Tunturisikojen paluu: Viikko unelmien rautujärvellä kivun sallimissa rajoissa

Paikka, josta oli unelmoitu pitkään.

Unelmien rautujärvi pohjoisessa, kaukana kaikesta. Tästä järvestä oli tunturisikojen salaisissa keskusteluissa haaveiltu jo vuosia. Siitä löytyi netistä tietoa vähän, joten sopi olettaa, että tunturisikojen paine ei ole kauhea. Tämä odotus osoittautuikin todeksi, kun ensimmäinen lentomme Kilpisjärven kansainväliseltä lentokentältä laskeutui järvelle minä ja matkanjohtaja Antti kyydissään. Jouduimme lentämään tunturiin tällä kertaa kahdella vesitasokyydillä, sillä keväällä saimme kuulla, että helikopteriyrittäjä saa Suomessa laskeutua enää muutamalle harvalle paikalle. Mikään niistä ei tuntunut kiinnostavalta. Paikallislähteiltä kuulimme, että taustalla on Käsivarren erämaan hoito- ja käyttösuunnitelma. Mikäli tunturisioilla olisi ihmisoikeuksia, olisi moinen suunnitelma niiden suuri loukkaus. Tuoreimmassa pumaskassa

, jonka löysin, lukee, että luonnon kannalta on parempi keskittää toimintaa. Sen mukaan kalastajia rahdataan lentovehkeillä tunturiin jopa 2900 kaudessa, joten onhan tuo melkoinen määrä ja paine luonnolle. Aloimme pystyttää leiriä paikkaan, jonka lentäjä oli meille neuvonut. Se ei ollut paikka, jota olimme suunnitelleet, mutta se oli parempi. Matkanjohtajan kanssa tyhjensimme urakalla ensimmäistä jallupulloa, sillä jallua oli tällä kertaa kannettu tunturiin enemmän kuin koskaan. Tunturisiat olivat viisastuneet aiemmista reissuista, joilla tuote oli päässyt loppumaan kesken. Kun muut siat eli Lemmu, Matti ja Santtu saapuivat hetken kuluttua perässä tunturiin ja lentohärveli häipyi näkyvistä, riemu oli pidäkkeetöntä. Kapustarinnan vihellys raikui, tunturikihu leijaili leirin liepeillä, eikä järvellämme ollut ketään muita. 

Kiire kalalle oli melkoinen, sillä keli oli kohdillaan. Sääennusteita oli tutkittu taas tarkkaan ihan viime hetkeen asti, eivätkä ne olleet lupaavia. Odotin reissua jopa hieman pelonsekaisin tuntein, sillä luvassa oli kovaa tuulta, sumua, sadetta ja kaikkea muuta ikävää. Aiemmat reissut ovat kuitenkin opettaneet, että keli tunturissa vaihtelee nopeasti jopa saman päivän sisällä. Koskaan ei ole ollut pelkästään hyvää, eikä koskaan pelkästään huonoa. Suuntasimme järven toiseen päähän, jossa pieni puro laski ravinteikasta vettä syvään monttuun: siis aivan klassinen ottipaikka. Luonto oli muovannut järven rantaan mahtavia ruohoulokkeita heittopaikoiksi. Lähes ympäri järven heti rannasta oli syvää, hyvin kalastettavaa vettä. Muut jäivät heittämään aiemmille niemekkeille, joten suuntasin itse suoraan puron suulle. En ehtinyt monta kertaa heittää, kun jo Kuusamon Räsästä vietiin. Matkanjohtaja koppasi noin 40-senttisen avausraudun haaviin kovalla rutiinilla, ja tunturisian mylvintä raikui. Mattikin sai ensimmäisenä iltana elämänsä ensimmäiset raudut, samoin Lemmua lykästi.

Onnistuneen aloituksen ja yli-innokkaan jallun nautinnan yhdistelmänä ajauduin hybrikseen. Vailla kuolemanpelkoa loikin karun rakkakivikon yli muiden sikojen perässä. Yhtäkkiä huomasin, että alla onkin melko syvä monttu. Rojahdin sinne vasen jalka edellä ja tunsin nilkan vääntyvän niin, että rutina käy. Onneksi mitään tuskin murtui. Ensimmäiset ajatukset olivat silti synkät: Reissu saattoi olla nyt tyystin pilalla. Ainakaan minnekään kauemmille kalapaikoille tuskin olisi tällä jalalla asiaa. Lähdin nilkuttamaan kohti leiriä ja kaaduin vielä uudestaan. Ensin meni jalka ja sitten kamppeet. Rytinässä katkesi kahluusauva ja myöhemmin selvisi, että myös selässä ollut haavi oli mennyt poikki. Näin jälkikäteen ajatellen tilanteet olivat oikeasti todella vaarallisia. Jos tuolla katkoo jalkansa tai loukkaa päänsä, ei apua välttämättä saa paikalle helposti, jos ollenkaan. Puhelimeen saattaa saada kenttää tuntureiden huipulla, mutta ei tuollaisen tunturijärven montussa. Joten jos siis aiot loukata itsesi tunturissa, älä ainakaan tee sitä yksin. Onneksi nytkin ystävät eli tunturisiat olivat rinnalla huolehtimassa. Leirissä nautimme yhden raudun paistettuna makkaran kera, toinen graavattiin. Jallua ja keskiolutta kului. Ilta tunturissa oli kaunis. 

Reissun avauskala. Tätä oli kaksi vuotta odotettu.

Matkanjohtajan mallisuoritus.

Tunturi antaa

ja tunturi ottaa.

Ensimmäisen illan tunnelmissa.

Nilkka mustana. Rapula. Nämä sanat olin kirjannut havisvihkoon elokuun ensimmäisen päivän kohdalle. Heräsin lapintiirojen ja kapustarinnan mekastukseen jo puoli kahdeksan aikaan. Ne saivat seurakseen tunturikihun, lapinsirkun, lapinsirrin, niittykirvisen, kalalokin ja tyllin. Upeita tunturin lajeja. Muista teltoista kuului vielä kuorsausta, kun hoipuin harmaaseen ja sumuiseen aamuun. Yritin heitellä uistinta leirin rannassa. Rautu olikin kiinni, mutta irtosi.

Keittelin puurot ja kahvit Trangiassa ja aloin oikaista tilannetta kaljalla ja jallulla. Jalkaa kivisti, mutta se onneksi vertyi kävelyllä ja tällä lääkityksellä. Puolen päivän aikaan osa sioista vielä nukkui. Näkyvyys tunturissa oli 50 metriä tai allekin. Tuuli kääntyi pohjoiseen, vaikka sellaista ei ollut ennustettu. Vettä satoi ajoittain. Santtu haaveili Lironkoskesta. Se on paikka, jossa olemme aiemmilla reissuilla kokeneet mahtavia hetkiä. Tuosta koskesta sain aikoinaan ennätysrautuni pintaperholla. Matti, Santtu ja Antti päättivätkin lähteä katsomaan ylempää järveä ja Lironkoskea, minä ja Lemmu jäimme kahdestaan kalalle leirijärvelle.

Sumun seassa en päässyt kauas leiristä. Kello 13.55 kirjoitin havikseen poimineeni muutaman kypsän hillan lapinsirrin ja kapustarinnan äännellessä. Kello 14.00 haavissa lepäsi noin 40-senttinen upea tunturijärven rautu. Muutamaa minuuttia myöhemmin tuli toinen. Kolmaskin oli kiinni, mutta harmi kyllä karkasi. Aamujallut- ja kaljat vaikuttivat kalakaveriini sillä tavalla, että hänen heittelynsä vaihtui hetkeksi rannassa pilkkimiseen. Kaveri tokeni ja jatkoi kalastusta. Minä painelin leiriin kokkailemaan meille juustopastaa.

Vetäydyin iltapäivällä telttaan ruokalevolle. Olo oli seksikäs. Hieman jännitti, että mitenköhän muille tunturisoille käy sumussa. Kahdeksan maissa heräsin päivälevolta ja söin Japp Big Tasty -suklaata. Matti lompsi iloisessa humalassa kalareissultaan tyhjin käsin. Suunnistus pelkän kompassin avulla oli onnistunut. Toinenkin läheinen rautujärvi oli ollut upea, mutta kalaa se ei ollut antanut. Oli jo miltei keskiyö, kun matkanjohtajan mylvintä alkoi kuulua kaukaa tunturin laelta. Myös Antti ja Santtu olivat löytäneet takaisin leiriin. Laitoin heille ruuat kiehumaan, koska arvasin, että ovat nälkäisiä. Lironkosken iso rautu oli taas ollut paikalla, mutta käynyt pinnalla vain pyörähtämässä pitäen tunturisikoja pilkkanaan. Minun kaksi rautuani jäivät päivän ainoiksi.

Teltassa väsyneinä mutta onnellisina iloitsimme siitä, miten upean paikan olimme löytäneet. Ikävöin kotiväkeä. Tyllin ääni kaikui tunturista. Nukahdin matkanjohtajan viereen kahden aikoihin. Päivä sumussa oli täydellinen.

Sumuisen päivän rautu.

Huomaa ottiväri.

Lemmu sai reissun aktiivisimman kalastajan palkinnon.

Tunturijärven kauniit standardiraudut.

Porot terrorisoivat ajoittain leiriämme.

Santtu vaelsi sumussa.

Tarunhohtoinen Lironkoski. Pojat löysivät sumussa paikan, mutta rautu piti heitä pilkkanaan.

Keskiviikkoaamuna heräsin taas ensimmäisenä. Navakka tuuli puhalsi läheisestä kurusta. Oli yhä harmaata, mutta aurinko pilkahteli. Sinisestä teltasta kuului kuorsausta. Olo oli paska. Oliko rapula, vai olinko tullut sairaaksi? Eilispäivän rauduista keiteltiin maittavaa rautusoppaa. Hyvä niin, sillä omalta osaltani päivä taisi jäädä kalattomaksi. Matti nukkui pitkälle iltapäivään, nousi sitten kalastelemaan ja repäisi pikavauhtia kaksi nättiä kalaa rannalle. Niin sitä pitää. Muut olivat kalassa ylemmillä järvillä edelleen tyhjää pyytäen. Heidän saapuessaan leirijärvelle se tyyntyi, ja kala alkoi syödä. Olen kirjannut raudun ilakoineen noin kello 21-22 ja matkanjohtajan saaneen pinturikalan. Tällä reissulla pintaperhoa heitettiin varmaan vähemmän kuin kertaakaan aikaisemmin. Illalla syötiin vielä nuotiolla paistettu rautu. Alkoi sataa ja tuulla kovaa. Kirjasin menneeni nukkumaan kello 1.20, vieressä äärimmäisen seksimäinen tunturisika. Vasen jalkani oli musta ja turvonnut lihamöykky.

Tunturi otti tällä kertaa nivelsiteet.

Onneksi se antoi myös kauniita rautuja.

Torstaina minäkin venyin teltassa pitkään, sillä tunturi oli laittanut etelänsuuntaisen föönin päälle. Tuuli ujelsi kovaa ja järvi löi vaahtopäitä. Porot olivat käyneet leirissä tekemässä tuhojaan ja paskoneet halsteriin. Kalastamisesta oli turha haaveilla, joten otimme ilon irti leirielämästä. Kerrankin kaikki olivat koossa ruoka-aikaan ja kalaakin oli, joten päätimme valmistaa viime reissulla herkulliseksi todetun aterian: raututortillat. Niihin kuuluu tortillalättyjä, jallumarinoituja kasviksia, sekä mieluiten pintaperholla pyydettyä rautua, joka paistetaan pieniksi paloiksi viipaloituna ja sekoitetaan hollandaise-kastikkeeseen. 

Konsepti osoittautui jälleen mestariteokseksi. Reissun ensimmäinen piekana liihotteli tuulessa ja tunturikihu oli asettunut kivelle, jota olin käyttänyt koko viikon vessana. Iron Maiden jytäsi leirissä. Tuulisen päivän vaihtuessa illaksi leirissä käytiin läpi vaikeita isäsuhteita. Lopulta tuuli lakkasi, ja illasta tuli kaunis. Matkanjohtajan onnistui koukuttaa nätti pinturirautu, mutta muuten kalat olivat edelleen tiukassa. Eräs jäsenistä noitui kuuluvasti raudun perhokalastuksen vaikeutta. Koko reissun ajan ahkerimmin uistinta heittäneen Lemmun viehettä seurasi iso rautu, mutta ei ottanut kiinni. Kyllä niitä siellä silti oli. Yöllä tuntureiden päälle nousi komea kuu.

Raututortilla ja onnellinen sika.

Tuulisen aamupäivän iloista meininkiä.

Jallumarinoidut kasvikset.

Matkanjohtaja paistaa rautua.

Josta tuli herkullinen soosi.

Mestaripinturoija.

Mestarifileroija.

Tunturin parhaita antimia.

Aamulla olin taas jalkeilla hyvissä ajoin ennen muita. Muutamia vieraita sikoja oli näkynyt järvellä päivien mittaan ja joku leirikin ilmestynyt matkan päähän, mutta olin sillä hetkellä ainoa ihminen järvellä. Keli vaikutti kohtuulliselta, joten nappasin virvelin ja lähdin kokeilemaan onneani. Heittelin muutaman kerran leirin rannassa, mutta suuntasin pian kohti hyväksi todettua ottipaikkaa eli puron suuta. Vaihdoin siiman päähän saman Kuusamon Räsäsen, joka antoi reissun ensimmäisen kalan. En ehtinyt monta heittoa heittää, kun tunsin jämäkän tärpin. Tiesin heti, että nyt on kunnon kala kiinni. Sydän jyskytti, kun löysällä ollut jarru alkoi ruksuttaa. Kala veti kymmeniä metrejä siimaa kohti syvyyksiä. Kiristin hieman jarrua ja annoin sen rauhassa väsytellä itseään. Melko lähellä rantaa se mulahti pinnassa, mutta syöksyi vielä uudelleen syvyyksiin. Syke vain kiihtyi, kun kala ensimmäisen kerran tuli lähelle näkyville. Tätä ei saisi hukata, koska ei kukaan muuten uskoisi. Lopulta fantastisen hieno punamahainen rautu solahti poikittain jesarilla korjattuun haaviini, ja sain sen kipattua rannalle. Reissu oli nyt pelastettu! Otin ennätyskalastani muutamat kuvat ja lähdin sitten kiikuttamaan sitä näytille muille. Muut siat nukkuivat vielä teltoissaan, kun survoin rautuani kunkin teltan ovesta näkyville. Oli se mahtava tapa herättää toverit. Kala punnittiin ja mitattiin. Se oli 53 senttiä pitkä ja painoi tasan puolitoista kiloa. Taitavin ottein matkanjohtaja fileroi kalan. Toisesta puolesta tehtiin graavia, toisesta keitettiin vielä edellistäkin maukkaampi soppa. Päivästä tuli upea ja aurinkoinen. Osa sioista kävi peseytymässä järvessä. Santtu oli sitä mieltä, että kalalle kannattaa lähteä kello 21. Hän olikin iltakalassa ennen kuin minä ja matkanjohtaja pääsimme paikalle. Mylvintä kuului, ja katsoin kelloa, kun Santtu sai kalansa. Tasan yhdeksän! Uskomatonta suunnitelmallisuutta. Illalla saatiin vielä onnistumisia myös pintureilla. Minäkin taisin jonkun pienen raudun saada. Sateenkaari kaunisti tyyntä iltaa unelmien rautujärvellä. Yöllä syötiin vielä graavirautuleipää hienon päivän päätteeksi. Taisimme ottaa myös muutaman naukun jallua.

Oheinen kuvasatsi puhukoon puolestaan päivän tunnelmista.

Lauantaina oli aika heittää hyvästit järvelle. Kyyti Kilpisjärvelle oli tulossa sunnuntaina isommalta järveltä, joten edessä oli useiden kilometrien mittainen siirtymä aivan jumalattomasti ylipainoisten rinkkojen kanssa. Mehän olimme vaatimuksestani raahanneet mukaan jopa taitettavat retkituolit, ne kun tuovat leirielämään leppoisaa luksusta. Mukana oli myös viime reissulla keksitty ehdoton hankinta: kannellinen Orthexin muoviämpäri kauhalla. Matkanjohtajan nostaessa kolisevaa jättirinkkaa selkäänsä hän näytti ja kuulosti yhden miehen orkesterilta. Kun alla oli miltei viikon jallukuuri, hiki valui ja siat ähisivät taakan alla. Muutamassa tunnissa matka kuitenkin taittui yllättävänkin kivuttomasti. Reitin suunnittelu ja suunnistus menivät täysin nappiin. Ehkä aiemmilla reissuilla on oppinut jotain siitä, että pusikoissa ja soilla rämpimistä kannattaa välttää, jos mahdollista. Perille päästyä pystytimme teltat ja keittelimme kaksi isoa pöntöllistä pastaa ja bolognesepataa. Ruokia oli taas pakattu aivan liikaa. Milloinkahan tämän oppisi? Olisihan se toki ikävää, jos kalaa ei tulisikaan ja joutuisi istumaan tunturissa nälissään. Tällä kertaa pääsimme syömään kalaa mukavasti reissun läpi, vaikka ne tosi vaikeita taas olivatkin.

Viimeinen yö tunturissa tuntui sujuneen kaikilla huonosti. Itselläni takareisi kramppasi makuupussissa kääntyessä. Uikutukseni kuulosti kuulemma koomiselta. Näin painajaisia ja heräilin pitkin yötä riekkojen käkätellessä ulkona. Muutkaan eivät olleet nukkuneet sen paremmin. Aamulla teltassa oli turhan lämmin. Nousin ylös ja lähdin lähimaastoihin vain kuljeskelemaan pinturivavan ja kiikarin kanssa. Koko suuri järvi kimmelsi tyynenä. Keräsin hilloja aamupuuroon ja nautin vain erämaan hiljaisuudesta ja rauhasta. Sitä tosin häiritsivät hieman tuhannet mäkäräiset. Kalastajan pitäisi aina tunturissa olla iloinen, jos itikoita ja muita hyönteisiä on mahdollisimman paljon, koska silloin kalakin useimmiten on syönnillään.

Aurinkoinen sää sai myös petolinnut liikkeelle. Aamutuimaan merikotka lensi leirin ylitse. Pari tuulihaukkaa saalisteli tunturin rinteillä. Piekanakin näkyi taas. Lopulta myös koko reissun ajan odotettu maakotka nousi tuntureiden ylle kaartelemaan. Sitä mobbasi pienempi mutta kuitenkin rotevan oloinen peto, jonka määritys jäi auki ja hieman häiritsemään. Hienoin hetki oli kuitenkin, kun vanha arosuohaukkakoiras lensi aivan leirimme ohi itäisiin.

Tuntui siltä, että reissu oli ollut juuri sopivan mittainen. Iltapäivällä vesitaso kyyditsi meidät turvallisesti takaisin sivistyksen ja modernien mukavuuksien pariin. Perinteinen sauna odotti Muoniossa, ja sekös palkitsi raskaan viikon jälkeen.