Marraskuun retket: Munia myöten rapaliejussa, Peugeotin takapönttö Itäväylällä ja muutama rari

 

Loppusyksyn teemalintu oli ehdottomasti humei. Kashmirinuunilintu esiintyi ennätymäärin. Lauttasaari 1.11.2025.

Jos lokakuu oli pitkälti lannistava ja raskas, oli marraskuun alku sitten kaikkea muuta. Osku Saarensilta nouti kyytiin totutusti aamun pimeässä lauantaina kuun ensimmäisenä. Olin onneksi lopetellut firman bileissä törpöttelyn ajoissa, vaikka pienen nollauksen lokakuu olikin vaatinut.

Puhkuin intoa uuden kuun vaihtuessa, ja oli mahtavaa päästä retkelle!

Vartin yli seitsemän olimme Vermossa. Tutut hahmot Jösse, Liisa ja Tuula olivat jo paikalla. 24. heinäkuuta löytynyt töyhtökiuru kipitteli kentällä marraskuunpinnaksi näkyen lämpökameralla hyvin. Se oli odotettu ja pitikin hoitua näin helposti. Terhi Ahde-Uusitalo tuli paikalle ja hoiti linnun.

Kolmen auton letkassa ajelimme Lauttasaaren kärkeen. Minulta ja Oskulta puuttui haahka. Niitä oli jäänyt lillumaan Helsingin leutoon syksyyn. Vääntömomenttia oli, mutta ei onnistunut.

Pronssi-iibis talvilintulaskettiin Kemijärvellä. Tyypillinen Lapin talvilaji.

Kemijärvi oli pitkään mietinnässä minulla ja Oskulla kuun aloituskohteeksi, mutta eihän sitä saanut aikaiseksi. Lähempänäkin oli onneksi kiinnostavaa bongattavaa.

Bongarit ja töyhtökiuru lämpökameran kuvassa. Espoo 1.11.2025.

Lauttasaaren punaisella huvilalla yritys jatkui taigauunilinnun toivossa. Parilta aiemmalta päivältä ei enää havaintoja ollutkaan, eikä nytkään onnistanut.

Käppäilimme läheiseen Lahnalahden puistoon, josta Tuomelan Sami oli alkuviikolla löytänyt yhden syksyn lukuisista kashmirinuunilinnuista. Atrappi soimaan ja ihmettelemään.

Hetki meni, kunnes näin tiaisia pienemmän linnun. Mikäs tuossa...

Lintu nousi korkealle lähipuihin ja näin sen hyvin. Siinä se on! Humei!

Lintu oli kuin olikin edelleen paikalla.

Sama kuin aloituskuvassa, kashmirinuunilintu Lauttasaaressa. 1.11.2025.

Piipparin sointi yltyi. Viivyttelijät olivat muuttuneet marraskuun myötä kiinnostaviksi: haarapääskyjä, virtavästäräkkejä, tyllejä, valkoviklo...

Etsimme vielä turhaan inoa ja hippiäisuunilintua, kun tiedotus kertoi kovasta ajankohdallisesta. Pensastasku Heinolassa! Hyppäsimme Oskun, Terhin ja Peter Buchertin kanssa samaan autoon ja lähdimme kohti Päijät-Hämettä. Matkalla selvisi, että Lahdessa olisi myös kapustarinta.

Talvilintulaskenta oli päivän taikasana. Oikeiden lintuharrastajien reipas jalkatyö palkittiin.

Olimme melkein Lahdessa, kun laskijat Magnus Nordman, Sakari Damski, Ia Rinne ja Vepe Pikkarainen jysäyttivät Hangon Stenuddenilta MUSTAKURKKURAUTIAISEN!

Unelmalaji!

Mitäs nyt?

Marraskuu kun oli, täytyi tehdä pohdintaa. Päivä oli lyhyt. Laji voisi hyvin pysyä paikalla koko päivän. Jos se katoaisi, se voisi kadota vaikka heti. Pensastasku olisi hemmetin kova laji marraskuussa. Varsinkin takapenkki huusi, että se pitää käydä katsomassa. Minä olin aivan pistoksissa. Etupenkille mukura olisi elis. Olinhan jättänyt bongaamatta esimerkiksi Hailuodossa koko talven 2014-15 olleen linnun. Ei silloin vielä kiinnostanut. Tuota lintua käytiin ihailemassa ulkomaita myöten.

Laskimme että pensastaskun hoituessa nopeasti meille jäisi aikaa ehtiä Hankoon ja etsiä lintua noin tunti.

Pensastaskupaikalle päästiin, mutta ikävä yllätys odotti. Tien alkupäässä olikin puomi. Pelipaikalle olisi melkein kahden kilometrin kävely.

Tunnelma synkkeni hetkeksi. Harrastan lintuja, en kävelyä. Sitäpaitsi nyt oli kiire.

Lähdimme pikamarssille, kun kerran täällä asti oltiin. Kuusakosken läjitysalueelta pienen taskun löytäminen ei vaikuttanutkaan ihan niin helpolta rastilta kuin sen piti olla. Soiteltiin nuotteja ja yritettiin haroa mäkiä epätoivoisesti. Paine kasvoi koko ajan.

Ehkä puolen tunnin etsinnän jälkeen Peter huudahti, tuossa se on! Meinasin lentää turvalleni, kun juoksin paikalle. Lintu oli vähän kaukana toisella puolella aluetta mäen päällä, mutta kaikki näkivät sen kelvosti. Kävi tsäkä.

Mahdollisimman pian yritimme jatkaa matkaa. Pensastaskun takia oli nyt hukattu ainakin kaksi tuntia elisbongausaikaa.

Hankoon oli melkein kolme tuntia ajomatkaa. Piippari lauloi. Kuopiossa pitkäviipyinen punapäänarsku asui ed p, sisikset nautiskelivat samoilta jalansijoilta vuoden ekasta bongattavasta ruskouunilinnusta ja tiibetinhanhesta Jämsässä. Monena päivänä olisimme jatkaneet Heinolasta sinne, mutta ei nyt.

Osku ajoi kohti Suomen eteläkärkeä minkä pääsi. Lintu tuntui olevan hyvin hallinnassa vaikkakin kähmy, joten toivoa oli. Hankoa lähestyessä samat laskijat löysivät Hangon Vedagrundetilta valkoviklon.

VIKLO! VIKLO! Takapenkin kk-pinnakuoro huusi ja kuumensi meikäläistä entisestään. Meillä oli hauskaa ja nauru raikui paineiden kasvaessa. Päätimme nyt kuitenkin mennä katsomaan sitä mustakurkkurautiaista ensin.

Parkkiin päästiin ja edessä oli vielä taivallus mäntykankaan läpi merenrantaan. Hikeä pukkasi lämpimässä marrassäässä kompuroidessa.

Perillä odotti muutama bongari. "Ei ole puoleen tuntiin näkynyt."

Voi helv... Ei kai taas.

Ei auttanut kuin rauhoittaa mieli ja alkaa tuijottaa rautiaisen oletettua olinpaikkaa lämpökameroilla ja kaukoputkilla.

Lämppärillä näkyikin kohta joku piste rantapusikossa. Putkitin. SIINÄ! TUOLLA KIVEN TAKANA SE MÖYRII!

Lajin upea silmäkulmajuova vilkkui, kun se ryömi maanpinnassa. Piti äkkiä saada kaikille havainto. Se onnistuikin. Sittenpä lintu pomppasikin lentoon ja katosi läheiseen katajikkoon. Huh huh! Jäi ehkä viiden minuutin marginaali. Uudelleen löytäminen olisi voinut olla todella vaikeaa. Tätä kirjoittaessa ei enää tiennyt, oliko lintu jäänyt paikalle vai häipynyt yöllä.

Mahtava fiilis! Elämänpinna 361 katkaisi 300 vuodenpinnaa. Jes!

Oheisen videon kuvasi Sami Tuomela. Kuvapinna jäi minulla vielä saamatta.

Vedagrundetille, jossa kohtasimme iloisen linnun löytäjäporukan nopeasti. Isompaan kuulumistenvaihtoon ei ollut aikaa, sillä meidän piti nähdä se valkoviklo. Sekin oli yhä hienosti näkösällä. Tuomela, Mika Bruun ja Ari Laine poimivat tyyneltä mereltä kaikenlaista. Nyt löytyi se haahkakin ja bonuksena vielä riskilä, joka minulla puuttui kuulta.

Hieno retkipäivä oli tuottanut eliksen ja yhteensä seitsemän kuukausipinnaa. Ilo oli totisesti ylimmillään.

Kotona ehdin juuri aloittaa juhlaillalliseni, kun Haltialan Kellarimäentieltä tiedotettiin Whatsappiin suopöllö. Se puuttuisi! Nappasin Arto Ahvenaisen kyytiin ja sykähdimme kiireen vilkkaa KMT:lle. Pöllöjä ei heti näkynyt, mutta länsipuolen pelloilla oli paljon kaikenlaista lämpöä hohkaavaa otusta. Lähdimme märälle pellolle niitä tarkastelemaan. Ensin nousi jänkäkurppa, sitten löytyi taivaanvuohi, sitten pari kiurua ja vielä lehtokurppakin. Lehtopöllö huuteli metsästä. Mukavaa!

Oskukin ehti paikalle ja löysikin lämpökamerallani jonkun istumasta tolpannokasta. Lintuja oli kaksikin, ja lennossa ne näyttivät aivan Asioilta. Ne määritettiin kuitenkin sarvipöllöiksi. Se oli kuukausiässä.

Loistokas päivä ja alku uudelle kuukaudelle. Tästä olisi vain yksi tie.

Vantaalainen parkkipaikka oli oiva sunnuntainen luontoretkikohde. 2.11.2025.

Sunnuntaina piti olla aamulla muutama tunti oivallista retkisäätä ennen iltapäivän sadetta. Yritimme käyttää sen hyödyksi pääkaupunkiseudulla ja kyttäillä mahdollisia hälyjä. Ensimmäinen kiinnostava kohde oli edellispäivänä Helsingin Annalasta löytynyt hernekerttu. Oskun ja Peterin kanssa olimme paikalla auringonnousun aikaan. Tovin odottelun jälkeen lintu tupsahtikin edellispäivän marjapuuhun. Mukava kuukausipinna tipahti.

Oskun kanssa pyörähdimme vielä Viikin puolella, jossa vielä puuttunut lapasorsa näkyi hulevesialtailla. Pelloilta etsimme muun muassa västäräkkejä. Löysimme Arto Laakson ja hänen näyttämänsä kiurun, jänkäkurpan ja neljä pulmusta.

Sillä aikaa Peter oli ehtinyt Vantaalle bongaamaan muutaman päivän vanhaa havaintoa kivitaskusta. Sieltähän se edelleen löytyi. Lähdimme perään. Monet maallikot ajattelevat lintuharrastuksen olevan sellaista, että liikkuisin paljon "metsässä." Aika usein se on ympäri kaupunkia ajelua ja kohteina on ties mitä joutomaita ja joskus talojen pihoja, tällä kertaa vantaalainen parkkipaikka. Pienen etsiskelyn jälkeen ryytyneen näköinen tasku löytyikin erään lämmitystolpan päältä.

Tunnelmaa sähköisti Leppäsen Timo, joka ilmoitti Apuksen Käpylästä. Se saattoi hyvinkin olla vaaleakiitäjä, joita oli Ruotsissa nähty jo useita. Sinne meni.

Mandariinisorsa oli ed p Kirkkonummen Humaljärvellä, joten lähdimme sitä kohti. Vaihtoehtona olisi ollut mennä etsimään Lauttasaaren kadonnutta kirjosieppoa. Olimme jo hyvässä suunnassa, kun Jan Södersved piipitti Lohjan Kouvolasta eräällä Hiidenveden lahdella pyörivän sääksen. Pandari olisi hiton kova marraskuussa. Päätimme kuitenkin yrittää ainakin nopeasti ensin Aixia, kun eihän se sääksi kuitenkaan pysyisi.

Virhehän se oli.

Se istahtikin puuhun.

Jos olisimme jatkaneet ensitiedosta matkaa heti, olisimme ehtineet nähdä linnun. Mäntysalon Jari ehti Helsingistä, mutta kaikille muille oli tarjolla hylsy. Lintu katosi kymmenkunta minuuttia ennen kuin olimme paikalla.

Viime marraskuussa hylsysin mandariinisorsaa kokonaisen päivän Haminassa ja menetin sen takia jääkuikan. Nyt meni sääksi, eikä sitä sorsaakaan vielä ollut.

Palelimme tovin sateessa Lohjalla ja lähdimme kotiin. Lintupäivä oli paljon kuun ensimmäistä hiljaisempi kaikkineen.

Illalla päätimme vielä ottaa Ahvenaisen kanssa ilon irti vesisateesta. Lähdimme tällä kertaa kumisaappain asianmukaisesti varustautuneina lompsimaan Haltialan Kellarimäentien pelloille. Lämpökameroilla avautuikin suurenmoinen näky! Minne tahansa katsoikin, näkyi pieniä kirkkaita lämpöpisteita märällä pellolla.

Heti löytyivät ensimmäiset lehtokurpat, sitten pikkulintu. Pulmunen! Lehtokurppia lisää, sitten kiuruja ja taivaanvuohi.

Komppasimme koko laajan peltolohkon ja saimme kasaan hyvän summan: Taivaanvuohi 13, lehtokurppa 10, jänkäkurppa 3, kiuru 4, pulmunen 4.

Lämpökamerat ovat totisesti mullistaneet linturetkeilyn.

Vielä sunnuntaina Tittosen Jouni soitteli ja kyseli, lähtisinkö Jurmoon yrittämään tyllin bongausta. Jouni sai homman kuulostamaan helpolta. Suosirrin kanssa liikkunut tylli oli ollut jo kaksi päivää paikalla ja oli kaiketi jalkavikainen. Kyllä se siellä pysyisi! Paikalle pääsisi maanantaina maksuttomalla yhteysaluksella niin, että aikaa hoitaa lintu jäisi pari tuntia.

Että ottaisin ylimääräisen vapaapäivän ja lähtisin kaukaiselle saarelle kuravalleille kurkkimaan tylliä, joita näkee tuhansia vuodessa? Täysin älytön ajatus.

Joten olin ehdottomasti mukana!

Pelkkä tylli ei niinkään motivoinut, mutta oli rästivapaita pankissa ja niitä pitäisi jossain vaiheessa käytellä pois joka tapauksessa. Kaipasin myös vielä yhtä vapaapäivää, vaikka eihän tästäkään mikään lepopäivä tulisi. Lisäksi minulle matka voisi tarjota muitakin marraskuunpinnoja, joita oli Jurmossa nähty useampia.

Kello soi 3:45. Viideltä kokoonnuimme Terhin ja Lehtilän Tarmon kanssa Espoossa ja suuntasimme länteen Tarmon kyydissä. Torkuin vähän etupenkillä. Tittonen napattiin kyytiin Salosta, ja matka jatkui kohti Paraisia. Aikaa lautan lähtöön oli reilusti, joten päätimme säkkipimeässä yrittää Paraisten keskustan kupeessa pienellä lahdukalla viihtynyttä mandariinisorsaa.

Tulimme paikalle ja vastassa oli täysi hiljaisuus. Ei sorsan sorsaa. Lämpökameralla löytyi yksi mustarastas. No, etsitään. Tovin kuluttua kuin tyhjästä ilmestyikin pari sorsaa. Kvaak, kvaak, kvaak. Pikkuhiljaa sorsien määrä kasvoi. Sitten näin katuvalon kiilassa pienemmän sorsan. Löytyi! Huusin muille. Mandariini oli helppo määrittää muodosta pimeässäkin. Olisiko tässä monen himoitsema talvipinna? Nähtäväksi jää.

Ehdimme helposti Nauvon lauttaan ennen Ms. Utön lähtöaikaa 8.30. Päivä nousi. Matkalla näkyi pari hiirihaukkaa ja tien yli vilahtanut määrittämätön pöllö.

Lautan lähtiessä kaikkia vielä hymyilytti ja tunnelma oli positiivisen odottava. Kannelta oli mukava staijailla. Tuuli lounaasta ja lämpöasteita oli kymmenkunta. Varsin mukava sää marraskuuksi. Jurmolaisetkin olivat heränneet, eikä tyllistä kuulunut vielä mitään. Alkoi näyttää sen suhteen vähän huonolta.

Ennen Nötötä tein kohtalokkaan virheen ja menin vessaan. Laivan uumenissa puhelimessakaan ei ollut kenttää. Istunto ahtaassa vessakopissa keskeytyi, kun Tittonen tuli huutamaan mahdollisesta leveäpyrstökihusta kannella.

MITÄ?!

Pomppasin pöntöltä ylös, sentään vedin vessan, ja juoksin vyö auki yläkertaan. Mahtoivat muut turistit olla ihmeissään laivan kanttiinissa. Kannella oli sähköinen tunnelma. Tumma teräväsiipinen lintu tuli matalalla suoraan kohti alusta ja ohitti sen etupuolelta. Onneksi olin ottanut kameran esiin, joten se oli nopeasti käsillä.

Kuvasin sen minkä ehdin.

Kameran takanäytöltä paljastui, että lintu ei ainakaan kihu ollut, vaan Falco. Ehdimme hetken epäillä jopa tunturihaukkaa, mutta perehän se. Kiva havainto sekin oli tähän aikaan vuodesta. Nuori muuttohaukka yllätti kirjaimellisesti housut kintuissa.

Jurmossa oltiin tasan 11.30. Määrätietoisesti lähdimme läpi rannan pirunpellon marssimaan kohti harjua ja länsiriuttaa. Siellä olivat jo miehittäjät, eikä tylliä näkynyt. Pieni paniikinpoikanen meinasi iskeä. Linnun pitäisi löytyä noin tunnin sisään, tai peli olisi pelattu. Piti kuitenkin yrittää taas rauhoittua. Hosumalla mistään ei tulisi mitään. Valitettavasti Jurmo on iso saari, ja rantoja sillä ja lähiluodoilla riittää pienelle tyllille piipertää.

Kapustarinta viivytteli Jurmossa marraskuun alkupäivinä. Skouppi. 3.11.2025.

Retkeily oli silti leppoisaa. Tiaisia ja hippiäisiä, viherpeippoja ja pulmusia ynnä muuta pörräsi saaressa. Vesilintuja oli paljon. Puuttuvista marraslajeista merisirrit hoituivatkin vaivoitta. Näkisi niitä mantereeltakin, mutta ei näin hyvin. Yksi kapustarinta oli jäänyt Jurmoon myös viivyttelemään. Sen miehittäjät olivat tänäänkin nähneet, joten päätimme lähteä Terhin kanssa etsimään sitä paremman puutteessa. Mennessä Terhi potki lentoon isomman pikkulinnun. Jahtasin sitä, kunnes sain lajin määritettyä laulurastaaksi. Kuukausiässä tuli!

Kapula oli edelleen nätisti nuotitetulla paikalla. Lähdimme Tarmon ja Jounin kanssa vielä kiertämään lounaisriutan seudun ajan käydessä hiljalleen vähiin.

Tarmo löysi västäräkin. Missä! Kiinnostaa!

"Ei kai sekin kuukausipinna ole?"

No olihan se! Päivän viides! Minun osaltani retki oli ollut menestyksekäs, vaikka tylli näyttikin häipyneen.

Kävin skouppaamassa hetken kapustarintaa ja lähdin valumaan kohti satamaa. Kyllä Jurmon komppaaminen on sitten hienoa hommaa, mietin mielessäni. Pääsisipä vielä joskus ajan kanssa. Toisaalta tykkään tällaisista pikakäynneistäkin, vaikka kaikkea niillä ei koskaan ehdi nähdä.

Näin sivusilmällä isomman linnun liitelevän nummen päällä. Petolintu. Arvasin jo mikä se on, ja kaukoputkella varmistui päivän kuudes marraslaji, sinisuohaukka. Pinnojen tuloa ei voinut estää, kun niin paljon puuttui.

Hyvissä tunnelmissa päästiin kotimatkalle, vaikka tylli jäikin vielä pankkiin. Vaikea on laji marraskuussa.

Tiistaina 4. marraskuuta oli totutun harmaa aamu Helsingissä. Töölönlahden linnut näki vielä hyvin ennen töitä. Mitään tavallista kummempaa en löytänyt, mutta harmaasorsat, haapanat ja nokikanat sai kirjata päivänpinnoihin. Mitähän keksin sitten, kun nekään eivät enää puutu? Lounasaikaan keskustan sitkeä komppaaja Johannes Hänninen löysi Kruununhaasta harmaasiepon. En hötkyillyt, vaan laskeskelin linnun hoituvan vielä työpäivän päätteeksi. Päivän toinen kova oli Viikin leppälintu, mutta sitä ei kukaan saanut bongattua. Harmaasieppo oli kuin olikin yhä pirteänä liikkeellä neljän aikaan tihkusateen alkaessa. Marraskuunpinna 180 ja 19. uusi alkaneessa kuussa.

Edellisestä antoisasta kurpparetkestä innostuneina päätimme Arton kanssa mennä taas komppailemaan Haltialan peltoja. Nyt olikin sitten yllättävän hiljaista. Kurppia löytyi vain kolme varmuudella määritettyä jänkäkurppaa ja pari epävarmaksi jäänyttä. Pulmusia oli pari. Rusakoita parikymmentä, kaksi rottaa ja kaksi pienempää jyrsijää. Hätkähdyttävä ero toissailtaiseen kurppapaljouteen, vaikka sää oli samanlaista märkää tuhnua.

Perjantaina 7. marraskuuta mieli oli mustempi kuin marraskuinen aamu. Vettä tihutti taivaalta, kun raahustin töihin. Tuntui raskaalta elää.

Syyn elää tarjosi taas Johannes, joka yhytti Tähtitorninmäen aamusumusta hippiäisuunilinnun. Onneksi lojaalein ystäväni Osku oli lähellä töissä ja poimi minut lounastauolla kyytiin. Hetken ihmettelyn jälkeen hän näytti myös linnun minulle ja parille muulle bongarille. Ihanaa. Niin tavallinen syysvaeltelija kuin pro onkin, oli se ollut mantereella aiemmin bongattavissa vain pari kertaa marraskuussa.

Tiiraan ilmestyi päivän aikana havainto kehrääjästä Espoon Karakalliossa. Lintu oli lähtenyt kalliomänniköstä ja lentänyt matalalla poispäin. Aivan kuten... vaikka lehtokurppa.

Kehrääjät muuttavat Suomesta syyskuussa, viimeiset lokakuun alkupuolella. Havainto otettiin kuitenkin jostain kumman syystä ainakin puolivakavissaan. Ehkä se johtui siitä, että lintu oli niin lähellä kaikkia kuukausipinnankerääjiä.

Paikalle ajaessa satoi vieläpä kaatamalla. Miksi tänne lähdettiin, pohdimme Oskun kanssa.

Niin, miksi? Hyvä kysymys.

Oli pieni mahdollisuus nähdä marraskuussa äärimmäisen harvinainen laji, jonka pitäisi olla jo Afrikassa. Mutta ehkä vielä suurempi syy oli se, että ei uskaltanut jäädä poiskaan. Luulenpa, että moni paikalle saapuneista oli tullut tämän saman tunteen motivoimana.

Säkkipimeässä kipusimme liukkaille kallioille. Pitkä rivi tuttuja hahmoja seisoskeli jo paikalla. Helppo heidät oli määrittää pimeässäkin.

Nyt on hulluus lähellä täyttä sataa, totesi kuukausipinnaajien kärkimies Mika Ilari Koskinen.

Nauratti.

Laitoimme kehrääjäatrapin surisemaan. Nauratti vielä enemmän. Komeasti surisi marraskuun vesisateessa.

Soitin mankasta myös käen kukuntaa. Sellaisenkin oli joku kuullut marraskuun alkupäivinä Helsingin keskuspuistossa. Ihan varma havainto!

Lämpökameralla näkyi metsässä jokin piste, ehkä kolossa. Kehrääjäkö oli mennyt koloon sadetta pitelemään? 

Lähempi tarkastelu osoitti linnun kuusitiaiseksi.

Se olikin reissun ainoa havaittu laji. Melko huvittava perjantai-ilta.

Monet luulevat, että lintuharrastusta harrastetaan esimerkiksi metsissä. Sielläkin ehkä joskus, mutta enemmän puoleensa vetävät esimerkiksi tällaiset marraskuiset haisevat kaatopaikat. Lappeenranta 8.11.2025.

Kehrääjähupailun jälkeen kävin kaupassa ostamassa eväitä, pari keskiolutta ja minigrip-pusseja. Niitä saatettaisiin tarvita, sillä seuraavana päivänä oli edessä matka Lappeenrantaan. Jo muutamia päiviä aiemmin Kourulanmäen kuuluisilta lintupaikoilta oli löytynyt erikoisen näköinen Lanius. Arveltiin, että raidallinen, harmaa ilmestys on taigaisolepinkäinen, joka nykykäsityksessä omaksi lajikseen luetaan. Laji on kerran hyväksytysti havaittu Suomessa. Tuolloin linnun oksennuspallosta irrotetusta mitokondrio-DNA:sta pystyttiin maastotuntomerkkien ohella vahvistamaan määritys. Korjatkaa, jos termini ovat pielessä. Sitten on ollut ainakin yksi tapaus Ruotsissa, jossa samantyyppisen linnun DNA olikin isolepinkäisen. DNA:kaan ei siis nykyään välttämättä riitä jonkun lajin määrittämiseen. Aika vaikeaa on.

Joka tapauksessa muovipussi piti olla, jos lintu sattuisi paskantamaan tai jättämään oksennuspallon näkösälle.

Tieto linnun paikallaolosta tuli ollessamme Oskun kanssa vielä matkalla. No, kyllä se siellä pysyisi.

Paikalla oli parikymmentä bongaria, kun lompsimme pelipaikalle. Moni tuttu morjensteli.

Ei ollut hallussa, joten siinä ihmettelemään.

Montakaan minuuttia ei ehtinyt kulua, kun lepinkäisen nähtiin lentävän kaukana olleiden koivujen latvaan. Sain sen putkeen ja totesin: Se on se. Taigaisolepinkäinen eli raitaisolepinkäinen oli vain hetken koivussa ja syöksähti sitten alaspäin kohti pusikoita, jossa paikalliset siskokset pitivät sisämaan seurantapyynnin verkkoja.

LINTU ON VERKOSSA! Joku huusi kohta.

Suuhun tulvahti ihana pinnan maku. Nyt se saataisiin kiinni, mitattua ja DNA-näyte otettua. Siitä naulaus ja pinna vihkoon aikanaan.

Paskat.

Lintu pomppasi lentoon pikkulintuverkon yläpaulasta ja katosi. Emme ehtineet edes nähdä tilannetta.

Sitä ei nähty enää koko päivänä! Säikähti kai verkkotörmäystä.

Tovin aikaa lepinkäistä turhaan odoteltuamme päätimme lähteä Veikka Kososen johtamalle retkelle viereiselle vanhalle Toikansuon kaatopaikkamäelle. Siellä tuoksahti, oikea rarin löyhkä.

No, rareja ei löytynyt, mutta mukavan kuuden parven vuorihemppoja kuitenkin onnistuimme näkemään.

Helsinkiin palattua käytin kohtuullisen pitkät tovit ja lopun valoisan ajan hylsyilemällä marraskuulta yhä puuttunutta tuulihaukkaa ja hernekerttua.

Marraskuun kahdeksas oli kunnon lintupäivä: tulipäähippiäisiä, harjalintu, kashmirinuunilintuja, supermyöhäinen keräkurmitsa, elispuute isokihu Espoon edustalla... Hanko oli taas vedossa. Kärjestä nykäistiin idänturturikyyhky ja ruskouunilintu ja Hangon citystä myöhäinen taigauunilintu. Mustakurkkurautiainen oli taas kadonnut löydyttyään vielä uudestaan, mutta oli selvää, että isänpäivä vietettäisiin Hangossa.

Niinhän siinä taas kävi, että kun edellinen päivä oli lintupäivä, seuraavasta tuli täydellinen ohipäivä. Lähdimme yllättävällä kokoonpanolla Terhin ja Ahvenaisen kanssa Hankoon puoli seitsemän aikaan aamulla. Väsytti turkasesti.

Terhi ja Arto höpöttivät, minä suunnittelin kevään Espanjan-retkeä pimeässä.

Ensimmäiseksi kohteeksi otettiin Artolle arvokas turkinkyyhky isänpäivälistalle. Silmät lautasina Pakilan mies ihmetteli tämän eksoottisen lajin aamuhuhuilua.

Kurvasimme pihaan, jossa taigauunilintu oli edellisiltapäivänä vislannut hämärissä. Paikalla oli jo rivissä seisomassa tuttua kuukausipinnasakkia. Muutamia valui vielä lisää.

Melko pian oli selvää, että peli on pelattu. Inoa ei enää ollut. Talon isäntä Lauri Mäenpää lähti koirineen retkelle, me lähdimme Terhin ja Arton kanssa pian perässä kohti Tulliniemeä. Olimme kävelemässä kohti Tulliniemen sorakenttää, kun herra Mäenpää ilmoitti kentän etelälaidalta taigauunilinnun!!

Siis muutaman minuutin kävelymatka.

Marssin paikalle rivakasti, eikä linnusta ollut enää jälkeäkään. Pian kuukausipinnahullut tulivat paikalle, osa juosten. Siinä näki, kuka on parhaassa kunnossa.

Kauhea tohellus ja härdelli, mutta ei kukaan sitä lintua enää löytänyt.

Kohti kärkeä valuessa Petteri Hytönen ilmoitti luontopolun alusta tulipäähippiäisen. Olimme kävelleet senkin ohi.

Idänturturikyyhky tuntui kadonneen jäljettömiin. Yhtä vähän jälkiä oli jättänyt edellisiltapäivän ruskouunilintu. Toiveissa oli hieno kattaus harvinaisuuksia, mutta tulos oli pelkkä nolla.

Oli meillä silti mukavaa ja tavanomaisempia isänpäiväpinnoja kyllä kertyi. Polulla monien ornien joukossa tuli vastaan Andreas Lindén, joka hoksautti kulorastaasta. Siitä sain sentään nyt kirjata kuukausiässän.

Paluukävelyllä selkää särki julmetusti. Raskas päivä, josta jäi täysin tyhjä arpa käteen. Kotimatkalla koukkasimme Neljän tuulen tuvan ja Kirkkonummen Mattbyn peltojen kautta. Tundrametsähanhen sai kirjata marraskuulle, kuikan ja pikkujoutsenet isänpäivälle.

Töyhtökiuru oli kadonnut pimenevään iltaan. Terhin kanssa jaksoimme vielä Haltialan peltoja komppaamaan. Ei linnun lintua. Se kruunasi retkipäivän.

Jatkoin kotona Espanjan-retken suunnittelua. Jospa sillä selviäisi yli synkän pimeyden.

Isänpäiväretki oli pelkkää kuraa. Kulorastas. Skouppi. Hanko 9.11.2025.

Uusi viikko alkoi kovalla hälyllä. Arttu Valonen kaivoi esiin Riihimäen Sammalistonsuolla fuscatukseksi epäillyn taksuttelijan. Kuvassa olikin Acro! Konsultoinnilla määritys ohjautui viitakerttuseen. Liekö kyseessä kaikkien aikojen myöhäisin havainto lajista?

Kymmenkunta kuukausipinnaintoilijaa etsi lintua pitkin päivää, mutta turhaan. Hyinen Riihimäki tarjosi kylmän hylsyn. Talvi teki tuloaan, vesilintuja muutti parvitolkulla etelään.

Helsingissä pientä lohtua toi toista päivää Maunulassa viihtynyt naaraspukuinen taviokuurna. Sen jopa minä onnistuin näkemään. Havainto oli arvokas, sillä kyseessä oli Helsinginpinna. Kuurnien esiintyminen täällä etelässä on hyvin oikukasta. Laji ei ollut ollut kunnolla bongattavissakaan vuosiin, joten eipä ihme, että tämä korea Lapin asukki keräsi suuren joukon ihmettelijöitä.

Samaan aikaan Vantaalla ihasteltiin harjalintua. Linnun ilmoitettiin jääneen yöpymään mäntyyn, joten päätimme vielä yrittää Oskun ja Arton kanssa. Lämpökameroilla lintu löytyikin helposti. Pyörän lampun valolla lajinkin onnistui vielä määrittää. Tämä on tätä nykyaikaa.

Taviokuurna oli vuoden 261. kuvattu laji. Maunula 10.11.2025.

Kovat on kovia. Seuraavana päivänä muutamat kärkibongarit onnistuivat hoitamaan viitakerttusen listoilleen. Muutama jopa näki linnun.

Kun tuli minun vuoroni yrittää, niin eihän siitä sitten mitään tullut. Enpä olisi heti nähnyt itseäni marraskuussa möyrimässä Riihimäellä munia myöten kuravedessä viitakerttusen perässä, mutta niin siinä kävi. Olipa sentään kahluuhousuille käyttöä tänäkin vuonna.

Lopputulos oli masentava epäonnistuminen.

Hylsyn jälkeen päätimme yrittää Vantaalla nähtyjä lapinsirkkuja. Pitkäsuon pellot olivat kotimatkalla. Kiuru löytyi lämpökameroilla, sitten pulmunen, mutta ei lapinsirkkua.

Onneksi emme luovuttaneet heti, vaan tarkastimme pellon viimeisen nurkan vielä paremmin. No sieltähän se calccari löytyi sarkojen välistä vipeltämästä. Jotain sentään kuukausipinnalistalle.

Harjalintu oli ed p kuvaajia ilahduttamassa. Ajelin Vantaalta vielä Vuosaareen hylsyämään toistamiseen tuulihaukan.

Pyhäjärvellä kummitteli jo toista päivää kohmeinen punakottarainen. Miten sinnekin nyt ehtisi. Puuttuisi marraskuulta ja vuodareista. Ei mitenkään.

Munia myöten rapaliejussa. Näen aika paljon vaivaa tämän harrastuksen eteen. Tuntuu vain, että harvoin sitä palkitaan. Riihimäki, marraskuu 2025.

Perjantaina 14. marraskuuta viitakerttunen oli ollut pitkän aikaa näkyvissä upeasti. Jopa Helsingistä lähtemällä ehti hoitamaan linnun.

Minä en kuulunut lähtijöihin. Aina ei vain pääse, kun työt on tehtävä. Tuntuu hylsyäkin pahemmalta, kun ei pääse ja muut näkevät.

Lunta satoi illalla. Oli pakkasyö.

Aamulla pakkasta oli neljä astetta, kun Terhin kanssa ajelimme pimeässä kohti Riihimäkeä. Oli melko selvää, ettei homma onnistuisi tänäänkään. Lumi oli maassa, Tallilammen pinta ohuessa jäässä. Tuntui talvelta ensimmäistä kertaa.

Tuttuja naamoja kerääntyi hiljalleen paikalle alun toistakymmentä. Viitakerttusen hengissä pitämiseksi paikalle oli viety ruokinta, mutta sitä hyödynsivät tiaiset ja mustarastaat sekä yksi fasaanikukko. Aamu lämpeni hieman, aurinko paistoi komeasti, mutta mitään ei tapahtunut.

Ihan mukavia sivuhavaintoja kuitenkin kertyi, kun paikalla oli paljon silmäpareja. Ruovikossa pingahteli viiksitimali, josta ei ennen tätä viikkoa ollut kuin pari aiempaa havaintoa Riihimäeltä.

Koivikossa pistäytyi laulurastas, sekin jo kiva tässä vaiheessa.

Iloksemme Pasurin Jari soitteli Sammalistonsuon puolelta ja varoitti meitä maakotkasta. Se ohittikin hienosti ja jatkoi kaarrellen länteen.

Muualla bongailtiin isoturtureita ja Vaasasta löytyi isokirvinen tai iso kirvinen.

Yhden aikaan luovutimme. Projekti kävi yhä raskaammaksi ja lannistavammaksi.

Isoniitun lapinsirkkuhylsyilyn jälkeen jatkoin yksin matkaa vielä itään, jossa en taaskaan nähnyt tuulihaukkaa. Sen sijaan pääsin päivän viime valoille liittymään Vuosaaren täyttömäen kuvaajarinkiin. Taviokuurnaa oli siellä jo pari päivää ihmetelty.

Marraskuun puoliväli toi muutamia taviokuurnia pitkästä aikaa Helsinkiin. Vuosaari 15.11.2025.

Illan tullen Vaasan vanhan kaatopaikan kirvisestä ilmaantui kuvia eetteriin. Godari oli alustava konsensus määritykseksi.

Mongoliankirvinen!

Osku oli heti valmis lähtemään aamuksi paikalle.

Itse en olisi voinut olla enemmän innoissani. Kyllä eliksen mahdollisuus on aina se, mikä sytyttää.

Vaasassa oli illalla ja yöllä kova länsituuli ja sateista.

Mihin se sieltä lähtisi?

Neljän aikaan aamulla liikkeelle. Torkuin alkumatkan ja ajoin loput. Joskus Parkanon jälkeen tie muuttui todella liukkaan tuntoiseksi. Onneksi ei ollut kiire. Päivä alkoi valjeta, kun pääsimme perille Vaasan Suvilahteen. Aurinkokin pilkahteli ja sää oli mainio.

Kirvisyrittäjiä oli aluksi paikalla lisäksemme puolen tusinaa. "Ihan helppo homma." Etsintäalueena oli puoli kilometriä kanttiinsa oleva vanha kaatopaikkamäki.

Mäen laella oli jo paikallisia, joilla oli mukavaa kerrottavaa. Kirvisen oloisen linnun oli juuri nähty lentävän kohti eteläreunaa. Lintu oli jätetty rauhaan ja odotettu meitä. Parvi vuorihemppoja pyöri laella. Pian saimmekin komppausrivin kasaan ja lähdimme kohti linnun oletettua laskeutumispaikkaa.

Eipä aikaakaan, kun iso kirvinen nousi lentoon ja lähti kohti mäen huippua. Pian löysin sen uudelleen lämpökameralla, ja lintu nähtiin nyt maassakin.

Se lensi pian vielä pari kertaa, ja kuviakin tuli.

Bongaus oli kerrankin helppo! Usein tämäntyyppiset kirviset ovat olleet tuskallisen vaikeita löytää, dokumentoinnista puhumattakaan.

Mutta siitä ne vaikeudet vasta sitten alkoivatkin.

Mitä oikein olimme bonganneet? Edellispäivän kuvien ja uusien kameranperädokujen perusteella monet kovatkin lintuasiantuntijat olivat mongoliankirvisen kannalla, mutta hyvin varovaisesti. Linnun muoto ja esimerkiksi nokka ja pyrstö vaikuttivat aluksi godlewskiille hyvin sopivilta. Paremmat kuvat kuitenkin tuntuivat lähinnä sekoittavan pakkaa enemmän.

Maastossakin oli vaikea saada asiaan mitään varmuutta. Kokemusta kun itselläni oli vain muutamasta enemmän tai vähemmän huonosti nähdystä rikusta ja ei yhdestäkään mongoliankirvisestä.

Pääsin lopussa katsomaan lintua hetken putkellakin avoimesti, mutta videota en ehtinyt ottaa. Lintu ei äännellyt kertaakaan, vaikka etenkin isokirvisellä tuntuu olevan usein tapana huudella lentäessään.

Vaikea, hyvin vaikea tapaus. Eiköhän sen rariteettikomitea aikanaan ratkaise, että saiko tuosta elämänpinnan vai pelkän vuodarin. Hieno lintu ja opettavainen keissi joka tapauksessa. Kun näkyville saatiin käsiteltyjä kuvia, vahvistui käsitys mongoliankirvismäärityksestä. Tai sitten ei.

Tällaista kirvistä ihmeteltiin Vaasassa. 16.11.2025.

Linnun muoto sopi monien mielestä mongoliankirviselle. Vaasa 16.11.2025.

Kotimatkalle lähdimme ennen puoltapäivää. Päätimme yrittää läheltä Vöyrin puolelta edellispäivänä nähtyä tuulihaukkaa. Tie perille oli kauhea jää-lumisohjoinen kapea soratie. Eipä löytynyt.

Samalla piipattiinkin toinen oikeasti kiinnostava laji ja vieläpä kotimatkan varrelta: amerikanjääkuikka Nokialla!

Bongaamaan!

Talvipukuinen immeri uiskenteli kohtuullisen lähelläkin, mutta sukelteli alvariinsa tehden skouppaamisestakin hankalaa. Kiva sitä oli kuitenkin hetki katsella ja jatkaa sitten matkaa. Retki venähti noin 15 tunnin mittaiseksi.

Vuoden toinen amerikanjääkuikka ihastutti Nokialla. Skouppi. 16.11.2025.

18. marraskuuta vietettiin Bongariliiton 40-vuotisjuhlia edeltävää viikkoa. Liiton perustamiseen johtaneet tapahtumat saivat alkunsa Helsingin Haltialassa 1985. Tuolloin Helsingin ensimmäinen bongattavissa ollut idänturturikyyhky ja sen bongaamiseen liittyneet tapahtumat, ilmeisesti pimittäminenkin, johtivat järjestäytymiseen.

Tiistaina Helsingistä löytyi idänturturikyyhky.

Olin avuttomana töissä, kun muut bongasivat innolla. Ketutti.

Lintukin oli pitkään hukassa, mutta palasi sitten paikalle ja taapersi ihan tien vieressä muutaman metrin päässä töllisteltävänä. Lopulta Osku pääsi liukenemaan töistään ja lähti taas kerran ystävällisesti hakemaan minuakin paikalle. Sain luvan lähteä.

Puolustusministeri Antti Häkkänen (kok) tuli vastaan Alma-talon ovella. Pääsisipä bongaamaan sellaisella ministerimersulla.

Minä hyppäsin bongaripeugeotiin.

Ennen Mannerheimintietä ranskattaren helmoista kuului jokin kolahdus ja auto alkoi rutista. Pitää pysähtyä katsomaan, Osku harmitteli.

Pysähdyimme Oopperan parkkikselle. Metallipönttö, jota luulin katalysaattoriksi, roikkui puoliksi irrallisena auton alla.

O-ou.

Viherpeippo lensi äännellen yli päivänpinnaksi.

Jatketaan nyt, kyllä se sinne asti kestää...

Teollisuuskadulle käännyttäessä kolina ja pörinä pahenivat.

Pysähdyimme. Nyt se koko osa oli kadonnut auton alta! Voi saatana.

Mitä nyt sitten? Pinna odottaa. Se nyt pitäisi ensin hoitaa ja miettiä sitten. Tilasin Boltin. Se tuli onneksi kuudessa minuutissa.

Taksista soittelin kyyhkypaikalle Tuomelalle, joka nauraa kihersi automurheillemme. Kyyhky oli hyvin hallussa.

Pitkät ja piinalliset minuutit halpistaksin takapenkillä kuluivat, mutta pääsimme lopulta perille. Idänturre oli noussut pellolta kuuseen sulattelemaan ja kökötteli siinä kaikessa rauhassa. Paikalla oli enää kymmenkunta muuta harrastajaa. Oletettavasti toista sataa ehti käydä päivän aikana.

Idänturturikyyhky torkkui auringonpaisteessa toisena bongauspäivänä ruokailtuaan aamun pellolla. Sjöängen 19.11.2025.

Rytkösen Jouni ystävällisesti heitti taksimiehet Pakilaan, josta lähdimme Kialla etsimään ranskattaren kadonnutta pakoputkenpätkää. Oli melkein yhtä jännittävää kuin bongaaminen. 

Siinä! Hämeentien alikulussa pömpeli retkotti pientareella. Nauratti.

Kärsinyt leijona hinattiin korjaamolle, jossa ammattilaiset määrittivät irronneen osan takapöntöksi eli takaäänenvaimentimeksi katalysaattorin sijaan.

Seuraavana päivänä kävimme pikaisesti katsomassa uudelleen idänturrea. Tai reissun piti olla pikainen, mutta lintu oli juuri ennen saapumistamme lentänyt hukkaan. Se löytyi sitten pellon toiselta laidalta auringosta torkkumassa risukon keskellä. Jee jee.

Iltapäivällä vielä pääsi suorittamaan pikaisen lähibongauksen, kun Liisa ja Tuula onnistuivat löytämään Tuomarinkartanon Lystikukkulalta huuhkajan iltapäivälevolta. Siellä niitä on ennenkin nähty. Se oli marraslaji 120 tänä vuonna. Se oli myös uusi laji alueellemme koko vuonna!

Huuhkajaa katsoo aina mielellään. Tuomarinkartano 19.11.2025.

Marraskuun toiseksi viimeinen viikonloppu kytkeytyi kyllä vahvasti bongaukseen, mutta sisälsi hyvin vähän bongaamista saati muutaakaan retkeilyä. Juhlimme lauantaina Bongariliiton 40-vuotista taivalta. Esitelmäosuuksissa Pierre-Andre Crochet kertoi 950 WP-lajin jahtaamisesta, Alexander Lees lintujen harhautumisesta ja iltajuhlassa Tomi Muukkonen esitteli kuvia bongauksesta ja bongatuista linnuista vuosikymmenten varrelta. PAC:in esitys oli näistä ehdottomasti innostavin. Ilta meni höpötellessä ja röpötellessä.

Sunnuntaina osallistuin kotoa Birdlifen edustajiston kokoukseen.

Siitä vapauduttua oli pakko päästä hieman haukkaamaan raitista ilmaa. Lähdin taas katsomaan idän isoturturia. No eipä sitä tälläkään kertaa kunnolla nähnyt. Kuusessa se kökötti näkyen juuri ja juuri.

En viipynyt pitkään, sillä juuri paikalle tullessa piipattiin Järvenpäästä keltahemppo hevostalleilta. Laji puuttui vuodareista, mutta ei edes kalenteripäivältä. Viime vuonna hoitui 23. marraskuuta Riihimäeltä. Oli tänä vuonna vaikea Helsingissä eikä Lahdessakaan onnistunut. Eikä se tietenkään onnistunut nytkään. Ehti tulla liian myöhä, vaikka valoa vielä juuri ja juuri olisikin ollut. Tiklejä näkyi ja komea musta ori. Seuraavat päivät lintu oli hyvin bongattavissa, minä töissä.

Paljoa lintuelämyksiä eivät marraskuun viimeiset päivät usein tarjoa työssäkäyvälle, eivät nytkään. Piti siis nauttia niistä vähistäkin. Jonain työmatka-aamuna bongasin pulun ja näin pari merimetsoa spondesti. Tiistaiaamuna juuri ennen palaveria kaksi merikotkaa kaarteli aivan työpaikan ikkunan vieressä. Mistä tunnistat noin kaukaa, minulta kysyttiin. "Ittensä näkönen."

Keskiviikkona aurinko laski jo mailleen, kun talsin Töölönlahdelle yrittämään nähtyjä lapasotkaa ja uiveloita. Uivelot löysinkin ja lahden perusväkeä, sinisorsia, muutamia lokkeja, telkkiä, tukkasotkia, taas yksi silkkiuikku, harmaahaikarakin ja 42 ylilentävää merimetsoa komeassa parvessa.

Ajantappoa se lähinnä oli. Odottelin ja olin pitkään odotellut viimeisimmän bändirakkauteni Pilven Piirtäjien joulukonserttia. Ensimmäistä kertaa kirkkokonsertissa, minä!

Jännittyneenä hiippailin upeaan Temppelinaukion kirkkoon. Konsertti oli aivan uskomattoman koskettava. Padot aukesivat heti ensimmäisessä laulussa. Aika paljon tunteita oli kertynyt taas sisimpään raskaan vuoden kääntyessä kohti vääjäämätöntä loppua.

Keltahemppokoiras oli Järvenpäässä lauleskellut "täyttä päätä".

Onneksi marraskuu olisi kohta ohi.

Keltahemppo piristi talviseksi muuttunutta maisemaa. Järvenpää 27.11.2025.

Pääsin pistäytymään Järvenpäässä. Lepolan hevostalleilla Olkion Jouko ja Vainion Jouni seisoskelivat toimettoman näköisinä. Kaivoin lämpökameran esiin ja katsoin paikkaa, jota keltahemppo kuulemma oli suosinut. Siinä näkyi lämpöpiste. Se oli keltahemppo.

Nätti koiras ruokaili pitkän tovin pelottomana talventörröttäjissä ja nousi sitten pirteästi äännellen kuuraisiin puihin. Vuodari 303.

Ajelin Vuosaareen, jossa sain parkkipaikalla lukea tuulihaukan näkyvän sille parkkipaikalle, jolle juuri pysäköin. Astuin ulos autosta ja tadaa: eipä näkynyt!

Lintu oli joidenkin sekuntien tai korkeintaan minuuttien aikana kadonnut taas.

No, reilun vartin jälkeen se nousi sitten sataman korkeimman rakennuksen logon päälle Helsinki-sanan L-kirjaimelle istumaan. Onnistuminen monen hylsyn jälkeen tuntui hienolta. Tuulihaukasta tuli kuukausiässä numero 95.

Kotona huomasin, ettei keltahemppo ollut edes päivänpinna. Olin saanut eliksen samana päivämääränä.

Marraskuu ei olisi täydellinen ilman lintuharrastajien kauden päätapahtumaa, Lauttasaaren rallia. Myyrävuosi-joukkueessa olivat tänä vuonna mukana minä, Osku, Terhi, Saarelan Late ja Laaksosen Samuli. Meillä ei oikeastaan ollut minkäänlaista strategiaa. Olimme vähän sellainen voittoa tavoittelematon yhdistys.

Lauantaiksi lupasi hirvittävää keliä. Sellaista 10 metrin lounaispuoleista tuulta puuskineen ja ajoittain rajuakin vesisadetta. Sää ei ollut ihan niin kauhea, mutta ajoittain aika kauhea siltikin. Saaren pohjois- ja sisäosissa toki oli ihan mukavakin retkeillä.

Mukavan retkipäivän kohokohta oli, kun näimme varkaan juoksevan eräästä myymälästä karkuun. Saaliina olivat kolme toppatakkia, joista kaksi onneksi tippui matkalle. Kaikkia se leipä elättää.

Lintupuolelta mainittakoon Laten hienosti pohjustama pajusirkku, josta sain kuudarin ja joka oli meillä rallissa ässä hoiduttuaan hienosti ja kadottuaan sitten muiden joukkueiden tavoittamattomiin. Toinen hieno hetki oli minun skarppaamani harmaapäätikka, joka oli uusi rallipinna numero 192. Silläkin saralla saavutettavaa riittää, joten varmasti osallistun ralleihin jatkossakin mahdollisuuksien mukaan.

Mustapääkerttu esittäytyi somasti marraskuun lopun hämärissä Malmin hautausmaalla. 30.11.2025.

Kuukauden viimeinen sunnuntai koitti ja päätimme lähteä Ahvenaisen kanssa kuudariretkelle metsästämään puuttuvia viimeisiä lajeja päättyvälle kuulle. Ei sillä, että olisin mitenkään kilpailuhenkinen, mutta halusin varmistaa kuudarilistan ykköspaikan. Vielä puuttui aivan helppoja lajeja, joista osan voisi ehtiä saada.

Aloitimme Espoon Elfvikistä, jossa tiltalttia oli nähty pitkin marraskuun loppua. Se puuttui Artolta peräti koko marraskuulta. Emme löytäneet talttia, mutta varpuspöllö vihelteli yllättäen kuudarilistoille kalkkiviivoilla. Myöskään paikalla pidempään pyörinyttä laulurastasta ei juuri silloin näkynyt.

Seuraavana kohteena oli Lauttasaari edellispäivän jalanjäljissä. Ralliässä pajusirkku oli ed p. Artolle katsottiin harmaasorsat Lemislahdelta, josta myös edellispäivänä muiden rallissa näkemää lapasotkaa etsittiin. Sitä ei näkynyt nytkään, mutta eiköhän heti yli lentänyt rallissa näkemättä jäänyt tilhiparvi ja ruovikon reunassa aivan helppona oli naarasuivelo, rallipuute sekin. Äsh.

Sepelkyyhky löytyi lämpökameralla kuusesta torkkumasta. Larun rallissa lämppäriä ei vielä saa käyttää. Olisi syytä siirtyä nykyaikaan, niin voisi löytyä jotain kunnollistakin joskus.

Larusta piipahdimme Töölönlahdella, jossa edellispäivän sade oli pysäyttänyt peräti pari pilkkasiipeä. Niitä ei enää näkynyt, mutta yksi hieno uivelokoiras ja Arton havittelema silkkiuikku kuitenkin.

Oma henkinen pääkohteeni oli Pikku-Huopalahti. Siellä talvehtii taas liejukana, sama viimevuotinen lintu? Se saapui heti syömään tarjoamaamme leipää, mutta sai sinisorsalta kovan taklauksen kylkeen. Sain lopulta heitettyä liejukanalle ison leipäköntsän, kun Arto harhautti sorsalaumaa. Lintu haki sen ahnaasti ja kipitti piiloon. Toivottavasti se selviää tämänkin talven.

Arto hoksasi rannan puista peipon. Hieno laji marraskuun viimeisenä.

Suuntasimme Viikkiin, jossa kuudariksi oli tarjolla myöhäinen merihanhi. Lintu oli kyllä yhä paikalla, mutta me emme sitä nopealla katsauksella löytäneet. Se oli heikkoa tekemistä. Pois kävellessä huomasin hömötiaisen päivänpisteeksi.

Malmin hautausmaalle, jossa oli pidempään ollut mustapääkerttunaaras. Kävi taas työtapaturma, ja laji ei ollut edes päivänpinna, mutta sain siitä oheisen kivan kuvan, joten mukava se oli kuitenkin.

Pähkinänakkelien ruokintakololla kävi kova vilske. Muutama lintujen ruokkija oli paikalla, ja nakkelit ja tiaiset hakivat ruokaa talvisäilöihinsä ahnaasti.

Alkoi tulla nälkä ja kevyen sateen takia vähän kylmäkin, joten päätimme mennä kotiin. Mitään ruokaa ei ollut, ja lösähdin hetkeksi sohvalle vaatteet päällä elpymään, että jaksaisin lähteä kauppaan. En ehtinyt kauaa siinä lojua, kun pomppasin ylös. Jari Laitasalo oli löytänyt Espoon Kukkumäestä tulipäähippiäisen. Marraskuunpinna! Sinne!

Nälkä unohtui, mutta vain hetkeksi. Paikalla oli hiljaista, kun ehdin sinne nopeimpien perässä. Kylmä sieppasi nopeasti ja tympäisi.

Kun lintua ei alkanut näkyä, päätimme vielä siirtyä hieman sen oletettuun etenemissuuntaan ja soittaa atrappia. Paikalla oli iso tiaisparvi. Montaa sekuntia ei kulunut soittelua, kun J-Lo löysi linnun uudestaan ja huusi, siinä on! Jessssss! 

Tulipäähippiäinen yleistyy meillä kovaa vauhtia ja on varmasti jatkossa loppusyksyn kuukausinakin yhä kevyempää kamaa. Silti oli hienoa päättää monilla tavoin raskas marraskuu mukavaan onnistumiseen.

Marraskuun tilastot:

Marraskuu: 188 (+27)

Vuodarit 2025: 303 (+4)

Marraskuu 2025: 127

Lokakuun retket: Pyrstötiaisia, rubiininpunaisia pettymyksiä aavikolta ja humeita yli äyräiden

 

Pyrstötiaisten massavaellus hämmästytti länsirannikolla ja ulottui myös PK-seudulle. Kokkola 5.10.2025.

Srii-srii-srii-srii-srii-srii...

Tserrr... Tserrr...

Srii-srii-srii...

Pyrstötiainen!

Se oli lokakuun alun laji numero yksi. Jo edelliskuun lopussa alkanut lajin massavaellus jatkui voimakkaana. Isoja, jopa parin sadan linnun parvia tuli vastaan missä vain länsirannikolla maastossa liikuin. Ja minähän liikuin.

Olin lomalla ja päättänyt aloittaa lokakuun Porista. Nokisorsasta ei ollut tuoreita jälkiä enää pariin viikkoon, mutta etsittävä sitä oli. Auton ikkunat olivat jäässä ensimmäistä kertaa tälle syksylle, kun lähdin aamun kajossa Porin keskustasta liikkeelle kohti Preiviikinlahtea. Koistisen Jarmo soitteli. Ehtivät Peter Buchertin ja Osku Saarensillan kanssa edelleni. Mukavaa, kun oli etsintäapua ja retkiseuraa.

Aloitimme Leveäkarin lintutornilta. Erikoinen torni. Edellispäivänä löytämäni pikku-uikut olivat ed p, pari uiveloa, viiksitimali, luhtakana, isolepinkäinen... Paljon vesiäisiä, mutta ei tietenkään nokisorsaa.

Melko pian päätimme siirtyä rantaan jatkamaan. Saappaaton Peter jäi staijailemaan, me muut kolme lähdimme komppaamaan rantaniittyä. Pässejä nousi. Sitten rannan yllä lensi jäntevä Falco. Pere! Jamppa ehti huutamaan. Nuori muuttohaukka syöksyi sorsaparveen aamiaisen hakuun. Mukava havainto.

Nuori muuttohaukka kiitää Porin aamutaivaalla. 1.10.2025.

Lisää vesiäisiä oli ranta väärällään, mutta ei kohdelajiamme. Komppaus jatkui ja tuotti jänkäkurppia.

Kävelimme aivan rannan päätyyn asti Riitsaranlahden suulle. Sieltä Osku ilmoitti västäräkkilajin. Se oli virtavästäräkki! Kiva löytö, mutta ei sekään ihan hirveästi lämmittänyt. Siittiöitä lenteli taivaalla. Lapinsirkku muutti yli ja oli minulle kuun ensimmäinen kuukausipinna. Jotain sentään.

Ei löydy, ei. Tehtävä epäonnistui.

Poispäin läpi laitumen kävellessämme Peter soitti. "Siinä aitatolpilla taitaa istua käki." Lintu oli melkein vieressä, emmekä olleet sitä huomanneet. Nyt tulikin jo pykälää kovempi lokakuun rasti. Käki ei ole monesti ollut bongattavissa, eikä ole suinkaan helppo laji lokakuussa.

Erikssonin Pekka tuli käkeä bongaamaan. Rantatien päässä hän putkitti metsänreunan latvoja. "Tosa on lehtokerttu". Sekin oli kuukausilaji!

Lietteiden tornille, jossa oli jo päiviä ollut pari paikallista kuovisirriä. Ne hoituivat vaivoitta.

Edellispäivänä olin komppaillut hiki päässä Fleiviikin niittyä isokirvisen toivossa. Nyt sellainen piipattiin: Fleiviikin niityltä. Päätimme siis paremman puutteessa mennä komppaamaan sitä jälleen. No eihän sieltä mitään neljääkymmentä niittykirvistä parempaa löytynyt, jänkäkurppia lisää kuitenkin.

Jänkäkurppia olen tänä syksynä nähnyt enemmän kuin koskaan. Pori 1.10.2025.

Aika juoksi, joten hyvästelin kaverit, hyppäsin autooni ja otin nokan kohti pohjoista. Edessä oli neitsytmatka Kalajoen Oktobirdfest-tapahtumaan. Matkalla hylsyilin Vöyrin Oravaisissa vain paria tuntia aiemmin nähtyjä pikkujoutsenia. Laji puuttui yhä vuodareista. Sen ja isokirvisen myötä 300 tuntui yhä kaukaisemmalta haaveelta. Olin taas jämähtänyt lukemiin 292.

Kalajoella odotti Espanjan matkatoveri Kurikan Antero. Seitsemän jälkeen olin perillä. Pääsin heti saunaan ja sitten Sandy Keltiin illalliselle. Auvoisaa!

Kuun ekana näin 84 lintulajia. Menetykseksi oli todettava Vantaan Kulomäen pussitiainen, joka jäi reissuluonteeni takia näkemättä myös syyskuussa. Se on onneksi pankkilaji siellä monien muiden seassa.

Kuun toisena oli luvassa pitkään odotettu meriretki Maakallaan. Olen kovasti viehtynyt saarissa retkeilyyn, mutta valitettavan harvoin niissä on vielä päässyt käymään. Pidemmille saarijaksoille en ole päässyt vielä kertaakaan, mutta ihan varmasti tämän puutteen vielä korjaan joskus.

Keskitalon Markus lähti kyytiimme, ja satamassa oltiin puoli kahdeksan aikaan. Suuria odotuksia retkelle ei nyt kuitenkaan ollut. Tuuli oli navakkaa ja eteläkaakon puoleista, enkä uskonut saaressa olevan montakaan lintua.

Merellä kuluvalle kuulle uutena tuli ruokki. Juuri kun pääsimme saareen, nousi satamapoukamasta kaksi riskilää. Se oli kuukausipinna, joten hukkaan ei mennyt tämäkään reissu.

Idyllisessä, historiaa huokuvassa saaressa odotti puukiipijöitä ja hippiäisiä. Aivan tyhjä se ei siis ollut. Aloitimme komppailun pohjoispuolelta kohti eteläkärkeä. Lämmin tuli kompatessa, vaikka tuuli navakasti. Aurinko kuitenkin paistoi lähes pilvettömältä.

Saaren eteläpään kallioilla piti asuman luotokirvisen. Äidyin huutamaan, kun kaksi pulmusta loikkasi lentoon kivikosta. Kiuru, niittykirvisiä.

Kärkeen kompattuamme totesin kovaan ääneen Anterolle: "Täällä mitään ole."

Samalla sekunnilla kivikon syöveristä pomppasi esiin tummempi kirvinen. Siinä! Luotsi!

Tämä karaistunut saariston asukki on aina kiva tavata. Meristaijilla näkyi yksittäisiä vesilintuja, mutta ei mitään ihmeellistä. Saariretken lajimäärä jäi karvan alle kolmeenkymmeneen. Puolilta päivin olin jo tuli perseen alla lähdössä mantereelle, sillä Kokkolassa oli nähty kaksi jänkäsirriäistä. Se olisi hiivatin kova lokakuun laji, ollut kerran bongattavissa.

No eihän siellä mitään sirriäisiä ollut, kun lopulta Marinkaisiin Anteron ja Markuksen kanssa pääsimme. Äh. Otti päähän. Linnut oli nähty jo edellispäivänä, mutta mitään tietoa ei tullut ajoissa. Olisin ehtinyt hyvin yrittää bongata niitä ohikulkumatkallani Kalajoelle! Tällaiset menetykset osaavat risoa ja lujaa.

Illalla katselimme vielä Leton Äijänsäikän rantoja. Mukavasti oli vielä kahlaajia: punakuiri, tundrakurmitsa, 4-5 pulmussirriä, pikkusirrejä ja useampi kymmenen suosirriä.

Syksyn ensimmäinen pulmunen on aina kiva tapaus. Kalajoki, Maakalla 2.10.2025.

Lokakuun kolmantena oli perjantai ja meillä edessä rallin pohjustuspäivä Antun kanssa. Päivä oli aurinkoinen ja melko lämminkin, mutta edellistäkin tuulisempi. Perjantain Maakallan retki olikin peruttu.

Aloitimme päivän Kalajoen pohjoispäästä Vaajakarista. Siinä on kyllä pienimuotoinen, mutta hieno paikka rantaniittyineen ja -metsineen. Tähän aikaan syksyllä alueen pienen aukon ylittää loputtoman tuntoinen pikkulintujen virta: tiaisia, rastaita, puukiipijöitä, hippiäisiä - ja nyt erityisesti pyrstötiaisia. Seassa menee myös tikkoja ja esimerkiksi taigauunilintuja. Varmasti joku kunnon rarikin aina joskus, mutta niiden kiinni saaminen ei olekaan sitten helppoa. Lintuja menee paljon, mutta näkyvissä ne ovat vain ohikiitävän hetken.

Vaajakarista pistäydyimme Tupalipissä ja totesimme, että Tupalipissä ei tarvitse rallissa käydä.

Seuraava kohde oli Rajapöllä kahden lintuyhdistyksen rajalla. Pyhäjoen puolella oli teeritokka ja kulorastaita. Niitty oli muutenkin hieno, joten otettiin ralliohjelmaan. Matkalla näkyi töyhtötiaisia ja pyitä.

Pohjustelimme seuraavaksi turkinkyyhkyt, Pitkäsenkylän pellot, vähän metsäalueita ja varpusen eräältä maatilalta.

Pitkäsenkylästä irtosi jopa kuukausipinna pensastaskun muodossa. Samalla paikalla oli iso parvi kapustarintoja, piekana ja hieno muuttohaukka. Se olisi rallissa ehdoton kohde.

Yritimme Toni Uusimäen näkemän maakotkan perään Alalampinnevan korkeaan torniin, mutta näimme vain tuulimyllyjä.

Kun Kalajoen pohjoispää tuntui hyvin kartoitetulta, päätimme jatkaa Himangalle, josta oli jossain aiemmassa rallissa tehty hyviä havaintoja. Se nyt ainakin saatettiin todeta virheeksi.

Paluumatka tuotti sen sijaan pari arvokasta nuottia, kun ensin Puojinniemeltä löytyi kanadanhanhipari ja sitten Metson toimipisteen ulkopuolelta pöllikasalta mustaleppälintu!

Iltapäiväksi myös joukkueemme kolmas jäsen Otso Valkeeniemi pääsi pelipaikoille, ja hauskaahan meillä oli. Löysimme vielä ainakin ampuhaukan.

Pohjustuksessa näimme kahden päivän aikana noin 80 lajia. Se tuntui kohtuulliselta suoritukselta. Jos hyvät nuotit pitäisivät ja staiji tuottaisi jotain lisää, voisi olla avaimet jopa menestykseen.

Mustaleppälintu oli ilahduttava löytö. Sittenpä se jallittikin meitä rallissa. Kalajoki 3.10.2025.

Kutkuttavan jännittävä kuntarallin aamu koitti lauantaina. Hämärän hyssyssä saavuimme Vaajakariin. Samaa strategiaa noudatti moni muukin joukkue. Taktikointia, supinaa, muiden harhauttamista. Rantaniityltä oli edellispäivänä nostettu heinäkurppa, joka oli monella epäilemättä mielessä. Meille edellisaamuna laulanut peukaloinen oli hiljaa.

Komppasimme niitystä hieman eri kohtaa kuin muut. Jänkäkurppa nousi jaloista. Lajeja kertyi hiljalleen. Kärjestä lähti parvi pulmusia, joka suuntasi kauas merelle mukavasti sen näköisesti, että muut joukkueet eivät niitä välttämättä havainneet. Pohjustettu lehtokurppa petti.

Seuraavaksi staijasimme muiden kanssa pitkässä rivissä "pikkulintuaukolla". Lintumenoa oli, mutta ihmeempiä lajeja ei tullut.

Monet joukkueet etsivät läheiseltä ojalta edellispäivänä löytynyttä virtavästäräkkiä. Ei näkynyt, ainakaan meille.

Tupalippi skipattiin suunnitellusti, siis Rajapöllään. Edellispäivän teeriä ei tietenkään tänään näkynyt, mutta äkkäsin rantakivien välistä viklon. Mustaviklo! Tämä olisi arvokas laji, jos älyäisi pysyä muilta piilossa. Otso poimi mereltä Gavian. Kaakkuri! Hienoa.

Töyhtötiaiset pitivät hyvin, pyyt eivät.

Plassissa turkinkyyhky teetti työtä, kunnes oli ihan helppo. Sitä hakiessa äkkäsin mäntyyn lentävän kovan lajin: mustapääkerttu!

Ämmässä kahvitauko tuotti uuttukyyhkyn, hyvä rallilaji sekin. Pinnoja ropisi mukavaan tahtiin, kun pähkinähakkikin nähtiin.

Seuraavana vuorossa olivat Leton rantakohteet, joissa näkyi pyörimässä vähemmän yllättäen paljon muitakin joukkueita. Vihaspauhan rannoilta saatiin potkittua lentoon parvi peltopyitä odotetusti. Ampuhaukka näkyi edellispäivän paikoilla. Merihanhi ohitti mukavasti.

Välistoppi rannalla Pitkäkarissa tuotti isolepinkäisen ja tukkakoskelon.

Äijänsäikän lajeista monet olivat jo häipyneet, ja tundrakurmitsakin tuotti meille pettymyksen. Punakuiri paikalla oli, tyllit ja suosirrit toki. Mereltä ei löytynyt kuitenkaan tarvittuja bonuksia. Äidyimme bongaamaankin, kun herrat Casagrande ja Hynninen ilmoittivat ystävällisesti taigauunilinnun aivan läheltä olinpaikkaamme. Tsi-yi kuului useaan kertaan ihanasti tinttiparvesta, ja niin tuli tämäkin yksi suosikkilinnuistani linturallilistalle ruksituksi. Samalla huuteli arvokas palokärki.

Vaajakarin aamuruuhkaa. Kalajoki 4.10.2025.

Pitkäsenkylän pelloilla olikin sitten luvassa taas pettymyksiä, kun pohjustetut pensastasku, kapustarinta ja piekana eivät näkyneet, muuttohaukasta puhumattakaan. Tilalle tuli tuulihaukka ja Otson nappaama kova lapinsirkku.

Nuottivihko alkoi käydä ohueksi, ja meiltä puuttuivat vielä esimerkiksi metsäkanalinnut - pyitä oli pohjustuksessa kolmessa paikassa - sekä kulorastas. Piti mennä siis metsään. Kulorastas tuli vastaan nopeasti, mutta pyyn sijaan näimme teeren.

Tyngän pelloilta hoidettiin tundrametsähanhet ja Otso poimi makoisan keltavästäräkin minulle jopa kuukausipinnaksi.

Seuraavaksi luvassa oli katkeria hetkiä, kun edellispäivän mustaleppälintu ei ottanut hoituakseen. Paikka tuotti korvikkeiksi uivelon ja pikkukäpylinnun. Myös kanadanhanhi petti. Kanukkilahdella oli monia joukkueita, joista nuorisoketjulaiset löysivät aiemmin jo muuttavina nähdyt pari jalohaikaraa. Mekin saimme ne nähdä. Aika kävi vähiin. Yritimme vielä uudestaan mulelia ja näimmekin oletetusta vilauksen, mutta varmaa määritystä ei saatu. Harmitti.

Jouduimme tuhlaamaan lopusta arvokasta aikaa vielä tavin hoitamiseen edellispäivänä pohjustetulta Vihaslahdelta. No kävi sitten tietysti niin, että taveja löytyi vielä lopetuspaikka Äijänsäikältäkin. Uusi käynti tuotti lisäksi vielä puuttuneen kiurun, josta meinasi tulla negaässä.

Purussa nuorten lintunörttien joukkue Naperot (Sirkkala, Ihonen, Laurikka, Aarnio) karkasi melko pian muilta. Nuo nimet kannattaa painaa mieleen. Meiltä jäi puuttumaan kai 7 peruslajia, mikä oli auttamatta liikaa. Jännitystä ei siis ollut loppuun asti. Ehkä siinä kävi niin, että hyvä pohjustus ei tällaisessa muuttolinturallissa lopulta ollutkaan hyvä strategia. Voittajilla 92 lajia, meillä 86. Rallissa tehtiin kai lajiennätys, luokkaa 133 jos oikein muistan.

Oli meillä kosolti huonoa tuuriakin mukana. Mustaleppälintu nähtiin seuraavana päivänä, pensastaskukin oli löytynyt uudestaan, peukaloinen oli ollut äänessä muille. Virtavästäräkin näki vain päivän ensimmäinen joukkue. Monta lajia oli ollut niillä paikoilla, joilla kävimme, mutta ei meille. Tupalippi olisi sitten kuitenkin ollut ehdoton paikka, ja niin edelleen. Ehkä emme vain osanneet.

Rallin jälkeen maistui ruoka ja olut.

Loma loppui taas liian varhain, ja sunnuntaina koitti kotimatkan aika. Sain kyytiini mainion lintumiehen Hintikan Jukan, joten pitkää matkaa ei tarvinnut onneksi yksin taittaa. Aloitimme aamun Ohtakarista pienten vihreiden toivossa. Tuuli oli aika navakkaa, eikä mitään parempaa löytynyt.

Nopeasti jatkoimme Marinkaisten Harjukariin yhä vuodarilistalle kaipaamani pikkujoutsenen perässä. Joutsenten seasta ei sellaisia löytynyt, mutta pääsimme sen sijaan katsomaan mukavaa hanhimuuttoa. Metsureiden joukosta Jukka osasi löytää lyhytnokka- ja tundrahanhetkin.

Paine oli etelän suuntaan, sillä Tammelasta edellispäivänä löytyneen sinipyrstön kerrottiin olevan edelleen paikalla. Himoitsin kuukausilajia tästä helmestä kotimatkan varrella. Ensin pistäydyttiin kuitenkin pikkujoutsenjahdissa Vöyrin Oravaisten rannoilla. Samassa paikassa olin käynyt tulomatkallakin, eikä pikkujoutsenia nyt ollut yhtään enempää. Pyöreä nolla. Löysin lapa- ja punasotkan sotkaparvesta.

Vesisateen läpi köröttelimme Ikaalisiin, jossa ehdin vilkaista Lintutiedotuksen viimeisimmät käänteet. Kävi ilmi, että sinipyrstö oli jo aikaa sitten kadonnut. Niin lässähti tämäkin jännitys. Pienen arpomisen jälkeen päätimme kuitenkin, että eipä se ota, jos ei annakaan, ja ajoimme paikalle toteamaan rantakuusikon tarskoista tyhjäksi. Jo aiemmin kadonneen pussitiaisen lisäksi nyt toinenkin bongattavissa ollut kova kuukausipinna oli menetetty spondematkailun takia. No, 8 lokakuulle uutta lajia matka oli tuottanut, parhaana käki. Päivänpinnoja sain lomani aikana yli 250.

Kotona olin aivan loppu.

Palsasirri viihtyi useamman päivän Maarilla. Hyvä niin. Skouppi. 6.10.2025

Seuraavaksi alkanut viikko osoitti, että olin pitänyt lomani ainakin viikkoa liian aikasin. Piipparin sointi yltyi yltymistään.

Maanantain paluu arkeen oli tahmea. Töiden jälkeen lähdin sotkemaan Maarille, jossa ed p palsasirri odottelikin kiltisti. Se oli hoidettava puuttuvaksi ekoelikseksi. Vielä suurempana motivaationa Maarilla seisoskeluun oli luhtahuitti, joka olisi kelvollinen lokakuunpinna. Aiempina päivinä lintua oli vaihtelevasti onnistuttu bongaamaan aamuun illoin.

Tämä ei ollut se ilta.

Vettä satoi useammassa erässä kohtalaisen rankasti. Hämärän jo hiipiessä huittia ei näkynyt, ja tärisin kylmissäni läpimärkänä. Hylsy.

Kotiin pyöräillessäni kävin läpi synkkiä ajatuksia. Kämppä oli saastainen läävä, jääkaappi ja tili tyhjiä, mikään bongaus ei taas kerran onnistunut, elämänhallinta oli mennyt ja kohta menisi varmaan terveys ja ehkä henkikin.

Seuraavana päivänä huitti nähtiin aamulla ja illalla. Minä en sitä nähnyt.

Jatkoin huittiyrityksiä keskiviikkoaamuna varhain ennen töitä. Ei näkynyt. Juuri kun poistuin tornilta, oli siellä nähty sinirinta ja kuningaskalastajakin. Yritin Vermossa aamulla näkynyttä töyhtökiurua. En nähnyt sitäkään.

Iltapäivä toi kuitenkin käänteen tuuriin. Ensin onnistuin bongaamaan lomani aikana ohariksi menneen hippiäisuunilinnun vuodariksi Tähtitorninmäeltä, ja sitten piippasi Kotkasta nunnataskun.

Reissusta tuli jännittävä, sillä Oskulla, Ahvenaisen Artolla ja Saarelan Latella laji puuttui eliksistä. Minullakin oli kohtuulliset paineet vuodarista, sillä 300 tuntui edelleen mahdolliselta, joskin aiempaa vaikeammalta. Porukka saatiin kasaan nopeasti, siis matkaan. Lintu kävi välillä hukassa lisäten entisestään jännitystä, mutta lopulta se hoitui helposti. Minulle kyseessä oli tripla ja vuodenpinna numero 294. Pari onnistumista piristi kummasti kadonnutta itseluottamusta.

Hippiäisuunilintu oli vuosilaji 293. Viime vuonna en nähnyt tätä kaunokaista lainkaan, joten olin iloinen. Tähtitorninmäki 8.10.2025.

Elämänhallintaongelmia ei ehtinyt juuri miettiä saati korjata, kun piippari lauloi taas pian väkevällä nuotilla. Porissa oli pronssi-iibis. Ne, jotka ovat tätä saagaa seuranneet, saattavat muistaa, että menetin heinäkuunpinnan pronssi-iibiksestä silloin Hailuodon linturallin takia. Tarjolla oli siis paitsi kova lokakuunpinna, myös erittäin kiinnostava vuodaripaikko. Mustaiibis oli ollut bongattavissa kahdesti lokakuussa Viitasaarella 2013 ja Perhossa 1987. Vain harvat olivat sen hoitaneet.

Lajilla oli syksyllä ollut iso invaasio pohjoiseen. Briteistä havaintoja oli ilmeisesti jopa parista tuhannesta linnusta! Ruotsi oli saanut osansa, ja iibiksiä oli nähty Islantia myöten. Siispä oli saattanut toivoa, että Suomeenkin laji vielä tulisi.

Lähdin matkaan Peterin ja Pertti Saunamäen kanssa Peran kyydissä. Meidän piti pysähtyä eväidenhakutauolle.

Tässä välissä lintu katosi Yyterin lietteiltä, mutta löytyi pian uudestaan Riitsaranlahdelta näkyen Langouran lintulavalle.

Miten voikin olla niin, että melkein kolmen tunnin ajomatkan aikana muutaman minuutin evästauko on se, joka katkaisee kamelinselän?

Kun juoksin, ja minä oikeasti juoksin, Langouran lavalle, oli lintu vielä monella putkessa. Granrothin Tuula näytti minulle ystävällisesti, että siinä on lintu.

Mutta kuvassa ei näkynyt mitään!

Lintu katosi siis kirjaimellisesti sekunteja ennen kuin paikalle pääsimme. Pää painui heinikkoon, ja se siitä. Yritin lämpökamerallakin, mutta ei mitään.

Pyrstötiaisia pyöri tornin ympärillä.

Porukkaa tuli lisää, osa jo nähneistä lähti pois, aikaa kului ja paineet kasvoivat. Oliko se nukkumassa heinikossa ja nousisi joskus, vai oliko sittenkin ehtinyt häipyä kenenkään näkemättä? Näitäkin on sattunut. Vai oliko se kuollut? Lintu oli ollut jotenkin jalkavikainen.

Yli kahden tunnin odottelun jälkeen lintu vihdoin lennähti ja päästi meidät piinasta. Helpotuksen ja riemun kättelyitä seurasi.

Tahkoluodon kylällä oli päivän mittaan nähty pensaskerttu (puuttui lokakuulta), hippiäisuunilintuja ja mahdollinen kashmirinuunilintu. Sinne siis. Tuuli, eikä juuri mitään näkynyt.

Hampurilaisen ja mustavariksen kautta kotimatkalle pimenevään syysiltaan.

Lokakuun toinen viikonloppu kylmine pohjoisvirtauksineen työnsi hanhet matkaan. Tässä kaksi taigametsähanhea ja nuori tundrahanhi. Kirkkonummi 11.10.2025.

Viikonloppuna Suomeen työntyi kylmä pohjoisenpuoleinen virtaus. Se sai ainakin lintuja liikkeelle, mutta harvinaisuusrintama hyytyi tyystin.

Lauantaiaamuna pieni porukka kokoontui Kirkkonummen Saltfjärdenin parkkipaikalle navakkaan luoteistuuleen tapittamaan taivaalle. Monet meistä olivat liikkeellä kiljukotkan toivossa. Niitä oli nähty Kirkkonummella kai jonkin haaskan tuomina useita yksilöitä pitkin syksyä, viimeksi edellispäivänä.

Petostaiji on ihan mukavaa, jos petoja näkee. Heti kävi ilmi, että ainakin hiirihaukkoja on liikkeellä. Ynnäsin aamupäivän mittaan reilut 250. Piekanoita löytyi joukosta kymmenkunta. Kovin kauaa ei tarvinnut staijailla, kunnes poimin taivaalta ensimmäisen maakotkan. Se oli hieno nuorukainen. Makoja nähtiin yhteensä kolme.

Malmin rohkea europaea pähkinänakkeli haki ruokaa bongarin kädestä. 12.10.2025.

Sunnuntaina 12.10. meni valkoposkihanhien massaa. Eripituisia nauhoja näkyi taivaalla pitkin päivää, kunhan lopulta ulos pääsin. Oskun kanssa lähdimme pienelle retkelle pohjoistuuliseen päivään vasta puoliltapäivin. Piippari oli hiljaa.

Päätimme yrittää paria helppoa kuudaria eli Malmin pähkinänakkelia ja Vermon töyhtökiurua listan jatkoksi. Nakkeli tuli heti hakemaan ruokaa kädestäni asti, ja myös pienet ja somat kuusitiaiset uskaltautuivat samaan. Hauskaa.

Töyhtökiuru lyllersi Vermossa aina vaan. 12.10.2025.

Töyhtökiuru oli tällä kertaa näkyvissä heti Vermon portilla. Marraskuuhun oli vielä pitkä aika, mutta toiveet alkoivat nousta seuraavankin kuun listan osalta pikkuhiljaa, kun kiurulla ei mihinkään kiire tuntunut olevan.

Vermosta suuntasimme localille, josta ilmoitettiin varhainen koskikara. Muutamat muutkin olivat tulleet karaa bongaamaan, ja se löytyikin mukavan helposti nuotitetulta paikalta. Toivottavasti jäisi pidemmäksikin aikaa!

Jatkoimme vielä Tuusulanjärven Halosenniemeen, jossa pidempään viipynyt sääksi elätteli toiveita kovasta marraskuunpinnasta. Sitä emme nyt nähneet, kun reilut puoli tuntia hytisimme kylmässä viimassa. Vapoja lappoi yli, pilkkasiipikoiras oli ed p, hömötiainen piiskutti rantamännyssä. Melkein heti lähdettyämme sääksi oli näkynyt.

Niin kylmä oli tuuli, että huvitti mennä kotiin. Vasta illalla Tiirasta huomattiin pikkujoutsen, joka olisi ollut bongattavissa. Vuodareita oli 295 ja yksi puuttuva niistä pikkujoutsen...

Rautiainen pysähtyi harvinaisen avoimesti näkösälle. Haltiala 12.10.2025.

Kuinka ollakaan, kun viikonloppu oli ensin harvinaisuusrintamalla kuolemanhiljainen, jysähtikin sitten maanantaina. Ja mistäpä muualtakaan kuin Satakunnasta.

Outi Salventerä oli onneksi kuvannut sunnuntaina Luvian Verkkorannassa näkemänsä tiiran. Isot pojat kuvia katselivat, ja lintu näytti oudolta. Lisäkuvista selvisi totuus. Se oli valkoposkitiira.

Porukka oli jo päkiöillään lähtövalmiina, kun ed p tieto pian puhelimiin kilahti. Osku otti kyytiin, Terhi ja Peter odottivat kohtaamispaikassa ja taas mentiin. Iltapäivän työhommat sujuivat siinä jännittäessä.

Tiira pysyi kiltisti aloillaan koko illan, ja niin oli tämäkin harvinaisin Chlidonias nyt Suomessakin nähty. Aiemmin olin nähnyt noita kuusi vuotta sitten Unkarin reissulla. Mielenkiintoinen tapaus, joka tarjosi monelle eliksen. Edellinen bongattavissa ollut oli vuonna 2011 kolme päivää PK-seudun kosteikoilla kesäkuun alussa. Laji on nähty Suomessa kuusitoista kertaa.

Pistäydyimme Porin Kuuminaisissa etsimässä paikalla nähtyä punajalkavikloa. Näimme punajalkaisen viklon, mustaviklon.

Juhlatunnelmissa kotiin. Elis 360.

Alkoi olla niin pimeää, että lintuja näki vain lämpökameralla. Espoo, Maari 15.10.2025.

Seuraavan retkentapaisen tein keskiviikkona 15. lokakuuta. Sekin oli eliksen muistopäivä. Näin tuona päivämääränä tundrakurppelon Lumijoen Pitkältänokalta joitain vuosia sitten.

Kävin katsomassa Malmin nakkeleita, jotka nyt hakivat aiempaakin aktiivisemmin pähkinöitä jemmaan.

Vermossa oli vastassa vain porttivahti, joka totesi, että ei tänään. Oli keskiviikko ja ravipäivä. Ei siis töyhtökiurua listalle.

Maarille, jossa parkkipaikalla tuli vastaan tuttu näky, Terhi.

Lintuja oli lahdella todella vähän ja lietteet tiessään korkean veden alla. Päättelimme, että taitaa olla syksy. Lapasotkan kuitenkin löysimme.

Olin jo pois lähdössä, kun parkkikselle oli tällä kertaa saapunut Sami Tuomela. Hän puheli jotain aamulla paikalla olleesta taksuttelijasta, joten enhän minä sitten kotiin voinut lähteä. Kyseessä oli mahdollinen fuscatus.

Soittelimme parissa kohtaa atrappia, mutta ruskouunilinnusta ei tullut havaintoa.

Tornille olikin hetkessä alkanut kerääntyä aiempaa enemmän vesilintuja. Joukossa oli nyt jo esimerkiksi tukkakoskeloita ja uiveloita. Päivänpinnojen tulo jatkui. Olin ollut lähdössä turhan aikaisin. Se on tyyppivika.

Pimeän laskeutuessa paikalle lensi myös useita kurppia, sekä taivaanvuohia että jänkäkurppia.

Yhtäkkiä lahdella olikin paljon kuhinaa!

Elättelimme toiveita kaulushaikaran iltalennosta, mutta sitä ei tullut. Kahdeksan aikaan pääsin kotiinkin.

Torstaina piipitteli punapäänarskun Kuopiosta. Laji on hyvin vähän kiinnostava, mutta yllättävän kova Suomessa lokakuussa. Kuukausipinnankeruu on aika raadollista, jos siinä haluaa huipulle. Haluaisin kovasti, mutta eipä ollut taaskaan lähtijäksi Kuopioon. Näin muutaman tavallisen linnun Helsingissä Töölön ympäristössä.

Perjantain ensimmäisen erikoisuuden tarjosi vaihteeksi Pori. Harjakoskelo. Tuo eksoottinen lintu, josta ei Suomessa saa pinnaa. Lintu näytti oudolta, ei juhlapukuiselta. Illan mittaan se jalostui Petteri Mäkelän toimesta harjakoskelon ja uivelon risteymäksi. Aito porilainen harjauivelo oli syntynyt.

Puolen päivän jälkeen meni vatsa sekaisin.

RUBIINISATAKIELI, puhelimen näytöllä luki.

Unelmalaji.

Koiras.

Sellainen oli mennyt verkkoon Laajalahden ruovikon pyyntipaikalla. Espoossa.

Kolme kertaa aiemmin tavattu, ensimmäistä kertaa rengastettu.

Ei näiden bongaaminen ikinä onnistu, oli ensimmäinen ajatus. Hyövääkö edes yrittää.

Yritin vetää työpäivän loppuun naama peruslukemilla. Iltapäivällä sain todeta, että ei tästä mitään tule, ja päädyin fillaroimaan Laajalahden suuntaan. Puhelin soi ja piippasi koko ajan.

Sieltä oli nyt löytynyt myös sepeltasku. Saisin edes ekoeliksen siitä, jos ehtisin paikalle. Ja ehdinhän minä. Vielä tähän asti ei yksikään sepeltasku ole näin haljulta tuntunut.

Missä se LINTU on!? Ja miten se nähdään.

Väkeä valui paikalle.

Polkua käveltiin Laajalahden länsirantaa pitkin. Tilanne oli ihan hauska. Porin tarhakoskelo ei kiinnostanut enää ketään.

Mutta NOKISORSA olisi kiinnostanut. MäkPe oli potkinut sen lentoon mökkinsä pihasta. Siellä se edelleen oli, tietenkin. Voi juma...

Bongariliiton Työvaliokunta neuvotteli rubiinisatakielen illan atrapointiyrityksestä luonnonsuojelualueen reunalla. Siitä tiedotettiin viipymättä, ja paikalle auringonlaskun aikaan tulisivat ne, ketkä ehtisivät. Puolesta päivästä Laajalahdelle olisi ollut aikaa ehtiä vaikka ties kuinka kaukaa.

Atrappia päätettiin soittaa puoli kuudelta, kun aurinko laskisi heti kuuden jälkeen. Se oli ensimmäinen virhe. Olisi pitänyt säästää atrapointi vasta auringonlaskuun.

Väkeä tuli paikalle suuri joukko viiden jälkeen. Joku oli laskevinaan 170 nuppia. Atrapointi aloitettiin sovittuun ajankohtaan. Vastalauseita ei tässä vaiheessa juuri kuulunut. Lämpökameroilla harottiin pimenevää metsää.

Ei ääntäkään rubiinisatakielestä.

Sitten jokin pomppi mankkaa kohti 40-50 metriä atrapin takana. Lämpökameralla lintu näytti etenevän aivan kuin satakielilajin voisi ajatella etenevän. Joku näki linnun nykivän pyrstöäänkin ylöspäin.

Onko se se?

Ei saatu varmuutta.

Ainoat atrapoinnin määritetyt pikkulinnut olivat punarintoja.

Porukka hajaantui, ei havaintoa. Olin itsekin aivan kylmissäni ja halusin kotiin.

Se oli kohdaltani taas aloittelijamainen virhe. Totta kai sinne pusikkoon jäi vielä puolen tusinaa kärkipään kuumaa bongaria omine suunnitelmineen. Minulle tällainen vaan ei oikein ole mahdollinen tapa toimia, kun yhteisesti sovittuja sääntöjä täytyy noudattaa.

Pääsin vähän matkaa kotiin, kun sain tiedon: Lintu oli vastannut tämän pienen porukan kutsuääniatrappiin kahdesti.

Kouraisi, syvältä. Tuntui todella pahalta.

Ei auttanut muu kuin palata paikalle. Siellä jatkui atrapinsoitto nyt pienellä porukalla. Kello 19:21 metsästä kuului AIVAN SELVÄ rubiinisatakielen kutsuääni. "Mikä se oli? Se oli SE!" Kohtalokkaat sanat lausuttiin.

Kättelyitä. Helpotusta. Epäilystä... Oliko se nyt kuitenkaan se?

Pidin itsekin havaintoa ihan hyvänä ja varmana. Nyt pääsin kotiin.

Onneksi meillä oli ollut nauhoitus päällä. Yön pimetessä digivelhot selvittivät nauhoilta, että kutsuääni oli kuulunut ATRAPISTA!

Olin ruksinut jo pinnan ja täydellisen järkytyksen vallassa. Mutta faktat ovat faktoja ja tosiasioiden tunnustaminen on alku kaiken viisauden. Havainto oli täyttä roskaa. Yöunet menivät.

Aamulla 18.10. heräsin, kun Osku soitti.

"Jaa, taasko mää oon nukkunut..."

Emme olleet onneksi vielä myöhässä aamun uudesta atrapointiyrityksestä. Pulinaa edellisillan havainnoista riitti ymmärrettävästi.

Oli kylmä aamu.

Juuri yhteisbongauksen aluksi yksi bongari mätkähti pyörtyneenä maahan. Tunnelma oli hetken järkyttynyt, ambulanssikin kävi. Vakavemmalta vältyttiin, mutta dramaattinen tapaus syyspimeässä aamussa pisti tämän hassun harrastuksenkin taas hetkeksi perspektiiviinsä.

Kaikkien ajatus oli, että lintu on poistunut tähtikirkkaaseen yöhön, eikä sitä enää koskaan havaittaisi. Eikä sitä tietysti havaittukaan. Uutta väkeä oli tullut kaukaakin Espooseen pettymään ja vanhoja kavereita tapaamaan. Päivä oli lintubongauksen sosiaalista puolta parhaimmillaan. Aurinko alkoi lämmittää ja toivomme lepäsi Mikko Kormilaisessa, joka oli rengastamassa Laajalahdella ja teki liiton miehenä hyvää yhteistyötä kanssamme.

Viiksitimalit, ruskosuohaukka, harmaapäätikka, pikkutikka. Metsäkirvinen! Sain trivistä lokakuunpinnan, kun Ohtosen Mika ehti linnun riittävän hyvin nähdä. Tornissa kerrottiin vanhoja ja uusia bongauksen sankaritarinoita. Itseänikin taas hymyilytti, vaikka edellisillan sekoilu ei hevillä unohtuisikaan.

Päivä ylitti puolen, ja päätimme Oskun ja Terhin kanssa lähteä yrittämään keskelle Esplanadia parkkeerannutta lapinpöllöä. ABC:lla piti juoda kahvit ja odottaa, että rengastaja lopettaa. Ettei vain rubiinisatakieli mene kalkkiviivoilla verkkoon.

No ei mennyt. Sen sijaan herra Ivar Grankulla oli jälleen nuorikkoineen retkellä Porissa ja yhytti erään ladon katolta julmetun kokoisen vaalean jalohaukan, jota tunturihaukaksi epäili. Näkihän sen kuvista sokeakin, että aavikkohaukka se on. Varmistutin asian viisaammilta tietenkin.

"Mennään jo sinne autoon", Osku hoputti kun löhösimme kahvilan sohvalla.

Jatkoin Terhin kanssa duona, Osku, Hopsu ja Peter tulivat perässä.

Nyt olisi yritettäväksi toinen unelmalaji heti perään. Säpinää!

Porintietä mentiin bongariletkana ihan reipasta kyytiä. Samalla spekuloitiin, mistä aavikkohaukka mahtaa olla kotoisin.

Jalohaukkatouhu on Euroopassa, mutta varsinkin arabimaissa todella vastenmielistä puuhaa. Ihmiset käyttävät näitä upeita, uljaita lintuja omiin alhaisiin tarkoituksiinsa, kun rahaa on niin ettei paskalle taivu. Siksi isot jalohaukat ovat lintuharrastajille täyttä piinaa. On ties minkälaisia risteymiä, remmijalkoja ja mitä sattuu. Hyi visto.

Ennen Poria toiveet nousivat, kun Dick Forsman kehui lintua puhtaan näköiseksi 1 kv aavikkohaukaksi.

Mutta se rengas oikeassa jalassa, pieni metallinen killutin. Se ei tainnutkaan olla villien petolintujen rengastajan asettama, vaan minkä lie viiksekkään baijerilaisen metsästyshaukkatehtailijan. 

Voi v...

Tunnelma oli ainakin itselläni lässähtänyt jo ennen haukan näkemistä. Lisäkierrettä viikonloppuun toi Kormilainen, joka kertoi kuulleensa rubiinisatakielelle identtisen kutsuäänen rengastelun lomassa. Voi helvetin helvetti, uusi show olisi illalla luvassa ja sitä ennen pitäisi nähdä tuo cherru.

No olihan se siellä. Juupa juu ja jepulis. Komea lintu.

Olisi ennemmin pitänyt käydä bongaamassa kashmirinuunilintu Reposaaressa, niin olisi saanut edes vuodarin. Niitäkään ei tällä sekoilulla karttuisi. Saati että nokisorsaa ehtisi etsiä.

Matkalla takaisin Espooseen nukahdin hetkeksi.

Hieman kokoonpanoaan muuttanut big band oli kokoontunut Laajalahden pitkosten pohjoispäähän. Toivoa ei ollut, mutta toivoa kai se on epätoivokin.

Ei pihaustakaan rubiinisatakielestä koko kolmivarttisen soittelun aikana. Ratikkakiskon ulvahduksesta sen olisi voinut tänään yrittää vääntää.

Lauantai kääntyi myöhäisiltaansa, kun naputtelin tätä kasaan kotona.

Sunnuntaina olin taas heti aamusta paikalla Laajalahden Elfvikissä viimeisissä toivon säikeissä roikkuen. Aamu oli edellistäkin kylmempi ja lahden rannat jo jäisessä riitteessä. Tunnelma oli kuitenkin leppoisa ja juttu lensi.

Osku ei suostunut viemään minua Poriin katsomaan kashmirinuunilintua. Vielä vähemmän oli meidän porukalla intoa lähteä liukastelemaan vitostielle Kuopion punapäänarskulle. Niin jäivät nekin vuodari ja paremman pään kuukausipinna näkemättä.

Elfvikissä lintuja liikkui taivaalla vähänlaisesti. Kuningaskalastaja oli aamun piristys. Haarapääsky näkyi ja jalohaikara tai useampikin. Kalenteripäivältä puuttui kaikenlaista peruslajistoakin, joten päivänpinnoja sentään tuli kolmattakymmentä.

Puolen päivän aikaan rengastaja lopetteli touhuaan, joten rubiinisatakielisaaga oli lopullisesti paketoitu. Päätimme lähteä Oskun kanssa yrittämään Vantaalla nähtyä pensaskerttua. Suunnitelma muuttui äkisti, kun Viikistä piipattiin kuhankeittäjä! Se olisi kova juttu lokakuussa.

Tiesihän sen, että tuollainen laji ei paikalla pysy, mutta yrittää piti, kun lähellä oltiin. Eikä sitä nähty sen koommin.

Sunnuntai päätti viikonlopun, jonka lopputulos oli katastrofi - kuten melkeinpä koko kuukausi oli tähän asti ollut.

Uusi viikko jatkui siitä, mihin edellinen päättyi. Kimmo Heiskasen löytämä komea kashmirinuunilintu Vuosaaresta jäi harvojen herkuksi. Joskus käy niin, että käteen jää pelkkää paskaa, kun lähtee hakemaan Itä-Helsingistä humeita.

Saipahan raitista ilmaa, kun pyöräili kotiin.

Aroharmaalokki patsasteli hienosti Järvenpäässä päiväkausia. 21.10.2025.

Tappioputki piti saada poikki, joten päätimme lähteä tiistai-iltana Oskun kanssa Tuusulanjärvelle katsomaan siellä jo monta päivää pyörinyttä cacea. Paskaisilla laitureilla oli thaimaalaisia perkaamassa kaloja ja mitä ilmeisimmin siitä syystä parvi lokkeja. Valtaosa oli harmaalokkeja, joukossa kalalokkeja, pari naurulokkia ja yksi merilokki.

Alkuun näytti jo vähän huonolta, mutta lopulta vedestä löytyi yksilö, jonka lähempi tarkastelu paljastikin kyseiseksi 1 kv aroharmaalokiksi. Mitään varsinaista käyttöä lajille ei ollut, mutta tulipahan katsottua, kun kerrankin näki läheltä. Jos vaikka oppisi jotakin. Päivänpinna ja kuudari.

300 vuodenpinnaa tuntui yhä kaukaisemmalta päivien käydessä lyhyemmiksi. Janakkalassa oli jo pidempään ollut paikalla pikkujoutsen. Olihan se vähän kaukana tuollaiselle tavalliselle lajille, mutta lähdimme kuitenkin työpäivän jälkeen. Valo riitti juuri ja juuri etsimiseen. Mikä tuntui helpolta hommalta, ei ihan sitä ollutkaan. Kosteikolla lähellä tietä oli vain muutamia joutsenia. Suurempi massa oli pellolla ikävän kaukana. Sieltä Osku kuitenkin löysi sen mustempinokkaisen vähän pienemmän. Tulipahan käytyä.

Sitten tuli tarjolle vuodenpinna. Se kävi kohtalokkaaksi. Paimiosta löytyi humei, ja se on paljon lähempänä kuin Pori, vaikka molemmat alkavat P:llä. Lähdimme Oskun kanssa heti löytöpäivää seuraavana aamuna matkaan, kun tieto edelleen paikalla olevasta tuli.

Pääsimme hyvästi Varsinais-Suomen puolelle, kun kotikentältä eli Vuosaaren Kallvikista löytyi peltosirkku - julmetun kova lokakuun laji, joka puuttui melkein kaikilta. Ei auttanut kuin toivoa, että se pysyisi paikalla.

Nopeimmat saivat linnun tietenkin bongattua aivan helposti.

Kashmirinuunilintu pysyi pitkään meiltä piilossa, mutta lopulta löysin sen lämpökameralla monen turkulaisen iloksi. 298.

Vielä lähtiessä peltosirkku oli hyvin hallinnassa. Lopulta se oli lähtenyt niemen kärkeä kohti ja sille tielleen se katosi. Myöhästyimme noin tunnin. Olisi pitänyt kääntyä heti hälystä, mutta aika tyhmältä sellainenkin olisi tuntunut.

Näin käy, kun keräilee kaikenlaisia listoja, noita tyhmiä vuodareitakin.

Lannistava lokakuu jatkui.

Eipä ollut aiemmin tullut kirjosieppoa lokakuussa nähtyä. Puotila 25.10.2025.

Viikonloppu alkoi retkellä Vuosaaren Kallahdenniemelle. Tiaisia, peukaloisia, puukiipijöitä, punatulkkuja, mustarastaita, telkkiä, harmaahaikara. Osku näki ehkä mustapääkertun.

Semmoista.

Pihatalkoisiin. Nokkavarpunen ja pikkukäpylintu a8 olivat haravoinnin parhaat havainnot. Monet bongasivat ed p pikkukajavaa Eurassa. Haravoin mieluummin. Ahti Ihonen löysi kashmirinuunilinnun Suomenlinnasta, tietysti. Olisi ehkä peltosirkku lokakuun listalla, jos olisi malttanut odotella. Jos ja jos.

Harava putosi kello 12:51, kun Puotilassa kerrottiin elävän kirjosiepon. Paikalla olin noin vartissa.

Osku ehti nähdä linnun, kun olin jo pysäköimässä. Juoksin paikalle, mutta ei jälkeäkään. Se katosi.

Ystävällisesti Osku haki lämpökamerani autosta. Lintu löytyi heti. Se kökötti paikallaan pienellä oksalla muutaman hassun lehden takana ihan viereisessä puussa muutaman metrin päässä. Miten linnut löydettiin ennen lämpökameroita?

Pitikin jo rientää, kun Vantaalla kuulemma etsivät jotain isoa kirvistä. Mahdollinen monkku.

Paikalle päästiin mongoliankirvistoivein ja -painein. Ylhäällä tilanne vaikutti heikolta, mitään konkreettista ei ollut. Yhtä hyvin lintu saattoi olla nummikirvinen, kuulemma. Olisi sekin kelvannut minulle.

Paikalla aiemmin olleista löysimme tunturikiurun. Ihan kiva havaintohan se. Osku sai vuodarin.

Juha Ahvenainen oli löytänyt kotinurkilta Lystikukkulalta harmaasiepon. No sehän piti bongata. Harmaasieppoa katsellessa tärähtikin sitten taas vähän kovempi viesti Lintutiedotukseen. Mahdollinen siperianuunilintu Kouvolassa. Jos olisi heti lähtenyt, olisi ehkä viimeisille hämärille ehtinyt kuulemaan ruovikosta jotakin.

Illalla tiedettiin, että paikalla oli ehkä jokin lintu, joka äänteli. Siinäpä suurin piirtein se.

Aamuksi siis Kouvolaan!

Tunturikiuru viihtyy talvisin vantaalaisilla maankaatopaikoilla. 25.10.2025.

Koko kööri oli suunnilleen sitä mieltä, että tässä ei ole järjen hiventäkään, mutta niin vain seisoimme säkkipimeässä Kouvolan Lappalanjärven rannalla. Ei uskaltanut tehdä muutakaan, kun elislajia oli tarjottu.

Hyvin hiljaista oli. Ja kosteaa. Jalkinevalintani oli väärä, ja pikkuhiljaa kosteus valui saappaiden ja sukkien läpi lisäten entisestään varman hylsyn vitutusta.

Porukkaa tuli paikalle hiljalleen lisää, kaikkiaan reilut parikymmentä. Olisi odottanut tuollaisen lajin kiinnostavan isompaakin joukkoa, mutta ehkäpä vaikeasti bongattava ja vielä naulaamaton ei saanut monia liikahtamaan. Edellispäivän havainnot tuntuivat elävän omaa elämäänsä, mutta linnun jotenkin havainneet tuntuivat olevan varmoja asiastaan. Niin aina.

Soiteltiin atrappia, kompattiin, aikaa kului, ei mitään, kahville.

Emme ehtineet ABC:lle, kun viesti kertoi äänistä.

Soitto paikalle jääneille paljasti, että siperianuunilintu oli vastannut laulamalla atrappiin. Kaksi säettä. Tai kolme säettä. Läheltä. Tai vähän kauempaa. Autenttisen kuuloisesti. Riippui, keneltä kysyi. Joku oli sitä mieltä, että laulu tuli varmasti atrapista. Toinen, että kuului hyvin.

No takaisin sitten ja vielä vähän toista tuntia palelua.

Ei mitään.

Edellisviikonlopun toisintohan siitä odotetusti tuli. Epämääräisiä havaintoja ilman mitään kovia dokumentteja.

Tapaus menee legendaarisimpien mähmäisten hylsyjen joukkoon.

Harmaasieppo saalisteli pirteästi Itä-Pakilan Lystikukkulalla. 29.10.2025.

Lokakuun loppua kohti lasketeltiin maanantaiaamuna. Kelloja oli siirretty, joten aamuun oli saanut tunnin valoa lisää. Käytin valon hyödyksi tietysti pysähtymällä Töölönlahdelle matkalla töihin. Hieno jalohaikara lensi ylitse, kierteli hetken ja katosi sitten Töölön suuntaan.

Kanadanhanhien joukossa oli pienempi hanhi. Mikäs?

Skouppasin lintua kiikarin läpi, ja kuvista se varmistuikin nuoreksi tundrahanheksi kuten olin ajatellutkin. Mielenkiintoinen havainto. Töihin päästyäni Pekka Toikka löysi tundrahanhia kuusi. Olin nuijannut viisi tundrahanhea!

Työpäivä sujui rauhaisasti iltapäivään asti, kunnes Johannes Hänninen jatkoi humeiden rynnistystä löytämällä lajin Kaisaniemen YKP:sta. Lähdin vähän ennen puolta neljää bongaamaan linnun. Pääsin löytöpaikalle ja ihmettelin hetken. Kohta pieni lintunen lensikin löytöpuuhun korkealle. Siinä se oli. Ääntelikin mukavasti.

Ihmetykseni oli suuri, kun samaan aikaan tuli tieto YKP:n pääportilta, että humei onkin siellä. Soitin paikalle välittömästi ja todettiin, että lintuja täytyy olla kaksi. Melkoista.

Vaikea sanoa paljonko kashmirinuunilintuja on tänä syksynä Suomessa havaittu, mutta jonkinlaisesta invaasiosta kyllä puhutaan. Se kun ei ole niitä helpoimmin löydettäviäkään.

Aavikkotaskukoiras on kaunis lintu. Skouppi. Viikki 29.10.2025.

299. Tuon lukeman vuodenpinnoissa saavutin 28. lokakuuta, kun iltapäivällä pyöräilin Viikkiin aavikkotaskua katsomaan. Pelkkä vuodarikin olisi kelvannut, mutta ekoelis motivoi erityisesti. Sillä listalla laji oli numero 269. Olihan kyseessä myös Tringanpinna, Helsinginpinna ja tietysti Viikinpinna. Hieno koiraslintu, jonka Hannu Sarvanne löysi bongareiden iloksi.

Kai se yksi nyt vielä tulisi?

Lokakuun tilastot:

Lokakuu: 228 (+13)

Vuodarit 2025: 299 (+7)

Lokakuu 2025: 159