 |
| Nokisorsa (oik.) teki paluun Poriin toiselle tuotantokaudelle. Kuvakaappaus skouppivideosta. Enäjärvi 29.3.2025. |
Helmikuun päätettyä talven oli harvinaisen selvää, mistä aloittaisimme maaliskuun. Aroharmaalokki, Larus cachinnans, tuo kiehtova määrityspähkinä ja alati yleistyvä taksoni, oli ollut viime viikkoina Hangossa tavallinen näky. Tuhansien lokkien massan mukana oli ollut useita eri-ikäisiä caceja.
Lajihan oli ollut bongattavissa maaliskuussa Suomessa ainoastaan kerran, yhden päivän ajan, edellisvuonna Turun Topinojalla. Vain kuumin kärki oli tuolloin käynyt linnun hoitamassa. Itse olin tuolloin Ahvenanmaalla linturetkellä, joten laji tietysti puuttui.
Retkelle lähtivät aamulla seitsemän aikaan Nihtisillan ABC:lta kovat kuukausilistaajat Terhi Ahde-Uusitalo ja Peter Buchert. Ajoimme Lohjan kautta, vahingossa, ja höpisimme niitä näitä. Sumua oli edelleen.
Jossain Lohjan metsätaipaleella meidät herätettiin. Hirvi! Jarruta! Huusin.
Terhin refleksit olivat onneksi kohdallaan, vaikka raribemmi vähän suti jäisellä tiellä. Ylivuotisen näköinen hirvi näytti tien vasemmalla pientareella siltä, että oli hetkenä minä hyvänsä ylittämässä. Vuodari taisi tulla. Kalsarit pysyivät puhtaina.
Pysähdyimme vessaan Tammisaaren Wi-Box-konditoriaan. Paikkaa on kyllä nimellä paiskattu. Terhi oli käynyt siellä aiemmin ja kehunut. Astuin autosta ulos, venyttelin ja huomasin kahvion pihan laidan männyn latvassa linnun, joka näytti käpylinnulta. Kiikarilla näin myös koiraslinnun sen alla. Äkkiäkös koiras hyppäsi siivilleen ja nousi ylemmälle oksalle naaraan selkään. Väitän, että harva on päässyt näkemään isokäpylintujen parittelevan! Tai siis eivät kai pikkukäpylinnut männyssä parittelisi. Kyseiset yksilöt olivat varsin vaikeita varsinkin alaviiston kuvakulmasta. Konsultointikaan ei tuonut tolkkua.
 |
| Käpylintuja tekemässä lisää käpylintuja. Ihanaa. Mutta mitä lajia? Raasepori 1.3.2025. |
Puukiipijä lauloi. Upeaa varhaiskevään tunnelmaa. Wi-Boxin hyllyt notkuivat toinen toistaan herkullisemman näköisiä leipomuksia. Ostin laskiaispullan (mansikkahillolla) ja kahvin mukaan.
Dudet käyvät pinnakahvilla ennen kuin bongattava on nähty.
Teivosen Mika soitteli yksinäisenä Hangon Tullirannasta ja ihmetteli, miksei siellä ole ketään. Tullaan, tullaan, totesin. Tuomelan Sami oli etsimässä mustapääkerttua. Sitäkin me Terhin kanssa kaipasimme. Ei löytynyt.
Tullirannan parkkipaikalla oli lisää tuttuja. Lindströmin Jussikin oli tullut lintuja katsomaan ja lokkia etsimään.
Mutta missäs ne lokit?
Hangon monituhatpäinen lokkimassa oli haihtunut kuin savuna ilmaan. Vain yksittäisiä lokkeja pyöri Tullirannassa.
Aloimme katsella niitä vähiä. Monta minuuttia ei kulunut, kun Terhi kehotti katsomaan yhtä kolmesta pienellä karilla istuvasta lokista satojen metrien päässä. Toistaitoinen mieslauma katsoi, mutta suurempia reaktioita ei aiheutunut. Lähempänä parkkipaikkaa katsellut Jussi soitti pian samasta linnusta. Sitten sitä alettiin katsoa tarkemmin. No aroharmaalokkihan se oli. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Terhi oli sellaisen lokkien joukosta hiffannut.
Siirryimme lähemmäs katsomaan, ja lokki alkoi näyttää entistäkin paremmalta. Olihan tämä nyt aivan naurettavan helppoa. Millä tuurilla noiden muutamien harmaalokkien joukossa oli vielä se yksi cace.
Mika huusi mereltä kaakkurin ja manasi, että olisi tarvinnut sen helmikuussa, mutta ei enää maaliskuussa.
Iso porukka siirtyi katsomaan mustapääkertun ruokintaa. Eipä näkynyt vieläkään. Neljä peippoa ja punarinta siellä oli.
Hylsysimme turkinkyyhkynkin ja siirryimme Vedagrundetille tihrustamaan merelle. Tuuli oli hieman yltynyt ja kävi aiemman Tullirannassa hikoilun jälkeen kylmästi luihin ja ytimiin. Etsimme Peterille edellispäivän ruokkia turhaan. Melko lähellä kellui pilkkasiipi. Itään viuhtonut merihanhi piristi mukavasti. Länteen paineli tukkakoskelopari.
Nuijasimme seuraavaksi Tiilitehtaalta Jussin löytämän lapasotkan. Kaksi uiveloa oli kuitenkin kiva nähdä.
 |
| Merihanhi on ensimmäisiä kevään tuojia rannikolla. Hanko 1.3.2025. |
Mielessä oli vielä yksi kohde. Tiirassa oli havainto kahdesta paikallisen oloisesta maakotkasta Raaseporin Kuovilasta. Paikka näytti harvinaista kyllä siltä, että linnut voisivat jopa näkyä. Laajahkoa peltoaukeaa ympäröivät hyvät metsäalueet. Jos siellä oli jokin haaska, kotkia voisi olla.
Paikalle pääsi hyvin mielenkiintoista, kapeaa hiekka-savitietä. Maisemat olivat kyllä mukavan kumpuilevat ja metsäiset, isoja hakkuita toki siellä täällä, kuten Suomessa asiaan kuuluu.
Perillä paikallinen pariskunta pysähtyi kohdallamme. He juuri olivat kotkista ilmoittaneet. Niitä liikkui alueella kuulemma susien kaatamien haaskojen perässä.
Pian kuulin korpin ronkuntaa. Se oli heti lupaava merkki: jotain ruokaa olisi.
Pellon toiselta laidalta löytyi kohta vanha merikotka, sitten toinen nuorempi. Kotvasen staijailun jälkeen Peter huudahti, että tuossa tulee kaksi petoa. Kaksi hienoa nuorta maakotkaa lähestyi kaarrellen etelästä näkyen pitkän tovin. Lopulta ne katosivat matalalla roikkuviin pilviin. Ihme kyllä tämä onnistui.
Hilpeinä lähdimme kotimatkalle, kun Tuomela soitti ja kertoi löytäneensä mustapääkertun päivän neljännellä yrityksellä alkuperäiseltä ruokinnalta. Sitkeää tekemistä, joka usein palkitaan. Meillä ei enää ollut aikaa yrittää sitä, mutta maakotkahavainto lämmitti kovin. Mustapääkertulle maaliskuu on vaikein kuukausi, sillä talvehtimista yrittävät pakkanen usein nitistää, eikä muuttajia vielä suinkaan maaliskuussa ilmaannu.
 |
| Maakotka ei lakkaa sykähdyttämästä. 1.3.2025 Raasepori. |
Siihen sunnuntain hyvät havainnot sitten loppuivatkin. Lahden Mukkulassa pyörähdimme etsimässä tikkoja. Ei mitään käpytikkoja ihmeempää.
Pistäydyimme Orimattilan Kurunkulmassa. Siellä oli yksi isolepinkäinen ja joitakin Corvuksia. Tunturikiurusta ja pulmusesta ei merkkejä. Tuuli kylmästi, eikä yhtäkään lintua muuttanut.
Kotiin päästessä väsytti aikalailla. Hangossa jo helmikuussa meitä piinannut muuttohaukka näyttäytyi taas. Kismitti, kun ei itse osannut.
 |
| Mustapääkerttuja jää joka talvi Suomeen, mutta moni niistä ei kevättä näe. Heinola 2.3.2025. |
Maanantaina 3.3. keli oli suttuinen ja harmaa, kun pääsin töistä. Ripsautti ikävän, hyisen sadekuuron. Olin kuitenkin ajatellut pienellä polkaisulla kerätä muutaman päivänpinnan. Peukaloinen rätisi edelleen Töölönlahdella. Lahden toisella reunalla ruokinnalla ei ollut punarintaa, ainoastaan rotta.
Tokoinrannan puolelle oli saapunut ehkä jokunen telkkäkoiras lisää. Myös tukkasotkia oli muutama paikalla, olleet jo pidempään. Silkkiuikku oli yhä laajenevassa sulassa, samoin ainakin yksi harmaasorsa.
Suuntasin Pikku-Huopalahden liejukanalle ja kuinka ollakaan, keli kirkastui. Töiden jälkeen retkeilyssäkin alkoi olla jo mieltä, kun valoa oli ja jopa muuttolinnun näkemiseen oli mahdollisuus.
Virtavästäräkkiä odotti puolen tusinaa miestä Viikin vanhalla putsarilla, jonne päästessä oli jo melko hiki. Talvipyöräilyvaatteissani alkoi olla yksi kerros liikaa. Kylmähän se toki heti sieppasi, kun lintua piti tovi odotella. Lindblomin Kari oli onneksi skarppina ja huomasi virtavästäräkin piipahtavan jätevesialtaalla.
Putsarin kanahaukat pitivät meteliä. Pari laulujoutsenta toitotteli lentäessään matalalla kohti Vanhankaupunginlahtea. Ilmassa oli mukavan keväistä virettä ja sääennusteessa peräti kaksitoista astetta loppuviikon kohdalla. Aikamoista!
Ihan varmasti joku kylmäkin jakso vielä maaliskuulle sattuisi.
Viidentenä päivänä oli keväinen sää. Mittari näytti iltapäivällä lähes kymmentä astetta auringon puolella. Ulkoilin töiden jälkeen Haltialassa. Paikalla oli myös local patchin isännöitsijä Arto Ahvenainen. Hän etsi kiurua ja uuttukyyhkyä, joita paikalla oli aiemmin päivällä 13 kappaletta. Ei näkynyt. Merihanhi oli toista päivää alueella.
Katselimme varisparvea. Seassa oli pitkälti toistasataa kottaraista, noin 150. Golfkentän reunalta löysimme pian myös mustavariksen, joka oli muutaman päivän pyörinyt alueellamme. Harmaapäätikka kuikutti Haltialan vanhasta metsästä, samoin kanahaukka. Olimme innoissamme näistä keväisistä havainnoista.
Myös jänkäkurppa oli yhä ojallaan. Näin sen vihdoin pumppailevankin kivellä. Hassu otus. Koetapa viettää koko talvi ojassa.
Kaksi laulujoutsenta laidunsi golfkentällä. Kävin myös katsomassa yhtä salaista lajia, josta kerron ehkä myöhemmin.
Hieno iltapäivä!
 |
| Vanha mustavaris pysähtyi muuttomatkallaan Haltialaan. 5.3.2025. |
Perjantaina 7.3. pyöräilin töiden jälkeen viikon neljättä kertaa töistä Pikku-Huopalahdelle ja siitä Viikkiin. Vähän meinasi jo kyllästyttää. Mutta mikäpä se oli sotkiessa vihreällä salamalla, jonka tosin olin päästänyt törkyiseen kuntoon. Hyvin se silti rullasi.
On mukava katsella kaupungin vilinää. Ihmisiä, koiria. Naisia ja lintuja erityisesti, jos niitä nyt sattuu näkymään.
Päivä oli sentään ollut lämmin ja nyt jo vähän kunnollisempi muuttopäivä. Sen huomasi lintuhavainnoista, joita päivän mittaan tuli hiljakseen eri kanaviin. Minähän olen melkein kaikissa kanavissa. Mielenkiintoisin saattoi olla Porissa nähty iso Falco. Rustiko se siellä taas kurkisteli, kun aiemminkin viikolla oli jo kandi nähty. Tunturihaukka siis. Suomen ehkä hienoin lintu.
Pikku-Huopalahdella liejukana oli edelleen odotetusti. Talvehtineet harmaahaikarat kököttivät ruovikon reunassa, vedessä isokoskeloita, kanadanhanhia, vanha juhlapukuinen harmaalokki jälleen sekä nuori merilokki ynnä muuta tavanomaista. Jokainen lintu pitäisi aina jaksaa katsoa ja määrittää. Siten löysin aamun työmatkalla sepelkyyhkynkin, ensimmäisen keväisen reviiriltään.
Virtavästäräkkiä odotteli kaksi muuta poikamiestä loppuun tallatulla polulla verkkoaidan takana. Tämä kai se on sitten tapa perjantai-iltoja viettää, pohdiskelin itsekseni.
Virtaväinö näyttäytyi noin 17:40 aiempien iltojen tapaan, mutta 20 minuuttia myöhemmin. Peukaloinen rätisi, puukiipijä sirisi. Ihan kivaa.
Aurinko laski mailleen, kun polkaisin Hakalan uudelle lavalle. Paikalla ollut vanhempi orni nuotitti ystävällisesti Lammassaaren kupeessa lentänyttä töyhtöhyyppää. Monta päivää jo olin tätä lajia odottanut. Havainto ei ollut kovinkaan upea. Ei niin hieno kuin olin sen mielessäni rakentanut. Uiveloa emme nähneet. Kymmenkunta uuttukyyhkyä lensi lavan yli ja istui voimajohdoilla. Se oli mukava näky.
Viikin pelloilla hanhia, merihanhia seitsemän, katsellessa pari pulmusta yllätti iloisesti. Pirisijät nousivat penkalta, kun rullailin ohitse. Ekosponde vuodari on pinnojen aatelia! Tummaa labradoria ulkoiluttanut kaunotar kysyi, pulmusiako olivat, kun olin huikannut niistä kanssaharrastajille. Näytin varmasti kuin innokkaalta pikkupojalta, kun vastasin hänelle, että joo! Sain vastaukseksi kiitoksen ja kauniin hymyn.
Näillä jaksoin Gardenian kohdalle, jossa Cool Headin vastustamaton kutsu sai fillarini kääntymään. Hyisessä illassa istui jo joku porukka pizzalla ja virvokkeilla patiolla. Herra paratkoon, odottakaa nyt vielä pari kuukautta. Joskus vapun jälkeen sitten.
Saunaa varten tarttui mukaan pari paikallista erikoisuutta. Oikein luonteikas Viikki Lager sekä Hazy Ipa. Aika pitkiä päiviä, kun seitsemältä lähtee ja seitsemän aikaan illalla asettuu kotiin hikisenä ja silti kylmissään. Sauna maistui. Mutta tästähän nämä päivät vasta pitenivät. Päivänpinnoja tuli 20 uutta. Ohitin Ahvenaisen, mikä olennaista. Kevät on upeata aikaa.
Maaliskuun kahdeksantena ennusteissa oli lounaistuuli ja lämmintä. Olin kysellyt kavereita isohaarahaukkaretkelle läntiselle Uudellemaalle. Ajatus typistyi seisomiseen aamulla Viikin vanhan putsarin aidan takana virtavästäräkkiä odottelemassa. Se tulikin vajaan tunnin odottelulla. Peukaloinen lauloi jo melkein täyttä kurkkua.
Aamu oli tihkusateinen ja harmaa. Siksi emme pitäneet mitään kiirettä esimerkiksi rannoille menemisessä. Sumua oli taas. Sumu oli ollut lopputalven-alkukevään teema. Kävimme katsomassa liejukanaa ja suuntasimme sitten kohti Kirkkonummea. Peter oli nähnyt sumun seassa pikkulokin Porkkalassa.
Matkalla löysimme kevään ensimmäiset metsähanhet ruokailemasta sekaparvesta, jossa oli laulujoutsenia, kanadanhanhia, merihanhia, pari erikoisen näköistä kanukkia tai ehkä risteymää, kottaraisia ja uuttukyyhky. Kiuru lauloi ensimmäistä kertaa keväälle.
Porkkalassa keli hiljalleen kirkastui, mutta näkyvyyttä ei ollut silti juurikaan. Nuijasimme pikkulokin päivän kolmannen ohituksen täpärästi. Merellä näkyi vain vähän alleja, muutamia kalalokkeja ja merimetsoja sekä yksi telkkä. Muuttoakaan ei mennyt käytännössä ollenkaan, vain pari kiurua ja muutama hyyppä. Paras havainto oli Oskun löytämät kaksi haahkaa, vuodari siitä.
Paraisilla oli aamutuimaan kuvattu isohaarahaukka. Olin aavistellut lajin saapumisen siis aivan oikein. Tuoltahan ne ensimmäiset usein löytyvätkin. Isohaarahaukka on yllättävän aikainen muuttaja. Itsekin olen jo ehtinyt nähdä sen maaliskuussa.
Saltfjärdenin parkkipaikalla oli paljon väkeä. Joku sanoi, että enemmän ihmisiä kuin lintuja. Hyyppiä ja kiuruja oli jo kymmeniä. Uuttu- ja sepelkyyhkyjä muutti, samoin mukava 43 metsähanhen parvi.
Lähdimme ajelemaan kotiin päin, kun tuusulalaiset yllättivät. Olkion Jouko ja kumppanit ilmoittivat päivän toisen isohaarahaukan muuttamassa lounaaseen. Helsinki-Vantaan lentokentän viereinen Lavangon meluvalli näytti täydelliseltä paikalta yrittää kopittaa haukkaa, joten kurvasimme sinne. Samalla asialla oli myös Lintulan Timo.
Eihän se sinne tullut. Puolitoista tuntia myöhemmin Pekka Toiminen osasi kopata linnun Ämmässuon kaatopaikan pohjoispuolelta menossa länteen ja muutamat muut taitavat vielä Sunnanvikin kuusella Siuntiossa.
Meidän oli tyytyminen ojassa pumppailevaan jänkäkurppaan. Illansuussa Lapista kuului kummia. Pienestä sulasta Sevettijärventien lähellä oli löytynyt pikkuruokki. Aiemmin viikolla lunni kurkki Juutuanjoen laiteilla männyn takaa ja katosi. Jonkinlainen puhuri lienee käynyt Jäämeren suunnilta. Moisista lajeista saa yhä vain haaveilla. Näemmä maaliskuussakin voi löytyä eliksiä.
Sunnuntaina kaipasin rauhaa ja vaihtelua. Niinpä lähdin auringonnousun aikaan Espoon Luukkiin kulkemaan. Toiveissa oli saada pyy vuodariksi. Olen puolentusinaa kertaa Luukissa käynyt ja nähnyt lajin lähes joka kerta. Varma paikka siis.
Luukki on muuten hieno metsäalue vanhoine puineen, kallioineen, kosteine painaumineen ja pienine järvineen, mutta suoraan alueen yli kulkeva Helsinki-Vantaan lentoreitti kyllä pilaa luonnonrauhan melko tehokkaasti.
Joitakin satoja metrejä käveltyäni kostealla kohdalla kuului terävä pohjantikan rummutus. Mukavaa! Niitä olin tuolla monta kertaa etsinyt löytämättä vielä kertaakaan. Nyt se tietysti löytyi, kun en ollut varsinaisesti etsimässä. Se tuntuu olevan tämän pinnallisen harrastamisen ominaisuus. Toisella puolella polkua naaras poti rummutti kelon latvaa. Yhtäkkiä samassa puussa olikin kolme pohjantikkaa toisiaan jahdaten. Tulkitsin paikalla olevan neljä eri lintua, varmaankin kaksi pariskuntaa reviirikiistoissaan.
Pyytä ei kuulunut, ei näkynyt.
Peukaloinen löytyi laulamasta jo täysin palkein. Se oli varmaankin jo muutolta tullut.
 |
| Peukaloinen tyypillisellä laulupaikalla. Espoo 9.3.2025. |
Puukiipijöitä lauloi useita, pikkukäpylintuja kierteli. Sitten kuulin etäistä vihellystä. Kävelin hieman ja kuulin nyt vihellyksen entistä paremmin. Tempo ja sävelkorkeus sopivat mielestäni täysin varpuspöllölle. Ehdin jo ilahtua löydöstä. Mutta läheltä kuului myös punatulkku. Mieltä alkoi kalvaa se kaikista viheliäisin tunne tässä harrastuksessa: epäilys. Se iskee usein, varsinkin kun on liikkeellä yksin. Oliko se sittenkin etäinen punatulkku, jonka vihellyksistä jäi osa kuulumatta? Ei olisi täysin tavatonta, että varpuspöllö viheltäisi valoisalla aamutuimaan. Päätin unohtaa koko asian. Vääntöjen kanssa ei oikein pysty elämään, mutta oman osaamattomuuden ja keskeneräisyyden kanssa on ollut pakko pärjätä tähänkin asti.
Kävelin koko ulkoilureitin, mutta pyytä en löytänyt.
Ajelin Maarin tornille, jossa puhuttiin isohaarahaukasta. Nekin olivat taas kadonneet jonnekin. Töyhtöhyyppiä oli paikallisena jo toista tusinaa hallitsemassa äänimaisemaa. Pikkutikka tai useampikin kiikitti ja rummutti kiihkeästi. Myös uivelot ja kanahaukat esittivät näyttävää soidinta. Noin neljänkymmenen metsähanhen parvessa oli tundrahanhia. Hyvin vähän taivaalla liikkui silti mitään. Liekö kylmä yö ja melko tuuleton sää hyydyttäneet muuton.
Kotimatkalla hain muutaman päivänpinnan tutuista.
11. maaliskuuta. Samaa paskaa aina vaan. Hyinen pohjoisvirtaus oli lamauttanut muuttolinnut ja lintumiehet. Ruumiini oli tiukasti kylmässä Helsingissä, mutta mieli liiteli etelässä pikkukotkan lailla. Odotus oli käydä sietämättömäksi. Poljin iltapäivällä jo aivan liian tutuksi käyneen lenkkini: Töölönlahti-Pikku-Huopalahti-Viikki. Sain kaksi peräkkäistä päivää nostettua yli 60 päivänpinnan. Pyöräily tuntui taas maanantai-illan padelien jälkeen erittäin ikävältä. Liejukana ja virtavästäräkki eivät enää ihan hirveästi motivoineet. Juuri mitään muuta ei ollut vielä saapunut, jokunen merimetso Klobbenille ja muutamia vesiäisiä Purolahden sulaan. Kerrassaan mitään yllätyksiä ei tielle osunut. Piti ajatella pyöräilyä kuntoilun kannalta. Tämä rapistuva tomumaja lienee kuitenkin lopulta arvokkain assettini, joten siitä pitäisi yrittää jaksaa pitää jonkinlaista huolta. Vaikeaa se on.
Keskiviikkona 12. päivä kävin tekemässä Ahvenaisen kanssa pienen katsauksen paikallisiin. Oli hämmästyttävää, miten monta kärkibongaria, lajilegendoja, voisi sanoa, mahtui yhteen lyhyeen pistäytymiseen. Kaksi kolmesta top 3 -bongarista ja vielä kaksi top 25 -bongaria oli paikalla yhtä aikaa. Uskomatonta!
Jänkäkurppa oli hukassa. Haltialan pelloilla oli sen sijaan lintuja aika paljon. Niitä kai hekin olivat tulleet katsomaan. Lajisto nyt ei kovin ihmeellistä ollut. Hemppoja oli saapunut paljon, uuttukyyhkyjä iso parvi, kymmenittäin kiuruja, mustavariksia edelleen pari kappaletta. 27 pulmusen parvi ilahdutti, mutta jatkoi nopeasti matkaa. Oli hyytävän kylmä.
Illalla oli lumi maassa.
Perjantaina 14. maaliskuuta Haltiala oli edelleen PK-seudun lintuihmisten hot spot. Sen varmisti Pertti Raspin löytämä mustaleppälintu, jonka kävin bongaamassa. Ei olisi huvittanut yhtään. Mieli oli mustaleppälintuakin mustempi, ollut jo monta päivää. Lumi oli kasannut ison parven erilajisia lintuja Haltialan pelloille. Katsoin hätäisesti muutaman päivänpinnan ja lähdin äkkiä pois väenpaljouden keskeltä jatkamaan viimeisiä töitä kotiin.
Sitten kevään odotteluun tuli viikon tauko. Oli määrä lähteä kohti Andalusiaa.
Espanjan-reissu teki tehtävänsä siinäkin mielessä, että kevät näytti edistyneen kovasti poissaollessani. En ollut menettänyt mitään kovinkaan tärkeää. Turussa oli ollut muutaman päivän kattohaikara kaatopaikalla. Se on Suomessa kova laji maaliskussa. Tai oli ennen tätä vuotta. Mitäpä sitä muuta tekisi loman viimeisenä päivänä kuin lähtisi viiden aikaan aamulla ajamaan kaatopaikalle.
Topinojalla varpaita paleli ja aromit voimistuivat auringon alkaessa lämmittää. Reilun tunnin odottelun jälkeen viikon ehkä tuhannes kattohaikara ilmestyi tolpan nokkaan lämmittelemään.
Poistuin nopeasti ja suuntasin kohti Raaseporia. Siellä oli niin ikään jo pidempään pyörinyt muuttohaukka. Matkalla sain vuodareiksi valkoposkihanhen ja kurjen. Missään ei ollut lunta, ja lintuja jo siellä täällä. Terhi ja Sami olivatkin paikalla jo peltoja kiikaroimassa junaradan penkalla. Pari junaa viisti kuumottavan läheltä. Kertoilin Espanjan juttuja.
Talven turhauttavista muuttohaukkastaijeista tämä kerta poikkesi siten, että aurinko lämmitti jo ja jonkin verran muuttoakin meni. Kaikkialla etelässä oli melko kuivaa, joten keväästä saattoi olla odotettavissa melkoisen tylsä.
Kuulimme parilta harrastajalta peren istuneen vielä tovi aiemmin meren rannalla voimajohtopylonilla. Pyörähdimme siinä, mutta ilman havaintoa. Palasimme ratapenkalle, ja nyt Sami äkkäsikin haukan heti pellon pintaa viistämässä. Se nousi metsänrajan yläpuolelle ja kaarteli pitkän tovin hienosti näkyen. Mukava onnistuminen.
Kotimatkalla hylsysin pikkujoutsenen, mutta oli mukava katsella suurta hanhien ja joutsenten parvea Kirkkonummen Stora Lonoksilla. Samana päivänä julkaistiin myös podcast-jakso, jossa olin kertomassa tästä hullutuksesta.
Maaliskuun 25:nä kävimme Oskun, Terhin ja Laten kanssa pikkuretken Nurmijärven Lepsämällä illalla hoitamassa lyhytnokkahanhen vuodenpinnaksi. Seuraavan päivän kesken työpäivän löytyneeseen Orimattilan punakaulahanheen en sen sijaan venynyt, vaikka olisi puuttunut kuukausipinnoista. Ruotsista ilmoitettiin huppuhyyppä, joka aiheutti vähän kuumottelua. Voisikohan se löytyä Suomesta?
Torstaina ajelin hoitamaan punakaulahanhen. Tunteroinen melkein piti etsiä, mutta hanhimassan noustua ja palattua tulvalle lintu löytyi sitten ison parven ihan eturivistä hienosti.
Maaliskuun viimeinen perjantai oli melko hurjaa kevättykitystä. Punajalkaviklot rynnistivät Suomeen, merikihuja muutti länsirannikolla, Hangon lintuasemalla oli vireessä ällistyttävällä 12 avosetin parvella, aroharmaalokilla ja hyvin varhaisella kalatiiralla! Teimme Peterin kanssa täsmäiskun Hämeenkyrön tiibetinhanhelle. Laji puuttui vielä kärjeltäkin maaliskuussa, ei ollut siis ollut bongattavissa aiemmin.
Viikonlopusta oli odotettavissa kuukausilistaajille piinaavan jännittävä. Jotain isoa voisi löytyä. Ehkä jokin sellainen laji, jota ei koskaan ole nähty Suomessa maaliskuussa tai jopa jokin oikea harvinaisuus. Suuntasin lauantaiaamuna Peterin kanssa Porkkalan luotsiasemalle. Toivelistallani olivat esimerkiksi kyhmyhaahka, sääksi ja suopöllö. Aamu olikin lupaava. Haahkoja muutti kauniisti läheltä ja merellä lisää. Kirjasin 1617 yksilöä. Mereltä löysimme pari ruokkia, Peterille tärkeä pinna. Pilkkasiipiä, mustalintuja, jouhisorsia, haapanoita ja harmaasorsia ehti muuttaa jonkin verran. Oli nättiä ja leppoisaa, mitä nyt varpaita vähän paleli. Peräti neljä vuodaria tuli siltä seisomalta.
Sitten piippasi suokukon Turusta. Terhi kyseli, onko lähtijöitä. Manasimme tätä typerää harrastusta, lopetimme hyvin alkaneen staijin ja päätimme lähteä kukkosirrin perään.
Matkalla kohtaamispaikalle jysähti. NOKISORSA Porissa. Yksi viime vuoden tähdistä, jonka bongaaminen oli välillä kirotun vaikeaa, vaikutti palanneen. Turun suokukko ehti häipyä, joten suuntasimme Poriin. Nokisorsaa ei Suomessa ollut koskaan aiemmin maaliskuussa nähty. Edellinen löytyi toukokuussa ja häipyi lokakuussa, jolloin kävimme hylsyämässä sen katkerasti. Matkalla selvisi, että lintu viihtyi vieläpä saman erikoisen näköisen sinisorsanaaraan kanssa kuin viime vuonnakin. Aiemmin maaliskuussa RK oli hyväksynyt viime vuoden nokisorsan puhtaaksi, villiksi ja vapaaksi ja siten pinnakelpoiseksi.
Samaan aikaan Salossa bongailtiin avosettia. Ei puuttunut maaliskuulta, ei käyttöä.
Forssan kohdalla täräytin ohitustilanteen jälkilöylyissä vastaan tulleen maijan tutkaan 80 alueella kauden kotimaisen kärkituloksen ja sain tästä varsin ikävän hintaisen muistutuksen. Joku viisas lienee joskus todennut, että tosissaan bongaus ei ole köyhien hommaa.
Virkavalta oli ilmeisesti ajatellut rankaista huolella liian vauhdikkaasti kevätretkille lähteneitä. Keli oli täysin kesäinen (+ 13 c) ja ajo-olosuhteet huippuluokkaa, mutta talvinopeusrajoitukset voimassa ja tehovalvonnassa.
Kylläpä tosissaan vitutti. En ole tästä suoritteesta ylpeä.
Nokisorsa hoitui muutaman minuutin odottelulla. Kävimme Porissa hakemassa minulle vielä heinätavin ja ajelimme takaisin PK-seudulle. Terhi ja Peter hoitivat vielä Saltfjärdenille tupsahtaneet suokukot listoilleen. Minulla oli muuta menoa. Voitteko kuvitella.
Olin illalla ihastelemassa muun muassa huuhkajaa Suomenlinnassa. Siellä aiemmin päivällä lillunutta kyhmyhaahkaa en löytänyt valon loppuessa ja muutakin tekemistä oli.
Sunnuntaiaamuna olimme puhuneet Terhin kanssa lähtevämme Hankoon. Siellä olivat ainakin ystävämme Jarmo Koistinen ja kumppanit. Lähtö vähän kuitenkin venähti ja mieleen juolahti ajatus, että onkohan siellä Hangossa yhtään mitään. Helsingin helpon oloinen kyhmyhaahka houkutti. Lähdimme siis aamun pimeydessä ensimmäisellä lautalla taas Suomenlinnaan. Kävely Kustaanmiekkaan oli hieman raskas, mutta tovin haahkaselailun jälkeen specta hoituikin lopulta helpohkosti. Olisin toivonut kivitaskua tai mustaleppälintua, mutta yllätyksiä ei ollut tarjolla. Juuri mitään ei muuttanut merellä. Meriharakat olivat saapuneet mekkaloimaan.
Porista jysähti maaliskova punakuiri.
Poistuimme huuhkajakäynnin jälkeen sateisesta Suomenlinnasta ja päätimme Pori-uusinnan sijaan lähteä kuitenkin kohti Kirkkonummen Saltfjärdeniä. Terhillä oli mielessä ruskosuohaukka, minulla suokukot.
Suokukkoja ei näkynyt. Ei ruskosuohaukkaa. Muutto olematonta.
Tuomela soitteli Terhille Porkkalasta, että täällä olisi kaksi paikallista härkälintua tarjolla. Lähdimme tornista kuin telkät pöntöstä. Ehdimme Porkkalaan ja etäiset grisegenat löytyivätkin uudestaan melko pian. Ehkä viisi minuuttia ehdimme niitä katsoa, kun linnut nousivat määrätietoisesti kaakkoon. Bongaamaan pitää lähteä aina heti, jos pinnan meinaa saada. Tällainen kuukausipinna aina maistuu!
Koistisen Jamppa manaili soitellessa Hangon vallannutta sumuseinää. Mitään ei ollut liikkunut. Sen väliin jättäminen oli osoittautunut oikeaksi vedoksi.
Porkkalassa oli pätevä ja viihdyttävä sakki, joten tovin staijailu tyynellä merellä kelpasi. Melko lämminkin oli. Poistuimme tyytyväisinä tovin kuluttua, ja ajaessa viesti kertoi suokukkojen olevankin yhä paikalla Saltilla. Kurvasimme takaisin, ja sieltähän ne löytyivätkin kahlomasta. Sain paikattua päivän kolmannen mukavan maalispinnan.
Kuun viimeisenä olisimme itsestäänselvästi Porissa, josta oli löytynyt vielä mustakurkku-uikku ja räyskäkin oli kai nähty sunnuntaina. Olin ottanut maanantaipäivän vapaaksi.
Hieman normaalista poiketen lähdimme Samin ja Terhin kanssa matkaan vasta kuuden aikaan aamulla erinäisten automurheiden jälkeen. Yleensä olisimme tällaisella reissulla tähdänneet kohteeseen auringonnousuksi. Sääennuste näytti kuitenkin Poriin sumua ja jopa sadetta aamun tunneiksi, joten tarkoitus oli välttää ne.
Ennen Poria näytti suoraan sanoen lohduttomalta. Taivas oli varmaankin yli sadan kilometrin matkalta lyijynharmaa joka suuntaan, ja sateli ihan kunnolla vettä. Tästä voisi tulla surkea lintupäivä.
Mitä vielä.
Poriin päästessä sää kirkastui ja sade loppui. Hieman huolta aiheutti se, ettei nokisorsaa ollut nähty koko aamuna huolimatta katkeamattomasta havainnoinnista ja kellokin oli jo yhdeksän. Tästä huolimatta Tuomela kaivoi kaipaamansa kuukausipinnan esiin noin kymmenessä minuutissa Amerikan ihmeen uitua taas kerran lyhyesti esille naaraansa seurassa.
Suuntasimme Yyteriin, jossa yöpynyt Koistinen oli tehnyt meille ystävälliset pohjatyöt ja etsinyt punakuirin ja mustakurkku-uikun esiin valmiiksi. Kuiri oli kaikille kuukausipinna, ollut bongattavissa kerran aiemmin maaliskuussa vuonna 2019. Uikku ei puuttunut minulta ja Terhiltä, sillä olimme hakeneet sen Ahvenanmaalta saakka vuotta aiemmin. Kävely Isosannan tornille oli kaikkien kamojen kanssa tuskainen ja hikinen.
Toivelistamme oli toki yhä pitkä, mutta realistisia targetlajeja oli vähemmän. Minä kaipasin sääkseä, Terhi ruskosuohaukkaa, Sami kuovia ja kaikki suopöllöä. Puheissa vilahtelivat arosuohaukat, räyskät ja monet vielä villimmätkin lajit. Piippari kertoi kivitaskuista, mustakurkku-uikuista ja suokukoista.
Siirryimme staijailemaan Sannannokan torniin. Siinä oli tarkoituksena viettää hyvä tovi ellei mitään kovaa löytyisi muualta, koska onhan kyseessä erinomainen lintupaikka. Ruovikossa pajusirkut ja viiksitimalit sekä luhtakanat elämöivät. Merellä kellui kaakkuri, lapasotka, mustalintuja ja paljon muita vesiäisiä. Koko ajan kasvava parvi tyllejä piipersi sannalla. Ristisorsa tuli vuodariksi yli 20 yksilön voimin.
Oli aavistuksen kylmä, mutta tornissa piipahteli paljon tuttuja harrastajia, joten aika kului rattoisasti. Noin 12:20 Terhi pääsi kajauttamaan ilmoille maaliskuun viimeisen päivän kovimman löydön. SUOSIRRI!
Mitä ilmeisimmin muutolta juuri kotipesälleen saapunut äärimmäisen uhanalainen etelänsuosirri oli ilmaantunut tylliparven joukkoon. Se alkoi heti soidintaa ja ruokaili aktiivisesti ihan edessämme. Muutama lietteiltä jo poistunut bongari pääsi suorittamaan pikamarssin paikalle uudestaan.
Etelänsuosirri oli Satakunnan toiseksi aikaisin havainto kautta aikain. Aikaisempi oli edelliskevään 29.3. Jani Vastamäen löytämänä. Mantereella suosirri oli ollut bongattavissa kerran kunnolla vuonna 2004. Puhuttiin siis ajankohdalle todella kovasta havainnosta. Ilo olikin tornissa sen mukaisesti ylimmillään. Suosirri puuttuu minulta esimerkiksi vielä huhtikuussakin.
Jossain vaiheessa alkuiltapäivää Sami totesi, että nyt riitti. Lopetimme staijin. Poistuessamme Yyteristä aurinko alkoi paistaa, tuuli nousi hieman ja merelle jysähti hernerokkasumu, joka ei poistunut sieltä ennen iltaa. Ilmeisen moni punakuiria, mustakurkku-uikkua ja suosirriä myöhemmin bongaamaan tulleista näki vain sirrin sumun läpi, ei kauempana rannasta olleita kahta muuta. Tylyä!
Jamppa oli ehtinyt Kokemäen Puurijärvelle, josta toimitti komean kuvan ruskosuohaukkakoiraasta. Sinne siis Terhille puutetta hoitamaan. Itse olin nähnyt lajin aiemmin maaliskuun lopulla spondesti Kulosaaren ja Kalasataman väliseltä sillalta Vanhankaupunginlahdella juuri poistunutta pikkukajavaa ekopinnahylsyillessä pari vuotta sitten. Aina kannattaa retkeillä.
Puurijärvi on nykyisin yhdessä Isosuon kanssa kansallispuistotasoinen luontokohde. Hieno se kyllä olikin. Kaulushaikarat puhaltelivat paikalle päästessä, ja vesilintuja oli altaalla valtavan paljon. Ruskosuohaukkoja lenteli peräti kaksi pariskuntaa. Aikaisin nekin olivat reviireilleen tulleet.
Kiipesimme korkeaan Kärjenkallion lintutorniin, josta oli kyllä komeat näkymät ympäristöön, mutta erikoisempia lintuja emme enää löytäneet.
Päätimme päivän kääntyessä kohti iltaa lähteä ajelemaan kotiinpäin. Ehdimme ohittaa Huittisen, kun kovempienkin harvinaisuuksien löytäjänä kunnostautunut Kari Kekki ilmoitti paikallisen sääksen Köyliöjärveltä. Paikalle oli alle puolen tunnin matka, eikä Samia tarvinnut maanitella kääntämään käytössämme ollutta sijais-Corollaa ympäri.
Perillä sääksi oli tietenkin hävinnyt. Se oli syönyt puussa kalan ja poistunut ehkä yöpuulle tuntemattomaan suuntaan. Hylsy vaikutti varmalta, joskin odotetulta. Kävimme tarkastamassa erään saaren, jossa sääksi kuulemma alueella pesii, kun Kari soitti löytäneensä linnun uudestaan. Koukkasimme äkkiä takaisin, ja niinhän komea kalakotka istui valmiiksi kaukoputken kuvaan asetettuna. Jes! Sain vielä kk-pinnan, jota en oikein enää ollut uskaltanut toivoakaan.
Matkalla päivittelin maaliskuun viimeisten päivien uskomattoman hyviä onnistumisia. Punakaulahanhi, tiibetinhanhi, nokisorsa, heinätavi, kyhmyhaahka, suokukko, härkälintu, punakuiri, suosirri ja sääksi mahtuivat kaikki viiteen vuorokauteen. Ylinopeussakot olisin voinut jättää ottamatta, mutta muuten kuun loppu meni aivan putkeen edellisvuoden tavoin. Tällä kertaa tuuria oli mukana, mutta on sanottava, että paljon kyse oli myös järkevästä suunnittelusta ja sijoittumisesta. Onni tuntui nyt ansaitulta. Aina sitä ei suoda, vaikka kuinka mielestään sen ansaitsisi.
Maaliskuun tilastot:
Maaliskuu: 182 (+16)
Vuodarit 2025: 153 (+31)
Maaliskuu 2025: 124
 |
| Puurijärvi on käymisen arvoinen kohde kaikille luonnonystäville. 31.3.2025. |
