Raudun perhokalastusta tunturissa, eli 99,9 prosenttia kävelyä ja pettymyksiä

Niitä parempia hetkiä.

Oli torstai 4. heinäkuuta, kun jälleen kerran pitkä odotus oli ohitse. TJ-laskuri oli laitettu pyörimään jo joskus talvella. Eräänä pimeänä talvi-iltana olimme Mylly-Antin kanssa sitoneet jopa perhoja kesää suunnitellen ja vanhoja reissuja muistellen. Edessä oli pitkä matka Käsivarteen ja kopterilento kohti maamme pohjoisimpia ja eittämättä kauneimpia rautuvesiä.

Lapin hulluus iski allekirjoittaneeseen jo vuosia sitten ja siitä lähtien joka vuosi on tullut jänkää tallattua. Reissut ovat aina opettaneet paljon. Tunturi on aina ottanut, mutta antanut enemmän. Rautua olin päässyt kalastamaan tätä ennen vain kerran ja sen ainakin olin oppinut, että se on perhokaloista auttamatta vaikein saada siiman päähän. Kaiken lisäksi ne ovat pirunmoisia taistelijoita, jos niitä ensin onnistuu koukuttamaan. Varmaan juuri nämä tekevät raudun kalastamisesta niin jännittävää. On se tietenkin myös kaloista kaunein ja parhaimman makuinen.

Puolen päivän aikaan torstaina Huovisen kiimaliiteri kurvasi pihaan ajallaan kyydissään jo Antti M sekä Santtu. Neckfish eli Antti N kopattiin kyytiin viimeisenä, viisikkomme oli täysi ja matka kohti villiä pohjolaa alkoi.

Huovinen oli jälleen uhrautunut kuskiksi koko matkaksi, joten me muut herrasmiehinä aloitimme juopottelun jo ennen kuin asuntoauto oli ehtinyt moottoritielle. Tunnelma oli erinomainen!

Välietappina toimi jo monella reissulla tutuksi tullut Muonion mökki, jossa sauna lämpeni välittömästi. Kesäilta oli kauneimmillaan, sääsket inisivät ja kalastelimme jo huviksemme koskenniskan haukia ja ahvenia.

Kesän eka kala!

Santtu onnistui heittämään uistimella itseään niskaan. Sekös nauratti. 

Perjantaiaamuna päätä meinasi kivistää. Itikat olivat kiusanneet koko yön ja saunakaljat tehneet tehtävänsä. Matka jatkui varhain kohti pohjoista, jotta lennolle ehtiminen ei jäisi yhtä viime tinkaan kuin pari vuotta aiemmin. Karesuvannossa söimme ja teimme viimeisiä hankintoja. Aurinko paistoi ja sinirinta lauloi Rajabaarin vastapäisestä pusikosta, mikä viimeistään saatteli Lapin tunnelmaan.

Kopteri oli hyvän sään ansiosta ajallaan liikenteessä ja jännittävä lento lähti ilmaan. Matkanjohtaja Mylly-Ana istui itseoikeutetusti etupenkille. Kalastusviikon panoksena oli tulomatkan kopterin etupenkki. Paikalle istuisi se, joka saisi senteissä mitattuna isoimman kalan. Viimeksi minä sain tämän kunnian ja halusin toki etupenkkipaikkaani puolustaa. Niinpä kalastuspolte kasvoi kasvamistaan, kun kopteri säksätti yli upeiden tunturimaisemien kohti määränpäätämme.

Kopterikyydistä mainittakoon, että nykyisellään hinta viideltä ukolta on vajaat 300 euroa per nokka. Kopterikyyti mahdollistaa pääsyn paikoille, jonne kävelemällä kestäisi päiväkausia. Lisäksi mukaan voi ottaa tavaraa huomattavasti enemmän, kuten polttopuita ja keskiolutta, mikä tekee tunturielämästä himpun verran enemmän luksusta.

Jänskätti.

Maisemat kopterikyydistä ovat näkemisen arvoiset sinällään.

Tällä kertaa reissu oli suunniteltu niin, että ensin kuljetaan yläpuoliselle järvialueelle, josta siirrytään muutaman päivän jälkeen jokea pitkin alas. Tavoitteena oli päästä harrastamaan niin järvi- kuin jokikalastustakin. Haaveissa oli järvellä tuikkivien isojen rautujen onkiminen. Tunturissa kun ollaan, on tällaisen haaveen toteutuminen hyvinkin sattumanvaraista. Eniten asiaan vaikuttaa sää. Kala kyllä saattaa syödä huonollakin säällä hyvinkin, mutta jos tunturissa tuulee, ja usein siellä tuulee, on niiden tavoittelu erityisesti perhovehkeillä vaikeaa.

Niinpä tälläkin kertaa sääennusteita oli tutkittu tarkoin. Paras lähde lienee norjalainen YR, joka useimmiten on vähiten väärässä. Sääpalvelut lupasivat lauantaille huonoa keliä, mutta siitä eteenpäin poutaantuvaa ja jopa aurinkoa. Onneksemme ennusteet pitivät täysin paikkansa ja lähes läpi viikon saimme nauttia loistavasta säästä.

Kopteri laskeutui kahden suuren järvialtaan väliselle koskelle ja nostelimme romppeet jängänlaitaan. Vihdoin edessä oli viikko katveessa ja uutispimennossa rauhassa pahalta maailmalta. Lapinsirkku toivotti laulullaan meidät tervetulleiksi tunturiin. Heti kättelyssä leirin ympärillä näkyi useita tunturikihuja, joita pääsi parhaimmillaan ihailemaan muutaman metrin päästä. Ihme kyllä en ollut aiemmin nähnyt tunturikihuja Suomen puolella, tai ainakaan niitä eliksiini noteerannut. Ensimmäistä kertaa olin kantanut kiikarit mukana tunturiin, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Lintuharrastuksen myötä tunturissa voi nykyisin hyvin yhdistää kaksi rakkainta harrastusta: kalat ja linnut.

Lapinsirkkumäen leiri oli pian pystyssä, joten oli aika kasata vavat ja lähteä kalaan suurin toivein. Iltapäivä oli tuulinen, joten perhon heittäminen isoihin järviin tuntui toivottomalta. Niinpä lähdimme kapuamaan ylös tunturiin kohti pienempiä lampia, joita olin kartasta skouttaillut. Olin kuullut ja lukenut isompien tunturisikojen kertomuksista, että pienissäkin lammissa saattaa lymytä mukavia rautuyllätyksiä. Näilläkään lammilla ei ollut nimiä, joten olin nimennyt kohdelammet itse. Ensimmäisenä otettiin suunnaksi Kanalampi.

Kanalampi osoittautui tulevien päivien aikana odotusten arvoiseksi. Lammelle saapuessa reviiriä piti upea lapasotkapari. Lammen asukkeihin kuuluivat myös useat lapinsirrit ja pesivä suosirri. Kalaa sieltä tosin sai vain yksi mies: Huovinen. Hän oli meistä ainoa, joka oli ottanut perhovavan lisäksi mukaan virvelin. Me perhopuristit saimme kadehtien katsoa vierestä, kun mies retuutti rautua rannalle.

Ensimmäinen iltapäivä Kanalammella loi kuitenkin uskoa reissuun. Raudun tuikki nähtiin tuulisella lammen pinnalla melkein heti. Perhot eivät kaloja kuitenkaan kiinnostaneet.

Kiersimme vielä muutamia muita lähilampia, mutta ne vaikuttivat lähes tyystin tyhjiltä. Heti ensimmäisenä iltana askelia kertyi 15 000. Paluumatkalla näin vuoden ensimmäisen allin. Viikonloppua juhlittiin Lapinsirkkumäellä rautukeiton, Jallun ja keskioluen kera ilakoiden.

Pää auki! Saamamies Huovista hymyilytti.

Lauantain sääennuste piti todellakin kutinsa ja aamu oli harmaa, tuulinen ja päivän mittaan sateli vettäkin.

Järvikalastus näytti edelleen mahdottomalta, joten otimme jalat allemme ja painuimme alavirtaan joelle. Tiedossa oli pienten rautujen koskikalastusta. Vihdoin omiakin perhojani purtiin ja koukuttelin päivän aikana muutaman pikkuraudun. Antti N sai myös jotain, mutta Mylly-Analla ja Santulla oli vaikeampaa. Tämänkin päivän saamamies oli silti Huovinen, jonka ansiosta tunturisiat pysyivät raudun maussa.

Päivä oli hirvittävän raskas. Meinasin tiltata kävelyyn jo menomatkalla ja leiriin palatessa olin rättiväsynyt. Silti käynti joella kannatti. Löysin meille nimittäin aivan täydellisen toisen leiripaikan erään kosken alta. Paikalla oli hyvät telttapaikat, kallioita tuulensuojana ja vieressä suuri ja syvä monttu, jossa voisi olla kalaakin. Sanoin muille, että tähän tullaan, eikä kenelläkään ollut nokan koputtamista. Tulevalla leiripaikalla saimme todistaa upean maakotkan ilmailunäytöstä tunturikihujen antaessa sille kyytiä.

22 000 askelta myöhemmin harmaa ilta kului Jallunkatkuisissa tunnelmissa. Aamuyön pikkutunneilla yksi tunturisioista talutettiin telttaan lähes liikuntakyvyttömässä tilassa. Oman telttamme liepeeltä löytyi puolestaan oksennusta.

Lauantai oli ilmeisen onnistunut.

Kalja maistui pitkän kävelypäivän päätteeksi.

Pilvet lepäsivät tunturin niskassa.

Perhovavat olivat ensimmäisinä päivinä lähinnä haitolla.

Lapinsirkkumäen leiri sumuisissa tunnelmissa.

Tunturisiat pikkutunneilla.

Sunnuntaina keli oli jo parempi, mutta olo melko ankea. Joka paikka oli aivan jumissa niin kävelystä kuin Jaloviinastakin.

Teimme pari kalareissua Kanalammelle ja toiselle, isommalle järvelle kauemmas ylängölle. Vaikka jalat olivat jo edellispäivästä aivan puhki, kertyi askeleita sunnuntainakin 15 000.

Perhokalastus tarjosi edelleen lähinnä pettymyksiä. Tuuli oli suurimman osan päivästä niin kova, että pintovista kaloista sai vain haaveilla. Onneksi Huovinen uistimineen varmisti, että tästäkin päivästä tuli kalaisa. Pari rautua saatiin, joista toinen syötiin illalliseksi ja toinen graavattiin aamuksi.

Nätti, yli 40-senttinen raudunköllykkä nousi Kanalammesta.

Näissä kivikoissa asusteli kiiruna!

Tunturisiat paistattelivat auringossa.

Jopa tyyniä hetkiä suotiin.

Nyt kelpasi Neckfishin nautiskella.

Pintakäynnit odottivat vielä lämpenevää.

Aurinko paistoi yölläkin.

Huovisen uistimet pitivät meidät kalassa.

Maanantaina tunturi antoikin sitten jo parastaan. Graavirautuaamiaisen ja puurojen jälkeen päivä paistoi siniseltä taivaalta. Jallu virtasi ja tunturisiat mylvivät iloisesti. Askeleitakin kertyi enää 12 000, kun käytimme päivän Kanalammella ja lähijärvellä. Illalliseksi söimme makoisaa rautukeittoa.

Ilmassa alkoi näkyä mustien korrien lisäksi jo päivänkorentojakin. Päivän kääntyessä jo yöksi ja keskiyön auringon kullatessa maisemaa lähijärven montussa alkoi vihdoin odotettu rautujen ilakointi. Usean raudun parvi tuikki tuntikausia heittoetäisyydellä, mutta me perhomiehet emme saaneet mitään. Huovinen kalasti ylempänä ja koukutti puolentusinaa rautua niin uistimilla kuin perhoillakin.

Itsekin sain vihdoin rautuja nousemaan pintureihin, mutta ne eivät tarttuneet. Pettymys purkautui karjaisuna järvenselälle ja kertaalleen paiskasin perhovavan pettyneenä jänkään. Tällä kokemuksella olisi tietysti pitänyt olla jo viisaampi ja tietää, missä vika oli. Usein pintovat lohikalat eivät nimittäin suinkaan syö hyönteisiä pinnasta, vaan pintakalvosta, eli veden alta. Tällöin niille on melko turhaa tarjota pintaperhoja. Omaan rasiaani ei vain ikävä kyllä ole vieläkään eksynyt kunnollisia, painottamattomia pintakalvoperhoja. Sellaisia täytyy ehdottomasti ennen seuraavia reissuja sitoa.

Päivän henkilökohtainen kohokohta tuli lintupuolelta. Kanalampi osoittautui nimensä mukaiseksi, kun Antti N äkkäsi poislähtiessä kivikossa naaraspukuisen kiirunan! Olin vain osannut haaveilla tämän arktisen kanalinnun näkemisestä, mutta siinä se nyt oli aivan vieressä, muutaman metrin päässä. Voi kun olisi ollut oikea kamera mukana, mietin taas. Tuo ajatus kävi tällä reissulla mielessä useamman kerran. Enemmän siitä olisi ollut reissun alkupäivinä iloa kuin perhovavoista.

Vielä suurempi tunturin ihme odotti aamuyön tunteina. Jo aiemmin kettu oli vieraillut leirin lähellä, mutta nyt paikalle jolkotteli se superharvinainen sukulainen: NAALI!

Naalin äkkäsi jälleen lahjakas luontobongari Antti N ja kaikki pääsivät ihailemaan napakettua. Naali kiersi noin 50 metrin päähän leiristä mäen takaa ja tuijotteli hetken tunturisikoja, kunnes peljästyi. Näin eläimen luikkivan pakoon kiikareilla mahtavasti. Naali ei ole pesinyt Suomessa vuosikausiin, mutta viimeisimpien tietojen mukaan pesintää voi olla lupa odottaa lähivuosina. Olisipa upeaa, jos näin tapahtuisi.

Pieniä päivänkorentoja ilmaantui.

Peiliselfie.

Jallu meni kierteellä ikeniin.

Lepohetki auringonpaahteessa.

Uusi vapa ei oikein miellyttänyt loppujen lopuksi.

Kiiruna!!!

Rautusoppaa.

Useimmille liian kuumaa sisältöä.

Nyt alkoi olla jo kunnollista saalista.

Tiistai valkeni aurinkoisena ja tuulisena. Pohjoistuulta olikin aamuksi toivottu selän taakse, sillä edessä oli viikon ennakolta raskain päivä, siirtyminen rinkkojen kanssa etelään. Tuhdin graavileipä- ja puuroaamiaisen jälkeen pakkasimme Lapinsirkkuleirin läjään vaihtaen samalla kuulumisia parin paikalle saapuneen kokeneemman tunturisian kanssa.

Alkoi marssi kohti uskomattoman hienoa Lironkoskea. Paikka sai nimensä tietysti siitä, että pesivät lirot huutelivat kosken rannoilla. Alempana joella näkyi myös runsaasti vesipääskyjä ja sinirintoja muiden tunturilintujen lisäksi. Pojat näkivät pajukossa riekonkin. Kapustarintoja vihelteli kaikkialla ja kirvisiä oli siellä täällä. Isommista linnuista näimme maakotkan lisäksi merikotkan, pesivän piekanaparin ja useita kalalokkeja. Tunturikihuja oli kaikkiaan yli 20. Vuodareiksi sain lisäksi lapinkirvisen ja keräkurmitsan.

Marssi alavirtaan sujui lopulta yllättävän kivuttomasti, eikä kukaan pahemmin valittanut. Tunturisikojen kuntopiikki oli ajoitettu täydellisesti.

Ilo oli ylimmillään, kun hieno leiripaikka oli saavutettu. Mikä parasta, leirimontussa kosken reunalla näkyi tuikkeja. Telttojen kasaamisen jälkeen kokosin pinturivavan ja aloin virpoa leirikosken syvännettä. Ei vaadittu kuin muutama heitto ja rautu nousi perhoon. Ensin karjaisin riemusta ja heti perään tuskasta. Kala irtosi taas!

Karu totuus paljastui: Siima oli mennyt poikki. Olin aiemmissa maanantai-illan rautukarkeloissa ottanut tietoisen riskin ja sitonut kärkiperukkeeksi ohuen 6X-siiman arkojen kalojen takia. Siima oli raudulle aivan liian heppoinen ja lopputulos oli surkea. Jatkossa kalastelin 4X-kärjellä.

Kävimme tutustumassa lähialueen kalapaikkoihin laihoin tuloksin ja palasimme leiriin.

Jatkoin pinturin heittämistä ja taas kala nousi perhoon. Tunsin heti, että nyt on isompi kiinni, mutta en onneksi nähnyt kalan todellista kokoa kunnolla väsytyksen aikana. Varmoin ottein kesyttelin kalaa tovin ja estin sitä uimasta kovaan virtaan tai kivien alle. Kala oli kiinni jämäkästi ja lopulta Mylly-Antti koppasi sen haaviin. Kaikkien pettymysten jälkeen oli vihdoin aika tuulettaa.

Mittaus kertoi kalan kooksi 49 senttiä ja painoa pulskalla raudulla oli reilut 1,3 kiloa. Koko alkureissun tiukasti helikopterin etupenkkipaikkaa pitänyt Huovinen joutui luopumaan keulapaikasta.

Kyseessä oli ehdottomasti elämäni kala ja reissu oli pelastettu.

Ilta jatkui upeana ja aurinkoisena. Alavirrasta saimme vielä joitakin pieniä taimenia, joita tässä kohtaa alkoi rautujen rinnalla esiintyä.

Mahtava pinturirautu leirikosken syvänteestä.

Kalan vatsa oli ihan täynnä pientä tummaa ja vaaleaa toukkaa.

Lironkoskella ilo oli ylimmillään.

Antti N vääntää taimenen kanssa.

Keskiviikkona jakaannuimme kahteen porukkaan. Minä ja kisälli-mentoroitavani Antti N lähdimme jokea ylös, muut kolme tunturisikaa suuntasivat alas.

Meidän osaltamme kalastus oli aivan surkeaa. Yksi kala kävi kiinni, mutta sekin irtosi heti. Ensimmäisellä syvällä koskella kompuroin niin taitavasti, että kahluuhousut hörppäsivät vettä. Tahaton pulahdus söi mielialaa ja muutenkin raskaan viikon väsy alkoi jo painaa. Leiriin päästyä ahmin pahan päivän varalle säästämäni suklaalevyn. Sellainen kannattaa tunturissa aina olla mukana!

Onneksi Mylly-Anan tuuri oli kääntynyt. Iltapäivällä hän sai leirikoskesta ensimmäisen ja illalla toi leiriin tullessaan vielä kaksi nättiä pinturirautua. Pysyimme kalassa siis tänäkin päivänä. Ainoastaan Santun reissu näytti edelleen nollaa ja turhautuminen alkoi paistaa jo hänen kalastamisestaan. Myös Huovisen kalareissun mahtava alku oli kääntynyt tasaisemmaksi.

Sää suosi meitä vielä torstainkin ajan. Oma päiväni alkoi mahtavissa merkeissä, kun leirikoskesta nousi perhoon vielä 40-senttinen rautu. Kaikkiaan tuosta samasta montusta taidettiin saada neljä kalaa kolmeen eri mieheen. Pari siimojen katkotustakin sattui.

Iltapäivä vierähti alempana hienoissa suvantomutkissa, joissa kaloja näkyi siellä täällä. Rämmin inhottavissa pajukoissa, kunnes näin eräässä kohdassa raudun tuikkivan toisella puolella joen leveää kohtaa. Kahlasin puoliväliin jokea, heitin perhon tarjolle ja saman tien kala nousi kiinni. Se oli hieno heitto ja hieno hetki. Joki oli niin syvä, että vettä oli melkein rintaa myöten. Kahlasin toiselle rannalle ja koppasin 41-senttisen kalan kyytiin. Illalla syötiin taas paistettua rautua. Pikkuhiljaa rautuun alkoi jo kyllästyä. Uskokaa tai älkää, mutta sekin on mahdollista. Ainoastaan Santtu oli edelleen ilman kaloja, mutta muiden tunturisikojen osalta kalastuskin taisi täyttää odotukset. Viimeisenä iltana laskettiin, että ruokakaloja oli tullut viikon mittaan yli 20, mikä on huomattavasti enemmän kuin monella aiemmalla reissullamme. Ei siis voinut valittaa. Askeleita tunturissa kertyi viikon aikana yli sata tuhatta.

Paluukyyti lähti perjantaina jopa hieman ennen sovittua aikaa, kun edellisellä kopterireissulla sitä jouduttiin odottamaan sääviivästysten takia pitkään. Kopterin etupenkillä oli mukava istua ennätysraudun turvin. Kilpishallissa piipahdimme alkoholi- ja herkkupitoisilla ostoksilla, josta jatkoimme jälleen Rajabaariin. Ilta päättyi Muonion mökkisaunan löylyihin ja jokiveden vilvoittavaan kylpyyn. On aina mahtavaa päästä pesemään viikon hiet nahastaan. Vielä lauantaiaamuna pääsin kokemaan mahtavaa Lapin taikaa. En saanut nukuttua kuorsaavien tunturisikojen ja inisevien sääskein konsertilta, joten astelin kiikareineni aurinkoiseen aamuun. Heti mökkitieltä löytyi pieni parvi, kaiketi poikue, toiveissa olleita lapintiaisia. Vähän matkaa kuljettuani törmäsin vielä kolmeen kuukkeliin. Siitä tuli vielä kaksi lintuvuodenpinnaa aiempien kuuden lisäksi hienoa reissua täydentämään.

Voi olla, että perhovavat jäävät taas kaappiin ennen seuraavaa tunturimatkaa. Läheisillä kuravesillä onkiminen kun ei kirkkaiden rautuvirtojen jälkeen tunnu oikein miltään. Pari päivää menee kotona koiran kanssa löhöten ja sitten odottavatkin uudet seikkailut aivan eri ilmansuunnassa.

Ohessa vielä kuvasatoa heinäkuisen viikon varrelta.