10 vuotta ystävyyttä: Tunturisikojen juhlakävely oli suuri riemumarssi

Matkanjohtajan johdolla tunturissa.

Kello läheni kymmentä illalla 23. kesäkuuta, kun saavuimme odotetun juhlakävelymme lähtöpisteelle. Aurinko paistoi, kuten se tuolla ylhäällä keskikesällä paistaa. Punakylkirastaat lauloivat. Urpiainen pirahteli. Kymmenkunta punajalkavikloa nousi jostain kai syysmuutolle. Pohjoisessa siinsi Jäämeri, etelässä odotti haaveiden rautuparatiisi.

Juhlavuoden kunniaksi olimme kääntäneet katseemme Norjaan tunturiylängöille, joista oli jo vuosia puhuttu. Mukana oli tunturisikojen alkuperäinen trio: itseoikeutettu matkanjohtaja Antti, Santtu ja allekirjoittanut. Vaikka moni aiempi reissu on tehty lentohärveleiden avustuksella, olimme nyt päättäneet palata juurille ja siirtyä tunturiin jalan.

Santtu, Aleksanteri ja Antti - alkuperäiset tunturisiat valmiina juhlakävelylle.

Tunnelma oli hilpeän odottava, mutta pelonsekainen, kun virittelimme rinkkoja nyt edessä olevaa tuskallista kävelyjotosta varten. Matkanjohtajalla ja minulla oli uudet Savotta Jääkäri XL:t, jotka mahdollistivat aiempaa huomattavasti rankemman ylitäytön. Ehkä niistä paikalle kuusipyöräisellä mönkijällä karauttanut norjalaisisäntä sai idean, että olisimme Suomen armeijasta. Sivaria hieman huvitti.

Voi voi, totesi norjalainen kantamuksistamme, kun kerroimme hänelle suunnittelemamme määränpään. Olin kyllä yrittänyt anoa matkanjohtajalta vähennyksiä tunturiin kannettavaan Jaloviinan määrään, mutta tämä pysyi tiukkana: sitä on oltava pullo per sika per päivä. 

Tunturiin kuulemma kuskattaisiin tältä paikalta väkeä mönkijöillä, mutta kausi oli alkamassa vasta heinäkuun alussa. Mikäpä sen parempaa, sillä olimme liikkeellä kesäkuun viimeisellä viikolla heti juhannuksen jälkeen. Saisimme siis kenties olla koko tunturin ensimmäiset kalamiehet koko kesänä!

Alkuasukas kertoi kalan liikkuvan nyt aktiivisesti jäiden juuri lähdettyä, joten sitä kyllä olisi. Loppu on teistä kiinni, hän totesi.

Tunturisiat saivat rinkat selkään ja päästiin asiaan. Kävelemäänhän tänne oli tultu. Reitin alku kulki pienen joen laitaa pajukossa yli ikävän pyöreän kivikon. Toivottavasti koko polku ei olisi tällaista. Riekot päkättelivät heti polun varrella, kun tallustimme alkumetrejä. Olkaimet kiristivät ikävästi muutenkin kestojumisia hartioita. Kymmenen vuoden aikana tunturisika on alkanut harmaantua, rapistua ja kangistua. Aika vie meidät hiljalleen, mutta sitä ennen se antaa kaikki kokemukset.

Tosiasioiden äärelle päästiin vasta, kun edessä häämötti ensimmäinen pitkä ja jyrkkä nousu. Jostain syystä tunturisian yllätti, että tunturi on korkeammalla kuin merenpinnan taso. Kymmenessä vuodessa myöskään kartanlukutaito ei ollut sen verran riittävästi kehittynyt, että tällaisen olisi osannut ennustaa.

Ensimmäisten nousujen huipulle päästessämme olin valmis hylkäämään rinkkani niille sijoilleen ja lähtemään takaisin Helsinkiin. Puuskutin henkihieverissä jouduttuani ehkä ahtaammalle kuin missään urheilusuorituksissa aiemmin. Ainakin siltä se tuntui. Santtu yritti valaa joukkoihin uskoa. Edettäisiin hitaasti ja taukoja pidellen.

Joimme nyppylöiden päällä rinkkoja kevyemmiksi oluesta, kun edessä alkoi siintää ensimmäinen jylhempi tunturi. Selän taakse avautui alkuöinen merinäkymä. Myös Jallu avautui.

Ehkä siitä sain voimaa ja jaksoin jotenkuten jatkaa. Olimme päässeet jo kiirunan maille, kun ensimmäinen tunturijärvi näkyi maisemassa. Se ei kuitenkaan ollut vielä kohdejärvemme, ei likikään. Matkalle sattui pienempi järvi, mutta liekö siinä olisi edes ollut kalaa. Olisin voipuneena ja laiskana sikana lyönyt leirin vaikka siihenkin.

Tie vain jatkui jatkumistaan.

Kärsivä sika alkunousussa.

Siat saavuttavat tunturia keskiyön valossa.

Voimajuomaa.

Meri jää matkanjohtajan taakse.

Nesteytystä.

Matka tunturilaaksoihin eteni hammasta purren. Saavuimme pitkulaisen, mukavan näköisen tunturijärven rantaan. Tuskaista oli taitettu kymmenkunta kilometriä, kun jäljellä oli vielä useampi. Kuljin ensimmäisenä ja kuulin takaa, että matkanjohtajan selkä oli katkennut ja kävely loppuisi nyt tähän. Yllättyneenä ja hieman huolestuneena en kuitenkaan laittanut lainkaan hanttiin, olinhan itsekin aivan kappaleina. Sitäpaitsi järvi, jonka rantaan olimme päässeet, näytti erittäin miellyttävältä leirijärveltä.

Pystytimme teltan nätille kumpareelle, jonka taustalla sinirinta lauloi, ja aloimme jo kasailla kalavehkeitä. Santtu saikin heti ensiyrittämällä uistimensa perään raudun ja taimenen, mutta ei tärpännyt. 

Tällainen leiripaikka siunaantui juhlaretkelle.

Minä ja matkanjohtaja lähdimme siirtymään tunturin yli lähijärville. Nyppylän päällä alhaalla siinsi kiihottavan ja syvän näköinen järvi, joka ulkonäkönsä perusteella nimettiin Pillurotkojärveksi. Yritimme mylviä Santulle, mutta tämä virpoi leirijärvellä eikä vastannut huutoon, joten päätimme jatkaa. Hiki ja kuola valuen taapersimme matkanjohtajan kanssa rantaan. Joku kalahavainnon tapainen siinä taisi tulla, mutta emme me mitään saaneet. Rannassa huomasimme vieläpä, että Jallu oli unohtunut leiriin. Surkeaa suorittamista kerta kaikkiaan. 

Seuraavana meitä odotti Nistilompolo, joka laski vetensä valtavaan Nistijärveen. Suunnistimme lompolon rantaan, istuksimme siinä aikamme ja huomasimme kartalta, että olemme väärällä rapakolla. Siemailimme lämmennyttä 6,5-prosenttista (kiitos kokoomus) marketti-American Ipaa, joka maistui kuselta. Matkanjohtajan silmät olivat tutun humalaisen huurteiset. Tämän katseen olen nähnyt useita kertoja. Lähdimme leiriin.

Leirissä kokkasimme pinaattipastaa. Sekin maistui paskalta. Luulimme Santun nukkuvan teltassa, mutta ei sieltä ketään löytynyt. Yön vaihduttua jo aamuksi taapersi Santtukin leiriin. Hän oli mylvinyt peräämme kaksi tuntia vaeltaen järveltä toiselle ilman vastausta. Olimme eksyttäneet matkatoverimme. Tunturisikojen juhlaretken ensimmäinen yö oli tuskan ja epäonnistumisten täyttämä – joskin tyyni ja maagisen kaunis.

Asia, jossa olimme ainakin näennäisesti onnistuneet, oli unirytmin kääntäminen. Olen toistuvasti yrittänyt iskostaa sikaystävien kalloihin ajatusta siitä, että tunturissa täytyy olla hereillä mieluiten silloin, kun siellä tapahtuu. Olen tullut vuosien varrella siihen käsitykseen, että se on öisin. Yleensä silloin tuuli rauhoittuu ja arat lohikalat aktivoituvat jopa pintasyönnökselle. Lukemattomia kertoja tunturisika on näinä hetkinä vetänyt Jallupäissään sikeitä teltassa. Jotain oli ehkä opittu näinä vuosina.

Henkilökohtainen avustaja pukee matkanjohtajalle kengät.

Toisena päivänä heräilimme harmaasta ja tuulisesta tunturista iltapäiväneljän aikaan. Se on oikein hyvä aika tunturisialle nousta ja lähteä suunnittelemaan saalistusretkeä. Aamu, tai iltapäivä, alkoi ananaslonkerolla ja puurolla. Loistavia keksintöjä molemmat, aamuihin erityisesti. Tänään suuntaisimme järvelle, jolle olimme alunpitäenkin olleet matkalla. Se oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä matkanjohtajan selkä oli maailmanlopun juntturassa. Jouduin hieman avustamaan häntä pukemisessa ja kengännauhojen sitomisessa. Onneksi meillä oli lääkkeitä mukana. Selän notkeuttaminen Jallulla aloitettiin välittömästi, ja lopulta siitä tuli kuin tulikin kivulias mutta käyttökuntoinen.

Muutaman kilometrin tallustamisen jälkeen valtavan suuri tunturijärvi, Kassijärvi, siinsi edessämme. Leirin rannassa meitä odotti iloinen yllätys: paskamakki. Sen takaa paljastui uusi yllätys. Karttaan oli merkitty jonkinlainen rakennelma, mutta olin unohtanut koko asian. Löysimme kammin, jonka ovet olivat avoinna. Ei hajuakaan, oliko kammi jonkun yksityisessä käytössä vai yleinen autiotupa, jollaisia Suomessakin on, mutta se ei tunturisian moraalia juuri kolkutellut, kun astelimme pirttiin. Kammi henki menneiden aikojen ja kalastusretkien tunnelmaa. Pöydällä oli vieraskirja, jonka alkusanat oli kirjoitettu vuonna 1997, mutta tältä kesältä ei ollut vielä yhtään merkintää. Olimme kuin olimmekin siis ensimmäiset siat tunturissa sitten kevään pilkkisesongin!

Siat löysivät kammin.

Tunturijärven yhdisti seuraavaan järveen, Vatijärveen, paikoin leveä joki, joka oli ollut alkuperäisen talvisen karttatutkailumme määränpää ja toiveiden leiripaikka. Kävi kuten kävi, joten tässä olimme nyt. Kassijärvi oli selvästi suosittu sikailukohde, sillä rannalla lepäsi talven jäljiltä useita enemmän tai vähemmän rispaantuneita veneitä. Santtu sen ajatuksen siinä sitten keksi: otetaan vene! Soutamalla pääsisimme joelle paljon nopeammin kuin kävellen, ja samalla voisi uistella. Siat oli hetkessä ylipuhuttu venevarkaisiin.

Valitsimme rupuisten paattien joukosta harmaan kaunottaren, joka näytti ehkä vähiten reikäiseltä. Hankaimia aluksessamme ei ollut, minkä tulisimme myöhemmin vielä parikin kertaa toteamaan. 

Raahasimme veneen vesille ja nauroimme kesälle. Santtu lähti soutamaan tyyntyvällä järvenselällä määrätietoisesti etelään, minä ja matkanjohtaja uistelimme. Emme päässeet edes lähtöpoukamasta pois, kun matkanjohtajalla oli kala kiinni. Kaunis rautu lepäsi pian varastetussa veneessä. Tunturisikoja nauratti. Matkalla myös Santtu koukutti taimenen. Päästessämme joen laskupaikkaan, oikein hienon näköiseen kalapaikkaan, myös minulla tärppäsi. Veneeseen nousi taas perustaimen, hyvä ruokakala kuitenkin. Kaikilla oli pää auki. Rane ja tane pöllityssä veneessä.

Reissun avauskala hymyilytti matkanjohtajaa.

Vatijoki oli kaunis mutta ei häävi kalastettava.

Souturetkellä.

Ensisaaliit.

Taiteellinen tunturisika kesäyössä.

Vatijoki oli kaunis, mutta valitettavan vähävetinen. Kalastelimme sitä hiukan ja lähdimme soutelemaan takaisin päästäksemme joskus leiriin. Ainakin yksi kala vielä saatiin. Voipuneina aamuyöllä keittelimme kalakeiton, matkanjohtaja fileoi isoimman kalan ja nautimme punaviinistä ja musiikkiviihteestä. Leirijärven tunturikihut nauroivat juopuneille sioille auringon noustessa.

Kalakeittoa...

... ja nautintaa.

Aamiaiseksi leipäsiä iltapäivällä.

Tiistai-iltapäivänä herätessämme oli tunturissa tarjossa pilvilautan seasta pilkahtelevaa aurinkoa, graavitaimenleipää, Jallukahvia, pikkukuovin laulua ja lopulta tanssiesityksiäkin. Onko hienompaa!

Alkuperäisenä suunnitelmana oli palata kammille kevytretkivarustuksella ja yöpyä seuraava yö siellä, mutta esitin vastalauseen, koska ensimmäiset päivät olivat olleet niin rankat ja matkanjohtajan selkäkin vielä kovasti toipilaana. Ehdotin, että kalastaisimme lähemmillä Nistijärvillä, ja esitys sai kannatusta. Sinne siis.

Nistilompolon itärannalla matkatoverit saivat useamman tärpin, mutta touhu oli tuttua tunturisikojen sekoilua. Santtu karkuutti ehkä jopa kiloisen taimenen. Keli oli niin nätti, että heittelin jopa pintaperhoa, mutta kaloja ei perhoon vielä käynyt. Nälkä kurni tunturisikojen vatsoja, joten mukaan otetulla Trangialla päätimme keitellä hawaijilaisnapolilaiset pussipadat. Ruoka oli herkullista. Täysin vatsoin painoin pääni tunturin rinteeseen ja nukahdin saman tien.

Tiedättekö sen tunteen, kun herää aamuyöllä kylmästä tunturin rinteestä keskellä ei mitään laskuhumalaisessa horkassa? No ette varmaankaan. Näin kuitenkin kävi, eikä se tuntunut yhtään hyvältä. Kaikki muutkin olivat ruuan päälle nukahtaneet, ja nyt oli kylmä. Minä ja Santtu vaadimme lähtöä takaisin leiriin. Matkanjohtaja oli kuitenkin eri mieltä ja johti joukkoja rautaisella otteella. Nyt rokastellaan, kun tänne on tultu! Sikojen selät oikenivat, ja luulen, että Jallulla oli osuutta asiaan.

Jatkoimme kohti Nistilompolon niskaa. Pian kuulin nyppylän takaa tunturisian mylvintää. Ajattelin, että matkanjohtajan selkä on katkennut lopullisesti tai sitten siellä on kala. Paikalle päästyäni sain todeta Antin pitelevän maailman kauneinta tunturitaimenta. Kala oli 55 senttimetriä pitkä ja painoi 2,05 kiloa. Näin ollen se oli heittämällä suurin reissuillamme saatu kala ja ensimmäinen kahden kilon ylitys. Kymmenvuotisjuhlareissu oli nyt pelastettu ja ilo ylimmillään!

Siat Nistilompololla.

Ennätyskala!

Saalistusretki onnistui.

Oikein pyydetty.

Kiiruna kiikarissa.

Tätä riemua jatkui vielä Nistilompolon ja -järven välisen joen suulla, josta löysimme vihdoin kunnolla pintovia kaloja. Tyynessä yössä saimme koukuteltua vielä useamman nätin taimenen ja marssimme tyytyväisinä leiriin kiirunoiden narinoita yössä kuunnellen.

Leirissä päätimme valmistaa aiemmilta reissuilta tutun herkkuaterian: raututortillat. Tosin nyt tarjolla oli paremman puutteessa vain taimentortillaa. Luonnollisesti ennätyskalan fileointi meni matkanjohtajalta pitkin vittuja. Nämä seikat eivät riemuamme juurikaan vähentäneet, vaan ruoka oli jälleen kerran herkullista. Kalaa oli nyt yli äyräiden ja sitä riitti vielä halsteriin ja graaviinkin.

Uni maittoi jälleen. Tunturin säät pitivät edelleen sikoja poikkeuksellisen hyvänä. Välillä satoi vettäkin hieman, mutta käytännössä vain silloin kuin olimme nukkumassa. Leirijärven uutta päivää ihmetellessä ihana vesipääsky, reissun ainoa, kävi pyörähtämässä leirin rannassa. Tällä reissulla linnustosta riekkoja ja kiirunoita näkyi enemmän kuin koskaan missään. Riekkopareja voisin arvioida kolmisenkymmentä ja kiirunoitakin alun toistakymmentä reviirillä. Tunturikihuja oli useita pesiviä pareja, mutta muuten myyränpurijat olivat vähissä. Piekanoita oli yksi pari, yksi suopöllö ja yksi kaukainen suohaukka, kaiketi sinisuo. Lapinsirrit pirisivät, tyllit kurkkivat, allit, mustalinnut, kuikat, niittykirviset, järripeipot, pajulinnut ja muut. Kapustarintoja joka nummella. Suurempia tunturilinnuston ihmeitä ei osunut kohdalle, mutta ainahan noita on hieno tuolla katsella ja kuunnella.

Suunnitelmana oli nyt palata Kassijärvelle, jonne olimme jättäneet veneenkin rantaan odottamaan. Valloitimme kammin ja lähdimme kalaan. Souturetken kohokohta oli Santun ennätysrautu, karvan alta kilon painoinen kaunotar. Sen taltuttaminen puukon hamaralla tosin aiheutti ikävän näköisen haavan saamamiehen rystysiin. Onneksi hän osaa näitä hoitaa, joukkiomme lääkintämies. Yössä seikkailimme tyynelle Vatijärvelle. Paikka oli sanoinkuvaamattoman upea. Myös siellä oli rannassa vene, jota lainasimme. Vatijoen niskalta koukutimme lisää kauniita rautuja. Pienempiä päästelimme jo takaisin kasvamaan. Kassijärvi antoi myös taimenia. Matkanjohtajakin yritti Santun aiemmin jo onnistuttua pudottaa airon veteen, mutta tiukkasävyisen "vitun idiootti" -huudon ja nopean toiminnan ansiosta tunturisiat pelastuivat.

Kiitollisina palautimme veneen paikalleen.

Kammilla päätimme valmistaa kaikkien aikojen kalapotut. Oikealla tulisijalla ja isolla pannulla se olikin helppoa. Perunat keitettiin. Pannulle roiskaistiin iso kimpale voita ja perään sipulit ja keitetyt perunat. Kalat paistettiin vieressä halsterissa. Perunoiden sekaan holvattiin vielä aimo annos voimakasta Koskenlaskijaa sekä liekitettiin pitkällä lorauksella Jaloviinaa. Ateriasta tuli taivaallinen, ja tunturisiat tuskin olisivat voineet olla tyytyväisempiä. Lämpimän kammin syleilyssä uni maistui.

Ystävyyden taikaa.

Eeppisten kalapottujen valmistusta.

Tunturikeittiön mestariteos.

Kammilla kelpasi köllöttää.

Iloinen saamamies.

Iloinen keulamies.

Enkkarautu.

Heitto sujui vielä jotenkin vanhasta muistista.

Matkanjohtaja puuduttaa sormivamman saanutta.

Herkkuhetki.

Aamulla sain riekon huussipinnaksi. Nautimme graavikalaa kuivalla ruisleivällä, koska voi oli käytetty öisiin pottuihin. Kalansyönti alkoi jo hieman tökkiä. Palailimme leiriin hiomaan seuraavan kalastusretken suunnitelmaa. Antti löysi kartasta järven, joka näytti isopäiseltä mieheltä, jolla oli veltto mulkku, siis Veltonkullinjärvi. Päätimme suunnistaa Pillurotkojärveltä Veltonkullinjärven kautta Nistilompoloon ja siitä Nistijärvelle. Sikoja nauratti.

Pillurotkojärveen laski kuivahtanut puro, jonka huulilla Santtu aisti mahdollisuuden. Klassinen ottipaikka antoikin liki kiloisen laihanlaisen narttutaimenen, joka oli saajalle reissun toinen ennätyskala.

Puronsuut ovat hyviä ottipaikkoja.

Tyytyväisinä jatkoimme Veltollekullille, jossa saimme oivalluksen. Sen rannalta nousi korkea tunturi, jonka päällä oli kartassa sopivan kokoisen näköinen järvi. Sen täytyisi olla unelmien rautujärvi. Se olisi kovan nousun takana, joten päätimme kuitenkin jättää sen kokemisen tulevien reissujen varaan. On hyvä olla jotain, mitä odottaa.

Nistijärvellä pääsimme taas nauttimaan hienosta taimenen pintaperhokalastuksesta ja alkoi tuntua siltä, että sian takki on tyhjä. Tunturi oli tällä kertaa antanut kaikkea hyvää yli odotusten. Upeaa säätä ja upeita kaloja.

Lisäksi Jaloviina oli päässyt loppumaan.

Jollakin ihmeen tavalla matkanjohtajan päiväkäskystä oli lipsuttu.

Niinpä oli kaikkien mielestä parempi, että lopettaisimme reissun päivää suunniteltua aikaisemmin ja palaisimme ihmisten ilmoille. 

Kävelymatka takaisin autolle oli kevyemmilläkin rinkoilla yhä tuskainen, mutta ei yhtä paha kuin tullessa. Noin kymmenen kilometrin matka taittui nyt noin kolmeen tuntiin. Ajattelimme ajavamme Utsjoelle kauppaan ja siitä tuttuun tapaan Muonioon saunoittelemaan ja nauttimaan saunajuomaa sekä illallista, mutta toisin kävi. Kauppa oli mennyt kiinni jo kuudelta perjantai-iltana. Emme enää ehtineet mihinkään muuallekaan kauppaan. Se mikä alkoi tuskalla ja epäonnistumisilla, myös päättyi niin. Saunoimme Muoniossa nokanvalkaisuhengessä ja jatkoimme etelään. Kaiken vajaan viikon aikana koetun myötä tunturisikojen kymmenvuotisjuhlakävely oli kuitenkin vahva mestariteos. Se kahden kilon rautu odottaa yhä tulevia seikkailuja.

Tältä matkalta kotiin saapuessa olo oli kiitollinen siitä, että tällaisen rikkaan kokemuksen sai jälleen elää.

Ps. Suurimmat kiitokset vielä Epille, joka talvella kertoi kalapaikkoja perimätietona.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin.