National Sanegraphic: Joo, kyrvän muotoiset ökyraketit ovat siistejä, mutta onko avaruudessa rautuja

Rautu, Salvelinus alpinus,
on maailman hienoin kala.

Ovatkohan raudut siellä valmiiksi keittona?

Tämä synkkä ajatus pyöri mielessä ennen tämänvuotista reissua Käsivarren erämaan tuntureille. Pääsisimme jahtaamaan jälleen kerran noita maailman kauneimpia kaloja, jotka ilmaston lämpeneminen jossain kohtaa todennäköisesti hävittää. Koronatilanteen pysäytettyä matkailun ja annettua planeetalle hengähdystauon, lyhyen sellaisen, oli viime vuoden reissu jäänyt osaltani väliin.

Alkanut kesä oli ollut Suomessa jälleen kerran ennätyslämmin. Lapissa oli päiväkausia mitattu yli 30 asteen lämpötiloja. Kanadassa ihmisiä, metsää ja kokonainen kaupunki oli käristynyt ennätyshelteissä. Rajuilmat olivat niittäneet Suomessa puupeltoja kuin heinää ja saaneet niihin rahansa kiinnittäneet kepulaiset sekoamisen partaalle. Aina se on tämä ilmasto lämmennyt, he toki ehtivät tokaisemaan samalla kun tilasivat motoja korjaamaan mökkiteidensä tuhoja.

Ilmaston lämpeneminen, sukupuutot, ympäristöjen pilaantuminen globaalisti ja lokaalisti, sekä ihmiskunnan pohjaton ahneus ja luonnonvarojen jatkuva riisto ovat huolestuttaneet itseäni lapsesta asti. Siksi jotenkin jaksaa hämmästyttää, miten nämä nyt tapahtuvat ennätysmäiset helleaallot, myrskytuhot, erilaiset poikkeusolot kuolemantapauksineen ja monimuotoisuuskato tulevat edelleen joillekin uutisina. Vasta nyt ne saavat ansaitsemaansa palstatilaa, kun paska on jo housussa.

Tämänkertainen retkikunta: The Fellowship of the Tsäl.

Samalla ilmasto- ja ympäristökeskustelun seuraaminen on aivan äärimmäisen turhauttavaa. Aina riittää denialisteja, joille mikään tieteellinen käppyrä, julkaisu, tiedemiesten konsensus tai määrä ennennäkemättömiä katastrofeja ei riitä herätykseksi. On heitä, jotka kysyvät, että no entäs Kiina ja USA, kun keskustellaan siitä, mitä meillä Suomessa voitaisiin tehdä päästöjen vähentämiseksi. Yksilön nyt on turha ainakaan tehdä mitään, kun ei sillä mitään vaikuttaa voi. Eletään kuten pellossa niin kuin tähänkin asti.

Mitä yksilö sitten voi tehdä? Vitustako minä tiedän.

Mitä sillä on väliä?

Tuskinpa mitään.

Itselleen sillä voi ehkä ostaa mielenrauhaa. Päästä ehkä parempiin, tiedostavampiin piireihin. Olla tosi woke.

Itse olen jo vuosia sitten jättänyt kalaa lukuun ottamatta lihansyönnin, asunut pienessä kopissa, lakannut haaveilemasta pitkistä kaukomatkoista, lykännyt lastentekoa, vaikka tilaisuuksia olisi voinut olla, harkinnut turhuustavaroiden ostamista tarkkaan, seurannut kulutukseni hiilidioksidipäästöjä, julistanut sanaa siellä sun täällä ja kulkenut ison osan lähimatkoista polkupyörällä. Todennäköisesti voin itse nyt henkisesti ja fyysisesti paremmin, enkä voi nytkään kovin hyvin.

Samaan aikaan kun olen tehnyt joitakuita aivan mitättömiä tekoja oman kulutukseni vähentämiseksi, tiedän silti elintasoni olevan globaalilla tasolla aivan kestämätön. Ihminen kun olen, olen halujeni ja himojeni orja, sairaalloisen kilpailuviettinen, ahne ja rietas tunturisika. Ainoa tie ulos tästä todellisesta kestävyysvajeesta olisi meidän länsimaalaisten elintason tuntuva laskeminen, mutta ei sellaista kukaan poliitikko vaadi, koska sillä ei ääniä tulisi.

Oma henkilökohtainen tilanteeni on vieläpä siitä hullunkurinen, että olen sattuneista syistä päätynyt melkoisen omaisuuden haltijaksi perittyäni säästäväiset duunarivanhempani, jotka sitkeä työnteko oli nostanut yhteiskunnallisesti varsin hyviin asemiin.

Säästäväisenä ihmisenä itsekin en tietenkään ole rahoja haaskannut joutavaan maailmanmatkailuun tai ylelliseen krääsään, vaan sijoittanut ne maailman pörsseihin viisaasti hajauttaen. Niinpä joka ikinen sekunti, kun te työmuurahaiset tuotatte lisää tavaraa, jota emme tarvitse, minä rikastun. Olen siis kokoani suurempi osa ongelmaa. Mitähän äiti ajattelisi, kun pojasta tulikin riistäjäkapitalisti-pörssihai.

Ehkä sitten lopullisesti katkerana ja rikkaana lihavana miehenä jonakin kauniina päivänä pystyn lahjoittamaan keräämäni rahakasan ja suojelemaan pystyyn jonkin rippeen viimeisistä suomalaisista metsistä ja säästämään ehkä jonkun töyhtötiaisen ja tupajumin, ellen sitten ajaudu sellaiseen tilanteeseen, jossa sukusolut yhtyvät, ja viimeisen henkäykseni jälkeen on joku saatanan ahne perikunta vaatimassa heti omiaan pois jo ennen kuin kalmo on kylmennyt.

Oma ajatukseni on ollut jo pitkään, että tämä pallo ja sitä myöten koko ihmiskunta ovat tuhon omia, jos ei tämän sukupolven aikana vielä, niin muutaman seuraavan. Tuottavuutta kasvattaessaan ihmiskunta tuottaa kuollutta planeettaa. Toki on heitä, jotka kuvittelevat teknologian vielä pelastavan maapallon, mutta se on varmaa, että niitä lajeja tai menetettyä luontoa ei takaisin saa, jotka ennätysnopea tuho on jo nyt ehtinyt hävittää. Superrikkaat kilpailevat siitä, kuka pääsee ensimmäisenä avaruuteen. Sijoitustuottoja haetaan virtuaalivaluutasta, joka kuluttaa saman verran energiaa kuin koko perkeleen Ruotsin valtio, mutta jonka ainoa oikea funktio on ostaa huumeita netistä. Huumeita netistä ostavia en toki tuomitse, sillä ei tätä paskaa selvin päinkään tahdo kestää.

Vaikka ulkomailla matkailu lentämällä onkin osaltani jäänyt vähäiseksi, oli nytkin edessä fossiilisella polttoaineella ryyditetty ylellinen luksuslentomatka Suomen kauneimpiin kolkkiin, jossa ei toivottavasti tarvitsisi nähdä viikkoon ketään muita ihmisiä kuin rakkaita tunturisikoja ja olla lukematta yhtään uutista siitä, miten kaikki menee taas päin persettä.

Turvaisa on rinne tunturin.

Matka alkoi teltankasauspalaverilla Oulun Patamäessä teemalla löysät pois. Haimme paikalliselta pienpanimolta kahdeksan litraa herkullisia ja vahvoja Indian Pale Ale -tyyppisiä juomia. Pullojen täyttöä odotellessa puotiin astui vanhempi herrasmies, joka paljastui perholordiksi, siis ehdaksi tunturisiaksi. Ehkä pieni kyyneleen kare nousi miehen silmäkulmaan, kun hän lyhyen juttutuokion aikana muisteli omia nuoruutensa tunturiseikkailuja ja toivotti meille ei kireitä siimoja, vaan kireitä ilmeitä tunturiin.

Noudimme kotimatkalla känkyt lähipitseriasta ja aloimme käydä läpi tilannekuvaa. Narskautin auki myös keväisestä pilkkikisasta pitkäksi aikaa jääkaappiin unohtuneen Jallupullon, jotta pääsisimme hieman kokemaan tulevan viikon ja tunturin kauan kaivattua tunnelmaa.

Niska-Antti liittyi seuraan. Saunoimme ja nautimme jälleen yhdestä helteisestä iltapäivästä. Lauteilla vuodatin keskiluokkaistuvaa maailmantuskaani, avasin sijoitusstrategiaani ja osakesalkkuni sisältöä, sekä hehkutin, miten vitun kova biisi Iron Maidenin Phantom of the Opera todella on. Muuta en muista.

Kahdeksasta tunturia varten ostetusta IPA-litrasta katosi viisi.

Iltani päättyi alastomana vessanpöntölle, jossa toisesta päästä tuli löysää paskaa ja toisesta oksennusta, joka suuntautui onneksi Seksi-Antin juoksujalkaa paikalle kiikuttamaan Orthexin laadukkaaseen ämpäriin. Tuo jokaisen tunturisian esikuva ja kolossaalisen kokoinen suojelusenkeli pelasti minut pinteestä jälleen kerran.

Mestariteos alkoi muotoutua.

Seuraavan aamun vaihtuessa iltapäiväksi pääkuljettajamme Karja-Santtu saapui vihdoin paikalle, ja matka Lappiin alkoi. Olin takapenkillä hiljaista poikaa. Hieman elinvoimaa tarjosivat Kemin Hesburgerin herkulliset kasviksen kaltaisista valmisteista kootut eineet. Prismasta haimme säkkikaupalla ruokatarpeita ja laatikolliset keskiketterää mieheen. Ruuiksi valikoitui sitä perinteistä: Pikapuuroja, ruisleipää, pussipatoja- ja pastoja, kahvia, suklaata, kananmunia, voita, suolaa, koskenlaskijajuustoa, pekonia ja salamitankoja lihansyöjäsioille, papuja ja soijarouhetta maailmanparantajaporsaalle. Mainittakoon uutena innovaationa Niska-Antin ehdottamat raututortillavermeet, joiden käyttökelpoisuutta tai -tarvetta kohtaan olin alkuun hieman skeptinen, mutta palataan siihen vielä tuonnempana. Ne raudut piti pyytää ensin.

Jotta kukaan ei tässä vaiheessa ihmettelisi, niin Jallut oli ostettu jo etukäteen. Matkanjohtajan päiväkäskynä oli varata tuota ihmeainetta kuusi pulloa per mies reissua varten. Itse auktoriteettivastaisena äpäränä kapinoin ja ostin vain neljä pulloa. Muut kaksi pulloa olivat Salmari ja Jaloviinan sokerisempi versio Jalokahvi.

Matkanjohtajalla itsellään oli yksi varapullo.

Pääsimme illan tullen Muonion mökille, jossa perinteiseen tapaan sauna lämpeni. Niska-Ana kiskoi jo hirmuisia haukia joen niskalta, mutta oma iltani kului jalkapallokisojen hekumallista finaalia odotellen. Saunassa kävin pikaisesti puoliajalla. Uimaan en uskaltanut, koska kuolema pelotti.

En olisi ikinä uskonut voivani toivoa jalkapallossa Italian voittoa, mutta niin pääsi tällä kertaa käymään ei vähiten ällöttävien brittifanien käytöksen takia. Parempi ja tyylikkäämpi onneksi voittikin. Hienot kisat saivat huikean päätöksen. Olisipa isäpuoli ollut vielä näkemässä, kun Suomikin vihdoin pelasi mukana.

Uhanalaista maisemaa.

Finaalin jälkeen painuimme pehkuihin, ja pian tunturisikojen kuorsaus tärisytti mökin perustuksia. Aamulla Jallua ja kalastusromua täyteen lastattu sika-ajoneuvoyhdistelmämme suuntasi kohti pohjoista ja viilenevää, harmaata säätä. Helteet olivat ohi.

Kopterihommat hoituivat jo vanhalla tutulla rutiinilla. Vekotin oli hyvin aikataulussa, ja suureksi ihmetyksekseni sen säiliöt nielaisivat kelluntarengastani myöten kaikki matkatavaramme, koko peräkärryllisen. Raudun pyytäminen ylänköjärvellä kellurenkaasta oli vielä tähän asti toteuttamaton haave.

Ei aikaakaan, kun maskit kasvoillamme kopterin rupsuttaessa pääsimme ihailemaan yläilmoista näitä upeita tunturimaisemia jylhine lumihuippuineen, valtavine järvialtaineen ja vuolaine jokineen, joilla asuvista lajeista jo 70 prosenttia, jumalauta kolme neljästä, on uhanalaisia tämän lajeista ylväimmän touhotuksen seurauksena.

Mutta ei muuta kuin lisää paskaa housuun, kopteri jänkään, romut ojennukseen, leiri pystyyn ja Jallu auki. Olimme valinneet paikan, jossa useampaan suureen suvantoon laajentuva joki laski suureen tunturijärveen. Lähellä oli myös pienempi järvi, jonka pystyisi kävelemällä helposti kalastamaan joka rannalta.

Leiri pystytettiin vuolaan mutta kapean kosken varteen, jonka montusta Niskala heti nappasikin muutaman pikkuraudun.

Edellisellä reissulla pari vuotta sitten Huovinen piti meitä kalassa koko viikon virvelinsä kanssa, mutta hän ei ollut nyt mukana. Vaikka suurin kala tuli tuolloinkin pintaperholla, oli meillä kaikilla nyt mukana myös uistinvehkeet ja iso nippu uudenkarheita Bete Lottoja. Omakin perhopurismini on tässä vuosien varrella sen verran karissut, että suvaitsin itselleni uistimen heittämisen.

Ensimmäinen ilta tunturissa oli aurinkoinen, mutta tuulinen, joten otinkin mukaan ainoastaan virvelin. Suuntasin ensin joen suistoalueelle, mutta sieltä en kaloja löytänyt. Ylitin nyppylän päästäkseni tuolle pienemmälle ylänköjärvelle, josta muutamalla heitolla Kuusamon Uistimen pikku-Räsäseen tarttuikin 42-senttinen kaunis rautu. Kivaa, totesin yksikseni ääneen ja lähdin pian takaisin leiriin.

Kelluntarengas ja tyynempi ilta tunturijärvellä.

Illalla tuuli tyyntyi hetkeksi, ja pääsin myös kokeilemaan vihdoin kellurengastani tuikkivien rautujen kanssa. Kalastus ei ollut mitenkään tehokasta, vaan etupäässä humalaista räpellystä, mutta jonkun kalan onnistuin kuitenkin koukuttamaan. Hauskaa touhu silti oli, ja täytyy päästä kokeilemaan uudestaan. Sääskiä oli tuulettomina aikoina tällä kertaa aivan tolkuttomasti. Poistuimme uupuneina järveltä nukkumaan vasta kuuden aikaan aamulla. Aurinko nousi tuntureiden takaa, ja tyyni järvi näytti maagiselta. Näitä hetkiä varten tuonne aina haluaa uudestaan ja uudestaan.

Rautu haavissa, perhomies iloinen.

Seuraava päivä alkoi graaviraudulla ja ruisleivällä - kenties paras tapa nauttia tuota herkullisinta kalaa. Otimme suunnaksi joen yläpuoliset osat, jotka eivät osoittautuneet kalastuksellisesti kovin hääveiksi, mutta maisemat suvantojen töyräiltä olivat silmiä hivelevät. Eräästä eristäytyneestä pikku lammesta tuli iso nippu hanakasti syöneitä pieniä rautuja.

Paluumatkalla päätimme suunnata muutamalle muulle yläpuoliselle tunturilammelle, joille päästäksemme piti nousta useampi sata metriä kovaa nousua. Taapersimme kuin hobitit Mordorissa. Merikotkapari katseli puuskuttavia tunturisikoja komeasti kaarrellen. Lumisten huippujen rinteillä äkkäsin hienoja valkoisia kukkia. Jääleinikkejä!

Jääleinikki, Ranunculus glacialis,
on maailman pohjoisin kukka.

En tunne kasveja kovinkaan hyvin, mutta tuosta sitkeästä ja karaistuneesta kasvista olin lukenut Kauppisen Monimuotoisuus-kirjasta. Jääleinikki on maailman pohjoisin kukka. Suomessa se kasvaa vain Enontekiön suurtuntureilla, sielläkin pääasiassa paljakan yläosissa. Jääleinikki on, yllätys yllätys, erittäin uhanalainen. Kukkia ihastellessani ajattelin kasvi-intoilija rakastani, jolle otin muutaman kuvan näistä kukkasista tuliaisiksi.

Yläpuolisiltakaan järviltä emme tavoittaneet mainittavia saaliita, mutta joitakin pieniä rautuja kuitenkin. Paluumatkalla pääsimme laskemaan kilometrin korkeudessa pyllymäkeä lumista rinnettä alas. Sellaista huvia aikuisilla miehillä heinäkuussa. Onneksemme kaikki pääsimme jyrkänteeltä ehjinä alas leiriin.

Illallisena oli ehkä savustettua rautua, mutta se on ainakin varmaa, että ruokajuomana oli Jaloviinaa.

Rautua tuli tällä kertaa melkeinpä yli äyräiden. Isoimman kalan retuutti rantaan Niskala, jonka törkeän seksikäs pinkki Lotto Bete osoittautui rokastajan pettämättömäksi valinnaksi. Kalaa syötiin graavina, keittona, savuna, halsterilla paistettuna, voissa paistettuna ja jopa lähes raakana chevichenä.

Raututortillan, ranerillan, valmistus.

Paras innovaatio olivat kuitenkin raututortillat, jotka nautittiin keskiviikkona. Keskiviikko oli muutenkin reissun päivistä kaunein, jolloin tunturi todella antoi koko rahan edestä. Raututortilloja varten pilkottiin samaan astiaan kurkkua, minitomaatteja, sipulia ja valkosipulia. Kasvikset marinoitiin Jaloviina-nimisellä liuoksella. Raudut pilkottiin pieniksi paloiksi ja kypsennettiin Trangian pohjalla. Sekaan kaadettiin purkillinen valmista hollandaise-kastiketta, ja tortillat koottiin lättyihinsä. Joka miehelle riitti kolme herkullista tortillaa. Ruoka oli varmaankin paras, mitä tunturissa on tullut koskaan syötyä. Se ateria oli todellista juhlaa.

Ruoan jälkeen palasimme ylemmille suvannoille, jossa paahtava alkuillan aurinko sai riisuutumaan ja heittäytymään tunturin viileän veden syleilyyn. Loikimme kolmestaan kalliolta monttuun, kun yksi sioista kuvasi. Omalla kohdallani kyseessä oli vasta kesän ensimmäinen uintireissu, mutta eipä talviturkkia voi paremmassa paikassa heittää.

Herkullinen raututortilla.

Ilta päättyi tolkuttomaan jurriin ja pienimuotoiseen kännidraamaan. Torstaina tunturi käänsi meille nurjemman puolensa ja nostatti valtavan myräkän. Itse kärsin vakavasta telttavariantista, enkä noussut jalkeille ennen kuin vasta myöhään illalla syömään. Kalalle pääsin joskus perjantain vastaisena aamuyönä. Kalassa kuitenkin pysyttiin, sillä Antit eivät jääneet krapulaa sairastamaan, vaan saapuivat järveltä iloisesti mylvien kilon rautu repussaan. Uskomattoman kaunis vonkale! Illalliseksi keitimme herkullisen rautukeiton, ja taas oli graavikalaa aamuksikin.

Pinturirautu ja allekirjoittanut.

Loppureissun ajaksi tunturi laittoi kylmän luoteisföönin päälle. Tuuli oli armoton. Pahempaakin oli koettu, mutta paha se silti oli.

Lauantaina, reissun viimeisenä kokonaisena päivänä, keli kuitenkin hetkittäin asettui. Suuren järven rantamonttu oli osittain tyyni. Rannalla piipersi pulmuspoikue.

Kevyeen myötätuuleen päätin heittää pintaperhoa, vaikka mitään pintakäyntejä ei näkynytkään. Kuten usein ennenkin, singahti silti montun pohjalta nätti rautu, joka nielaisi perhon kauniilla loikalla. Se sai vihdoin kunnolla sydämen pamppailemaan ja adrenaliinit virtaamaan. Kala oli vain hieman vajaa nelikymppinen, mutta upea kuitenkin. Perhokalastusosuuskin oli jälleen pelastettu.

Matkanjohtajan ohjeistuksesta huolimatta Jallu loppui taas kesken.

Palasimme alas tunturista sunnuntaina kolmen jälkeen ja otimme suunnan kohti Muonion mökkisaunaa, kun tapahtui jotakin käsittämätöntä. Samaan aikaan kun me olimme tunturissa, olivat Lehikoisen superornitologit ja Hanna Laakkonen olleet myös vaeltamassa ja lintuja tutkimassa. Kilpisjärven kaupan, Kilpishallin, pihassa Petteri Lehikoinen oli kuullut oudon linnun laulun. Normaali pulliainen olisi kohauttanut olkiaan, mutta eivät nämä tyypit. Lintu oli löytynyt ja näyttänyt lapinuunilinnulta, mutta koska kyseessä olivat huippumäärittäjät, he olivat osanneet epäillä kaukaisia itäisiä sukulaislajeja, jotka oli vasta muutama vuosi sitten tulkittu omiksi lajeikseen. Olimme ehtineet ajaa Kilpisjärveltä puoli tuntia etelään, kun sain hälyn löydöstä lintutiedotukseen: ”Lapinuunilinnun näköinen lintu, joka laulaa kuin Kamtchatka Leaf Warbler.” Määritys ei ensin ollut aivan varma, mutta epäilin siinä olevan vinhaa perää löytäjien statuksen tietäen. Hetken kuluttua lintu olikin jo saatu verkkoon ja käteen tutkittavaksi ja rengastettavaksi. Suomen ja koko Euroopan ensimmäinen kamtshatkanuunilintu se todella vaikutti olevan. Missä tahansa muussa tilanteessa olisin välittömästi lähtenyt takaisin paikalle, mutta koska matkaseurana oli kolme sellaista henkilöä, joille vihreänharmailla pikkulinnuilla ei ole tuon taivaallista merkitystä, en edes jaksanut alkaa tinkaamaan, voisimmeko palata Kilpisjärvelle. Sauna ja lepo kiehtoivat toki itseänikin viikon ryytämisen jälkeen. Ansaitsisin jonkin vuoden huonoin bongari -palkinnon.

Linnusta tuli tietenkin sensaatio, joka oli vielä samana iltana kaikissa medioissa uutisena. Uusia lintulajeja löydetään Suomesta noin yksi vuodessa, mutta tämä oli ensimmäinen koko Euroopassa ja tullut järjettömän kaukaa Venäjän itäosista. Seuraavana parina päivänä sitä ajettiin katsomaan Etelä-Suomea myöten ja todennäköisesti ulkomailtakin. Me jatkoimme Ouluun, ja kamtshatkanuunilintu jäi osaltani vain muistoksi, joka kummittelee mielessä todennäköisesti loppuelämäni. Toista tilaisuutta nähdä sitä tuskin tulen koskaan saamaan. Linnut ovat hieno harrastus, josta bongaaminen on monella tavalla järjettömän tuntuinen, mutta silti niin kiehtova ja koukuttava osa. Meitä ihmisiä vain viehättää kaikki harvinainen ja poikkeuksellinen, jota aina pitää olla mielellään enemmän ja enemmän, lisää ja lisää. Tällä kertaa yksi pikkulintu jätti sieluun ison ja ammottavan haavan. Aamulla mökin pihassa pientä lohtua tiksutteli pohjansirkkupoikue, mutta tietysti siinäkin havainnossa oli se karvas sivumaku, että pohjansirkuistakin yli 70 prosenttia on kadonnut viime vuosikymmenien aikana.

Kotiin tuomisina oli tällä kertaa enemmän synkkiä, alakuloisia ja masentavia ajatuksia kuin aikoihin. Uutisista kuulin, miten 200 ihmistä oli kuollut tulvissa Keski-Euroopassa. Kiinasta näin kuvia, joissa autot kelluivat mutaisessa tulvavedessä kuin kaarnaveneet tuonen virrassa. The Guardian kertoi, että G20-maat ovat käyttäneet 3000 miljardia dollaria fossiilisten polttoaineiden tukemiseen Pariisin sopimuksen jälkeen, vaikka siinä kai sovittiin, että päästöjä vähennetään.

Mutta onneksi se yksi pääsi sillä kyrvän muotoisella raketillaan avaruuteen.