Helmikuun retket: Rakastuneen miehen keväthaaveita pakkasessa

 

Idänturturikyyhky piileskeli bongareilta vuodenvaihteen, mutta löytyi uudelleen tammikuun lopussa. Hollola 1.2.2026.

Helmikuu. Päivä alkaa jo pidentyä, mutta eletään ydintalvea edelleen. Suomeen jääneet tai eksyneet eksoottisemmat lajit lähinnä taistelevat hengestään.

Uuden kuun aluksi pakkanen paukkui talven kovimmissa lukemissa. Pari selkeää kohdetta oli mielessä, kun sunnuntaina pääsi kuukauden ensimmäiselle retkelle. Hyppäsimme Osku Saarensillan kanssa Sami Tuomelan kyytiin seitsemän aikaan aamulla Helsingissä, josta lähdettiin Nelostietä pitkin kohti Hollolaa. Siellä loppuvuodesta löytynyt idänturturikyyhky oli nyt asettunut uudelle ruokintapaikalle saman tienpätkän varrelle. Ennuste oli luvannut Hollolaan peräti 28 pakkasastetta, mutta mittari oli lopulta noin parissakympissä.

Perillä oltiin siis jo hieman jälkeen kahdeksan. Edellispäivänä lintu oli näyttäytynyt ainoalle bongarille vasta lähempänä kahtatoista, joten edessä pelättiin olevan pitkäkin odotus. Sydämentykytyksiä aiheutti ruokinnalle hämärissä hyökännyt varpushaukka. Onneksi sen kohteena oli mustarastas eikä tuo itäinen harvinaisuus. Yhdeksän maissa pari muutakin autokuntaa tuli paikalle, ja lopulta hieman puoli kymmenen jälkeen myös odotettu kyyhky tupsahti ruokinnan puuhun. Se oli minulle jo kuudes idänturturikyyhky ja toinen orientalis-alalajin edustaja. Kuukausi alkoi hienolla pinnalla. Sittemmin linnun bongaaminen kiellettiin.

Kaunis idänturturikyyhky näyttäytyi hienosti. Hollola 1.2.2026.

Matkatoverit halusivat etsiä peltopyitä ja sen sellaista Mäntsälän suunnilta, joten sinne mentiin seuraavaksi. Ajeltiin, katseltiin ja ihmeteltiin. Peesissä olivat myös Koistisen Jamppa ja Teivosen Mika. Touhun parasta antia oli teeri kuudariksi ja päivänpinnaksi. Ihan hukkareissu idänturrea lukuunottamatta. Suuntasimme Helsinkiin päivän kääntyessä iltapäivän puolelle. Siellä päätin käydä vielä Vermossa. Töyhtökiuru hääri silminnähden virkeänä uuden ruokintapaikkansa tuntumassa. Hieno homma.

Päivänpinnaksi jaksoin käydä vielä katsomassa Kannelmäen isokäpylinnut. Takana oli taas useampi huonouninen yö, joten retken jälkeen olin ihan poikki. Tärkeimmät kuukausilajit onneksi hoituivat, eikä sen enempää varmaan voinut kylmältä talvipäivältä vaatiakaan.

Kaunistahan siellä oli. Jos talvesta tykkää.

Töyhtökiuru oli saanut ryhtiä olemukseensa ja näytti pärjäilevän hyvin. Espoo 1.2.2026.

Helmikuun retkiblogista uhkasi kuun viidentenä tulla tylsin ja lyhin koskaan. Oli aivan hirveää. Ulkona joka päivä melkein parikymmentä pakkasta eikä mitään missään.

Kuun neljäntenä kävin hetken ulkona värjöttelemässä ja näin kolme harakkaa päivänpinnaksi. Nokkavarpusten aktiivinen visertely piristi hieman. Kuun viidentenä pyöräilin taas pitkästä aikaa töihin. Töistä lähtiessä oli vielä valoisaa ja pieni parvi tilhiä helisi Oodin vieressä. Siinäpä ne ilonaiheet olivat.

Viisi helmikuista päivää olivat tuottaneet yhteensä kahdeksan päivänpinnaa.

Helmikuun toisena viikonloppuna oli edessä ex-tempore kulttuurimatka kotikonnuille. Lauantaina sain kuin sainkin kammettua itseni ylös aamulla pitkäksi venähtäneen illan ja villien hotellihuonejatkojen jälkeen. Karhun Sari tuli ystävällisesti noutamaan hotellin edestä. Kuulemma tuoksahdin hieman.

Ajelimme Oulun uusien kankaiden läpi kohti Valkiaisjärveä. Siellä oli tammikuussa nähty ruokinnalla käyvä kuukkeli, joka pitäisi saada hoidettua Oulunpinnaksi ennen kuin on liian myöhäistä. Mikäpä siinä oli ihmetellessä. Talvi näyttäytyi Oulussa jopa satumaisen kauniina. Kaikki puut olivat paksun lumikerroksen kuorruttamat ja aurinko paistoi kirkkaasti.

Ruokintapaikka löytyikin erään mökin pihalta. Punatulkkujen mutina oli pää-äänimaisema. Pari hömötiaista lauloi ja myös ainakin kaksi töyhtötiaista hääri ruokinnalla. Jopa sellaisia harvinaisuuksia kuin urpiaisia havaittiin. Sain vuodenpinnan.

Kuukkelia ei tullut.

Tarjolla oli vielä toinen PPLY-pinnan tasoinen laji. Hiekkasen Kalle oli löytänyt tammirallin loppupäässä tunturikiurun Kempeleen Kuokkamaalta. Se napotti heti ratakiskolla hienosti katsottavissa.

Oulun-reissun päätavoite oli Baaripähkinän SM-finaalipaikan saavuttaminen. Se lunastettiin kelvollisella suorituksella. Sunnuntaina koitti pitkä ja puuduttava kotimatka. Jossain Ylivieskan kohdalla valpastuin, kun ukkoteeri kökötti puunlatvassa. Junapinna tuli plakkariin!

Isokäpylintu lentää epäonnenpäivänä. Kannelmäki 13.2.2026.

Koitti perjantai 13. helmikuuta. Tuota epäonnenpäivän listaa kerää moni, minäkin jo muutamana aiempana vuonna. Lista on hauska, koska sehän voi sijoittua mihin vuodenaikaan tahansa. Nyt oli tarjolla talvisia lajeja.

Sain nipistettyä pienen retken päivän lomaan. Lähdin ensiksi Vermoon, jossa töyhtökiuru katseli alas maailmaan korkealta valotolpan nokasta.

Muistin, että isokäpylinnutkin puuttuisivat. Kannelmäessä aurinko paistoi täydeltä terältä ja käpylintuparvi touhusi upeasti aivan lähellä lumisten puiden oksilla.

Suuntasin muutaman nopean kuvan jälkeen itään kohti kuningaskalastajan puroa. Siinähän se napotti kauniisti oksalla melkein heti, kun varovasti etenin puronvartta pitkin. Nyt sain vihdoinkin muutaman kuvan tästä upeasta otuksesta.

Palatessani Pakilaan etsimään lähiojan koskikaraa tuli vastaan iloinen näky: Arto Ahvenainen haahuili kotinurkillaan lintuja katselemassa. Kävimme katsomassa karaa ja jatkoimme ystävyyden lounaalle. Arvokas tapaaminen!

Illalla ihmettelin, miten tässä näin kävi, sillä olin onnistunut keittämään aivan käsittämättömän tunnesopan. Vaikutti siltä, että kohta sattuu.

Kuningaskalastaja sitkutteli kovissa talvikeleissä. 13.2.2026.

Ystävänpäivänä oli ollut suunnitelmissa lähteä yrittämään varsinaissuomalaisia kurkea ja lapinsirkkua helmikuunpinnoiksi, mutta lähtemättä jäi. Ehkä ne saa joskus.

Sen sijaan olin Terhi Ahde-Uusitalon ja Saarelan Laten kanssa pienellä aamuretkellä. Avauduin konsulteille tunteistani, mutta en tullut hullua hurskaammaksi siitä, mitä vaikeaksi kehkeytyneessä tilanteessa pitäisi tehdä.

Töyhtökiuru hoitui sen kummempia tunteilematta. Mustapääkerttua piti hetken odotella Konalassa, mutta sekin saatiin ystävänpäivänpinnaksi. Itä-Pakilassa nokkavarpuset olivat tuttuun tapaan äänessä, mutta koskikara oli hukassa.

Terhin puutteiden mukaan mentiin, joten seuraava kohde oli Meilahden arboretum ruokintoineen. Punarinta kyllä näkyi, mutta kähmy rautiainen pysyi piilossa kunnes varpaat jäätyivät. Myöhemmin se oli tietysti yhä nähty. Retki toimi hyvänä pohjusteluna omalle syntymäpäivälleni. Osasin varautua pettymyksiin.

Kävimme vielä salaisessa paikassa katsomassa luhtakanaa, jonka jälkeen menin kotiin jännittämään illan treffejä ja Teini-Pään keikkaa. Aika heikko oli retkikunto, kun muutaman tunnin jälkeen meinasi jo väsyttää. Pitäisi skarpata, mutta aivan muut asiat pyörivät koko ajan päässä kuin linnut ja pinnat.

Syntymäpäivän aattona 17.2. valoa oli jo työmatkalla mukavasti ja lintujen liverrys kiihtyi laulukunnailla. Hoitaessani Tokoinrannasta päivänpinnaksi sinisorsaa ja kanadanhanhea, takaa tullut vauhdikkaampi naispyöräilijä joutui huomauttamaan surffailustani. Tarvitsisin pyörääni varoituskolmion "haaveileva lintuharrastaja", jotta naiset osaisivat kiertää minut kaukaa.

Iltapäivällä ajelin auringon piristämänä Meilahden kautta kotiin. Rautiaista sai odotella vajaan tunnin ja kylmettyä, mutta lopulta viiden jälkeen lintu näyttäytyi. Se oli kelpo pohjustusta keskiviikon isoa päivää varten.

Täyttäessäni 38 vuotta heräsin mukaviin viesteihin. Kiva alku syntymäpäivälle.

Tein evääksi kolme lohileipää ja lähdin seitsemän jälkeen liikkeelle kirpeään mutta kauniiseen pakkasaamuun. Väsytti turkasen paljon, kun köröttelin kohti Meilahtea.

Päivälle oli kymmenkunta tavoitelajia. Niistä tärkeimmät olivat vuodenajalle harvinaiset rautiainen ja mustapääkerttu, jotka pakkanen on usein tässä vaiheessa vuotta jo niitannut, sekä luonnollisesti Vermon ikisuosikki töyhtökiuru.

Aloitin logistisista syistä rautiaiselta, jonka ajattelin hyvin voivan hoitua heti aamuhämärissä. Aamuhämärät ehtivät tosin jo mennä, kun viestittelyiltäni olin liikkeelle päässyt. Aurinko oli jo nousemassa. Vihervarpuset piiskuttivat, Chlorikset lauloivat, punarinta pomppi heti ruokinnalla. Jostain puiston reunoilta kuului heleää kipsuttelua: pikkukäpylintuja. Ensimmäinen synttäripinna oli kirjattava.

Oravat mellastivat ruokinnalla. Lintuharrastajat eivät pidä oravista, ne ajavat linnut pois.

Aikaa kului ja varpaat alkoivat jäätyä. Mistään ei kuulunut mitään päivityksiä. Tunnelma alkoi mennä huolestuttavaksi. Jos yhteen lajiin kuluttaa liikaa aikaa, se tuppaa kertaantumaan. Kello tuli yli yhdeksän ja Lankilan Petri tuli fillareineen paikalle. Se saattoi olla onni, sillä meinasin jo luovuttaa. Jaksoin kuitenkin jatkaa tuijotusta vielä hetken, ja kello 9:13 pieni ruskea ohjus sujahti ruokinnan pusikkoon. Hei! Siinä taisi mennä! Valpastuin. Pian rautiainen pölähtikin avoimesti esiin ruokinnan alle. Jessss! Päivän ensimmäinen työvoitto maistui hyvältä.

Pääsin autoon lämpimään. Suuntasin kohti Vermoa. Kukaan ei ollut tainnut vielä ehtiä katsomaan töyhtökiurua sille aamulle. Eipä sitä näkynytkään. Parin muun bongarin kanssa odottelimme hetken ja tutkailimme raviradan lampputolppien huippuja. Tovin odottelun jälkeen olinkin näkevinäni yhden huipulla jotain ja kiikaroin. Töyhtö näkyy!

Töki oli valpastunut ja laskeutuikin pian syömään. En jäänyt pitkäksi aikaa ihmettelemään. Olkion Joukolta sain arvokkaat syntymäpäiväonnittelut.

Sitten alkoikin epäonni. Seuraavana kohteena olivat Talin metsät, jonne oli kuskattu selkä vääränä linnunruokaa. Tilanne oli vähän hankala, sillä ruokinnat oli hajautettu kolmeen eri paikkaan. Kaikilla näillä oli käynyt parvi pyrstötiaisia, jota kaipasin listalleni. Kävi epäonnisesti niin, että parvi oli käynyt paikalla viitisen minuuttia ennen saapumistani. Eikä niitä sitten enää näkynyt. Paras havainto oli peippo.

Käpytikka, tuo tuhansien pettymysten lintu. Vantaa 18.2.2026.

Sää alkoi onneksi lauhtua. Syntymäpäiväni oli taas kerran upea talvipäivä - jos sellaisista tykkää. Hiihtäjiä ja lintuharrastajiakin oli paljon liikkeellä.

Kannelmäessä kohtasin lintuystävistä Kilpeläisen Liisan ja Granrothin Tuulan, Kettusen Jupen ja Toikan Pekan. Tuumailin, että on tämä hieno yhteisö monine mainioine hahmoineen. Isokäpylinnut vain loistivat poissaolollaan kilpaa kevättalven auringon kanssa. Kannelmäessä oli alettu suunnitella pesimäkuvioita.

Lisää hylsyjä oli tarjolla Vantaan tikkakukkulalla. Aina, kun etsii parempia tikkoja ja löytää koputtelijan, se on käpytikka. Joka ikinen kerta.

Valkoselkätikkaa en löytänyt.

Vantaan Tammiston pähkinänakkeli oli juuri nähty, joten otin sinne suunnan seuraavaksi. Meinasi alkaa väsyttää jo melkoisen paljon, vaikka valoisaa aikaa oli vielä kosolti jäljellä. Väistelin vantaalaista kelkkajengiä ja kipusin Tammiston hienon metsälaikun ruokintapaikalle. Kärsimättömänä soitin hetken kuluttua atrappia. Nakkeli vastasi kipakasti. Hylsyputken katkaisu oli mentaalisesti tärkeää.

Pähkinänakkeli on söpö olento. Vantaa 18.2.2026.

Seuraavaksi suuntasin Järvenpäähän, josta olin saanut edellispäivänä täysin sattumalta vihjeitä haapanasta ja jänkäkurpasta samalta sulalta ojalta. Vastassa oli kymmenien ellei yli sadan sorsan vastaanottokomitea. Joku niitä kaiketi ruokkii. Sorsaparvesta haapana löytyi vaivoitta. Komppasin pienen ojanpätkän rantaa, mutta kurppaa ei näkynyt. Harmillista. Ei tämä nyt oikein hyvin sujunut, mutta enpä antanut sen mielialaani latistaa.

Jouhkin Vesa antoi vinkin järvenpääläisistä pyrstötiaisista. Kävin ruokinnalla hetken haukottelemassa näkemättä mitään ihmeellistä. Matkalla Helsinkiin hain Hesburgerista ison kahvin ja ilmaisen synttärijätskin, joiden voimin piristyin hieman ja jaksoin jatkaa vielä kohti iltapäivän kitutunteja. Ropposen Heka oli nähnyt Konalan mustapääkertun, jota oli aamulla yritetty jo tuntikaupalla ilman tulosta, joten sinne. Onneni kääntyi taas, sillä satri pelmahti paikalle vain muutaman minuutin odottelun jälkeen. Jes! Se oli päivän kolmesta tärkeimmästä lajista viimeisin.

Soittelin Laakson Artolle, joka oli matkalla Haltialan tikkametsiin pohjan- tai pikkutikan toivossa. Talven mittaan paikalla olivat viihtyneet myös valkoselkätikat ja Helsingissä tuiki harvinaiseksi käynyt töyhtötiainen, joten minulla olisi peräti neljä lajia, joita siellä voisi tavoitella. Käpytikkojahan sieltä taas löytyi. Löysin myös Arton suolta kukkumasta, ja meillähän oli hauskaa kuten aina, vaikka mitään emme nähneetkään. Palokärjen ja sitä hännystelevän puukiipijän sentään näimme iltapäiväkävelyllä.

10 tuntia ja 14 201 askelta syntymäpäivän retkeilyni otti. Kalenteripäivälle uusia lajeja tuli lopulta kuusi. Se oli aika vaatimaton määrä, mutta eipä tällaisena vuodenaikana uskalla aina ihan hirveitä odottaakaan. Pääasia, että saa retkeillä terveenä ja onnellisena.

Tästä oli hyvä jatkaa kohti kevään seikkailuja.

Palokärki on näyttävä ilmestys. Haltiala 18.2.2026.

Turpaan tuli Kanadalta. Paljon perjantai-illan trillerin lopputulosta arvokkaampaa oli kuitenkin se, missä seurassa sain illan viettää. Kokoonnuimme neljän vanhan ystävyksen kesken aivan liian pitkästä aikaa, eikä juttujen taso ollut juuri noussut Karjasillan yläasteen ajoista. Ihanaa elämää.

Lauantaiaamuna 21. helmikuuta päätä kivisti taas hieman, mutten tietenkään saanut nukuttua juuri seitsemää pidempään. Terhi olisi varmasti retkellä, joten pyysin päästä mukaan. Puoli yhdeksän aikaan tapasimme vakioidusti Espoon Nihtisillassa. Terhillä oli mielessä Espoon Mössenkärin ruokinta ja minä avoin kaikelle, kunhan saisi raitista ilmaa. Tuuli ikävästi ja märkää luntakin sateli ajoittain. Ei mikään miellyttävä retkikeli, mutta heikotuksesta huolimatta mieli oli höyhenenkevyt. Juoruilimme ja lompsimme kohti mukavan näköistä metsäruokintaa.

Keltasirkkuja, joku kuusitiainen, mustarastaita ja perustiaisia. Kovin oli hiljaista. Joku käpytikka rummutteli vaisusti. Odottelimme kotvan pyrstötiaisia, mutta eipä niitä saapunut. Punarinta ilahdutti pirteänä.

Räntää rätkii, ihmettelee punarinta. Espoo 21.2.2026.

Kevään ensimmäinen puukiipijän laulu raikui, kun lompsimme takaisin Hylsy-Volvoon. Seuraavaksi vakiokohteita: Mustapääkerttu, töyhtökiuru, rautiainen...

Konalan satri oli ollut välillä oikukas, mutta nyt se näyttäytyi meille ja Jouhkin Vesalle muutamassa minuutissa. Jouhki leuhotti olevansa lähdössä seuraavana päivänä kaukomaille. Ollapa työuran suorittanut vapaa lintuharrastaja!

Vermossa oli poniravit. Erityisen söpö oli pikkuheppa täysin vaaleanpunaisessa asussa. Tunnelmaa ihmetteli myös töyhtökiuru, joka kökötteli keltaisella aidalla raviradan itäpäässä kaikessa rauhassa.

Töyhtökiuru patsasteli aina vaan raviradan valoissa poniravilauantaina. Espoo 21.2.2026.

Vaikka sää oli lauhtunut lähelle nollaa, teki tuuli olemisesta yhä pirun kylmää. Muuttolinnut tuntuivat vielä kaukaiselta haaveelta. Meilahdessa oli eräällä ruokinnalla peräti viisi järripeippoa ja peippo. Rautiainen oikutteli taas, kylmä ja nälkä sieppasivat. Ei ollut oikein mukavaa. Odotellessa pikkukäpylinnut saapuivat äännellen paikalle ja kirjautuivat päivänpinnalistalle. Sovittiin, että varttia vaille lähdetään. Rautiainen tupsahti esiin kuuttatoista vaille. Täpärää.

Liejukana steppaili Pikku-Huopalahden jäällä vailla huolta huomisesta. Ihmeen sitkeä sissi sekin on. Sorsalammikon reunalle oli jostain ihmeestä pelmahtanut myös yksi naaraspukuinen isokoskelo. Mitä ihmettä sekin siellä teki. Ruokaa ei ainakaan ollut siinä tarjolla.

Liejukana sopisi hyvin omituisten otusten kerhoon. Pikku-Huopalahti 21.2.2026.

Iltapäivän viimeinen rasti oli salainen luhtakana. Siellähän se kipitteli. Sain kyydin autolleni ja tarjosin puolestani kyydin lähistöllä omissa touhuissaan sijainneelle mielitietylleni. Tämä suostuikin tohelon bongarin kyytiin. Ymmärsiköhän kuitenkaan, mihin on ryhtymässä.

Kävimme sushilla Länsi-Pakilassa ja esittelin naiselle maisemia kotikulmiltani, jossa viihdyn kovin. Pääsimme ihailemaan jopa laulua luritellutta nokkavarpusta. Olin sanoinkuvaamattoman onnellinen.

Talven selkä näytti olevan vääjäämättömästi taittumassa valon lisääntyessä jatkuvasti. 23. päivä maanantaina päätin polkea Keskuspuiston läpi töihin. Päätös osoittautui mainioksi. Neljä nokkavarpusta tuotti kalenteripäivän ensimmäisen rastin. Puuttuneita puukiipijöitä lauloi ainakin kaksi ja kuusitiaisia puolentusinaa. Täysi rähinä oli muutenkin jo päällä reviirilaulavilla.

Todellisen yllätyksen kohtasin Kivihaan kohdalla, kun kuusikosta kuului pähkinähakin rääkynää! Liekö Ilmalassa talviruokinnalla ollut jäänyt reviirille?

Hakki oli paikalla yhä seuraavanakin aamuna.

Joskus viikkoja aiemmin Koistisen Jarmo oli tarjonnut mahdollisuutta lähteä helmikuun lopussa  mukaan Jurmoon vastaanottamaan kevättä hänen, Mika Teivosen ja Janda Käyhkön kanssa. Helmikuun lopussa nähdään toisinaan ulkosaaristossa mielenkiintoisia kevään ensimmäisiä muuttolintuja. Suostuin oitis käyttämään tällaiseen reissuun pari rästivapaata. Toki aika pitkään oli ollut selvää, että tämä ei olisi se kevät, kun niitä ensimuuttajia olisi luvassa.

Lunta pyrytti sakeasti ja aamuliikenne mateli ruuhkassa, kun köröttelin 26. helmikuuta kohti Karkkilaa hypätäkseni Teivosen kyytiin. Kello ei ollut lie yhdeksääkään aamulla, kun narskautin repustani yllättäen käteen eksyneen Ipan auki ja tunnelma oli kohdallaan.

Tapasimme Jampan ja Jandan Saukkolassa kaupan pihalla ja jatkoimme peräkanaa kohti Nauvoa. Paraisilla asioin pitkäripaisessa hankkiakseni matkalle pienen pullon Jallua piloillaan. Keltä se on pois.

Kellon tullessa 11 pääsimme lounaalle viehättävään ravintola Kamuun. Muut söivät pyttipannua buffetista, minä tilasin lohi-katkarapupastaa. Lounas oli erinomainen. Suosittelen, jos Paraisille eksytte.

Oli matkalla yksi bongauskohdekin: kurki. Nauvon ruokinnalle jääneistä kurjista ensin kuoli toinen aikuisista, sitten poikanen. Paikalle liukastellessamme saimme todeta viimeisenkin kurjen kadonneen ruokinnan lähistöltä. Olisi pitänyt alkukuusta hoitaa, mutta hoitamatta jäi. Ässä on nyt helmikuuta vaille ja helmikuuhan on tunnetusti ässäntappaja.

Yhteysalussatamassa perillä paljastui heti ikävä yllätys. Liikenteessä ei ollutkaan luvattu Rosala II vaan M/S Utö, joka on jäissä huomattavasti huonommin etenevää sorttia. Tästä voisi tulla pitkä ilta.

Jurmossa oli jo Virtasen Vesa, joka kertoi matkan kestäneen edellispäivänä yli kahdeksan tuntia. Normaaliaika on 4-5. Hyvä puoli asiassa oli se, että Utössä on baari, Rosalassa ei.

Lastasimme ruumaan hillittömät tavaramäärämme ja matka saattoi alkaa. Ravintolan auettua asioimme siellä auliisti. Saattoi siinä joku oma eväskin huiviin livahtaa. Aloin olla aika juhlavissa tunnelmissa ja jossain vaiheessa torkahdin pöydän ääreen. Havahduin, kun merilokki huudettiin.
Ongelmia ei ollut, kunnes laiva pääsi kuuden kilometrin päähän Jurmosta. Sittenpä ne alkoivatkin. Kova etelätuuli oli painanut jäälautat kiinni toisiinsa ja sulkenut edellispäivänä aukaistun väylän Jurmoon. Liikkeellä oli kyllä jäänmurtajakin, mutta sillä ei ole velvollisuuksia auttaa yhteysaluksia, vain kauppalaivoja. Missä ovat viinalle person bongarin ihmisoikeudet?

Laiva nytkytti sata metriä taakse ja muutaman kymmenen metriä eteenpäin juuttuakseen taas jäämuuriin. Ei saatanan saatana. Tässä menisi koko yö!

Matka ei ollut juuri edennyt tuntiin tai kahteenkaan, kun ikkunasta näkyi kammottava näky: laiva kääntyy ympäri! Ei jumalauta. Tässäkö tämä Koistisen kevätmatka nyt oli? Jurmo nähtiin, mutta koskaan sinne ei päästy. Kapteeni kutsui kaikki matkustajat laivan ravintolaan ja tiedotti väistämättömästä: Jurmoon ei nyt päästäisi. Tuntui todella pahalta. Kävisimme kokeilemassa onko reitti Utöhön auki ja jos ei, palaisimme takaisin Pärnäsiin.

Jurmo näkyi, mutta oli silti saavuttamattomissa. 26.2.2026.

Kävin hakemassa ruumasta eväspussin, jotta edes iskeneen nälän ja sitä myöten pahimman vitutuksen saisi taltutettua. Mussutin paikallani karjalanpiirakkaa ja pullaa, kun yritimme nauraa tilanteelle parhaan kykymme mukaan. Olimme pimenevässä illassa keskellä merta jumissa jäissä, ja nyt alkoi olla jo koti-ikävä tuoreen rakkauteni luo.
Jamppa soitteli neuvokkaana miehenä Utöhön ja kävikin ilmi, että voisimme saada hätämajoituksen suljetusta hotellista viikonlopuksi sopuhintaan, joka tosin oli tässä vaiheessa vielä neuvottelematta. Ehkä pääsisimme kuitenkin retkelle?

Ja parin tunnin kuluttua onneksemme alus rantautui Utöhön. Olin tehnyt matkaa nyt noin 11 tuntia. Olo oli sen mukainen. Tuntui melko hyvältä painaa pää hotellin lakanoihin.

Aamulla aamiainen huiviin ja heti ulos astuessa olimme retkellä. Porukkaan liittyi turkulainen Ruuskasen Riku. Pari muutakin lintumiestä oli saaressa. Yhteyttä pidettiin radiopuhelimilla, kuten saarissa tapoihin kuuluu.

Olin käynyt Utössä kerran aiemmin pari vuotta sitten bongaamassa ruostekurkkusirkun, joten aivan vieraasta paikasta ei ollut kyse. Kuitenkin lähdin aivan turistina seuraamaan muita. Riku oli nähnyt tuulihaukan, mutta meille se ei näyttäytynyt. Ennen kylää näin pari peippoa ja Mika hoksasi ohitse painelevan sepelkyyhkyn. Jee! Koululla rätisi peukaloinen. Päätimme kavuta luotsiaseman staijikallioille, kun Jamppa ja Riku lärpyttivät kevään ensimmäisen töyhtöhyypän, joka laskeutui läheiseen poukamaan. Se oli ihana!

Utö oli sumun verhoama, joten staijaamisessa ei ollut oikeastaan mitään järkeä. Lähdimme komppaamaan itäniittyä. Siellä vastassa oli ainakin parvi räkättirastaita. Pieni toive oli löytää luotokirvinen, joita vielä aiemmin saaressa oli ollut, mutta eipä löytynyt. Pian kuului surumielistä laulua. Kulorastas huilutteli männynlatvassa! Mahtavaa. Tähän aikaan laji on vielä aika kova.
Ihana naukaisu kuului niityltä, kun kolme lisää hyyppää pomppasi lentoon Mikan edestä. Ihmeempiä ei näkynyt, joten päätimme suunnata kohti lounaiskulman kallioita. Sieltä löytyikin sulavettä ja reissupinnoihin saatiin lapasotkaa, allia, naurulokkia, tukkakoskeloa, uiveloa ja sen sellaista. Oli aika mukavaa.

Töyhtöhyypät saapuivat vihdoin Suomeen. Skouppi. Utö 27.2.2026.

Hiljalleen suuntasimme lounaalle Fogelliin, jonka jälkeen retkeily jatkui. Iltapäivällä sumu alkoi hälvetä, kun suuntasimme retkemme eteläpään Kesnäsiin. Kiurukin oli nähty jo muuttavana, joskin Mikan kanssa nuijasimme senkin. Tunnelma sähköistyi, kun pieni kahlaaja huudettiin. Merisirriksi se osoittautui, kun putkeen saatiin. 17 000 askeleen päivä oli tuottanut minulle 17 uutta päivänpinnaa.

Hotellinjohtaja kyseli Jampalta, haluaisimmeko illalla saunoa rantasaunalla. Ette varmaan arvaa, mikä oli vastaus?

Hieno päivä vaihtui melko railakkaan juhlavaksi illaksi. Jo päivällä tuhotun Jallun lisäksi bongareiden kitusiin katosivat ainakin pullo viskiä, Vana Tallinnaa ja fisua sekä tietenkin litratolkulla olutta ja punaviiniäkin. 

Sen huomasi seuraavana aamuna. Korjailin tilannetta ananaslonkerolla ja paistelin leipien väliin kananmunia sekä yhden kasvischorizon. Ai että kun oli herkullinen aamiainen.

Sitten vaan maastoon hoipertelemaan. Varpushaukka viiletti hotellin pihassa aiheuttaen tinttipaniikkia. Sumu oli nyt tiessään ja staijikalliolta sai katsella kolmen kilometrin päässä siintänyttä jään reunaa, jossa vesilintuliikennettä olikin aika mukavasti. Vesiäisten lisäksi satoja lokkeja velloi sinne sun tänne. Olimme taas nuijanneet päivän ensimmäisen kiurun, joten keväinen riemu pääsi valloilleen, kun Mika plokkasi sellaisen painelevan pohjoiseen kaukana merellä. 

Mitään ei tietenkään muuttanut, joten noin pari tuntia staijia sai riittää. Koululla pomppi nyt punarinta. Itäniityllä oli seitsemän hyyppää, yksi edellispäivää enemmän. Rastaiden ja kottaraisten joukosta ei löytynyt kulorastasta. Mika näki sen myöhemmin kun olin päiväunilla. Istuskelimme itäniityn reunassa, kun Janne Suominen lärpytti Kesnäsistä ilmaan nostamansa lehtokurpan. Näkyy! Jamppa huudahti pian. Hieno varhainen kevätmuuttaja saatiin kuin saatiinkin kopattua retkipinnaksi. Keväinen oli myös kolmen muuttavan uuttukyyhkyn parvi. Paremmat lajit jäivät kuitenkin odotetusti haaveeksi.

Teki mieli lounasta ja päivälepoa. Mika jatkoi ruuan päälle komppaamista ja onnistui löytämään kaksi teertä Fyrmästarenin läheltä. Minäkin hyppäsin ylös niitä bongaamaan. Ihmeempiä ei näkynyt. Satama-altaassa ui hieno juhlapukuinen koiraslapasotka. Kevätretki oli tuonut mukavan tauon arkeen, mutta mitään kuukausipinnoja reissu ei tuottanut. Eipä se kyllä ollut yllätyskään eikä myöskään harmittanut ollenkaan. Olin korviani myöten rakastunut ja äärettömän onnellinen tästä kaikesta.

Illalla istuskelimme hotellihuoneessa, kun Riku ilmoitteli Kesnäsissä saalistelevasta Asiosta. Hirveä kävely. Ei jaksa.
Janda kävi ulkona ja totesi, että pihalla lentelee "joku valkoinen lintu." Siis pöllö! Nyt piti hypätä ulos. Heti kun pääsin pihalle, lähimmän lampun päältä lehahtikin lentoon Asio. Lämpökameralla niitä löytyi ainakin kaksi. Yksi löydettiin lopulta puskasta kököttämästä. Se osoittautui sarvipöllöksi. Sarvareita ihmetellessä Ormskäriltä kuului huuhkajan huhuilua. Mainio iltapuhde! Ehtoo ja kuukausi päättyivät UMK-studioon, joka jäi kesken. Ihan joutavia renkutuksia.

Helmikuun tilastot:
Helmikuu: 140 (+2)
Helmikuu 2026: 79
Helmikuun päivänpinnat: 1232 (+123)
Suomi 2026: 106 (+14)