poiketen. Kaikki on katoavaista.

Löysin tuosta paikasta ainakin viisi. Se oli mukavaa.

Iltapäivän metsäkävelyllä minulla oli p... pohjantikka mielessä. Ainahan se on mielessä. Palokärki siellä jysti menemään kuusen runkoa vuodariksi, mutta ei sen kummempaa. Oli mukavaa.

Illalla sain kuvia Castrenin Matiakselta. Espoon Mellsteninrannassa pari kertaa edestakaisin lennelleestä sorsaparvesta oli Matiaksen kuvista löytynyt sekä harmaa- että jouhisorsa. Olin päivällä katsonut parvea blotalla ja todennut, että siinä menee sinisorsia. Niitähän ne pääosin tietysti olivatkin. Mutta jos lintuparvia ei edes katso, niin ei niistä sitten ikinä voi mitään kunnollista löytääkään.

Milloinkahan tämän oppisi? Mitään ei koskaan opi. Vaikka tietää, miten pitäisi toimia, silti toistaa aina samat virheet.

Jokainen lintu voi olla rari!

Punarinta tammikuun harmaudessa. Vuosaari 3.1.2026.

Lauantaina tammikuun kolmantena oli edelleen aikaa vapaaseen retkeilyyn. Mitään uutta ei ollut paljastunut mistään tai ainakaan korviini kantautunut. Tylsäksi käyneen lännen sijaan päätin suunnata villiin itään. Ensiksi kuitenkin töyhtökiurulle.

Myöhästyin hetken aamun ensimmäisestä havainnosta, ja lintuhan heittäytyi sitten vaikeaksi. Hemmetti. Olisi ollut muutakin tekemistä kuin seisoskella Vermossa. Löytyi se lopulta.

Pähkinänakkeli kuikutteli Malmilla heti paikalle päästessä. Hirmuinen kuhina kävi ruokintakololla. Kuusitiaiset tulivat melkein silmille. Jätin linnuille hieman siemeniä.

Kuningaskalastajan etsintä kuuluu keskeisesti alkuvuoden retkiohjelmaan. Sellainen on talvehtinut monia vuosia Itä-Helsingissä. Töyhtökiurupaikalla sain kuulla, että näin on nytkin. Yllättymään en siis päässyt tälläkään kertaa, kun paikalle pääsin.

Kunkku oli juuri lentänyt ylävirtaan, josta etsintään liittynyt Osku sen sitten hoksasikin. Havainto jäi pariksi ohilennoksi. Lopulta löysin istumasta keskeltä hirmuista ryteikköä ja askarrellessani kameraa manuaalitarkennukselle, oli se jälleen kadonnut.

Pikkutikka oli päivän mukavin yllätys. Vuosaari 3.1.2026.

Jatkoin etsimään Vuosaaren lintukunnailta lajeja, jotka puuttuisivat joko kalenteripäivältä tai -vuodelta, mieluummin molemmilta. Broändan ruokinnalla tiksutteli heti saapuessani innokas ja aktiivinen punarinta, joka hääti tinttejäkin ruoka-apajiltaan loitommaksi. Paikalta löytyi myös pari peippoa ja järri sekä iloinen koiraspikkutikka.

Parista paikasta hain räkättirastaita, mutta ei löytynyt. Tuulihaukkaankin piti tuhrata kallista aikaa melko monta minuuttia, kun en heti jaksanut kaivaa kaukoputkea takakontista ja etsiä sillä lintua siitä saman korkean rakennuksen logon päältä, jossa se ekaekaakin istua kökötti.

Kurvailin Aurinkolahteen, jossa minua kiinnostivat uivelo, haapana ja nokikana. Ensin mainittua ei näkynyt, mutta muut kyllä. Vuodariksi tuli ainakin kyhmyjoutsen.

Olin miettinyt meristaijia Kallvikin kärjessä, mutta päivä oli jo sen verran pitkällä ja bongattavaa vielä kosolti, että päätin unohtaa sen. Suuntasin keskustaan, mutta koukkasin matkalla eräällä lehtopöllöpiipulla. Siellähän se pöllöpariskunta torkkuikin somasti.

Lehtopöllöt suosivat tiilisiä savupiippuja. Helsinki 3.1.2026.

Joku oli nähnyt Lauttasaaressa mahdollisen tulipäähippiäisen. Havainto vaikutti epämääräiseltä, mutta olin onneksi menossa oikeaan suuntaan keskustaan päin. Tokoinrannassa hirvittävä määrä sinisorsia oli pakkautunut pieneen sulaan. Siinä oli nähty myös tavi ja harmaasorsa. En jaksanut niiden takia vaivautua kävelemään, vaan putkittelin vastarannalta sulaa. Silkkiuikun onnistuin näkemään, muuta kiinnostavaa en. Kanadanhanhesta tuli myös vuodari.

Pistäydyin YKP:ssa rastaiden toivossa. Siellä viimeisiä koristeomenoita herkuttelikin noin viiden räksän parvi ja pari punakylkirastasta. Paikkaa on syytä pitää silmällä talven mittaan.

Mustarastaita on joka ruokinnalla paljon, mutta räkättirastaat ovat olleet tosi vähissä tänä talvena. YKP 3.1.2026.

Seuraava kohde ja arvopäpi olikin sitten Hietalahden jouhisorsa. Se torkkui Nesteen takana altaassaan. Valoa olisi vielä riittänyt, mutta sinni alkoi käydä vähiin. Kävin hetken seisoskelemassa Pasilan hakkiruokinnalla, mutta eipä sitä enää tullut. Pakkohan se oli joku hylsykin päivään saada.

Sunnuntaina paluu arkeen lähestyi ja ahdisti. Oli kuitenkin edessä vielä yksi retkipäivä ennen sitä. Osku haki kyytiin kahdeksan aikaan. Ajelimme itään. Loviisassa oli edellispäivänä vesilintulaskettu merihanhi kyhmyjoutsenperheen seurasta.

Se oli ässää vailla.

Lintu! Huusimme yhteen ääneen kello 9.08, kun retken ensimmäinen lintu lensi auton ohitse. Se oli ehkä sinitiainen.

Kovin kiirettä ei olisi pitänyt, jos olisi halunnut laskea Pernajanlahden vesilinnut. Neljä telkkää, kolme isokoskeloa... Kyhmyjoutsenet olivat yhä tallella. Kaksikin perhekuntaa. 5 ja 4.

Niiden seurassa ei ollut merihanhea.

Pari merikotkaa lenteli luodoilla harmaan usvan ja väreilyn seassa. Harmauden seasta löytyi myös harmaita lokkeja. Hippiäinen sirisi, palokärki huuteli kaihoisaa huutoaan.

Ässä jäi saamatta.

Himoitsin saada jonkin vuodarin. Paluumatkalla muutamassa pihassa näkyi lintuja ruokinnoilla. Hömppä pitäisi löytää, sanoin toverilleni. Toisella pihalla tärppäsi. Hömötiainen! Jessss.

Jatkoimme kohti Pukkilaa pitkin pienempiä teitä. Näillä maakunta-ajeluilla linnut eivät useinkaan paljon häiritse. Joku talitiainen, mustarastas, isolepinäinen.

Pukkilaan päästiin. Tuulisilla, onneksi vähälumisilla pelloilla seisoi muutama orni. Neljä viidestä oli tuttuja kasvoja. "Kiurut on, pulmusta ei."

Kahta tunturikiurua olimme tulleetkin katsomaan. Osku kaipasi sitä tammikuun listalle, minä tykkään nähdä sellaisia muuten vain. Ja olihan se päivänpinna ja vuodari. Kuvasin lintuja hetken Oskun jäätyessä.

Tunturikiuru löytyi samoilta sijoilta kuin edellisvuonnakin. Pukkila 4.1.2026.

Etsimme hetken vielä peltopyitä. Ei löytynyt. Iltapäivällä kuultiin, että ne olivat löytyneet. Samoin pulmunen. Hmph.

Oli meillä mukavaakin tuuria, kosoltikin.

Lähdimme kotiin Mäntsälän metsien kautta. Jo ennen kuntarajaa neljä pientä kanalintua löytyi ruokailemasta lepästä tienlaidalta. Pyyparvi. Melkoisen harvinainen näky nykyään. Paikkasin ekaekaan möhellyksen.

Seuraavalla peltoaukealla kanalintuja oli lisää. Ruskeita ja mustia. 32 möykkyä pellolla. Teeriä.

Kaksi neljästä pyystä, jotka yhytimme tien varren lepästä. Pukkila 4.1.2026.

Mäntsälän puolella piti tarkistaa yksi piha, jossa on aiempina talvina ollut ruokinta. Nostin kiikarit silmille. "Tuossa on harmaapäätikka."

Köyhän miehen vihertikka roikkui rasvapötkössä pitkän tovin. Onnekasta.

Vielä oli mielessä erityisesti yksi laji. Näiltä kunnailta oli hoitunut edellistalvena metso kuukausiässäksi. Metsometsässä oli lunta jo hyvin nilkkoihin asti. Kuumahan siinä tuli taas rämpiessä. Pääsimme edellistalviselle paikalle. Hiljaista. Yksi hömötiainen piiskutti männikössä.

Eipä siinä sitten mitään. Rämmitään takaisin autolle. Osku meni keulilla.

Hiki valui. Kirottu talvi.

Viimeisessä rinteessä iso musta lintu pärähti lentoon alle 10 metrin päässä Oskun jaloista. Ehkä kiepistä.

Siinä!

Metso nousi läheltä mäntyihin ja katosi sitten loitommas. Riemukasta!!

Vuoden ensimmäinen harmaapäätikka. Mäntsälä 4.1.2026.

Tammikuun ensimmäinen kokonainen viikko alkoi aivan hirvittävän kylmänä. Viimeisetkin sukusoluni kuolivat, kun pyöräilin töihin vuoden ensimmäisenä maanantaina. Töissä kahvit läikkyivät näppäimistölle ja lounaalla kastikkeet housuille. Yritin mennessä ja tullessa pimeässä ja hämärässä pikku-uikkua pienestä Töölönlahden sulasta turhaan. Sain pari hassua päivänpinnaa. Tuntui ihan vuoden ensimmäiseltä maanantailta.

Loppiainen koitti. Bongariskenessä surtiin keltahempon todennäköistä menehtymistä. Hyvästi kesäinen keltahemppo. Olit hyvä lisä monille listoille.

Töyhtökiuru ei ollut vieläkään luovuttanut. Sitä ennen piti kuitenkin yrittää muita paremman pään loppiaispinnoja. Kerättävää riitti, kun vasta pari vuotta aktiivista loppiaisretkeilyä oli takana. Auton mittari näytti -19, kun viiden aikaan aamulla ajelimme Oskun kanssa paikalle, jossa huuhkaja vielä 1.1. oli aktiivisesti huhuillut. Hiljaista oli.

Aamuun oli vielä aikaa, jota kulutimme komppaamalla erästä osittain sulaa ojaa lämpökameroilla jänkäkurpan toivossa. No luck.

Hiljaista oli Soukassakin, jossa seuraavaksi hytisimme ja yritimme kuulostella luhtakanoja.

Nukahdin taas matkalla Vermoon. Töyhtökiurua piti hetki odotella. Sitten se lensi pirteänä vakiopaikalleen.

Loppiainen oli taas kovaa ajoa ja pitkälti rastisuunnistusta. Tai ainakin sen piti olla.

Seuraava rasti löytyisi Hietalahdelta. Jouhisorsa tietenkin. Yllättäen koko lahti oli jäässä. Kiikarilla näki kuitenkin, että sorsaparvi lepäsi jään reunassa Munkkisaaren ja Jätkäsaaren välissä. Sinne pikavauhtia ja jouhisorsa löytyi helposti. Sinisorsien mukana oli myös harmaasorsakoiras.

Joku oli puhunut jotain haapanasta, joten kävimme Tokoinrannassa ihmettelemässä sorsalössiä. Osku sai kai joitain vuodareita. Ei haapanaa.

Piti jatkaa itään, jossa olikin monta kohdetta. Lehtopöllö petti aiemmassa paikassa. Äh. Ei mennyt hyvin.

Idempänä odotti kuningaskalastajan puro. Siellä olikin jo väkeä edellispäivien paikoilla sulia haromassa. Päätimme Oskun kanssa lähteä ylävirtaan. Siellä se kuitenkin olisi, ajattelin.

Matkalla mietin, että tästä taitaa tulla floppi. Floppiainen!

Keksin uuden sanan.

Eräs vastaantullut kuvaaja kertoi nähneensä kunkun ylävirrassa. Mitä minä sanoin!

Purossa näkyi vajaat kymmenkunta tavia. Sitten löytyi kuningaskalastaja. No niin.

Järripeippoja jää aina ruokinnoille. Broända 6.1.2026.

Emme jääneet sitä pidemmäksi aikaa ihmettelemään. Kilautimme alavirtaan jääneille tutuille ja jatkoimme matkaa idemmäksi. Broändan ruokinta oli seuraava kohteemme. Punarinta, järripeippo ja peipot olivat tallessa, mutta pikkutikkaa ei tovin odottelulla näkynyt. Rotta sen sijaan vilisti ruokinnalla aktiivisena.

Vuosaaren kasan tuulihaukka oli kuulemma muuttunut vaikeaksi. Ohitimme paikan nopeasti.

Tryvikin metsässä pyy oli edelleen samalla paikalla kuin ekaekaa. Se oli kiva päivänpinna.

Meiltä puuttuivat metsätiaisetkin. Niitä oli käynyt ruokinnalla Talosaaressa. Heti sinne päästessä töyhtötiaisen iloinen trilli kuuluikin. Hömötiainen jäi vielä pankkiin tuleville loppiaisille.

Meinasi pukata jo kiirettä. Vantaan Pitkäsuon täyttömäeltä oli löytynyt pieni pulmusparvi, joka olisi Oskulle peräti tammikuunpinna.

Jänkäkurpat ovat tänä talvena olleet tiukassa. Helsinki 6.1.2026.

Sitten tuli kunnolliset nuotit Ahvenaisen Artolta. Jänkäkurppa samassa paikassa kuin kunkku!

Hommaan tuli jopa vähän bongausfiilistä. Eihän se kurppa tietenkään sieltä mihinkään häipyisi. Näkyi hienosti.

Seuraava luonteva etappi oli Malmin pähkinänakkeli. Se vain jaksaa kiinnostaa väkeä. Bongailijoita oli varmaan kymmenkunta. Pähkinänakkelia ei näkynyt, ei kuulunut. No, sekin jäi pankkiin tuleville vuosille. Myöhemmin kuulin nakkeleiden ilmeisesti tyystin kadonneen tuolta paikalta. Harmillista.

Länsi-Pakilassa nokkavarpunen löytyi hetken haeskelulla.

Pulmusille ei ollut mikään kiirekään. Ne olivat mukavasti hallussakin Länsi-Vantaan viikonloppuretkikohteen takareunalla. Bonuksena vuodariksi tuli hiiripöllö.

Saimme vielä kuulla, että Vuosaaren tuulihaukka olikin nyt taas nähty. Ehdimme sinnekin vielä puolisen tuntia ennen auringonlaskua. Lintu löytyi nopeasti kököttelemästä korkean satamarakennuksen logon päältä kuten monesti aiemminkin.

Siksi kohtuullisen hämmentävää oli, kun hetkeä myöhemmin Osku löysi tuulihaukan lekuttelemasta selkämme takaa täyttömäen rinteestä. Niitä olikin kaksi!

Muut hoitelivat iltahämärissä vielä Länsi-Espoon Ralluksen, mutta me päätimme Oskun kanssa lopettaa tähän.

Päivä oli kaksijakoinen kuten yleensä, mutta suurin osa tärkeistä kohdelajeista kuitenkin näkyi ja muutama yllätys päälle.

Pitkät vapaat ja joulun pyhät oli lusittu ja kuinka ollakaan, iltapäivällä koviakin lajeja alkoi löytyä. Päivän kovimmasta vastasi kaakonkulman reipas lintumies Eetu Paljakka, joka nyppäisi talvilintulaskennassa sepelrastaan. Laji oli ollut kerran bongattavissa tammikuussa. Eikä minulla olisi mitään mahdollisuuksia sitä lähteä yrittämään. Länsireunalla Kemiönsaaressa taas bongattiin neljää merihanhea. Semmoista.

Tammikuiden perinteeksi on jo muodostunut Bongariliiton hallituksen viikonloppukokoontuminen Hangossa. Viikonloppu sisältää sopivissa määrin retkeilyä, järjestöbyrokratiaa, saunomista ja hyvää ruokaa, joka on valmiiksi laitettu. Sopiva irtautuminen arjesta siis.

Pääsin kohti Hankoa Artturi Jallin kyydissä. Hieno kyyti olikin. Suuntasimme ensiksi Saloon, jossa toiveissa oli hoitaa Nallen mailta muutama vuodari. Teurasfasaanien seasta löytyikin jokunen oikeakin lintu. Kottarainen, peukaloinen, turkinkyyhky, uuttukyyhky ja laulujoutsen olivat kaikki kuluvalle vuodelle uusia minulle. Päivänpinnoja oli lähtötasolla 17, joten niitäkin tuli ropisten.

Viima kävi kylmästi pohjoisesta, eikä Joensuun kartanon pelloilla seisoskelu mitenkään kovin mukavaa ollut.

Jatkoimme pian kohti Kemiönsaarta, jossa päivän kiinnostava laji odotteli. Neljä merihanhea oli jäänyt talvehtimaan Strömman kanavalle ja läheisille pelloille. Pelloilta Artturi ne hiffasikin. Vain päät paistoivat pitkästä sängestä aluksi. Lopulta hanhet näkyivät hieman paremminkin. Sadas kuukausiässä oli tosiasia! Jes!

Tietysti kun olimme Hankoon menossa, löysi Jari Mäntysalo Tokoinrannasta Helsingistä isolokin. Sekin puuttui minulta tammikuulta ja kuskilta jopa eliksistä. Nopea oli pormestarin visiitti, mutta moni ehti silti linnun hoitaa.

Kokous sujui sutjakasti ja hauskaakin oli. Kasvisruoka oli taas hyvää Tvärminnen biologisella asemalla ja saunan löylyt maistuivat illalla.

Normaalisti olemme retkeilleet sunnuntain valoisan ajan Hangossa, mutta nyt sielläkään ei vaikuttanut olevan juuri ollenkaan lintuja ja isolokin mahdollinen paluu kuumotti. Lähdimmekin ajamaan lumituiskuun heti kohti Helsinkiä.

Pysähdyimme matkalla Kirkkonummen Båtvikissa Apetitin tehtaalla, jossa Jörgen Palmgren kiikaroi aidan takaa tehtaan pihamaata. Pieni lintuparvi nokki jotain tehtaan pihalta. Mustarastas ja punatulkku olivat valtalajit.

Meitä kiinnostivat vuorihempot, joita Jösse oli ehtinyt jo kaksi nähdä. Tovin odottelun jälkeen kolme saapuikin syömään. Kiva vuodari numero 81.

Matka taittui Tokoinrantaan, jossa useampikymmenpäinen joukko jo tuijotteli Eläintarhanlahdelle. Paikalla oli tuttu sorsalössi silkkiuikkuineen, mutta lokkeja vain muutama. Olimme sosialisoineet Tvärminnen aamupalapöydästä kaksi isoa leipäkimpaletta, joille tuli nyt käyttöä. Hiljalleen lokkeja saapuikin syöttöä ihmettelemään. Kului ehkä noin tunti, kunnes niitä uskaltautui syömäänkin asti. Varmaankin satakunta lokkia paikalla parhaimmillaan oli, muttei tietenkään isolokkia.

Syynä lokkien varovaisuuteen olivat kanahaukat, joita pyöri kytiksellä ainakin kaksi ellei kolmekin lintua.

Yhden jälkeen olimme niin jäässä ja lokit taas hukassa, että tuijottelu sai riittää ja pääsin kotiin lepäämään.

Vanha kanahaukka kiitää Tokoinrannan yllä. 11.1.2026.

Viime vuoden nuorukainen ihmettelee, kun ei millään saa lokkia kiinni. Tokoinranta 11.1.2026.

Tammikuu eteni verkkaisesti. Sunnuntain päätteeksi korealaisen maastovaununi käynnistysakku hyytyi Torpparinmäen S-marketin pihaan. Onneksi on kalliit vakuutukset, joten apu oli lähellä tuossa tuokiossa. Akku oli muutenkin tarkoitus uusia, joten nyt sille oli hyvä syy. Jos jokin on varmaa, niin loputon rahanmeno henkilöautoiluun. Auto on kuitenkin bongarille jokseenkin välttämättömyys. Muuten sillä ei tekisi Helsingissä mitään.

Maanantaina 12. päivä onnistuin ruksimaan pikku-uikun päivänpinnaksi työmatkalla. Uikun kunto näytti kuitenkin ainakin sillä hetkellä heikolta. Se kökötti jäällä apaattisen näköisenä. Lintu kuitenkin piristyi vielä päivällä, mutta katosi myöhemmin samalla viikolla mahdollisesti saukon suihin.

Pinnoja tuli harvakseen. Tiistaille kirjasin silkkiuikun, keskiviikon etäpäivälle vihervarpusen ja kanahaukan ja torstaille pikkuvarpusen. Ainakin seitsemän nokkavarpusen parvi oli taas ilmestynyt lähistölle, mikä ilahdutti kovin. Kävin niitä happihyppelyllä katsomassa ja päädyin juttusille erään linnunruokkijan kanssa. Arvokas kohtaaminen.

Lunta sateli reilusti lisää Helsinkiin. Kaunista oli, jos lumesta tykkää.

Minä murehdin autoa, tulevaa sähkölaskua ja osakekursseja. Raha on jännä juttu. Vaikka sitä on, murehtii sitä, ettei sitä menettäisi. Mitään oikeaa murhetta ei siis ollut.

Sellainen ilmaantui, kun Salosta piipiteltiin pitkästä aikaa mustakaularastas torstain iltapäivän ratoksi. Olin taas sopinut treffit. Viimeksi tuli mustapäätasku.

Pitäisi kai treffailla useammin. Tosin näkemättähän nuo linnut jäisivät sittenkin.

Niin jäi nytkin. Milläpä sitä Saloon, kun autokin oli korjaamolla.

Aivan pinnoitta en hiljaisina tammikuun päivinäkään jäänyt. Niitä löytyi nimittäin Instagram-arkistostani. Retkeily oli jo vuonna 2019 aktiivista, mutta havaintojen kirjaaminen passiivista ja satunnaista. Storyihini olin kuitenkin päivitellyt hienoista lajeista kuten pikkukäpylintu, urpiainen, hömötiainen, sinipyrstö, järripeippo, tunturikihu, kuukkeli, lapintiainen ja peltosirkku. Löytyipä sieltä materiaalia jopa hienosta puputtavasta helmipöllöstä 19. toukokuuta. Ei ole kuulkaas ihan helppo laji havaita tuohon aikaan. Jos enää muutenkaan.

Viikonloppu tulee aina vääjäämättä, ja niin se taas koitti. Edessä oli Varsinais-Suomen Grand Tour. Olin laittanut Kiaani jokakeväisen toimintatonnin ja sen piti olla parhaassa mahdollisessa iskussa huoltojen jälkeen, mutta lähdimme kuitenkin liikkeelle Oskun Peugeotilla. Takapenkille istui Terhi, jolle tällainen matka oli odotetun helppo myydä lauantaitekemiseksi.

Seitsemän aikaan suuntailimme Saloon pitkin paikoin liukkaita teitä. Kuuntelimme linturetkisoittolistaa, jota olemme Oskun kanssa kasanneet. Muun muassa seuraavat kappaleet soivat:

Pilven Piirtäjät - Talviaamut
Antti Autio - Linnut jotka löytää aina kotiinsa

Ylva Haru - Linnut

Ruusut - Mut en sillee

Eelis Raritét - Bongari Midas

Deep Purple - Highway Star

22-Pistepirkko - Birdy

Iron Maiden - Rime of the Ancient Mariner

Ville Vuorenmaa - Päivä jolloin minusta tuli tipu

Tilhet, pajut ja muut - Lintusaari

Ja sitä rataa.

Mustakaularastas oli parkkeerannut vallankin bongariystävälliseen miljööseen. Pysäköintipaikkoja oli Kokkilan lossirannassa yllin kyllin, ja paikalla oli helppo seurata ruokinnan tapahtumia, jos osasi perille erinomaista ohjeistusta noudattaen.

Olimme, kuten asiaan kuuluu, perillä jo hämärissä puoli yhdeksän aikoihin. Edellispäivänä lintu oli tullut paikalle hieman ennen yhdeksää. Nyt rastasparvi oli paikalla heti pienen ensijoukon saapuessa, ja mukana oli myös itäinen vieraamme. Hienoa!

B-henkilöitä valui paikalle vaihtuvasti ainakin pari-kolmekymmentä vajaan tunnin aikana, jonka lintuja tuijottelimme. Rastas näkyi hienosti. Paikalla oli myös räksä, mutta edellispäivän mustapääkerttua emme onnistuneet näkemään.

Usvainen talviaamu valkeni hiljalleen. Edessä oli päivän ensimmäinen lossimatka Kemiönsaaren puolelle. Yhtäkään lintua ei näkynyt merihanhipaikalle ajettaessa. Oskukin sai kuukausipinnatilin auki ja merihanhen ässäksi.

Päivän epistola oli taas lähinnä rastilta rastille ajelua, eikä tällä taaskaan ollut paljoakaan tekemistä lintujen katsomisen kanssa. Mutta mukavaa oli silti, ja bongausreissun tunnelmaa olin taas ehtinyt kaivata.

Seuraava kohde oli Nauvo. Saaristossa aina mieli lepää. Varsinkin jos paikalla käy vain tunnin ja häipyy mahdollisimman äkkiä.

Nauvoon meidät sai kaksi kurkea, jotka olivat vilahdelleet jossain somekuvissa jo aiemmin talvella. Nyt paikka oli tarkentunut Tiiraan laitetun havainnon myötä. Kaksi kurkea oli heti riistaruokinnalla, joka näkyi jäiseltä tieltä. Kiikaroimme läheistä sulaa merialuetta. Puolentusinaa telkkää ja yksi isokoskelo olivat havainnot. Matkan varrella näkyi taas muutamia hiirihaukkoja siellä sun täällä, mutta hyvin, hyvin hiljaista oli. Talvi oli ottanut valtaansa koko Etelä-Suomen, vaikka nyt olikin lauha päivä.

Nauvosta oli vielä yksi looginen bongauskohde taas ei niin pitkän matkan päässä. Naantalin satamassa oli pyörinyt paikallisena naurulokki, jota kaipasin enää tammikuun listalle. Pääsimme tunnin köröttelyn jälkeen perille rantaan korkealle tielle, josta näki sataman yli. Melko kauan meillä kesti se löytää, mutta Osku hoksasi jäälautan, jolla lepäsi muutamia lokkeja. Keskimmäisenä oli puolta muita pienempi ridi. Jes! Ässä on aina ässä.

Turun ohitustiellä minun ja Terhin joulukuussa hoitamaa ampuhaukkaa oli yhä nähty, mutta nyt tihuutteli vettä ja näkyvyys heikkeni olemattomaksi. Päätimme siis suosiolla skipata sen staijailun ja edetä kotia kohti. Pysähdykseksi otettiin kuitenkin vielä Kaarinan Tammisillan peltopyypaikka, jossa niistä oli samalta päivältä jo kolme havaintoa Tiirassa. Olimme ajaneet jo paikan ohi aiemmin, mutta sieltähän ne helposti löytyivät lumesta möyrimästä.

Peltopyitä löytyy laikuittain sieltä täältä, Varsinais-Suomesta monestakin paikasta. Pinnan voi ottaa, jos siltä tuntuu. Skouppi. Kaarina 17.1.2026.

Sunnuntaina vääntäydyin ylös sängystä vasta puoli kymmenen seudussa. Lauantain autossa istuminen ja eväiden mässyttäminen, illan thairuoka ja tissuttelu olivat aiheuttaneet ilmavaivoja ja turvotusta. Oli sellainen olo, että on päästävä liikkumaan. Onneksi linnut ovat hyvä syy sille.

Aamukahvin jälkeen lähdin ulos harmaaseen säähän, joka oli täydellinen pyöräretkeilyyn. Lähes tuuletonta ja lämpötila nollan pinnassa.

Pari nokkavarpusta tiksui latvustossa kotikulmilla. Ei ollut käyttöä. Talitiaisten laulu oli alkanut jo aiemmin ja yhä vain yltynyt sään lauhduttua.

Alkumatka oli vaikeaa puurtoa. Olen rapakunnossa.

Länsi-Pakilan läpi ajoin ajorataa. Pyörätie oli kohtuullisessa kunnossa Maunulasta eteenpäin, mutta Haagassa alkoi paksu lumipöpperö. Helsingillä olisi kyllä tekemistä talvikunnossapidon opettelussa, jos se edes haluttaisiin tehdä kunnolla. Olosuhteet ovat kyllä täällä toki paikoin haastavat ahtaista kaduista ja runsaasta lämpötilavaihtelusta johtuen.

Huopalahden asemalla ainakin kolme kuusitiaista lauloi innokkaasti kilpaa hieman yllättävässä miljöössä. Viditsi-viditsi-viditsi-viditsi, viitsy-viitsy-viitsy-viitsy.

Vaikutti olevan jonkinlainen reviirikiistely menossa.

Siitä eteenpäin mentiinkin sitten paljasta asfalttia. Aseman mäen päällä keuhkoissa ja rinnassa tuntui yllättävän pahalta, luvattoman pahalta. Sykkeet nousivat 160:n päälle.

Pääsin lopulta Vermon raviradan tallialueelle, varsin tutuksi tulleelle. Parkkeerasin raviradan reunaan ja kaivoin repusta kiikaria ja lämpökameraa. Ohitse ajanut ravikuski mulkoili siihen malliin, että ajatteli varmaan, mikähän pöljä tuokin on. Mikä sitten on järkevää toimintaa tammikuisena sunnuntaina. Ajella pyörällä lintujen perässä vai hevosella rinkiä ympäri? Lopultahan kaikki ihmisen vapaaviettotavat ovat aika hulluja tai sitten luovia ja nerokkaita, miten asian nyt haluaa ajatella. Niin sanottuun työmiehen tarvehierarkiaan kuuluu syöminen, nukkuminen, paneminen ja säältä ja petoeläimiltä suojassa pysyminen. Niiltä pedoilta onneksi kokoomus, kepu ja persut meitä suojelevat tehokkaammin kuin koskaan. Loppuhan on sitten ajan tappamista, kun perusasiat ovat järjestyksessä. Jossain vaiheessa joku keksi, että asioita pitää omistaa, ja sitten kaikki menikin enemmän tai vähemmän päin helvettiä.

Tällaisia uria ajatukseni ravasivat, kun etsiskelin töyhtökiurua. Lämpökamerasta loppui heti akku. En tietenkään ollut tarkistanut sen varaustilaa saati ottanut vara-akkua mukaan. Eipä näkynyt kiurua.

Kiersin valjastuskatoksen, jossa sitä oli viime päivinä nähty, ja jostain syystä vilkaisin ylös ehkä taivaasta apua hakien. Pieni piste näkyi korkean valopylvään nokassa. Siellähän se töki tähysteli alas maailmaan. Jes! Talviekopinna oli kotiinkuljetusta vailla, vaikka enpä minä niitä kovin aktiivisesti ole jaksanut keräillä.

Sitten pääsikin työntelemään pyörää Talin hiihtoladuille ja poluille. Yritin vältellä laturaivoa. Etsin lehtopöllöä, jonka salaiselle kololle nuotit olivat uineet äärimmäisen kireisiin verkkoihini. Lopulta kolopaikka löytyikin. Ei siellä mitään näkynyt. Paitsi kun meni tarpeeksi lähelle ja sopivaan kulmaan. Lehtorin päälakijuova paistoi kolon pohjalta. Jee! Pinna.

Talin poluilta selvittyä pääsi hetken ajamaan täydellistä talvitietä. Vanha kroppa ja lihakset olivat lämmenneet, ja onnentunne levisi kehoon endorfiinien mukana, tai mitä lie ovatkaan nuo hyvää oloa tuottavat hormonit.

Munkkiniemessä meinasin heittää kunnon pannut, mutta pelastin napakalla vasemman jalan liikkeellä sivuluisun ja vältyin nololta tilanteelta bussipysäkin yleisön edessä. Liejukana uiskenteli Pikku-Huopalahden sorsalauman seassa sulaneella pikku lammikollaan. Onnistuin heittämään sille pienen leipäköntsän sorsien keskelle ja olin tyytyväinen itseeni ja elämääni. Tunsin olevani Euroopan onnellisin mies.

Kurvasin Meilahden arboretumiin, jossa muutama sunnuntairetkeilijä tuijotteli puskaa. Ruokinnalle olivat löytäneet rautiainen ja punarinta. Hetken odottelun jälkeen prune näyttäytyikin puskan keskellä kähmyillen ja eru alkoi tiksua jossain lähistöllä. Helppoa ja kivaa. Rautiaisesta tuli talviekopinna myöskin.

Sutkuttelin Meilahden ylämäet ylös vaivoitta ja jatkoin sohjon seassa kohti Tokoinrantaa. Vastaan tuli maineikas orni Heikki Vasamies. Löysin silkkiuikun tietenkin, mutta en sorsien seasta muuta. Ehdin poistua jo Kaisaniemen YKP:hen, kun vashe soitti perään, että oli siinä naaras harmaasorsakin. Näin sai taas nololla tavalla todeta olevansa hätäinen ja sokea. Onneksi olisin palannut siitä ohi muutenkin. YKP:sta löysin vain mustarastaita, en enää räkättejä tai iliä. Heikki manaili löytyväksi lisääkin rarirastaita. Salon mukara oli löytynyt "klassiseen aikaan".

Edessä oli vielä kotimatka ja sen varrella yksi suunniteltu rasti. Pasilan läpi polkeminen oli odotetun tahmaista ja sohjoista. Länsi-Pasilassa silmiin osui yllättäen muutama vanha puutalo. En tiennyt sellaisia olevankaan. Pyöräillessä Helsinkiä näkee huomattavasti eri tavoin kuin autoillessa. Näkee ja kokee enemmän ja myöhästyy helpommin kaikesta. Onneksi tammikuussa myöhästymisriski on pieni, mutta ainahan se on olemassa ja ekomiehen takaraivossa peikkona.

Muutaman mutkan kautta löysin pähkinähakin ruokintapaikan, ja sitten odottelemaan. Odotellessa oli aika syödä eväitä: yksi banaani ja kaksi kaurakeksiä. Hakki päästi piinasta ehkä parinkymmenen minuutin seisoskelun jälkeen. Paikallaan odottelu on talvisilla pyöräretkillä myrkkyä. Siinä ehtii kylmettyä ja kangistua, ja se ei tiedä hyvää. Keskuspuiston läpi oli helppo jatkaa kotia kohti hyvin hoidettua baanaa pitkin. Edessä olivat vielä Metsälän kaksi pitkää nousua. Niihin on moni ekobongari katkennut.

Käpylän aseman kohdalla vasen eturatas meni sohjossa linkkuun ja löin polven kivuliaasti pyörän sarviin. Saatana. Oulunkylässä pyöräkaista ja kevyenliikenteenväylä olivat aivan levottomassa kunnossa, joten päästelin pitkän alamäen ajokaistaa pitkin. Pyöräilykulttuuripääkaupungissa ei tällaista sekoilua katseltaisi.

Sykkeet nousivat huippulukemiin viimeisessä Itä-Pakilan nousussa, mutta olipas auvoisaa päästä sisälle ja saunaan. Hyvä fiilis jatkui ihan kotiin asti. 12 kalenteripäivälle uutta lajia.

Viikonloppu päättyi mukavissa tunnelmissa. Mitäpä sitä muuta voi toivoakaan, kun harvinaisen linnunkin näki.

Nokkavarpusia ja viherpeippoja Itä-Pakilassa. 21.1.2026.

Maanantaista oli romantiikka kaukana. Hyvin väsyneen työpäivän lomassa kävin happihyppelyllä katsomassa nokkavarpusten paikallisen talvikannan koon kehittymistä. Lintuja oli nyt ainakin viisitoista tutuilla paikoilla, mutta todennäköisesti jonkin verran enemmänkin. Niitä on usein vaikea tarkasti laskea. Tilanne oli hauska, kun kanahaukkakoiras jöllötti puussa ja samassa puussa oli useampi nokkanisse sitä aivan ilmeisesti vahtimassa.

Kotkassa havaittu suopöllö aiheutti pulinaa kuukausipinnaryhmässämme. Luvassa oli siis oletettavasti linnuton iltaretki Kymenlaaksoon. Peter Buchert ajoi, Terhi oli etupenkillä ja minä nuokuin takapenkillä. Ihme kyllä linnuttomaksi retki ei jäänyt, sillä havaitsimme kuin havaitsimmekin pöllön!

Lehtopöllön.

Naaras siellä huuteli koiraalleen, että tuopas ukko ruokaa, niin voidaan lisääntyä.

Muut havainnot olivat puolentusinaa sorkkaeläintä, muutama rusakko ja pari jyrsijää.

Isokäpylinnut vetivät väkeä Kannelmäkeen. Kävin siellä lopulta minäkin. 24.1.2026.

Paskaakos tässä. Jokin muu harrastus aiheuttaisi varmaankin vähemmän mieliharmia kuin lintujen perässä autoilu.

Lauantaina 24. tammikuuta heräsin hitaaseen aamuun. Vapauduin aamupäivällä retkelle. Töyhtökiuru oli hyvin hallinnassa tutuilla hahmoilla, kun kurvasin ensiksi pirun liukkaita teitä pitkin Vermoon. Lunta sateli hiljakseen pitkin päivää tehden Helsingistä entistäkin talvisemman näköisen.

Kia vinkui kuin viimeistä päivää, kun rattia käänsi vasemmalle. Tonni oli mennyt, mutta tuota vinkumista ei siihen rahaan saanut korjattua. Eikä se kelvannut katsastusmiehellekään. Uusi huoltoaika oli taas varattu ja lisää rahanmenoa luvassa.

Suuntasin Kannelmäkeen. KIP KIP KIP -kilkutus kuului heti, kun avasin autonoven. Kuuluisat isokäpylinnut olivat paikalla, ainakin 12 lintua, laski perässäni tullut Olkion Jouko. Onneksi pahin kuvaajamassa oli siirtynyt Haltialan tikkametsiin.

Aikomuksena oli bongata seuraavaksi koskikaroja Vantaanjoella. Ennen Pitkäkoskea tein uukkarin. 5+8 allihaahkaa Kouvolassa Kymijoella, kertoi Lintutiedotus.

Terhi ja Saarelan Late hyppäsivät korealaisen vinkuvan paskan kyytiin, ja kohta paahdoimme lumisateessa kohti itää. No, Sipooseen asti päästiin, kunnes stellereiden kerrottiin lähteneen määrätietoisesti etelään. Sepä siitä sitten. Ei onneksi sen kauemmas.

Yritimme Vuosaaren tuulihaukkaa, ei mitään.

Kuningaskalastaja sentään näkyi kivasti, mutta eipä se vieläkään antautunut kuviin.

Sitä ihmetellessä pojat piipittelivät Raaseporin Bromarvista tundrametsähanhen. Ihan kova kuukausipinnapuute sekin, mutta ei mitään jakoja, että olisin jaksanut iltapäivää vasten sinne enää lähteä tuolla alle lahoavalla kotterollani pöristelemään.

Turhauttavaa.

Kahdeksan aikaan sunnuntaina 25. tammikuuta kokoonnuimme taas tutulla lännen kohtaamispaikalla ja hyppäsin Hylsy-Volvoon, jossa Peter ja Terhi jo odottelivat.

Harhailimme muutamista liittymistä ohi ja päädyimme ajamaan kohteeseen, siis Bromarviin, pikkuteitä jostain Karjalohjan ja Fiskarsin kautta. Matkalla näin kolme lajia hirvieläimiä ja muutaman sinisorsan.

Metsähanhibongaus tuntui täysin epätoivoiselta keskellä lumisia maisemia. Karu totuus paljastui perillä. Yhtään lintua ei näkynyt kummallakaan edellispäivän havaintopelloista.

Eipä siinä sitten muuta kuin etsimään sieltä täältä, josko hanhi olisi jostain syystä päätynyt jollekin muulle saaren pellolle. Harhaillessamme löysimme hienon varpushaukan ja heti perään upean harmaapäätikan. Ai että mitä lajeja. Reissun retkilajimäärä lähenteli jo kymmentä.

Ohikulkiessa päätimme vielä tarkastaa edellispäivän paikan. Näin kaukaa autosta kolme möykkyä blotalla. Niistä yksi oli suurempi kuin kaksi muuta. Siellä se nyt on! Hanhi makasi kahden variksen vieressä keskellä lumista peltoa. Jesss! Pääsimme taas hihkumaan lapsenomaista riemua.

Varikset eivät suinkaan olleet hanhen kavereina parvessa, vaan näyttivät kyttäävän siitä ateriaa. Korppeja ja variksia kerääntyi hiljalleen lisää lintuparan ympärille. Lopulta se nousi ja ajoi uhitellen varislintuja loitommaksi. Eipä aikaakaan, kun tundrametsähanhi nousi lentoon ja syy selvisi nopeasti. Merikotka ajoi sitä takaa.

Eihän se sitä ilmassa kiinni saanut, mutta väsytystaktiikalla hanhi tuskin selviäisi kovin monta päivää näin arktisissa olosuhteissa. Puuttuisihan tuo helmikuultakin.

Tundrametsähanhi tarjosi sunnuntaisen ilonhetken. Raasepori 25.1.2026.

Hanhi katosi taivaalle, ja jatkoimme matkaa dramaattisen näytelmän jälkeen. Pienen strategiapohdinnan myötä päätimme jatkaa kotiin Salon kautta, sillä Peter halusi nähdä mustakaularastaan vuodenpinnaksi. Se sopi meillekin päivänpinnakohteeksi. Rastaalle ajettiin Strömman kanavan ja Dalbyn merihanhien kautta. Kanava tarkistettiin allihaahkojen varalta, mutta eipä ollut tietenkään.

Mustakaularastas näyttäytyi kohtuullisen odottelun jälkeen hienosti. Päivänpinnoja ropisi muutenkin.

Ehdimme hyvin pistäytymään vielä Halikonlahdella. Matkalla näkyi hyvin pohjustettu tuulihaukka. Heti kun astuimme autosta ulos Joensuun kartanon pelloilla, lenteli taivaalla kaksi hiirihaukkaa ja piekana. Myös sepel- ja uuttukyyhkyt sai kirjata kalenteripäivälle. Retki oli muuttunut lopulta aivan mainioksi. Kuukausipinna, pari vuodaria ja 19 päivänpinnaa, joista viimeisimpänä kotimatkan varrelta koukattu töyhtökiuru. Kelvollista.

Salon Kokkilan mustakaularastas oli tammikuun vetonaula numero yksi. 25.1.2026.

26. tammikuuta valo riitti niin, että kun lähti työpäivän päätteeksi polkemaan aivan täysiä, ehti nähdä huuhkajan päivehtimiskuusessaan Tuomarinkartanolla ennen hämärää. Lähistöltä Ahvenainen oli löytänyt myös koskikaran, jonka bongasin toiseksi mainioksi päivänpinnaksi. Pakkanen kiristyi kiristymistään ja näytti selvältä, että tammikuussa ei ihmeitä enää tapahtuisi. Jotain arktista lajia saattoi toki aina toiveissaan elätellä.

Tammikuun 28. päivänä velloin syvässä epätoivossa. Oikein mikään ei tuntunut onnistuvan taaskaan millään saralla. Lähdin happihyppelylle hoitamaan nokkavarpusen päivänpinnaksi. Neljä yksilöä löytyi ja peippo läheiseltä ruokinnalta. Yllätys odotti kuitenkin kotipihassa. Isolepinkäinen napotti pihakoivun latvassa ja pihapinna napsahti! Sendari lähetti alakuloiseen päivään iloisen hetken.

Kivan näköinen mustarastas. Vantaa 31.1.2026.

Kuukauden viimeisinä päivinä Suomessa vallitsivat "hirmupakkaset". Käytin Kian uudestaan katsastuksessa ja nyt se sai leiman. Osku tuli hakemaan kuun viimeiselle päpiretkelle. Mittari näytti -19 aamulla.

Ihmettelimme ensin Itä-Pakilan nokkavarpusia. Laskin tällä kertaa 16 kappaletta.

Ensimmäinen varsinainen kohde oli Tammisto, jossa pähkinänakkeli oli käynyt "koko ajan" ruokinnalla vielä joitakin päiviä aiemmin. No eipä näkynyt nakkelia tai paljon muutakaan. Metsäkauris ja kettu norkoilivat ruokinnan liepeillä.

Pohdimme seuraavaksi Haltialan pohjantikkakävelyä, mutta unohdimme sen kuitenkin. Kehällä matkalla Kannelmäkeen Peugeot ilmoitteli jostakin moottoriviasta, ja kävimme vaihtamassa vinkuvaan korealaiseen. Vittu näiden autojen kanssa.

Piipahdimme isokäpylintupaikalla, jossa ne hoituivatkin pienen odottelun jälkeen. Vermossa töyhtökiuru oli juuri hetkeä aiemmin näkynyt ja kadonnut. Olimme taas askeleen jäljessä koko ajan. Tuulikin vähän, mikä teki pakkasesta todella purevaa ja olemisesta kylmää. Onneksi töki tuli lopulta näytille. Helmikuun alussa se olisi taas kiinnostava laji.

Jouhkin Vesa pyörähti paikalla ja kertoi käyneensä Konalassa katsomassa mustapääkerttua. Se oli ollut mielessä, mutta meinasi unohtua, joten jatkoimme sinne. Tovin odottelun jälkeen Osku löysi sen, minä ehdin nähdä vilauksen. Tuli vuodari.

Seuraava etappi sijaitsi Meilahdessa, jossa pieni porukka jo odottelikin rautiaisen näyttäytymistä. Osku sen siitä hetken päästä löysi. Lähistöllä oli toinenkin ruokinta, jossa piti oleman peippoja, järripeippoja ja punarinta. Peippolajit näkyivät nopeasti, eikä punarinta näemmä puuttunutkaan minulta edes.

Liejukana näytti yllättävän elinvoimaiselta lammikollaan. Pikku-Huopalahti 31.1.2026.

Seuraava kohde oli vanha tuttu liejukana naapurissa Pikku-Huopalahdella. Lintu paistatteli pakkaspäivää pienellä kivellä purkuputken kupeessa. Hyvä niin.

Antti Salovaara oli edellispäivänä löytänyt Helsingin Kaivopuiston edustalta Harakan saaresta kuusi vuorihemppoa. Otimme ne seuraavaksi tavoitteeksemme. Kurvailimme Kaivarin rantaan, jossa liikkeellä oli paljon väkeä. Miksipä ei olisi ollut, sillä Helsinki paistatteli totisesti kauneimmassa talviasussaan. Jäällä kävelijöitä oli varmaankin sadoittain. Niin lompsimme mekin saareen hemppojahtiin.

Kiersimme Harakkaa ja olimme melkein jo matkalla pois, kun Osku huomasi ensin yhden linnun ja sitten parven pienestä ruderaattinotkelmasta. Ne olisivat olleet hemmetin hienosti kuvattavissa, mutta valitettavasti ehdin näpsäistä vain muutaman kuvan ennen levottoman parven siirtymistä. Kuva on blogin aloituksena.

Puukiipijä poseerasi mukavassa iltapäivän talvivalossa. Kaivopuisto 31.1.2026.

Oli lauhtunut hieman ja aurinko jo lämmitti, joten oli varsin leppoisaa. Tämä oli päpibongausta parhaimmillaan: Tuli oltua ulkona ja liikuttua ja pääsi jopa näkemään uusia paikkoja, joihin tuskin muuten olisi tullut mentyä. Hienoa.

Kuvailin rannassa hetken vielä kauniisti poseerannutta puujyrää.

Pari kohdetta oli vielä mielessä. Tokoinrannasta voisi hoitua harmaasorsa kalenteripäivälle. Sellainen sieltä löytyikin, mutta ei mitenkään hyvän näköisenä. Linnun nokka oli aivan umpijäässä, eikä sille voinut povata hyvää tulevaisuutta. Tokoinrannan lintuihin oli iskenyt lintuinfluenssa, johon oli sairastunut ainakin kyhmyjoutsenia. Niitä ei nyt näkynytkään. Ilmeisesti parikin harmaasorsaa oli menehtynyt ja silkkiuikkukin kadonnut, hyvinkin kuollut sekin. Talvinen luonto on julma.

Harmaasorsan tulevaisuus ei näyttänyt valoisalta. Tokoinranta 31.1.2026.

Kuukauden viimeinen bongattava sai itseoikeutetusti olla kuningaskalastaja. Pienen etsiskelyn jälkeen se löytyikin taas lentelemästä puroltaan, eikä malttanut taaskaan asettua sekunniksikaan aloilleen kuvattavaksi. Samalta paikalta löytyi yhdeksän tavia. Kuun viimeinen hieno talviretki tuotti 18 uutta päivänpinnaa, mikä tuntui kelvolliselta saaliilta olosuhteisiin nähden vallankin.

Tammikuun retket sujuivat pääosin onnistuneesti, mutta mitään suuren suurta kuukausi ei tarjonnut. Vähän kaivelemaan jäivät missattu isolokki ja allihaahkat sekä suopöllö, joka olisi ollut kuun lopussa bongattavissa mutta aivan liian kaukana Kruunupyyssä. Ehkä se tulee joskus lähemmäs. Arjessa monenlaiset isommat ja pienemmät murheet varjostivat uuden vuoden alkua, mutta sitähän tämä elämä tuntuu olevan. Takalon Jukkaa lainaten: Elämä on vittumaista murehtimista. Autot hajoavat alle, naiset liftaavat toisiin autoihin.

Tammikuun tilastot:

Tammikuu: 141 (+9)

Tammikuu 2026: 92

Tammikuun päivänpinnat: 1329 (+240)