Syyskuun retket: Pikkukivoja, paljon petoja ja lomahupia rannikolla

Harvinaisen kaunis ja värikäs lintu, lyhytvarvaskiuru. Kristiinankaupunki 19.9.2025.

Se oli raaka mäherrys.

Avasin unettomana ranskalaisen parvekkeen oven Bomba-hotellissa Nurmeksessa noin 4.30 syyskuun ensimmäisenä päivänä.

Vastassa oli pimeä yö.

Yhtäkkiä vaalea hahmo lensi parkkipaikan valoissa männikön reunassa.

Osku! Pöllö! Huusin vessassa olleen toverini paikalle.

Mutta pöllö oli jo tiessään. Lähinnä pitkäsiipinen yölintu oli Asio-sukuinen, tuossa paikassa ehkä ennemmin sarvi- kuin suopöllö, mutta enhän minä siitä mitään nähnyt, ja kuukausipinna oli näin ollen menetetty. Kumpikin olisi kelvannut.

Siinä rytäkässä heräsivät myös Terhi, Liisa ja Tuula naapurihuoneessa. Kohta olimmekin jo autoissa ja matkalla kohti Murtovaaran Talomuseota, jonne olimme elokuun päättäneet. Matkalla vilahteli lehtokurppa, kymmenittäin pikkulintuja ja muutama teeri.

Perillä odottivat Jouhkin Vesa ja Lehtilän Tarmo. Miehet olivat nauttineet yöllä viirupöllön huhuilusta. Käppäilimme museon pihaan kauniiseen, viileään ja tyyneen syysaamuun, ja meitä odotti pihapiirissä lintujen paljous. Punarinnat ja pohjansirkut tiksuivat, järrit vingahtelivat, tiaiset piiskuttivat, kulorastaat surahtelivat, hernekerttu maiskutti ja pari tilheäkin helisi.

Mustapäätaskut olivat tänä vuonna keväällä kateissa. Elo- ja syyskuun listoille laji sopi hyvin. Skouppi. Nurmes 31.8.2025.

Odottamamme mustapäätasku heräsi vasta seitsemältä. Sitä ihmetellessä kuului Talomuseon pohjoispuolelta suojellun vaarametsän kupeesta aivan ilmiselvä kuukkelin naukaisu. Osku sen sanoi ääneenkin, minkä kaikki kuulivat.

Ensiksi mieli halusi sulkea kuukkelin mahdollisuuden pois ja ajatella närhen varmasti olleen asialla.

Kuusen latvassa oli kuitenkin närheä pienemmän näköinen rusehtava lintu, joten nostin kiikarin heti. Katsoin kuukkelia, joten käskin Oskun heti katsoa lintua putkella.

"Vittu, se on kuukkeli!"

Hihkuimme riemusta mahtavan spontaanihavainnon äärellä. Pohjois-Karjalassa on vielä kuukkeleita, mutta todella harvinaiseksi ne ovat noinkin "etelässä" käyneet. Tilanne on surullinen, mutta havainto oli iloinen. Olimme tehneet Terhin kanssa paljon töitä alkukesän Lapin-matkalla kuukkelin eteen, mutta turhaan. Kaiken lisäksi syyskuun listaltani kuukkeli puuttui, sillä en ollut kirjannut vanhoja syksyisiä havaintoja minnekään. 

Sain siis kuukausiässän ja spontaanin vuodarin!

Upean aamun jälkeen luvassa oli vielä hotelliaamiainen ja sitten taas kovaa ajoa. Oskun ja Terhin kanssa olimme päättäneet lähteä katsomaan Turun Topi-haikaraa, jotta se tulisi nähdyksi ennen kuin edessä olisi pienen linnun ensimmäinen jännittävä muuttomatka.

Puuduttavan matkan varrelle toi mietittävää Antti Vänskän pihastaan löytämä lapinuunilintu. Minullahan syyskuinen oli muutaman harvan ohella Hailuodossa nähtynä, mutta kavereilla ei. Kuski päätti kuitenkin, että jatketaan kohti Turkua ja oletetusti helpompaa haikarapinnaa. Päätös osoittautui lopulta oikeaksi, sillä lapulille emme olisi ehtineet.

Ei se kattohaikarakaan niin helppo ollut, kun on paineinen ja sokea. Onneksi avulias kaatopaikan kaivinkonekuski ohjasi bongareita oikeaan. Topia emme nähneet, mutta sen emon kyllä.

Katsoimme myös kattojen lokkeja, mutta emme osanneet sitäkään vähää. Jotkin asiat eivät muutu.

Hirvittävän ajopäivän kolmantena kohteena oli Maarin torni, jossa meitä odottivat muutamat tutut kasvot ja tukku kivoja lajeja. Kaikille kuukausipinna oli punajalkaviklo. Mukavaa nähtävää olivat myös kuovisirri, luhtahuitti, sinirinta, rytikerttunen...

Valoa riitti vielä, joten päätimme vielä suunnata Vermoon. Minä ja Osku kaipasimme töyhtökiurua ja sen pienen etsiskelyn jälkeen saimmekin listoillemme.

Hieno kuun ensimmäinen toi 93 retkipinnaa, 33 kalenteripäivälle uutta ja kuusi syyskuulle uutta lajia. Räväkkä alku yllätysvalmiille syyskuukaudelle.

Kuun toisena eli tiistaina oli virkistävää vaihtelua lähteä lihasvoimalla liikkeelle aamulla. Sykähtelin Malmin hautausmaalle tarttuakseni matalalla roikkuvaan hedelmään. Taskussani oli siemeniä, joita oli selvästi odoteltu, sillä kävellessäni yhden vanhan puun koloa kohti alkoi viereisestä puusta kuulua heti kirkasta dyik, dyik, dyik -huutelua. Paikallinen pähkinänakkelipari tuli syömään, ja näin oli tämäkin laji kirjattu viimeisellekin puuttuneelle kuukaudelle. Eliksen pähkinänakkelista sain 26.2.2017 Taivalkosken Pahkakurulla metsäruokinnalla. Se oli hieno retkipäivä talvisella Koillismaalla. Näin samana päivänä hiiripöllön, maakotkaparin ja parven taviokuurnia – spondesti tietenkin.

Muistelot sikseen. Äärimmäisen väsyneen työpäivän jälkeen en jäänyt kotiin makaamaan, vaan lähdin heti local patchille etsiskelemään päivällä nähtyä törmäpääskyä. Pääskyparvessa oli hiruja ja pari Apusta mutta ei Ripariaa. Muutamia lapinkirvisiä lenteli äännellen lähellä. Pikkulepinkäisiä ja kivitaskuja oli paljon. Sinirinta oli saanut osakseen kuvaajalauman jakamattoman huomion. Pirtein havainto oli muuttava kuovi, ihan kiva jo näinä päivinä.

En lannistunut hylsystä, vaan päätin jatkaa vielä illaksi Tuusulanjärvelle. Syyskuuta vaille oli kaakkuri, joten nöyrryin bongaukseen. Onhan bongattu havainto ainoa kunnollinen havainto. Spondehan on pelkkää sattumaa, vahinko. Bongatun pinnan eteen joutuu toimimaan aktiivisesti, tekemään suunnitelmaa, näkemään vaivaa, joskus suurtakin, kuten tällä kertaa istumaan Tuusulanväylän asfalttityömaaruuhkassa.

Kaakkuri oli ed p. Ässä on aina ässä.

Rupista raridokua on taas tarjolla. Skouppi. Käärmekotka, Kotka 4.9.2025.

Seuraavaa syyskuunpinnaa ei tarvinnut kauaa odotella. Kotkasta löytyi paikallinen käärmekotka. Vaikutti hyvinkin siltä, että lintu jäi löytöpäivänään paikalle myös yöpymään. Seuraavana päivänä olimme Oskun kanssa liikkeellä jo ennen kukonlaulua. Jännitystä oli ilmassa sopivasti. Petolintujen bongaaminen on aina arvaamatonta. Veikkailimme, moneltako kotka nousisi. Veikkasin kello kymmentä. Osku veikkasi 9:17.

Oletus oli, että lintu löytyisi jostain kaukaa matalalla kaartelemasta.

Kotkassa oli säkkisumu ennen seitsemää aamulla. Osku arveli, että mitään ei tapahdu vielä moneen tuntiin.

Olimme aluksi katselleet läheistä peltoaukeaa sopivaksi staijipaikaksi, mutta päätimme kuitenkin sumun hälvettyä siirtyä lähemmäs edellispäivän paikkaa. Hankalaksi tilanteen teki se, että paikka oli "suljettu" rakennustyömaa, emmekä halunneet enempää vahinkoa bongareiden maineelle. Onneksi vierestä löytyi aivan täydellinen meluvalli, ja niin syntyi käsite "Akkupuiston staijivalli".

Kipusimme vallille ja aloimme staijin. Aamu lämpenikin yllättäen nopeasti.

Hieman ennen kello yhdeksää näin sen. Käärmekotka oli noussut taimikon laitaan korkean kuusen latvaan tähystämään. Tupla ja syyskuunpinna tuli, vuodari tietysti. Riemukasta!

Olin saanut sosiaalisesta mediasta vihiä, että eräässä espoolaisessa koirapuistossa asuu nuori käki. Päätimme yrittää sitä vielä kotimatkalla. Havainnot olivat jo muutaman päivän vanhoja, joten suuria toiveita ei ollut, mutta eipä tuossa paljoa mitään menettäisi.

Käki oli heti paikalla puiston aidalla, kun paikalle pääsimme. Syyskuun rasti kirjattiin.

Illalla olisi ollut kotihommiakin, joten menin linturetkelle. Haltialassa oli pyörinyt koiras arosuohaukka, jonka halusin nähdä. Yli tunnin odotuksen jälkeen se näyttäytyikin.

Nuori käki oli jämähtänyt espoolaiseen koirapuistoon. Olisiko oikeassa siivessä jotain vikaa? Espoo 4.9.2025.

Dick Forsman auttoi määrittämään linnun 3 kv:ksi. Haltiala 4.9.2025.

Kuun viidentenä päätin, että elämässä voisi olla taas muutakin ja unohdin linnut illaksi. Porista piipiteltiin tundravikla, joka kiinnosti kyllä vuodenpinnamielessä. Myös useampia punakottaraisia pyöri länsirannikolla.

Lauantaiaamu venyi pitkään sängyssä pyörimiseksi. Vaikka olin juuri sitä kaivannutkin, neuroottinen mieleni huusi silti katselemaan lintuja. Ahdistus lieveni hieman, kun aamukävelyllä Hietaniemen hautausmaalla pääsin laskemaan kaikki linnut. 24 lajia Töölön ja Hietaniemen välillä, runsaimpana varpunen 187 yksilöä.

Raritilanne oli onneksi niin rauhallinen, että sain kotinikin siivottua. Siitä iloisena lähdin retkelle. Suuntasin heti Haltialaan, josta arosuohaukka tai -haukat vaikuttivat poistuneet. Lintuja oli suurin piirtein vähemmän kuin niiden kuvaajia. Yksi nuori sinisuohaukka sentään vielä paikalla pyöri. Arvovieraita ornipuolelta edustivat Frane ja Gusse, joka etsi kovasti macroa ja heinäkurppaa ilmeisen tuloksetta.

Uusi nuori sinisuohaukka oli löytänyt Haltialaan. 6.9.2025.

Suuntasin Maarille, jonne marssin leveä hymy kasvoillani, kun näin Arto Laakson, Kimin ja Hilkan tulevan vastaan tornilla. Laakso kyseli, että mikä se noin hymyilyttää.

Siinä hetkessä olin vain hyvin onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Paljon paskemminkin olisi voinut mennä.

Lapinkirvisen ääni raikui ruovikon yllä, kun astelin torniin. Sandstedtit kertoivat ystävällisesti, mitä lintuja näytillä oli. Ihmettelin myöhäistä punajalkavikloa ja pikkutylliä lämpimässä syysillassa. Lintuja oli paljon.

Sain ruksattua 29 kalenteripäivälle uutta, kun vielä Vermon töyhtökiurukin löytyi juuri rankkasadekuuron aluksi.

Olin päättänyt, että aamulla lähden Poriin. Kävin ostamassa eväitä ja lämmitin saunan. Saunanraikkaana päädyin kuitenkin vielä vetämään housut jalkaan ja paahdoin Kellarimäentielle, sillä Simo-Pekka ilmoitti kahden sarvipöllön saalistelevan taas Haltialan pelloilla. Yksi pöllö löytyikin lämpökameralla helposti, ja pääsin rustaamaan yhdennentoista uuden rastin syyskuulle.

Syyskuu näytti muun muassa vaeltavia hömötiaisia. Pori 7.9.2025.

Kello soitti jo 3:30 sunnuntaiaamuna. Pitkän ja pimeän ajomatkan päätteeksi selvisi, että olisi pitänyt laittaa se soimaan kello 3:25. Osku nimittäin soitti, kun olin kävelemässä Sannannokan torniin Porissa, että tundravikla on ed p.

Kun kipusin pikamarssin jälkeen hiessä torniin, kysyin ensiksi, onko tilanne huono vai katastrofaalinen.

"Katosi", oli vastaus. Niinpä niin.

Synttäripinnan hoitanut toverini häipyi pian, ja viklaetsintään saapui nuori herra Ivar Grankulla morsiamineen. Luvassa oli siis kielikylpyä eli linnun etsintää ruotsiksi. Lukion ruotsinopettajaa näin koulujen jälkeen myöhemmin baarissa. Hän sanoi, ettei niistä tunneista olisi mitään tullut, jos edes minä en olisi viitannut. Kirjoitin lyhyestä ruotsista eximian. Ruotsini on sellaista tankeroruotsia, mutta parempi sekin on kuin ei mitään. Kaikki sanat ovat unohtuneet. Vähäistä kielitaitoa on ihan hyvä yrittää ylläpitää.

Tunnit olivat pitkiä ja tuskallisia. Kahlaajia sai kyllä katsella, mutta niiden joukosta en löytänyt toivomiani lapinsirrejä tai pulmussirriä, jotka vielä edellispäivänä olivat paikalla olleet. Vikla pysyi piilossa, vaikka kävin niityn ja lietteet läpi miljoona kertaa.

Jalkoja ja selkää särki. Väsytti. Päivä oli miltei jo puolessa, kun yhtäkkiä näin pienen suokukon näköisen kahlaajan seisovan yksin rannalla. Kellanruskea alapuoli näkyi hyvin. Pieni nokka oli ok, mutta rinnan sivun mustia pilkkuja ei erottunut kaukaa, joten epäröin vielä hieman.

"Hei, kattokaapa tätä", kakaisin kuitenkin muille. Pian lintu nousikin ja lensi niitylle taas katveeseen, mutta tuli hetken kuluttua esiin. Oli se se! Nyt näkyivät hyvin loputkin tuntomerkit: valkoinen silmärengas, sinapinkeltaiset jalat ja ne rinnan sivujen heikot kuvioinnit. Opettavainen keissi. Lintuja oppii tuntemaan vain niitä maastossa katsomalla.

Tundravikla oli minulle vasta toinen laatuaan ja vuodenpinnan numero 289.

Syyskuunpinnoja vain ei tullut. Muut näkivät hetken aikaa lietteillä lapinsirrejä, mutta minä en niitä tuntien tapituksesta huolimatta osannut. Päivänpinnoja sentään kertyi kivasti.

Päätin lopulta lähteä tornista päivän pyörähdettyä jo pitkälle iltapäivän puolelle. Moni ehti päivitysviestistäni katsomaan tundraviklaa, joka sitten äityikin olemaan hyvin näkyvissä iltaan saakka ja lopulta viikkotolkulla. Yyterin rantoja oli jo katsottu ainakin Sandstedtien toimesta, joten suuntasin Tahkoluodon kylälle ja Reposaareen etsimään mahdollista taigauunilintua. Löysin yhden hömötiaisen, joita oli vaelluksella länsirannikolla. Seuraavina päivinä ino tietysti oli Porissa bongattavissa. Äh.

Pohdin kotimatkaa, mutta päätin kuitenkin jatkaa vielä etelään, jossa yksi taitava lintuharrastaja oli onnistunut sinä aamuna näkemään edellispäivänä löytyneen punakottaraisen, jota kukaan muu ei kai enää ollut nähnyt.

Köönikkälän pelloilla Nousiaisissa oli mukavasti sini- ja ruskosuohaukkoja ja aivan valtavasti kottaraisia. Parina isompana ja monena pienempänä parvena ne häärivät isolla alueella. Homma tuntui melko toivottomalta, mutta yritin parhaani.

Kaikissa tarinoissa ei aina ole onnellista loppua, ei tässäkään.

Yhtä vuodaria rikkaampana kello neljältä alkanut retki päättyi kotiovelle yhdeksän aikaan illalla. Mukava harrastus.

Syyskuun toinen viikko alkoi lähes helteisenä. Saattoi toivoa, että kaakon suunnalta tärähtäisi maahamme jotakin hirmuista. Maanantai ei vielä sellaista lähtöä tarjonnut, joten keskityin kotihommiin. Illan kauppareissun jälkeen oli jo pimeää. Kotipihassa tein iloisen havainnon: Kevit, kevit, kevit... kuului kotikatuni takaa rinteestä. Lehtopöllö! Havainto tästä Helsingin peruspöllöstä oli vasta toinen kotipihassa. Tällaiset yllättävät havainnot ovat lintuharrastuksen suola, vaikka olenkin nykyään rariorientoitunut paineinen bongari.

Myös tiistaista 9. syyskuuta muodostui ikimuistoinen lintupäivä. Lindströmin Jussi ilmoitti Kirkkonummen Saltfjärdenin porukasta kello 12:06 kaksi kattohaikaraa menossa noin eteläkaakkoon eli itäsuuntiin.

Topi ja emo, luki viestissä.

Oli ilmeistä, että kyseessä oli Turun haikaranpoika emoineen. Olin käynyt katsomassa kaatopaikan haikaroita viidesti eri listoille.

En uskonut, että linnut tulisivat kannaltani sopivaa reittiä konttorilla Töölönlahden eteläpuolella istuessani. Yleensä Saltilta lähetetyt linnut ovat kiertäneet Helsingin pohjoisempaa. Haaveilinpa kuitenkin, kun Petteri Hytönen ilmoitti 40 minuuttia myöhemmin lintujen jatkavan itään Kirkkonummelta. Linnut tulivat hitaasti, mutta ihmekö tuo, kun kyseessä on nuorukaisen ensimmäinen matka. Linja oli suoraan kohti.

Maarilla linnut tavoitettiin puoli kahden aikaan. Vasta 13:51 ne jatkoivat matkaa itäkaakkoon tornin eteläpuolelta edelleen kannaltani täydellistä linjaa!

Tuossa vaiheessa tähyilin jo levottomasti toimituksen isoista ikkunoista länteen aiheuttaen työtovereissa varmasti kummastusta. Paniikkitärinä iski jo päälle siinä kohtaa, kun huomasin muutaman minuutin myöhässä Whatsappiin Lauttasaaresta tulleen viestin: Nyt tulossa Töölön yli kaarrellen E. Sittenpä ne jo toki löytyivätkin: Komeasti kaarrellen Finlandia-talon lounaispuolella. Topi ja emo ottivat näyttävästi korkeutta pääkaupungin päällä.

Oli huikeaa nähdä tuo kuuluisa haikaranuorukainen vielä muutollaan työpaikan ikkunasta!

Seuraava reissu olikin sitten tyhjänpäiväisempi, mutta niitä tulee.

Olimme mahdollisimman pikana lähdössä Oskun, Terhin ja Peterin kanssa Kajaaniin katsomaan siperiankurmitsaa. Päädyimme käymään kahdesti tekemässä U-käännöksen Heinolassa molempiin suuntiin.

Totisessa bongauksessa turhia reissuja ja hylsyjäkään ei voi välttää, joten niistä ei kannata ottaa nokkiinsa. Jos lähtee vain "matalan riskin" bongauksiin ns. varmoille nakeille, pinnalistat eivät paljoa kartu. Vähän kuten sijoittamisessa riski on tuoton kaveri, on se sitä myös bongauksessa.

Sama sekoilu jatkui nimipäivänäni 11. syyskuuta. Aamun käytin tulokselliseen nimipäiväbongaukseen hoitaen pähkinänakkelin, virtavästäräkin ja töyhtökiurun listoilleni.

Sitten tuli tieto, että siperiankurmitsa olisikin yhä olemassa Kajaanissa.

Iltapuoli kului sitten Oskun kanssa taas pohjoista kohti ajellessa. Tällä kertaa pääsimme Joroisiin asti, kunnes päätimme kääntyä takaisin homman näyttäessä toivottomalta. Retkeilimme kuitenkin savolaismaisemissa hieman, ja sain listattua nimipäivälleni aro-, ruskosuo-, hiiri-, ja ampuhaukat sekä ruokokerttusen Varkauden kansainvälisen lentokentän viereisestä linnunjohtotornista. Nuori sinisuohaukka äityi siellä jopa kuvaukselliseksi. Lämmintä oli +25, ja kaakosta puhalsi lupaavasti.

Nuori sinisuohaukka saalisteli Joroisissa lentokentällä. 11.9.2025.

Kotimatkalla hankimme Ramin Konditoriasta hylsyherkkuja ja oli leppoisaa. Paikkaa suosittelen kyllä lämpimästi. Siellä tuli herkuteltua taannoin myös eskimohanhen kunniaksi.

Jatkoimme hylsyilyä vielä Vantaalla, jossa mandariinisorsa oli taas sulkinut juhlapukuunsa Keravanjoessa edellispäivinä. Ei löytynyt.

Kello kävi puolta kahdeksaa illalla, ja auringonlasku läheni. Tuli jo kiire Maariin, sillä aioin nähdä vielä myöhästelevän, ilmeisesti viallisen punajalkaviklon nimipäivänäni. Hyvin se vielä erottui, kun kello 19:50 kiiruhdin torniin puolijuoksua. Samalla irtosi vielä muutama muukin päpi. Pimeän jo laskettua etsimme vielä Ahvenaisen Arton kanssa Tuomarinkartanolla kehrääjiä. Yhden näinkin, ja sehän riitti. 16 uutta nimipäivänpinnaa ja 100 täyteen.

11.9. on hauska päivä kerätä pinnoja historiallisen kontekstinsakin vuoksi. Lintuja on vielä maastossa paljon, päivä pitkähkö ja sääkin voi olla varsin kesäinen.

Perjantain laji oli pulmussirri, jonka Ulrika Wegelius-Varjonen löysi Maarin juoru- ja havainnointikeskuksesta. Laji on harvoin bongattavissa mantereella PK-seudulla. Se puuttui ekoeliksistä ja syyskuulta, joten paineita oli. Ajattelin linnun kuitenkin pysyvän, sillä oli tulossa alkusyksyn kovin sade ja myräkkä.

Neljän pintaan olin matkalla läpi kunnon sateen kohti Laajalahtea, mutta kyllä se oli työlästä.

Maarilla tunnelma oli sateesta huolimatta lämmin. Olivathan paikalla Artot Laakso ja Ahvenainen.

 

Nuori arosuohaukka kyhjötti ruovikon reunassa, sen Ahvenainen minulle ystävällisesti kuten aina näytti. Se oli kuulemma syönyt punajalkaviklon. Hyvä niin.

Mutta pulmussirriä ei vain näkynyt. Se oli kuitenkin paikalla. Sen pystyi todentamaan tekniikan ihme Sami Tuomela, joka liikutteli lintukameraa lämpimässä kodissaan pulmussirriä kuvassa ihaillen ja käski kotiin katsomaan koripalloa.

Luotin kuitenkin, että kyllä se vipeltäjä sieltä esiin tulee. Kävin tsekkaamassa, näkyisikö sitä Flava-lavalta, mutta ei. Sieltäkään ei nähnyt sitä kohtaa. Joka paikka aivan märkänä. Joku siinä jo luovuttikin, mutta kuulemma "oikea mestari" oli tullut paikalle. Terhi!

Olin aivan statistina kiikareineni toverien haroessa lietettä, kunnes Pakilan vahvin orni huusi, että nyt lentää sirri suosirrin kanssa! Sain varmistaa lajin ja laittaa sen myös mestarin putkeen. Siinä se juoksi! Ihana nuori pulmussirri! Joku onnekas pikkupoika tuli kreivin aikaan ja kysyi kiihkeästi: "Onko pulmussirri!?" "Tuossa on putkessa", näytin juniorille.

Kotimatkan aluksi heitin läpsyt Pekka Toikan kanssa, joka kuulemma sai pulmussirrin hoidettua ekoelikseksi viidennellä yrityksellä! Kotona saunoin ja olin iloinen. 

Nuori naaras arosuohaukka. Maari 13.9.2025.

Lauantai 13. syyskuuta oli aika perinteistä lähiseuturetkeilyä, kun mitään merkittävää bongattavaa ei ollut ilmaantunut. Se oli hyväkin, sillä olin menossa illalla Tampereelle katsomaan Paperi T:n nostalgisointia kymmenen vuoden ikään ehtineen Malarian pelko -levyn tiimoilta. Hyvältä muuten kuulosti.

Aamu alkoi kuitenkin nakkelin kilkutuksella Malmin hautuumaalla. Pulmussirri olisi ollut Maarilla edelleen paikalla, mutta päätin koukata matkalla töyhtökiurun kautta. Sen näin kyllä, mutta tällä välin sirri ehti häippäistä. Äh.

Maarilla oli kuitenkin kosolti viihdettä tarjolla. Porukkaa oli ymmärrettävästi torni täynnä ja lintujakin kivasti näytillä. Päivän tähtilaji oli nuori naaras arosuohaukka, joka pörräsi tornin liepeillä koko aamupäivän hienosti. Myös luhtahuitti näyttäytyi edustavasti.

Paremmat pedot vain menivät meiltä ohitse, vaikka niitä kyllä liikkeellä oli. Mukava päiväpuhde tuotti kuitenkin 40 uutta kalenteripäivälle heikoilta lähtötasoilta.

Nuori punajalkahaukka on varsinainen kaunokainen. Pöytyä 14.9.2025

Piippari herätti sunnuntaina 14.9. bongausretkelle Varsinais-Suomeen, kun edellispäivänä löytyneen nuoren punajalkahaukan kerrottiin olevan edelleen paikalla. Kovasti Maarillakin yritettiin, mutta bongaamalla niitä harvinaisia lintuja näkee.

Lännessä piti olla poutaisempaa kuin PK-seudulla, mutta vielä mitä. Kaatamallahan siellä alkoi sataa, kun paikalle pääsimme. Haukat painuivat piiloon pitelemään sadetta. Siinäpä sitä sitten istuttiin autossa ja manailtiin.

Tunnin odottelulla sää asettui. Tuulihaukkoja, sinisuohaukkoja, varpushaukkoja, nuolihaukka...

"Tää kantsii kattoo." Tovin staijailun jälkeen kohdelaji, kaunis punajalkanuorukainen lensi kiikariini ja suoraan kohti, tuli päälle ja jäi vielä paikalle hetkeksi pyörimään. Vuodari 290 maistui hyvältä.

Lähtiessä kyselin helsinkiläiseltä bongaritutulta, onko muita kohdelajeja mielessä? "No jos matkalla olisi joku arosuohaukka."

"No tuossahan se on", vastasin, kun samalla sekunnilla näin arosuokoiraan viistävän pellon pintaa melko läheltä.

Nämä vanhat arosuohaukkakoiraat olivat onnistuneet kiertämään minut kaukaa kaikki nämä vuodet.

Vanha koiras arosuohaukka, vihdoinkin. Pöytyä 14.9.2025.

Syyskuun kolmannen viikon alkua vietettiin epävakaisessa säässä. Välillä töihin sai polkea aivan läpimärkänä. Etätöissä olin, kun keskiviikkona 17. päivä taigauunilintu oli jäänyt ääninauhuriin Helsingin Pihlajamäessä. Matkaa oli vain 10 minuuttia, joten päätin työtilanteen salliessa käydä nopeasti hoitamassa linnun. Onneksi ystäväni Osku tuli osoittamaan minulle linnun, koska omin voimin en sitä onnistunut löytämään. Näkyipä kuitenkin, ja näin vuodarisaldoksi oli merkattava 291. Aika oli inojen, sillä en saanut lajista edes päivänpinnaa. Kuvista tuli kuusenoksiin tarkentunutta suttua.

Torstai 18. päivä aiheutti toimintaa, kun Pyhtäällä ihmeteltiin mustanmerenlokkia. Juuri kun olimme lähdössä paikalle, kalalokkiparvessa ruokaillut lintu häipyi. Kuvista isot pojat olivat kuitenkin sitä mieltä, että risteymä. Joutikin mennä.

Samaan aikaan Kristiinankaupungissa Kari Korhosen kuvista paljastui lyhytvarvaskiuru. Sekös kiehtoi, sillä laji puuttui niin syyskuulta kuin vuodenpinnoistakin. Oskun kanssa kiersimme iltarundin Uudellamaalla bongaten laulujoutseniksi osoittautuneita pikkujoutsenia Sipoossa sekä kaakkuriksi osoittautuneen kaakkurin Tuusulassa.

Seuraavana päivänä lyvaki oli edelleen paikalla pienellä peltotiellä, joten matkaan. Osku ajoi, minä ja Peter kyydissä. Kristiinaan päästiin lopulta, mutta peltotiellä oli vain kivitasku. Kiuruja lenteli ympäriinsä, niitä kotoperäisiä.

Tunnin odotuksen jälkeen lyhytvarpainen etelänserkku päästi meidät piinasta. Se taisi olla minulle neljäs lajiaan.

Pointsasimme vielä Eurajoelta turturikyyhkyn Oskulle vuodariksi, minulla ja Peterillä oli kesäkuussa hoidettu Lappeenrannasta, ja köröttelimme kotiin. Mukava reissu. Tunsin eläväni. 

Lyhytvarvaskiuru. Kristiinankaupunki 19.9.2025.

20.9. ei ollut minun päiväni. Satoi. Lähdin pähkinänakkelia katsomaan ja näinkin taas nuo hassut linnut.

Seuraavaksi Haltialaan. Laskin valkoposkihanhia, hyyppiä, ynnä muita tavallisia. 20 lajia. Suihkepullosade kasteli housut ja optiikat. Peippoja oli hirmuisesti. Niiden seassa olisi varmasti jotakin, mutta enhän minä osannut pajusirkkua kummempaa.

Mietin, pitäisikö kuitenkin jäädä, kun lähtiessä sade juuri taukosi ja Ahvenainenkin oli tulossa paikalle. Päätin kuitenkin suunnata töyhtökiurun kautta Maarille. Maarilla oli vain kompe, jonka juttuja kuuntelee tietysti aina ilolla. Pekka manasi tätä pohjoista, kurjaa maata, jossa on huono sää ja vähänlaisesti lintuja. En olisi voinut olla enempää samaa mieltä. Maestro kysyi, mikä laji on tilauksessa. Vastasin, että merikihu. Se on kuulemma vaikea laji, vaikka keli olikin merikihulle nyt sopiva.

Tovin muutamaa sorsaa tuijotettuamme lähdimme molemmat pois. Arto oli tällä aikaa löytänyt Haltialasta sinisuohaukan, arosuohaukan, heinäkurpan ja paljon muuta hienoa. Kun pääsin Kehä 1:lle, Arto ilmoitti merikihun ylittäneen juuri Kellarimäentien. Havainto oli paikallisittain huikea ja meni tietysti oikeaan osoitteeseen.

Vitutti niin, ettei veri kiertänyt.

Ei tätä vaan osaa. 

Merikihuprojekti jatkui sunnuntaina 21.9. ja ruskosuulakin oli edellisillan puheissa käytetty pöydällä. Todellisuus oli kolme kuikkaa, yksi kaakkuri ja muutama mustalintu harmaalla Kallvikinniemellä, jossa Oskun kanssa staijailimme pari tuntia sunnuntaiaamun ratoksi.

Staijin jälkeen päätin vielä vähän retkeillä ja pysähdyin Malmin hautausmaalla. Nakkelia odotellessa ylitse lensi käpylintu, jonka kuulin varsin hyvin ja ehdin nauhoittaakin. Maastossa kuullun ja konsultaation perusteella kyseessä oli isokäpylintu, josta pääsin näin ollen raksimaan kuukausiässän. Onhan noiden äänistä määrittäminen vähän niin ja näin.

Eteläinen tuuli ja liki 20 asteen lukemiin noussut lämpö lienivät aiheuttaneen sen, ettei tästäkään päivästä muodostunut kummoista lintupäivää. Harvinaisia lintuja ei havaittu kai oikein missään. Muutama päivänpinna irtosi vielä localilta.

Vuoden neljäs harjalintu oli helppo tapaus. Nurmijärvi 22.9.2025.

Harjalintuja, kiljukotkia, turturikyyhky, tunturikihu... Syyskuun viimeisen viikon aloitus toi ilmoituksia ajankohdalle tyypillisistä pikkuharvinaisuuksista. Oskun kanssa meitä kiinnosti lapinsirkku, joita oli nähty vihdoin Malmilla ja Haltialassa. Päätimme iltapäivällä yrittää Malmin lentokentän lintua. Hyvistä nuoteista oli apua, kun välistämme nousikin pikkulintu ääntäen kauniisti prrrrt. Siinä! Oli mukava onnistua, kun odotukset eivät olleet suurensuuret. Harmillisen vähiin on tuokin tavallinen laji käynyt.

Nurmijärven harjalintu vaikutti suhteellisen varmalta tapaukselta, joten lähdimme hakemaan Oskulle ja Hopsulle hihnapinnaa. Se olikin odotetun helppo nakki. Kuten aina harjalinnulla, kuvaajia oli paljon.

Kotipihassa viihtyi ainakin neljä mustapääkerttua vielä kuun loppupuolella. Itä-Pakila 23.9.2025.

24. syyskuuta oli viimeinen työpäivä ennen lomapätkää. Sen jälkeen ehdin pienelle retkelle. Viikissä mukavin havainto oli pari tundrakurmitsaa. Tikkurilan mandariinisorsa oli yhä piilossa minulta. Keimolan golfkentällä pähkinähakki hoitui kuluvalle kuulle. Ei ollut edes päpi. Hemmetti.

Nurmijärven harjalintu oli edelleen samoilla jalansijoilla. Töyhtökiuru tuotti pettymyksen, sillä kiirehdin Haltialassa koko päivän viihtyneen lapinsirkun luo. Nyt pääsinkin jopa kuvaamaan tätä ikävän harvinaiseksi käyvää lintua. Surkea on trendi käytännössä kaikkien pohjoisen lajien suhteen.

Pohjoisen lajeja on aina kiva tavata täällä etelässä. Lapinsirkku, Haltiala 24.9.2025.

Loma alkoi etelänmatkalla. Malmin hautausmaan nakkelibongauksen kautta laskeuduin Viikin rantakohteeseen.

Piu-piu-pi-piu kuului Pornaistenniemen piilokojun lampareen toiselta laidalta. Viiksitimali oli näin ruksittava kalenteripäivälle ja kuluvalle syyskuulle. Samassa Lankilan Petri ilmoitti edellispäivänä nuijaamani isosirrin olevan yhä paikalla, joten lähdin rivakasti kohti Lammassaarta. Siellä sirri olikin suosirrien seurassa taapertamassa. Myös tundrakurmitsa oli yhä paikalla, samoten kolme mustavikloa. Päivänpinnoja tuli ropisten.

Ajattelin katsoa aamun Lammassaarta ja siirtyä sitten lämpeneviksi tunneiksi Majavakalliolle. Olisin voinut odottaa vielä pitempäänkin, sillä petomuuttoa ei mennyt vielä lainkaan päästessäni kaltsille. Kuitenkin närhiä meni. Ynnäilin 141 muuttavaa. Vaelluslinnuista myös kuusi- ja jopa hömötiaisia oli liikkeellä, yksi isokäpylintukin.

Lännestä tuuli ja oli kylmempi kuin olin odottanut. Melkoista sitkuttelua se staijaaminen taas kerran oli. Viihdyin kuitenkin yli kolme tuntia, ja pikkuhiljaa niitä petojakin alkoi näkyä. Reilun kolmen tunnin seisominen tuotti kahdeksan lajia. 

Piekana, pikkutikka, pyrstötiainen ja urpiainen olivat kuluvalle kuulle uusia. Ihan kiva lomanaloitus.

Monena päivänä tätä aiemmin olin työmatkalla pyörinyt Maunulan Uurnalehdossa taigauunilinnun toivossa. Vaadittiin kuitenkin nuori ja taitava velho Ahti Ihonen se kaivamaan ihan siitä vierestä koulumatkallaan.

Mitäpä olisi syyskuun retkipostaus ilman kuvaa inosta.

Ujo taigauunilintu kurkisteli oksan takaa. Maunula 25.9.2025.

Perjantaina 26. syyskuuta heräilin Töölössä ja matkustelin leppoisissa lomafiiliksissä Itä-Pakilaan pakkaamaan auton. Oli aika vaihtaa maisemaa. Sattumalta Koistisen Jamppa soitteli, koska tiesi minun olevan lomalla. Hän oli suunnitellut Teivosen Mikan kanssa viikonloppureissua jonnekin rannikolle, ehkä Poriin. Kerroin varanneeni mökin Pyhärannan Rihtniemen maisemista. Jarmo kutsui itsensä kylään, ja minullehan se passasi paremmin kuin hyvin. Kyllä seurassa on aina mukavampi ryyp... staijata. Mika piti ideaa helvetin hyvänä. Se oli sillä sovittu.

Tuntui hemmetin hienolta, kun Länsiväylää paahtaessani ämyristä soi Deep Purplen Highway Star. Littoistenjärveltä koppasin allin syyskuunpinnaksi, asioin kauppakeskuksessa ja suuntasin kohti Pyhärantaa. Montakohan kuntapinnaa moisesta paikasta saisi neljän päivän aikana? En ollut ennen käynyt.

Koppeuduin mukavalle pienelle saunamökille ja odottelin Aplan voimakaksikkoa. Mökin takametsästä löytyivät kaikki perustiaiset ja muita mukavia Pyhärannanpinnoja. Sieltä ne Suomenpinnanlöytäjätkin lopulta saapuivat. Saunoimme ja paransimme maailmaa. Leppoisaa.

Tiaisvaelluksen mukana liikkui myös näitä pyrstötiaisia. Pyhäranta 27.9.2025.

Aamulla päätä hieman kivisti, kun heräilin keittelemään kahvia kuuden aikaan. Auringon noustessa olimme paikalla Rihtniemen kärjen kuululla lintutornilla. Oli aivan pläkätyyni keli, eikä mitään tietenkään muuttanut. Jonkin verran liikennettä toki oli: tiaisia, hippiäisiä, pyrstötiaisia, närhiparvia, vähän vesiäisiä.

Toiveiden tynnyrissäni oli merilajeja ja vaelluslintuja. Puolentoista tunnin tihrustamisen jälkeen tornin vierestä kuului djyp, ja tikkalintu lensi läheiseen keloon. Vaseti! Jamppa huusi. Yksi toiveeni oli täytetty naarasvalkoselkätikalla.

Seuraava tuli hieman ennen kello yhtätoista, kun kokeneet Utön kävijät noteerasivat läheltä ohittaneen luotokirvisen. Jee!

Puolen päivän aikaan tunnelma sähköistyi jälkeen, kun huomasin tutun piipittäjän rantalinjassa. Kunkku! Hieno sinensävyinen jatkoi kohti etelää.

Olin kahteen kuukausipinnaan jo varsin tyytyväinen, mutta lisää oli tulossa. Teivonen huusi kihulajin, joka osoittautui vaaleaksi merikihuksi. Jes!

Näkyvyys oli erinomainen, ja Koistisen onnistui kaivaa vielä kolme ruokkia läheisen luodon takaa. Riemuitsimme onnistuneesta aamusta. Viiden tunnin staiji tuotti 74 lajia.

Söimme meren rannassa päivän lämmetessä Jampan kokkailuja. Pinnajäätelöt hankittiin Pyhäjärven Salesta, jonka jälkeen etsittiin sopivaa staijipaikkaa. Ensimmäinen peltopaikka tuotti kuntalistalle vain haarapääskyn. Merikotkia näkyi kymmenkunta.

Katselin Ebirdistä, onko Pyhärannalla lintupaikkoja. Yksi hotspotti löytyi Rihtniemen lisäksi. Päätimme mennä sinne. Muutamien mutkien jälkeen löysimmekin perille Otajärvelle. Järvellä oli kolme kaukaista vesilintua ja pajusirkku. Tuntui vähän vikatikiltä, kunnes löysin metsänrajasta pitkäsiipisen kaartelijan. Lago! Toinen piekana tuli perässä. Hetken kuluttua Koistinen ilmoitti löytäneensä taivaalta maakotkan. Nyt oli herkkua aurinkoisena syysiltapäivänä. Aika myöhään neljän maissa nuo isot pedot matkaansa taittoivat.

76 kuntapinnaa, 26 päivänpinnaa, 4 kuukausipinnaa.

Tällast tän pitää olla hei, tätä mä tarkotin!

Muutama varpushaukka ohitti läheltä sunnuntaiaamuna. Pyhäranta 28.9.2025.

Nukkumaan mennessä puhelin vielä soi. Jamppa soitti, että botte lentelee päällä. Säntäsin ulos ja sain kuin sainkin vielä kuukausipinnan kaulushaikarasta. Seuraavana aamuna jaksoimme olla liikkeellä vielä hieman aiemmin. Se kannatti, sillä matkalla tornille tieltä pölähteli lentoon peräti viisi lehtokurppaa eli Väyrystä. Hyvä päivänpinna tähän aikaan vuodesta.

Maastossa tuntui olevan paljon lintuja. Kova sirkutus oli vastassa, kun astuin ulos Jampan asuntoautosta Rihtniemessä.

Tuuli oli kääntynyt itään ja ilma edellispäivää viileämpi. Lintumuuton kannalta se vaikutti olevan oikein hyvä asia. Hanhia muutti jo muutamia satoja. Vesilinnuista eniten liikkeellä oli haapanoita. Taivasta haromalla olisi voinut saada summia myös sepelkyyhkyistä, joita muissa länsirannikon paikoissa oli laskettu aamulla tuhansia. Me näimme seitsemisen sataa.

Suuria riemunkiljahduksia ei sunnuntaina saatu aikaiseksi, mutta kivoja kuntapinnoja kuitenkin ropisi. Mainittakoon nyt vaikkapa lapasorsa, jouhisorsa, tylli, suosirri, härkälintu, harmaapäätikka, isolepinkäinen, tilhi, urpiainen ja riskilä, jonka Jarmo ystävällisesti minulle kaivoi staijin viimeisinä hetkinä syyskuunpinnaksi. Kuningaskalastaja oli ed p.

Parissa päivässä olin onnistunut – kiitos hyvien apuvoimien – havaitsemaan kaikki neljä toiveissa ollutta merilajia ja pari muuta bonuksena päälle unohtamatta muita kivoja haviksia. Näkemättä jäivät Espoossa ja Kouvolassa bongattavissa olleet pussitiainen ja punakaulahanhi, mutta kyllä leppoisa meristaiji aina tuollaiset voittaa. Pyhärannanpinnoja olin kahdessa päivässä saanut kasaan 93 kappaletta, mikä on varsin kelpo määrä.

Luvassa oli vielä kaksi päivää tätä herkkua omin voimin.

Pikkutikoilla oli liikettä syyskuun lopussa. Pyhäranta 29.9.2025.

Eipä siitä kyllä herkkua tullut maanantaiaamuna. Ei ole lintupäivä koko Suomessa, tiesi Sillanpään Jukka, joka oli tullut Rihtniemeen vierailevaa tähteä katsomaan. Oli mukava saada taas staijiseuraa. Merellä ei tapahtunut mitään, joten rauhassa sai katsella tornin lähellä pyöriviä siittiöitä ja hömötiaisia, pikkutikkaa ja kulorastaita sun muuta. Kaakkoistuuli oli tappanut kaiken merimuuton tai vienyt sen näkymättömiin. Parikymmentä lajia vähemmän näkyi kuin esimerkiksi lauantaina.

Sain kuitenkin vielä kaksi kuntapinnaa, mainitaan nyt ne! Ruskosuohaukka ja metsäkirvinen ne olivat. Arvokkaat lajit 95-96.

Alkoi tuntua siltä, etten tarvitse toista kaakkoistuulipäivää putkeen Rihtniemessä ja suunnittelin lähtöä Porin Yyteriin Raahesta lähetettyä siperiankurmitsaa vastaan.

Heräsin viideltä ja auringon noustessa seitsemän maissa laskettelin jo kohti Yyteriä. Aamu oli hieno ja poutainen, mutta viileä. Pitkospuut olivat jo kuurassa. Syksy tuntui tekevän tuloaan. Lietteillä oli yhä kymmenittäin tyllejä ja suosirrejä, joukossa muutama pikkusirri, joku isosirri ja kolme tundrakurmitsaa. Niityllä pulisemassa käynyt teeriherra ilahdutti. Katselin pari tuntia ja päätin jatkaa Tahkoluotoon ja Reposaareen pienten vihreiden toivossa. Paras havainto oli Tahkoluodon Pikku-Ketaran lahdelmassa huudellut kuningaskalastaja, toinen sponde kunkku jo tällä lomalla. Reposaaressa Lontoon rannan tyrniköitä kompatessani tuumin, että ei tämä sponderetkeily kyllä mitään tuota.

Suuntasin Fleiviikiin, jossa on valtavan iso ja märkä rantaniitty. Toiveissani oli löytää isokirvinen, mutta enhän minä mitään löytänyt. Toista tusinaa pässiä ja nitkua nousi niityltä, ruskosuohaukka saalisteli. Viileä aamu oli vaihtunut lämpimäksi syyspäiväksi. Kaksissa välihousuissa tuli aivan saatanan kuuma.

Syy, miksi Porissa olin, oli kirotun nokisorsan löytäminen lokakuuta varten. Siksipä suuntasin viimeiseksi Leveäkariin, jossa tuo Amerikan ihme oli viime ja tänä syksynä viihtynyt harvakseltaan nähtävissä. Katseluni oli jo aika väsynyttä, eikä sorsaa tietenkään löytynyt. Löytyikö sitä lokakuussa, selvinnee sitten tämän sarjan seuraavassa jaksossa. Hienoin havainto iltapäivällä oli kaksi pikku-uikkua, jotka uiskentelivat Leveäkarin laguunissa. En ollut aiemmin nähnyt lajia spondesti.

Hotellista tämä tarina alkoi ja hotellin sänkyyn se myös päättyy. Illaksi suuntasin Porin keskustaan, majoituin ja kävin syömässä mainiossa Pikku x -ravintolassa. 22 000 askeleen päivän ja 40 päivänpinnan myötä olin aivan poikki. Tällaista lepolomailua taas. Toivottavasti pienen pieniä rasteja kertyy paljon myös lokakuussa. Syyskuussa niitä tuli ihan kivasti.

Syyskuun tilastot:

Syyskuu: 247 (+23)

Vuodarit 2025: 292 (+6)

Syyskuu 2025: 175